28. joulukuuta 2012

Vuosi blogistina

Blogini on nyt vuoden ikäinen. Ensimmäinen kirjoitus julkaistiin joulukuun lopussa vuonna 2011. Se oli alku tälle blogille. Vuoden aikana on tapahtunut paljon. Palautetta on tullut paljon.

Tove lavastajana
Tarve kirjoittaa liittyi äitini kuolemaan. Hän nukkui pois 21.12.2011 sairastettuaan syöpää. Ensimmäinen kirjoitus käsittelikin äitiäni. Käydessäni läpi hänen tietokonettaan löytyi seuraava merkintä Toven päiväkirja-tiedostossa: "Päiväkirjat Lasselle jotta hän kirjoittaisi Suurensuomalaisen romaanin." Oli siellä muutakin:
"Maalata ikoneita, nauttia elämästä, jakaa omia intohimoja muille jatkettavaksi... tehdä hulluja t-paitoja."
Suursuomalaisesta romaanista en tiedä. Kirjoittamaan aloin aluksi opetuspuheita Aamun Koitto -lehteen ja pariin muuhun ortodoksiseen lehteen. Vuosina 2007-2009 olin ortodoksisen opiskelijaliiton OOL:n Logos-lehden päätoimittajana.

Huomasin, että oli mukavaa ja palkitsevaa jäsentää omia ajatuksia kirjoituksen muodossa. En ole kylläkään kokenut olevani mitenkään hyvä kirjoittamaan. Eikä varmaankaan äidinkielen opettajanikaan tätä olisi uskonut. Jumala tuokin monta yllätystä elämän varrelle.

Logos 1/2007
Blogini esikuvana oli kirkkoherra Andrei Verikovin Andrein ajatuksia -blogi. Tykkäsin hänen tyylistään kirjoittaa aiheista laidasta laitaan. Samalla koin, että hän oli edistyksellisenä pappina oivaltanut nettinäkyvyyden merkityksen. Nurmeksen ortodoksinen seurakunta taisi olla ensimmäisiä suomalaisia ortodoksisia seurakuntia joilla oli omat nettisivut. Helsinki ja Lieksa olivat jo seuraavat.

Suomen ortodoksisen kirkon nettisivulla olleet seurakuntien osuudet olivat surullista luettavaa parisen vuotta sitten. "Ei uutisia" ja "ei tapahtumia" luki aivan liian monen kohdalla. Viesti oli selkeä, täällä ei tapahdu mitään, älä vaivaudu.

Vuodessa on tapahtunut paljon. Ortodoksi.net jatkaa hyvää uraauurtavaa työtään. Suomen ortodoksisen kirkon nettisivu on kokenut uudistuksen ja palvelee paremmin.

Tilastoa koko vuodelta
Vuosi blogistina on ollut antoisa. Pian 50 000 blogin näyttöjä on koossa. Keskimäärin blogi saa 50-150 näyttöä. On toki ruuhkaisempiakin päiviä, erityisesti uuden blogikirjoituksen julkaisupäivä. On olemassa kolme selkeää väylää saapua blogiin. Ortodoksi.net on merkittävä. Kiitos kuulu heille tästä, kun he ottivat blogini etusivulleen. Toinen melkein yhtä merkittävä on Facebook. Kolmas uoma käy Googlen ja muiden hakukoneiden kautta.

Ylivoimaisesti suosituin blogikirjoitus on Olut, tupakka ja pyhyys -kirjoitus. Mieltä lämmittävää kiitosta sai aikanaan GULAG-ajatuksia -kirjoitus. Itse kirjailija Sofi Oksanen piti sitä erinomaisena ja totesi: "Tärkeän teeman nostit esille, pahat teot hyvin harvoin tarvitsevat tekijöikseen poikkeusyksilöitä." (sähköpostilla 3.6.2012)

Itse olen henkilökohtaisesti pitänyt Papilta kysyttyä -kirjoituksista. On ollut mukava vastata "kentältä" tuleviin kysymyksiin. Toki on monta muutakin suosikkia. Haaveena on saada vuonna 2013 valmiiksi Uskontunnustuksen äärellä -kirjoitussarja. Suuresta suomalaisesta romaanista en vieläkään tiedä.

Lars ja Susanne
Onhan myös risuja tullut. Asiallista se on aina ollut. Opikseni olen ottanut monesta palautteesta. Vain kerran olen hieman suuttunut. Yritettiin nimettömänä kiertoteitse suitsia kirjoittamistani.

Minun yhteystietoni ovat julkiset, eikä minua kaitseakseen tarvitse esimiesasemassa olevia valjastaa siihen hommaan. En vieläkään tiedä kuka tai mikä taho tämän takana oli. Ihan sama minulle, jos tyyli on tämä.

Erityiskiitos kuuluu vaimolleni Susanne Ahlbäckille, joka on kielihuoltanut kirjoitukseni. Hän on myös usein antanut palautetta kirjoituksistani, heti "tuoreltaan". Paljon olen oppinut ja myös ymmärtänyt paremmin possessiivisuffiksin käyttöä. Kiitos kuuluu myös ymmärryksestä blogikirjoittamiseen kuluvan ajan suhteen. Omalla ajallanihan tätä teen, en esimerkiki työajalla. Oma aikani on myös perheen aikaa. Tuesta kiitän siis heitä kaikkia.

Eipä minulle tämän syvällisempää tullut mieleen vuoden bloggaamisen jälkeen. Koen tämän tärkeäksi ja se on hyvin palkitsevaa. Aina ei onnistu.

Toivottavasti vuosi ollut lukijioille mielenkiintoinen ja antoista. Toivotan hyvää ja armorikasta uutta vuotta. Lainatakseni vapaasti äitiäni, aion:
"Kirjoittaa blogikirjoituksia, nauttia elämästä, jakaa omia intohimoja muille jatkettavaksi... tehdä hulluja oivalluksia."
Esirukouksia pyytäen. Kunnia Jumalalle.


27. joulukuuta 2012

Papilta kysyttyä 24

Ehtoopalveluksen kesto? Veriruoka? Ongelmatilanteita ortodoksisessa kirkossa? Tyhjä pullo kirkkoon?

Ehtoopalveluksen kesto?

Ortodoksinen ehtoopalvelus on iltajumalanpalvelus. Se koostuu Psalttarin psalmeista, rukouksista ja veisuista. Vanha sana ehtoo tarkoittaa alkuiltaa.

Ehtoopalveluksen kesto riippuu juhlavuudesta. Jos ihan kaavan mukaan mennään, niin arkena palvelus on pitempi ja juhlana hieman joutuisampi. Jos on suuri juhla ehtoopalvelus muuttuu osaksi vigilia-jumalanpalvelusta ja sen myötä pituuttakin tulee.

Tavallinen arkinen ehtoopalvelus seurakunnassa kestää vajaan tunnin. Useimmiten noin neljäkymmentä minuuttia. Tällöin kaikki oleellinen tulee lauletuksi, luetuksi ja tehdyksi.

©Pravmir.ru

Kasvavassa määrin Suomessa seurakunnissa on ehtoopalveluksia arkisin. Olisi hyvä muistaa, ettei viikko ole "vapaa" jumalanpalveluksista, vaan jumalanpalvelukset ovat juuri sitä seurakunnallista ydintä. Sieltä kaikki kumpuaa ja siihen kaikki palaan. "Sydän" on tietenkin liturgia, mutta sen "veri" kiertää muissakin jumalanpalveluksissa. Kerhot, piirit ja muut seurakunnaliset toimintamuodot saavat tästä merkityksensä ja oikeutuksensa.

Päätän lyhyeen varhaiskristilliseen opetukseen jokapäiväisistä jumalanpalveluksista. Siinä huomaa kuinka väärin on nähdä arkijumalanpalvelukset vain luostareille tai papistolle kuuluviksi. Näin Apostoliset konstituutiot (300-luku) opettaa:
"Piispa, kun opetat, käsket ja kehotat kansaa osallistumaan useasti ja säännöllisesti jumalanpalveluksiin, aamuin illoin, jokaisena päivänä, kehota heitä olemaan tätä hylkäämättä,  kokoontumaan jatkuvasti, ei vähentämään kirkossa käymistä jäämällä pois ja näin jättäen Kristuksen ruumiin jäsentä vaille. Herran sanat "joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan, ja joka ei yhdessä minun kanssani kokoa, se hajottaa" (Matt. 12:30) ei ole vain papeille, vaan myös maallikoiden kuultavaksi. Te Kristuksen jäsenet, älkää hajaantuko kokoontumatta yhteen... Älkääkö riistäkö Vapahtajalta hänen jäseniään... vaan kokoontukaa jokaisena päivänä, aamuin illoin, laulamaan psalmeja ja rukoilemaan Herran huoneissa..."


Veriruoka?

"Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi, ettei teidän kannettavaksenne pidä panna mitään taakkaa. Annamme ainoastaan nämä välttämättömät ohjeet: karttakaa epäjumalille uhrattua lihaa, samoin verta ja sellaista lihaa, josta ei ole verta laskettu, sekä haureutta. Kun näitä vältätte, kaikki on kohdallaan. Voikaa hyvin." (Ap.t. 15:28-29)
Apostolien Jerusalemin kokouksen päätös on lainattu yllä. Veriruokaa koskeva kanta näkyy myös muissa myöhäisemmissä kokouksissa. Kanta juontaa juurensa juutalaisuuteen ja se jäi voimaan myös kristinuskossa. Paljon jäi pois kristinuskon myötä, tunnetuin on varmaankin ympärileikkaus.

Ei ortodoksinen kirkko tietenkään voi pakottaa ketään olemaan syömättä veriruokaa. Ainakin on syytä tiedostaa apostolinen ohje, vaikkei sitä noudata. Ja jos jättää noudattamatta, ei asiaa kuulu julistaa tai sillä ylpeillä.

Tietenkään kysymys ei ole uskon ydintä. On kuitenkin muistettava, että kyse on apostolien kehotuksesta ja se on Pyhän Hengen ohjauksella nähty hyväksi. Se on apostolien silmissä "välttämätön ohje".


Ongelmatilanteita ortodoksisessa kirkossa?

Ortodoksissa kirkossa on tietenkin haasteita, sekä sisäisiä että ulkoisia. Ongelmiakin. Kaikki ortodoksit eivät ole pyhiä, joten ongelmia on.

Eräs tavallinen haaste tai ongelma Suomessa on jännitys vähemmistön ja enemmistön välillä. Ortodoksit ovat vähemmistö Suomessa. Ympäristö ja sen elämä on suurelta osin ei-ortodoksinen. Jännite voi johtaa kahteen ääri-ilmiöön. Joko hyvin pinnalliseen ortodoksiseen identiteettiin tai sitten jonkinlaiseen "todellisuudesta vieraantuneeseen" hypersuper-ortodoksi identiteettiin. Oikea tie löytyy kultaisen keskitien vaiheilla. Uskollisuus ortodoksiselle uskolle ja elämälle, ilman pelkoa.

Suomessa on paljon seka-avioliittoja. Niitä kutsutaan ekumeenisiksi perheiksi. Perhe koostuu siis ortodokseista ja ei-ortodokseista. Useimmiten ortodokseista ja luterilaisista. Muitakin yhdistelmiä tietenkin löytyy. Useimmiten tämä on rikkaus eikä aiheuta jännitteitä ja ongelmia. Toisinaan kuitenkin asia voi nousta ongelmaksi. Ratkaisu löytyy sovinnossa ja toisen kunnioittamisessa. Osapuolien identiteettiä tulee kunnioittaa ja tukea. Erityisen tärkeä tämä on vähemmistö osapuolelle tai -puolille.

©Pravmir.ru

En aio kertoa skandaaleista ortodoksisessa kirkossa. Kaikenlaista tapahtuu. Useimmiten se liittyy muuallakin tuttuihin asioihin - rahaan, ylpeyteen, valtaan ja liian yleiseen juoruamiseen. En tiedä onko ortodoksinen kirkko jotenkin muita pahempi. Ihmisiä ne ortodoksitkin ovat. Tärkeä on tietenkin tiedostaa, että kyse on synnistä ja siten asiaa ei saa hyväksyä jotenkin "inhimillisenä".

Riippumatta ongelmista ja haasteista - ja myös synneistä - ortodoksisen kirkon piirissä on hyvä muistaa, että itse Jumala varjelee kirkkoaan. Ei ole "valtaa" tai "voimaa" joka sen kukistaisi.

Keskiaikaisesta kertomuksesta saa ajateltavaa (tuttu muun muassa 1300-luvun Decamerone-teoksesta). Eräs mies halusi tulla kristityksi. Hänen tuttunsa torui häntä. Luuli häntä hulluksi. Etkö hän näe kaikkea laittomuutta, syntiä, riettautta ja pikkusieluisuutta kirkossa? Roomassa käytyään mies oli nähnyt kaikkea alhaista mitä maan päällä on. Hän vastasikin, että oli tietoinen kaikesta rumasta. Hän totesikin lopuksi, että jos kirkko pysyy pystyssä näkemästään huolimatta, sen täytyy olla itse Pyhän Hengen kasassa pitämä, sillä koossa sitä eivät ainakaan ihmiset pidä.


Tyhjä pullo kirkkoon?

Kysymys liittyy Jumalan ilmestymisen juhlaan, Teofaniaan 6. tammikuuta. Juhla on Kristuksen kasteen juhla. Suomessa puhutaan usein ei-ortodoksisissa piireissä loppiaisesta.

Juhlana ja sen aattona toimitetaan suuri vedenpyhitys. Se toimitetaan sekä aattona että itse juhlana. Monet ohjeet opastavat toimittamaan suuren vedenpyhityksen aattona kirkossa ja juhlana ulkona elävän veden äärellä. Jälkimmäinen tehdään, jos se on käytännössä mahdollista.

Vedenpyhitys
©Pravmir.ru

Vesi pyhitetään rukouksen ja siihen kolmesti upotetun ristin kautta. Aine kantaa pyhyyttä, voisi sanoa. Eräässä rukouksessa todetaan näin:
"Kallista, Herra, korvasi puoleemme ja kuule meitä, sinä, joka suostuit Jordanissa kastettavaksi ja niin pyhitit vedet, siunaa kaikkia meitä, jotka kumartuen osoitamme nöyrää palvelusta. Ja tee meidät otollisiksi täyttymään pyhityksellä tämän veden juomisen ja vihmomisen kautta, ja tulkoon se, Herra, sielumme ja ruumiimme terveydeksi."
Pyhitetyllä vedellä vihmotaan kirkko ja sen ympäristö. Monesti pyhitettyä vettä otetaan mukaan kotiin nautittavaksi rukouksen hengessä ja jumalanpelossa. Myös kotia ja sen asukkaita vihmotaan pyhitetyllä vedellä.

Jos pyhitettyä vettä haluaa kirkosta mukaansa on otettava puhdas tyhjä pullo tai astia. Vettä riittää kaikille.


Papilta kysyttyä -sivulla kootusti kaikki Papilta kysyttyä -kirjoitukset. Sivulla löytyy ohjeet kysymysten lähettämistä varten. Toivottavasti etsimäsi kysymys ja vastaus löytyy.


17. joulukuuta 2012

Vanki 38890

Tuhannet ja taas tuhannet ihmiset kohtasivat loppunsa natsien keskitys- ja tuhoamisleireillä. Miljoonia uhreja. Ortodoksipappi Dimitri Klepin kuoli Dora-Mittelbaun leirillä. Nykyään häntä kunnioitetaan uusmarttyyrina ortodoksisessa kirkossa.

Kukaan ei osannut arvata, että herkkä ja usein hieman sairaalloinen poika Dimitri tulisi aikuisena kuolemaan marttyyrina. Vuonna 1904 Odessassa Ukrainassa tällainen tuntui kaukaiselta.

Tulevan merkkejä oli kyllä, mutta niiden merkitys selvisi vasta Dimitrin martyyrikuoleman jälkeen. Dimitri meinasi jo vastasyntyneenä kuolla. Klepinin perhe ja suku oli hyvästelemässä häntä, kun äiti Sofia otti pienen Dimitrin kädestä ja siunasi sillä läsnäolijat.

Dimitri

Moni muisteli tapahtumaa jälkikäteen kun he olivat pakolaisina Pariisissa ja Dimitri vihittiin papiksi. Se oli monen mielessä, kun Dimitri pappina siunasi kirkkokansan ensi kertaa vihkimyksen jälkeen.

Dimitrin elämä päättyi myös ristinmerkkiin, kun hän keuhkopussintulehduksen, kaltoin kohtelun ja hoidon puutteen vuoksi teki kuolemaa vuonna 1944 Dora-Mittelbaun keskitysleirissä. Vanginvartija, itsekin vanki, sääli kuolevaa Dimitriä ja suostui pyyntöön auttaa Dimitriä ristimään itsensä ristinmerkillä.

Ei ollut mitenkään selvää, että Dimitristä tulisi pappi. Vuonna 1919 tapahtui jotain, joka etäännytti Dimitrin kauas ortodoksisesta kirkosta. Viisitoistavuotiana vuonna 1919 Odessassa Ukrainassa tapahtui seuraava tapahtuma. Dimitrin äiti vangittiin Tšekan toimesta - kyse oli KGB:n edeltäjästä. Dimitri meni kirkkoon rukoilemaan. Seisoessaan rukouksessa kädet selän takana, eräs nunna tuli torumaan häntä sopimattomasta käsien asennosta. Dimitri vannoi: "En koskaan astu jalallanikaan kirkkoon."

Ortodoksinen kirkko ja usko kuitenkin puhutteli häntä pakolaisaikana. Klepinin perhe pakeni vallankumousta, sisällissotaa ja tulevaa Neuvostoliittoa ensin Turkin Istanbuliin ja sittemmin Serbian Belgradiin. Siellä Dimitri tapasi monta syvästi uskovaa ja ajattelevaa ortodoksia. Mainittakoon Nikolai Zernov (k. 1980), metropoliitta Antoni Hrapovitski (k. 1936), serbialainen piispa Nikolaj Velimirović (k. 1956) tai ortodoksipappi Vasili Zenkovski (k. 1962).

Antoni
©Wikipedia

Dimitri saapui aikanaan Pariisiin. Sinne monet venäläiset pakolaiset päätyivät ja kaupunkiin syntyi ihan oma venäläisten yhteisö. Dimitri aloitti vuonna 1925 opinnot Pyhän Sergein instituutissa, joka koulutti pappeja ja muita kirkon palvelijoita. Hän valmistui vuonna 1929.

Teologisten opintojen jälkeen Dimitrin elämä oli vaikeaa. Hän etsi paikkaansa maailmassa. Hän teki työtä muun muassa ikkunanpesijänä ja parkettien kiillottajana. Hän myös työskenteli kuparikaivoksissa Jugoslaviassa. Hän auttoi kanttorina eri paikoissa ja isännöitsijänä kirkoissa. Opintojen jälkeisinä vuosina hän ihastui tyttöön, mutta ihastus jäi ilman vastakaikua, ainakaan sellaista vastakaikua, jota Dimitri kaipasi. Lopulta hänen elämäänsä astui tyttö nimeltä Tamara.

Vuonna 1937 Dimitri ja Tamara vihittiin avioliittoon. Jo samana vuonna Dimitri vihittiin papiksi. He saivat kaksi lasta.

Vuonna 1939 Dimitri määrättiin Jumalanäidin suojeluksen seurakunnan papiksi. Kyseessä oli seurakunnasta uusmarttyyri Maria Pariisilaisen (k. 1945) järjestämän yömajan ja palvelutalon yhteydessä. Äiti Marian elämästä voi lukea täältä.

Maria

Siellä Dimitri auttoi ja palveli yhdessä Marian kanssa kaikenlaisia ihmisiä. Kykyjensä mukaan he yrittivät auttaa vainottuja juutalaisia, kun natsit olivat ottaneet vallan Ranskassa. Moni venäläinenkin sai apua, kun heitä jahdattiin natsien toimesta. Venäläiset olivat myös ali-ihmisiä natsien mielestä. Monille juutalaisille kirjoitettiin kastetodistukset.

Paljon olisi kerrottavaa tästä ajasta. Dimitri ja Maria olivat hyvin erilaisia. Maria ulospäinsuuntautunut ja jopa piti provokaatiosta. Dimitri sen sijaan vetäytyvä ja toimi taustalla. Dimitrin edeltäjä seurakunnassa arkkimandriitta Kiprian Kern (k. 1960) ehti polttaa pärensä Marian kanssa. Dimitri oli siis tällaisen "henkilökemioiden" yhteenoton paikkaus.

Dimitrin ja Marian erilaiset luonteet tulevat ilmi seuraavassa tapahtumassa. Maria luki innokkasti ääneen vastarintaliikkeen julistusta kostosta natsien kanssa yhteistyötä tekeviä kohtaan. Tähän Dimitri totesi toruen: "Eikö ole jo tarpeeksi kärsimystä, ilman että vielä kostosta haaveillaan." Maria punastui ja häpesi käytöstään.

Dimitri joutui toiminnastaan Gestapon kuulusteluihin. Syytteenä oli juutalaisten avustaminen. Matka keskitysleiriin oli alkamassa. Näin yksi kuulustelu eteni.
- Jos päästämme sinut vapaaksi, lupaatko olla auttamatta juutalaisia?
- Sitä en voi luvata. Olen kristitty ja minun on toimittava näin.
Upseeri löi Dimitriä kasvoihin ja alkoi huutaa.
- Juutalaisten rakastaja! Miten kehtaat kutsua noita sikoja kristilliseksi velvollisuudeksi!
Dimitri nosti papinristinsä ja kysyi.
- Tunnetko tämän juutalaisen?
Upseeri löi Dimitrin maahan...
Vankina Dimitri vietiin kokoamis- ja kauttakulkuleireille. Hän palveli kykynsä mukaan pappina niillä. Pariisista hän sai alkeelliset, mutta riittävät välineet viettää liturgiaa. Dimitri otti vastaan katumuksen sakramentteja ja lohdutti surevia.

Kuolleita Dorassa

Dimitri vietiin lopulta Dora-Mittelbaun keskitysleirille. Leiri ei ollut suoranainen tuhoamisleiri, vaan pakkotyöleiri. Se oli suunniteltu "tuhoamaan" vangit työn teon jälkeen ja sen yhteydessä. Nälkäkuolema, pahoinpitely, kidutus ja sekä fyysinen ja henkinen kiusanteko oli arkea. Pieninkin rike johti teloitukseen. Leiri tuli tunnetuksi natsien V2-ohjusten rakennuspaikkana.

Dimtri oli vanki numero 38890. Hän ei kestänyt keskitysleirillä kauaa. Eräät tutut leirillä yrittivät saada hänet kevyempään työhön, mutta leiriviranomaisten huomatessa hänen olevan venäläinen ja vielä pappi hän joutui maanpäälliseen helvettiin maanalaisissa kaivauksissa. Dimitri olisi voinut saada kansalaismerkinnän ranskalainen, mutta hän koki olevansa velvoitettu kärsimään yhdessä venäläisten vankien kanssa. Pappi ja venäläinen. Lopputulos oli varma, kuolema.

Uskon kannalta koettelemus leirissä oli raskas. Leiri-helvetissä Dimitrin usko joutui koetukselle. Epäusko on ymmärrettävää ja aivan toista kuin leppoisa nojatuoli-ateismi pahan ja kärsimyksen ongelman edessä. Dimitri kävi läpi oman Golgatansa ja päätti elämänsä ristinmerkin alla. Vartija teki hänen kädellään ristinmerkin hänelle. Seuraavana päivänä Dimitri oli kuollut.

Tieto Dimitrin kuolemasta ei saavuttanut Tamaraa ja perhettä pitkään aikaan. Eräs leiriläinen yritti lähettää kirjeen, mutta se otettiin haltuun ja eräs SS-vahti totesi pilkallisesti: "Luonamme ei kuolla." (Bei uns stirbt man nicht)


Elämänkerta
Dimitrin tytär Helen Klepinin-Arjakovsky on kirjoittanut kirjan isästään. Kirjassa voi tutustua Dimitrin elämään ja kirjeisiin vankeudesta. Kaksisataa sivua pitkä kirja on kurkistus ja lämmin kuvaus 1900-luvun yhden uusmarttyyrin elämään.

Helen kirjassa kertoo isästään. Kertomus perustuu paljolti äitinsä Tamaran, sukulaisten, ystävien ja Dimitrin tavanneiden kertomaan. Helen oli vain 4-vuotias, kun hänen isänsä vangittiin ja vietiin leirille.

Kirjaan voi tutustua julkaisijan nettisivulla ja lyhyen johdannon Dimitrin elämään saa täältä.



12. joulukuuta 2012

Papilta kysyttyä 23

Ortodoksisen kirkon levinneisyys? Hedelmöityshoidot? Morsiamen luovutus? Ehkäisy?

Ortodoksisen kirkon levinneisyys?

Ortodoksinen kirkko on maailman toiseksi suurin kirkkon. Maailmassa on 276 miljoona ortodoksikristittyä. Ortodoksinen kirkko on levinnyt koko maailmaan.

Maailman suurin kristillinen kirkko on katolinen kirkko, jolla on yli miljardi jäsentä. Ortodoksinen kirkko kakkosena. Toki tiedän, että on olemassa "vapaita suuntia" ja helluntailaisia enemmän kuin ortodoksikristittyjä, mutta koska nämä edellä mainitut eivät muodosta - oikein millään tavoin yhtenäistä ryhmää uskon ja elämän saralla - ortodoksista kirkkoa pidetään maailman toiseksi suurimpana kirkkona.

Ortodoksinen kirkko Antarktiksella
Ortodoksinen kirkko on maailmanlaajuinen tai globaali sanottaisiin varmaan nykyään. Ortodoksinen kirkko on avoin kaikille, eikä ole rajattu tai suljettu porukka. Tietenkin on olemassa "perinteisiä" ortodoksimaita, kuten vaikkapa Venäjä tai Kreikka. Ne ovat "perinteisiä" ortodoksimaita samalla tavalla kuin vaikkapa Italian tai Espanjan voidaan sanoa olevan perinteisiä katolisia maita.

Ortodoksinen kirkko siis on maailmanlaajuinen - Antarktikselta Alaskaan.


Hedelmöityshoidot?

Lapsettomuus on vaikea aihe. Se monelle raskas taakka. Muinoin se on jopa ollut häpeä.

Nykylääketiede on antanut parempia eväitä ymmärtää ja hoitaa hedelmättömyyttä. Moni avoin kysymys on saanut vastauksensa. Nykyään on tarjolla laajasti apua hedelmättömyyteen.

Avioliittoon vihkiminen
Ortodoksinen kirkko lähestyy kysymystä avioliiton puitteissa. Avioliitto on sakramentti ortodoksisessa kirkossa. Rukouksissa avioliittoon vihkimisessä rukoillaan lapsia ja lapsenlapsia. Eräässä rukouksessa pyydetään parin saada nähdä "lastensa lapset pöytänsä ympärillä".

On kuitenkin hyvä muistaa, ettei lasten saaminen ole ortodoksiselle kirkolle avioliiton ainoa tarkoitus. Rukoillaanhan myös "sielun ja ruumiin yksimielisyyttä" ja "rauhallista elämää, pitkäikäisyyttä, ymmärrystä, keskinäistä rakkautta rauhan yhdyssiteessä". Lapseton avioliitto ei ole ortodoksinen kirkon silmissä "kakkosluokan" liitto.

Lapsettomuutta voidaan nykyään hoitaa monella tapaa. Ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan näe, että sitä kuuluisi hoitaa "hinnalla millä hyvänsä". Pari voi osallistua tutkimuksiin ja hedelmällisyyshoitoihin. Venäjän ortodoksinen kirkko on omassa kannanotossaan hyväksynyt avioliiton sisäisen inseminaation, mutta niin sanotusti kolmannen osapuolen (lahjoitetut siittiöt tai munasolut) mukaantulo nähdään liian pitkällä menevänä. Ortodoksinen kirkko suhtautuu hyvin varauksellisesti koeputkihedelmöitykseen (ja näkee siinä monasti aborttiin verrattavia piirteitä).

Ortodoksinen kirkko yrittää muistuttaa, ettei lapsen saaminen ole "oikeus". Lapsilla on kylläkin oikeuksia, muttei kenelläkään ole oikeus lapseen. Ei lapsen haluaminen tai toivominen tee tästä oikeutta. Lapsen "hankkiminen hinnalla millä hyvänsä" ei ole oikein. Kaikki elämä on pohjimmiltaan lahja. Jos lapsettomuus on parin osa, se tulee hyväksyä erityisenä kutsumuksena. Parilla voi olla erityinen kutsumus adoptoida tai muuten auttaa lapsia ilman vanhempia. Adoption tarkoitus on pohjimmiltaan antaa lapselle perhe, ei perheelle lapsi. Mahdollisuuksia on monia.

En ole lääketieteen asiantuntija ja tässä on vain lyhyt pohdiskelu aiheesta. Kohdatessaan tämän ja monen muun vaikean asian elämässä on tärkeää pohtia, kysyä neuvoa ja rukoilla johdatusta.


Morsiamen luovutus?

Monissä häissä isä "luovuttaa" morsiamen sulhaselle. Ortodoksisen avioliiton sakramentin kaavassa tällaista ei ole. Syystäkin.

Hääkruunut
"Morsiamen luovutus" juontaa ajasta jolloin nainen oli omaisuutta. Isä oli tyttärensä isä, mutta myös "omistaja". Tyttärensä avioliiton myötä hän luovutti tyttärensä uudelle "omistajalle".

Tämä asetelma ja sen modernit tulkinnat nykyhäissä eivät ole ortodoksisen kirkon mieleen. Mies ja nainen ovat tasa-arvoisia, eikä kumpikaan ole toisen "omaisuutta". Kaavan mukaan vihkiminen alkaa, kun pari seisoo rinnakkain kirkon ovella. Kukaan ei luovuta ketään siinä, vaan rinta rinnan he seisovat vierekkäin. Jos joku haluaa harrastaa "morsiamen luovuttamista" on sen tapahduttava kirkon ulkopuolella ja papin silmän välttämänä.

Avioliiton sakramentti ja sen rukoukset eivät tue ajatusta omaisuudesta, lakihenkisyydestä tai sen semmoisesta. Martin Luther (k. 1546) kylläkin opetti, että häät ja avioliitto on vain "yhteiskunnallinen" ja "maallinen" juttu. Protestanteilla - kuten luterilaisilla - avioliitto ei ole sakramentti. He kertokoon itse kannastaan, minä en osaa.

Haluaisin lainata yhtä rukousta ortodoksisen kirkon avioliiton sakramentin toimituksesta. Kyse ei ole vain "yhteiskunnallisesta" sopimuksesta, vaan astumisesta yhteisen elämän, ilon ja uskon piiriin. Se kaikki ankkuroituu Jumalassa.
"Kaikkipyhä Valtias, ota vastaan meidän, sinulta apua anovien rukous, ja ollen täälläkin läsnä näkymättömällä suojeluksellasi siunaa tämä avioliitto, ja anna näille palvelijoillesi rauhallinen elämä, pitkäikäisyys, ymmärrys, keskinäinen rakkaus rauhan yhdyssiteessä, kauan elävät jälkeläiset, siunausta lapsista, kunnian kuihtumaton seppele. Salli heidän nähdä lapsenlapset, varjele heidän yhteiselämäänsä vapaana juonitteluilta, ja anna heille ylhäältä taivaan kastetta ja maan lihavuutta. Täytä heidän talonsa vehnällä, viinillä ja öljyllä, ja kaikella hyvyydellä, jotta he jakaisivat puutteessa olevillekin, ja anna myös läsnä oleville kaikki heidän pelastuksekseen anomansa. Sillä sinä olet armon, laupeuden ja ihmisrakkauden Jumala, ja me ylistystä kohotamme sinulle, aluttomalle Isällesi, ja kaikkein pyhimmälle, hyvälle ja eläväksi tekevälle Hengellesi, nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen."


Ehkäisy?

Lähtökohtaisesti avioliiton tulisi olla avoin lapsille. Näin ortodoksinen kirkko opettaa. Sen tuo kauniisti ilmi avioliiton sakramentin monet rukoukset. Tässäkin kysymyksessä avioliitto on se itsestäänselvä tausta kysymykselle.

Pieni ero on huomattavissa ortodoksisen kirkon ja katolisen kirkon opetuksissa. Molemmat ovat hyvin samankaltaisia opetuksissaan, mutta ortodoksinen kirkko korostaa koko avioliiton olevan avoin lapsen saamiselle. Sen sijaan katolinen kirkko taas usein tuntuu korostavan juuri sukupuoliyhteyden merkitystä lapsen saamisessa. Kyse on sävyerosta, mutta toki sillä on suurikin merkitys käytännön elämän tasolla.

Ortodoksinen kirkko ei ole kategorinen jokaisen sukupuoliyhteyden suhteen ja tässä mielessä se jää "makuhuoneen oven ulkopuolelle" (lause on muuten joskus käytössä mitä ihmeellisimmissä yhteyksissä ja joskus hyvin ei-ortodoksisella päämäärällä).

Avioliiton on oltava avoin lapsen saamiselle, sillä se on sen yksi tärkeimmistä tarkoituksista. Vaikkei tämä kuitenkaan ole ainoa tarkoitus on tämä niin kutsuttu "perusavoimuus" oltava. Ehkäisy on siinä mielessä hyväksyttävää, muttei "millä hinnalla hyvänsä". Se ei ole ortodoksisen kirkon opetuksen mukaista silloin jos avioliitosta yritetään täysin ja aina eristää lapsensaannin mahdollisuus.

Kaikki ehkäisy ei kuitenkaan sovi. Perusero tehdään abortoivan ja ei-abortoivan ehkäisyn välillä. Vain jälkimmäinen on sallittu. Jo alussa olevaa elämää ei saa tietoisesti ja tahallaan keskeyttää.

Nykyään saa hyvää tietoa, neuvoa ja opastusta ehkäisystä moneltakin eri taholta. Jokainen pari löytää varmaan eettisesti kestävän ja itselleen sopivan ehkäisymuodon. On kuitenkin muistettava, etteivät lapset ole "ehkäistävä" tai "torjuttava" asia, vaan suuri lahja.


Kysymys ja vastaus
Papilta kysyttyä -sivulla kootusti kaikki Papilta kysyttyä -kirjoitukset. Sivulla löytyy ohjeet kysymysten lähettämistä varten. Toivottavasti etsimäsi kysymys ja vastaus löytyy.


10. joulukuuta 2012

Uskova ulkoavaruudesta

Onko uskova ihminen ulkoavaruudesta? Monen mielestä tältä vaikuttaa. Usko ja sen löytäminen on kiistatta murros. Ihminen ei kuitenkaan muutu yli- tai ali-ihmiseksi sen myötä. Hän on se sama ihminen kuin ennen, mutta silti jotenkin uusi. Ei sentään silti ulkoavaruudesta...

Tässä blogikirjoituksessa on murroskohtia monen ihmisen elämästä. Niistä huomaa, että tärkeät asiat ovat usein yksinkertaisempia kuin kuvittelemmekaan, kuten joku joskus sanoi. Kertomukset eivät ole "todisteita". Ne eivät tietenkään pakota ketään uskomaan.

Kertomukset ovat kurkistus monen erilaisen ihmisen käännekohtaan. Mielestäni niitä kuuluu myös kunnioittaa, vaikkei välttämättä ymmärrä, hyväksy tai on tehnyt samankaltaisessa tilanteessa toisen valinnan. Toivottavasti niistä saa ajateltavaa.


Olimmeko me idiootteja?

"Kaikki historian suuret hahmot maailmassa ja Venäjällä, joiden filosofiaan tutustuimme opiskelujemme aikana, olivat ajatelleet Jumalaa täysin erilaisella tavalla kuin me. Yksinkertaisesti ilmaistuna, he olivat uskon ihmisiä. Dostojevski, Kant, Puskhin, Tolstoi, Goethe, Pascal, Hegel, Losev - heitä on liikaa luetella.

Tämän lisäksi olivat tieteen hahmot - Newton, Planck, Linnaeus, Mendelejev - jotka olivat uskovia. Jälkimmäisistä tiesimme vähemmän humanistisen koulutuksemme vuoksi. Vaikutelma oli silti sama. Tietenkin näiden ihmisten käsitykset Jumalasta saattavat osoittautua erilaisiksi kuin omamme. Tästä huolimatta kysymys uskosta oli tärkein kysymys heidän elämässään, jopa ehkä monimutkaisin.

©Pravoslavie.ru

Vertailun vuoksi kaikki Venäjän historiasta tuntemamme hahmot... Marx, Lenin, Troitski - kaikki nuo tuhoisat vallankumoukselliset, jotka olivat rakentamassa ateistista valtiotamme - olivat kaikki ateisteja. Vähitellen elämä asetti eteemme kysymyksen hyvin paljaana. Oliko se Puskhin, Dostojevski ja Newton jotka olivat olleet niin alkeellisia ja pinnallisia etteivät he olleet tajunneet elämän tosiasioista mitään? Olivatko nämä nerot oikeasti idiootteja? Tai olimmeko me idiootteja? Me neuvostoliittolaiset - ja myös meidän ala-asteen ateismin opettajamme Marina? Tämä oli kysymys, joka antoi nuorille mielillemme paljon vakavaa ajateltavaa..."
Arkkimandriitta Tiihon Sevkunov (s. 1958)


Uskovan silmät

‎"Käännekohta minulle tapahtui sanattoman kohtaamisen seurauksena Troitse-Sergijevin luostarissa. Se tapahtui joskus vuoden 1982 alussa. Olin sattumalta luostarissa ateismin opiskelijana ja Komsomol-aktivistina. Tehtäväni oli saattaa turistiryhmä unkarilaisia opiskelijoita.

©Russian Look

En muista mitään jumalanpalveluksista. En myöskään ollut kiinnostunut arkkitehtuurista tai historiasta. Tullessamme ulos Kolminaisuuden kirkosta tapahtui ihme. Edessäni kulki nuori mies toisesta ryhmästä. Yhtäkkiä hän kääntyi ympäri. Olimme kasvokkain. Hän ei kuitenkaan katsonut minua, vaan ikoneita kirkossa. Hän teki ristinmerkin, koska oli menossa ulos kirkosta. Minä sattumalta seisoin hänen ja kirkon ikonien välissä.

Ensimmäistä kertaa elämässäni näin uskovan silmät näin läheltä. Niissä ei ollut mitään mysteeristä tai arvoituksellista. Sellaisen ilmeen näkee näyttelijöillä, jotka näyttelevät pappia. Tämän nuoren miehen silmät sen sijaan olivat yksinkertaisesti valoisat, kirkkaat, merkitykselliset ja eläväiset.

Ajatus kävi mielessäni... Miksi tämä heppu, joka on oppinut samat asiat koulussa kuin minä, tuntee jotain mikä on minulta suljettu? Hän tuntee kaiken minkä minäkin olen oppinut, mutta se on hän joka tuntee itsensä kotoisaksi täällä, kun minä sen sijaan olen muukalainen..."
Diakoni Andrei Kurajev (s. 1963)


Suomut silmien edessä

"Saul uhkui yhä vihaa ja murhanhimoa Herran opetuslapsia kohtaan. Hän meni ylipapin luo ja pyysi tältä Damaskoksen synagogille osoitettuja kirjeitä, jotka valtuuttaisivat hänet vangitsemaan tuolle tielle lähteneet, sekä miehet että naiset, ketkä vain käsiinsä saisi, ja tuomaan heidät Jerusalemiin.

Matkalla, Saulin ollessa jo lähellä Damaskosta, taivaasta leimahti yhtäkkiä valo hänen ympärilleen. Hän kaatui maahan ja kuuli äänen sanovan: 'Saul, Saul, miksi vainoat minua?' Hän kysyi: 'Herra, kuka sinä olet?' Ääni vastasi: 'Minä olen Jeesus, jota sinä vainoat. Nouse ja mene kaupunkiin. Siellä saat kuulla, mitä sinun on tehtävä.'

Saulin matkatoverit seisoivat sanattomina. He kuulivat äänen mutta eivät havainneet ketään. Saul nousi maasta, mutta kun hän avasi silmänsä, hän ei nähnyt mitään. Toiset veivät hänet Damaskokseen kädestä taluttaen. Kolmeen päivään hän ei nähnyt mitään, ei syönyt eikä juonut.


Damaskoksessa oli Ananias-niminen opetuslapsi. Herra puhutteli häntä näyssä: 'Ananias!' 'Tässä olen, Herra', hän vastasi. Herra sanoi: "Mene Suorallekadulle ja kysy Juudaksen talosta Saulia, jota kutsutaan Tarsolaiseksi. Hän rukoilee, ja näyssä hän on nähnyt, että Ananias-niminen mies tulee sisään ja panee kätensä hänen päälleen, jotta hän saisi näkönsä takaisin.' Ananias vastasi: 'Herra, minä olen monilta kuullut, kuinka paljon pahaa se mies on Jerusalemissa tehnyt. Tännekin hän on tullut ylipappien valtuuttamana vangitsemaan kaikki, jotka huutavat avuksi sinun nimeäsi.' Mutta Herra sanoi hänelle: 'Mene, minä olen valinnut hänet aseekseni, tunnustamaan nimeäni maailman kansojen ja kuninkaiden ja myös Israelin kansan edessä. Minä tulen osoittamaan hänelle, että hän joutuu paljon kärsimään minun nimeni tähden.'

Ananias lähti. Hän meni sisälle taloon, pani kätensä Saulin päälle ja sanoi: 'Saul, veljeni! Herra on lähettänyt minut - Jeesus, joka ilmestyi sinulle, kun olit matkalla tänne. Hän lähetti minut, jotta saisit näkösi takaisin ja täyttyisit Pyhästä Hengestä.' Samassa oli kuin suomut olisivat pudonneet Saulin silmistä, ja hän näki jälleen. Hän nousi jalkeille, ja hänet kastettiin. Ruokaa nautittuaan hän taas voimistui."
Apostoli Paavali (1. vuosisata)


Kuinka uskoni syntyi?

"Kuinka ja koska uskoni syntyi? En tiedä, ja en muista. Tiedän vain sen, että kun avaan evankeliumin ja luen Kristuksesta, hänen sanojaan ja opetustaan, toistan tietoisesti ja kaikella sydämelläni ja olemuksellani, mitä he sanoivat, jotka lähtivät pidättämään Kristusta, mutta palasivat tyhjin käsin fariseuksien luo, sanoessaan 'Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän'.


Tästä tiedän ensinnäkin sen, että Kristuksen opetus on elävä ja sen olevan vailla vertaa maailmassa."
Ortodoksipappi Alexander Schmemann (k. 1983)



23. marraskuuta 2012

Papilta kysyttyä 22

Suitsutus? Papin vaitiolovelvollisuus? Siunaus papilta? Lapsen liittyminen ortodoksiseen kirkkoon?

Suitsutus?

"Nouskoon minun rukoukseni niinkuin suitsutussavu..."(Avuksihuutopsalmi)
Ortodoksisessa jumalanpalveluksissa käytetään suitsutusta. Perinteen juuret ovat jo vuosituhansia vanhat. Yksi suitsukkeen resepti on esillä jo Vanhassa testamentissa (2. Moos. 30:34-38). Myös Ilmestyskirjassa, Uuden testamentin viimeisessä kirjassa, on viittauksia suitsutukseen (Ilm. 5:8 ja 8:4)

Suitsuttamisen juuret uskontojen historiassa ovat jokseenkin epäselvät. Väittäisin, että kyse on yleismaailmallisesta tavasta, joka on ihmisen uskonnollisessa "selkäytimessä" oleva. Toinen esimerkki on vaikkapa tuli. Suitsuttamisen tapa herätti keskustelua ortodoksisen kirkon alkuaikoina, mutta vakiinnutti paikkansa jumalanpalveluselämässä. Olihan kyse mitä raamatullisimmasta tavasta.

Rukous ennen suitsuttamista kuuluu näin:
"Me tuomme Sinulle, Kristus Jumalamme, suitsutusta hengelliseksi suloiseksi tuoksuksi. Ota se ylitaivaalliselle uhrialttarillesi ja lähetä meille kaikkein pyhimmän Henkesi armo."
"Suitsuttaminen valmistaa meitä jumalanpalvelukseen... Hengellistä, 'järjellistä', jumalanpalvelusta edeltää kehollinen ulottuvuus, ulkoinen asia", kuvasi aikanaan tunnettu jumalanpalveluselämän tuntija Mihail Skaballanovits (k. 1931).

Monessa muussakin asiassa ortodoksisessa jumalanpalveluksessa, "sisäistä" ulottuvuutta edeltää ja tukee "ulkoinen" ulottuvuus. Onhan ihminen "tuplana" toimiva olento, kuten Johannes Damaskolainen (k. 749) opettaa vapaasti tulkittuna.


Papin vaitiolovelvollisuus?

"Pappi ei saa todistajana eikä muuten ilmaista, mitä hänelle on synnintunnustuksessa tai muuten sielunhoidossa uskottu, eikä henkilöä, joka on hänelle siinä uskoutunut. Jos joku synnintunnustuksessa tai muuten sielunhoidossa ilmaisee yleisen lain mukaan ilmi annettavan rikoksen olevan hankkeessa, papin on kehotettava häntä ilmoittamaan asiasta viranomaisille tai sille, jota vaara uhkaa. Jollei hän suostu siihen, papin on annettava asiasta viranomaisille tietoa sen verran kuin on mahdollista asianomaisen suoraan tai välillisesti tulematta ilmi." (Laki ortodoksisesta kirkosta, 110 §)
Laki on selvä. Vaitiolovelvollisuus, "rippisalaisuus", kuten sitä usein kutsutaan, on ehdoton, ainakin lähes. Poikkeustilanteessa on annettava "tietoa sen verran kuin on mahdollista asianomaisen suoraan tai välillisesti tulematta ilmi".


Vaitiolovelvollisuus on selvä asia ilman siitä säädettyä lakiakin. Pappiin pitää voida luottaa. Häneen voi luottaa. Vaitiolovelvollisuuden ja luottamuksellisuuden rikkominen on papille vakava synti ja rike. Käsittääkseni se johtaa pappeuden menetykseen ja kirkollisen kurinpidon ja rangaistusten piiriin joutumista. Myös maallinen laki ryhtyy toimiin tilanteessa. Pappi ei kuitenkaan pidä asioita salaisuutena lain pelosta tai pakosta, vaan nimenomaan koska hän ymmärtää pappeuden ihanteen.

Pieni omakohtainen huomio. Synnintunnustuksen jälkeen itse asiassa "unohdan" kuulemani. Loppujen lopuksi pappi on todistaja Jumalalle tehdylle tunnustukselle. Katuvan mentyä teen ristinmerkin ja rukoilen hänen puolestaan. Seuraavassa liturgiassa myös kannan esirukouksia hänen puolestaan. "Unohdus" johtuu siitä, ettei se ole papin tehtävä kantaa katuvien syntejä, vaan Jumalan.

On hyvä muistaa, että tunnustavaakin sitoo eränlainen vaitiolovelvollisuus, ei kylläkään lakiin kirjattu, mutta silti. Hänen saamansa ohjeet ja neuvot ovat juuri hänelle henkilökohtaisesti annettu, ei yleisellä tasolla.

Omasta mielestäni kaikki kahdenkeskeiset keskustelut papin kanssa ovat lähtökohtaisesti luottamuksellisia. Vaikka puhuttaisin säästä tai uuden auton väristä. Tai sitten elämän murheista.


Siunaus papilta?

Piispalta ja papilta voi pyytää siunauksen. Kyse ei ole "automaattisesta" asiasta, vaan se aina pyydetään. Siunauksen pyytäminen ja saaminen voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen. Piispa tai pappi ei voi "pakottaa" ketään vastaanottamaan siunausta.

Ensiksi pyydetään siunausta. Piispalta pyydetään: "Isä esipaimen, siunaa." Papilta: "Isä, siunaa." Diakonilta ei pyydetä siunausta. Siunauksen vastaanottamiseksi käsistä muodostetaan "kuppi", laittamalla vasen käsi oikean alle. Kämmen ylöspäin.


Piispan tai papin siunatessa hän tekee ristinmerkin oikealla kädellään. Käden sormet muodostavat Jeesuksen Kristuksen nimen kreikkalaiset kirjaimet IC XC. Piispa tai pappi lausuu siunatessaan "Herra siunatkoon sinua" tai "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen".

Hurskas tapa on siunausta pyytäessä vain kätellä piispaa tai pappia ja suudella hänen kättään. Piispa tai pappi lausuu silloin: "Herra siunaa." On muistettava, että tämä on tapa, eikä niinkään perinteinen ja kunnollinen tapa pyytää siunausta.

Kolmanneksi piispan tai papin kättä suudellaan. Tällöin osoitetaan kunnioitusta pappeudelle ja loppujen lopuksi se on siunauksen "alkulähteen" kunnioittamista ja arvonosoittamista. Kättä suudellaan ikään kuin itse Kristuksen kättä. Se on myös käsi, joka palvelee Jumalaa pyhissä sakramenteissa ja toimituksissa.

On syytä huomauttaa, että siunauksen pyytäminen ja saaminen ei ole tervehtimistä tai moikkaamista. Jos saman papin näkee päivän aikana, niin ei tarvitse joka kohtaamisella pyytää siunausta. Toki, jos ryhtyy johonkin tehtävään voi tätä varten pyytää siunauksen. Siunaus on hyvä pyytää aamuin ja illoin, jos siihen on mahdollisuus. Jos paikalla on tusinan verran pappeja, niin vain yhdeltä pyydetään siunaus. Luostarissa siunaus pyydetään ensisijaisesti luostarinjohtajalta. Jos piispa on läsnä, niin häneltä. Myös papit. Toki siunausta voi pyytää useasti päivän mittaan, muttei ei ole tarkoitus, että sitä tehdään "tavan vuoksi".

Sinausta ei pyydetä vain kirkossa tai muussa ortodoksisessa ympäristössä. Papilla voi olla siviilivaatetuskin. Sinausta voi ja kuuluu siis pyytää kaikkialla.


Lapsen liittyminen ortodoksiseen kirkkoon?

Lapsi tai nuori voi liittyä ortodoksiseen kirkkoon. Tätä he eivät kuitenkaan voi tehdä "itsenäisesti". Täysin omasta päätöksestä voi liittyä - tai erota - ortodoksisesta kirkosta vasta täysi-ikäisenä.

Tavallisimmin lapsi tai nuori liittyy ortodoksiseen kirkkoon, kun hänen vanhempansa tai yksi heistä liittyy. Usein kokonainen perhe liittyy ortodoksiseen kirkkoon. Aikuiset sekä lapset.

Kristus siunaa lapsia
©OCA

Suomessa alaikäisen liittymistä ja eroamista säätävät seuraavat seuraavat seikat. Vanhemmat voivat liittää tai erottaa alle 12-vuotiaan lapsen uskonnollisesta yhdyskunnasta ilman hänen suostumustaan. 12–14-vuotiasta ei voi liittää tai erottaa ilman hänen omaa suostumustaan. 15–17-vuotias voi liittyä tai erota itse mutta tarvitsee vanhempien suostumuksen eroilmoitukseen.

Lapsien osallistumisesta jumalanpalvelukseen voi lukea täältä. Lapsen kastamista ja väitteistä sitä vastaan voi lukea täältä. Vastasyntyneen synnillisyydestä voi lukea täältä. Kasteen käytännön järjestelyistä voi lukea täältä.


Papilta kysyttyä -sivulla kootusti kaikki Papilta kysyttyä -kirjoitukset. Sivulla löytyy ohjeet kysymysten lähettämistä varten. Toivottavasti etsimäsi kysymys ja vastaus löytyy.


19. marraskuuta 2012

Hauskoja kertomuksia 2

Ateisti, usko ja rakkaus

Metropoliitta Antoni Bloomilla (1914 - 2003) oli tapana viitata tilanteeseen, joka oli tapahtunut hänen vieraillessaan Moskovassa.

Piispan pysäytti kommunistisen puolueen jäsen ja vannoutunut ateisti stalinistisgoottilaisen hotelli Ukrainan edessä. Puolueen mies oli nähnyt hänen viittansa ja todennut metropoliitta Antonille.

Vihkisormukset
- Taidatte olla uskovainen. Minä olen ateisti!
- Se on sinun menetyksesi
- Sinä uskot Jumalaan, minä uskon ihmiseen.
- Sitten sinulla ja Jumalalla on jotain ihmeellistä yhteistä, sillä hän myös uskoo ihmiseen.
- Näytä Jumalasi kämmeneni päällä.
- Oletko naimisissa? Rakastatko vaimoasi?
- Tietenkin.
- En usko sinua.
- Voin todistaa sen.
- Minä tuon hänelle kukkia ja ostan hänelle lahjoja.
- Sinä ehkä vain yrität tyynnytellä häntä. Tuo ei ole mikään todistus.
- Näytä rakkautesi kämmenelläsi!

Salakuuntelua

KGB ja muut viranomaistahot Neuvostoliitossa seurasivat haukkana piispoja.

Kerrotaan, että metropoliitta Nikodim Rotov (k. 1978) vieraillessaan Lontoossa Englannissa, joutui puhumaan sikäläisen papin kanssa maaten hotellihuoneen lattialla, etteivät piispaa valvovat agentit saisi tietää hänen viestiänsä.

Metropoliitta Nikodim
©Wikipedia

Neuvosto-viranomaiset uhkasivat sulkea Pochaevin luostarin Ukrainassa ja piispa tarvitsi kipeästi apua lännestä. Piispa toivoi, että pappi BBC:n radio-ohjelmassaan käsittelisi luostarin tilannetta. Jo seuraavana päivänä BBC:n ja Voice of America:n lähetyksissä kerrottiin uhkasta luostaria kohtaan. Tämä oli osasyynä siihen, että Neuvostoliiton viranomaiset perääntyivät kysymyksessä.

Samainen metropoliitta Nikodim järjesti 1960-luvulla ulkomaalaisten opiskelijoiden tiedekunnan Leningradin hengelliseen akatemiaan ja seminaariin, etteivät neuvostoviranomaistet sulkisi koulua uudelleen. Koulu oli jo ollut suljettuna vuosina 1918-1946.

Jos jotain luostaria tai kirkkoa uhkasi sulkeminen, niin metropoliitta kutsui delegaation ulkomaalaisia vieraita. Saman hän teki, kun vietettiin pääsiäisyön jumalanpalveluksia. Aina, kun ulkomaalaiset vieraat olivat jumalanpalveluksissa, niin ei tavanomaisia ateistisia "mielenosoittajia" ja pioneereistä koostuvia pilkkaajia ollut mailla halmeilla.

Hasidi-kertomus akatemiassa

Metropoliitta Antoni Bloom (k. 2003) luennoi Neuvostoliittolaisessa hengellisessä akatemiassa. Luennon jälkeen oli kysymysten aika. Yksi kysyjä, taisi olla opiskelija, tiedusteli.
- Miksi viittasitte Martin Buberin (k. 1965) juutalaisiin hasidi-kertomuksiin? Eikö olisi sopivampaa viitata kirkkoisiin, itse pyhiin isiin?
- Oletin, että olette lukeneet jo kaikki pyhien isien kirjoitukset kokonaan.

Pikkutyttö käveli alttariin

Valamon luostarin munkki arkkimandriitta Simforian Matvejeff (k. 1981) eli luostarissa kaikkiaan 75 vuotta. Luostariin hän jäi 14 vuotiaana pyhinvaellusmatkan päätteeksi. Hän lupasi silloin aina nousta kolmelta yöllä aamupalvelukseen. Lupauksen hän piti.

Simforian

Simforian koki sekä Vanhan että Uuden Valamon vaiheet. 1970-luvulla hän oli jonkun aikaa Uuden Valamon ainoa jumalanpalveluksia toimittamaan kykenevä henkilö. Luostarinjohtajaksi hänet valittiin vuonna 1969.

Kerrotaan, että kerran pikkutyttö käveli alttariin. Tämän johdosta jopa pohdittiin alttarin uudelleenvihkimistä. Simforian vastasi uudelleenvihkimistä pohtiville.
- Mitä tuosta, enkeli vain kävi alttarissa.

Liian vasemmalla, liian oikealla

Uusmarttyyri Maria Pariisilainen (k. 1945) uurasti paljon lähimmäistensä hyväksi. Hän kuoli martyyrina natsien keskitysleirissä. Kaikin keinoin hän yritti lievittää ihmisten hätää. Hänen elämänsä on tutustumisen arvoinen.

Hänen työnsä herätti epäluuloa sekä ortodoksisen kirkon piirissä että sen ulkopuolella. Maria selitti asiaa muun muassa näin.
- Monelle kirkossa olemme liian "vasemmalla" ja monen ulkopuolisen mielestä olemme kirkollisina liian "oikealla". Kumpikaan ei auta.

Rohkea pikkumunkki

Ortodoksista kirkko ravisteli riita ikoneista. Luostariväki ja maallikot olivat urheita uskon puolustajia.

Eräs munkki joutui keisarin eteen tekemään tiliä ikonien kunnioittamisesta. Keskustelu meni jotenkin näin.
- Ikoni on vain puupala.
- Ei ole. Se on pyhä kuva.
- Eikä ole. Sitä voi kohdella miten vain.
Keisari heitti Kristuksen ikonin maahan munkin eteen ja käski häntä sylkemään ja polkemaan sitä.
- En voi.
- Miksi et?
- Se on pyhä kuva. Siinä on Herramme kasvot.
- Se on vain puuta ja maalia.
Keskustelu kiersi ympyrää. Munkki rohkaisi mielensä ja vei väittelyn ihan uudelle tasolle.
- Tässä on kolikko. Siinä on teidän korkeutenne kuva. Taidanpa heittää sen maahan ja sylkeä sitä. Tallatakin.
- Kuinka julkeatte? Minun kuvaani ei pilkata.
- Sehän on vain metallia.
Munkki oli pian päätä lyheympi. Hän kuoli marttyyrina todistaessaan uskonsa puolesta.

Kristuksen ikoni


17. marraskuuta 2012

Metropoliitta Antoni - Kuolema ja suru

Varhaiskirkossa kuolemasta puhuttiin syntymänä iankaikkiseen elämään. Sitä ei pidetty kaiken loppuna vaan alkuna. Elämä oli matka ikuisuuteen, kuolema oli ovi, josta käytiin sisälle.

Tämän vuoksi varhaiset kristityt kehottivat niin uutterasti "muistamaan kuolemaa". Tämän päivän ihmistä tuollainen puhe kauhistuttaa.

Kuoleman muistaminen

Me eläämme elämämme jokaisen päivän kuin olisimme vain luonnostelemassa elämää, jonka jonakin päivänä kirjoitamme puhtaaksi. Eläämme kuin olisimme vasta valmistumassa elämään, kokoamassa kaikkea sitä mitä tarvitaan myöhemmin kauniiseen, harmoniseen ja merkityskylläiseen elämään.

Elämme näin vuodesta toiseen elämättä kokonaan, tekemättä koko sydämestä sitä, mitä voisimme tehdä; ajattelemme saavuttavamme todellisen elämän joskus tulevaisuudessa. Mutta aika kuluu, emmekä koskaan elä todella.

Pääkallo

Meitä ei kehoteta muistamaan kuolemaa, jotta alkaisimme pelätä elämää, vaan jotta eläisimme täydestä sydämestä, kokonaisesti, niin että elämämme on joka hekti "täyttä elämää", ei aallonpohja vaan aallonharja, ei tappio vaan voitto. Kuoleman muistaminen siis antaa meille voimaa elää intensiivisesti.

Ne meistä, jotka ovat kokeneet yhteisiä hetkiä kuolevan kanssa, ihmisen, joka tietää kuolevansa, tietävät, mitä kuoleman läsnäolo merkitsee ihmissuhteelle. Se merkitsee, että jokainen lausumamme sanan tulee kertoa siitä kunnioituksesta ja rakkaudesta, joka on ehkä vain piilevästi olemassa suhteessamme tuohon toiseen.

Se merkitsee, ettei mikään ole vähäarvoista, koska kaikki, pieninkin seikka, voi ilmaista niin rakkautta kuin sen puuttumistakin. Tämän huomioon ottaminen on tärkeää, koska se säväyttää koko asennoitumistamme kuolemaan ja tekee siitä haasteen, joka antaa meidän kasvaa ihmisenä kohti jumaloitumista, antaa meidän olla niin täydellinen kuin mahdollista, koska toista samanlaista hetkeä ei tule.

Venäläinen kirjailija Fjodor Dostojevski (k. 1881) sanoo, että helvetti voidaan tiivistää kahteen sanaan: "Liian myöhäistä." Vain kuoleman muistaminen antaa meille mahdollsiuuden elää niin, ettemme koskaan joudu toteamaan: on liian myöhäistä; sanat tai eleet, joiden avulla vaikutamme suhteeseemme toiseen ihmiseen, eivät enää tavoita toista.

Kuolemaa kohti

Kuolemasta on vaikea, ehkä mahdotonta, puhua ilman henkilökohtaista sävyä. Me emme kohtaa kuolemaa ensisijaisesti ajattelemalla - vaikka näinkin toki tapahtuu - vaan surussa, joko omakohtaisesti tai toista ihmistä koskevassa menetyksessä. Tämä kohtaaminen vaikuttaa myös siihen, miten itse ajattelemme omasta kuolemastamme ja miten suhtaudumme siihen.

Tavallisesti kuolemantapaus ei ole äkillinen vaan sattuu lyhyemmän tai pidemmän sairauden jälkeen tai päättää hitaasti vanhuuden. Miten vain, koko vaelluksemme on viime kädessä valmistautumista kohtaamaan maallisen elämän päättymisen, Jumalan ja ikuisen elämän. Sairaus ja vanhuus on kohdatta ja ne on ymmärrettävä tältä kannalta: ne ovat elämämme luovia ja hyödyttäviä vaiheita.

Yksi elämän suurimmista tragedioista, joka kauhistuttaa monia, on nähdä rakastetun ihmisen vanhenevan ja vanhenevan ja kadottavan ruumiin ja mielen voiman, siis ulkoisesti katsoen katseon arvokkaimmat ominaisuutensa: selkeän ajattelukyvyn, kyvyn nauttia elämästä ja niin edelleen. Tavallisesti ummistamme tältä silmämme, koska sen näkeminen pelottaa meitä - myös siksi, että se ennakoi omaa tulevaisuuttamme.

Paavali

Niinpä kuoleman hetkellä koemme tapahtuman yllätyksenä, joka ei kauhistuta meitä vain siksi, että se oli "odottamaton", vaan myös siksi, että olemme erityisen haavoittuvaisia, koska tuska, pelko ja kauhu on vahvistunut meissä sen tähden, että olemme kieltäytyneet käsittelemästä niitä ja kasvamasta niiden kautta.

Tämä koskee meitä vielä tuskallisemmin ja tuhoisammin kuin "äkillinen" kuolema, koska surun aiheuttaman tuskan lisäksi syytämme itseämme siitä, ettemme tehneet "kaikkea voitavamme". Kuitenkin, jos olisimme sen tehneet, olisimme myös ymmärtäneet, että kuolema on tulossa, että ovi tuonilmaisiin aukeaa jonain päivänä ja rakkaamme astuu siitä sisään - katsomatta takseen.

Vahvistaaksesi uskoa...

On siis tärkeää, että aina kun elämme viimeisen hetken lähestymisen aikaa, katsomme sitä alusta asti ikään kuin silmästä silmään ja yhdessä toisen ihmisen kanssa, kuolemaan menevän, kanssa - silloin kun hän on vielä keskellämme. Näin valmistautumalla voimme myös nähdä kuoleman moninaisuuden, sen tuoman surun ja ilon.

Apostoli Paavali sanoo kuolemasta, että siinä "katoava pukeutuu katoamattomuuteen ja kuolevainen kuolemattomuuteen", ja silloin toteutuu kirjoituksen sana, "kuolema on nielty ja voitto saatu" (1. Kor. 15:54)

Kuolema ja suru

Kuoleman hetkellä - olipa kyse omasta kuolemastamme tai jonkun toisen - meidän on tärkeä ymmärtää ikuisuuden olemassaolo.

Kerron esimerkin. Äitini kuoli sairastettuaan syöpää kolme vuotta. Tänä aikana hänet leikattiin, mutta tuloksetta. Lääkäri kertoi asiasta minulle ja sanoi: "Tietenkään emme kerro äidillenne (ettei leikkauksesta ollut hyötyä)." Sanoin: "Minä kerron." Ja niin tein.

Muistan kuinka tulin hänen luokseen ja kerroin, että lääkäri oli soittanut ja sanonut, ettei leikkaus onnistunut. Olimme molemmat hetken vaiti.

Sitten äitini sanoi: "Minä sitten kuolen." Sanoin: "Niin."

Vaikenimme, kommunikoimme ilman sanoja. Luulen, ettemme ajatelleet. Näimme jotain, joka oli tullut elämäämme ja muuttanut sen. Se ei ollut varjo. Eikä se ollut asia. Se ei kauhistuttanut.

Se oli jotain perustavaa laatua olevaa - ja meidän ilo kohdattava se tietämättä vielä, millaiseksi se paljastuisi.

Olimme vaiti pitkään. Sitten elämä jatkui. Äitini ja minä emme kätkeytyneet valheisiin ja ryhtyneet teeskentelemään asioiden olevan toisin kuin ovat.

Näin saatoimme tukea toisiamme; hän saattoi puhua kuolemastaan ja minä surustani.


Aamun Koitto -lehti
Kirjoitus on aikaiseemin julkaistu Aamun Koitto -lehdessä (10/2002) ja lyhennettynä Logos-lehdessä (4-5/2007). Kirjoitusta on lyhennetty. Väliotsikot blogistin.

Kokonaisuudessaan metropoliitta Antonin Death and bereavement -kirjoitus löytyy Living Orthodoxy in the Modern World -teoksesta (2000).

Aamun Koitto -lehteen voi tutustua ja tilata täällä. Lehti on Suomen vanhin valtakunnallinen ortodoksinen aikakauslehti ja yksi vanhimmista kristillisistä lehtistä Suomessa. Se on perustettu vuonna 1896 Sortavalassa ja Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunnan (PSHV) julkaisema.

Metropoliitta Antoni Bloom (k. 2003) syntyi vuonna 1914 Lausannessa Sveitsissä. Varhaislapsuutensa hän vietti Persiassa, missä hänen isänsä työskenteli Venäjän konsulina. Venäjän vallankumouksen seurauksena perhe muutti vuonna 1920 Parisiin Ranskaan. Siellä Antoni kävi koulunsa ja valmistui lääkäriksi. Hän antoi salaisen munkkilupauksen vuonna 1939, mutta toimi edelleen lääkärinä. Hän palveli toisessa maailmansodassa Ranskan vastarintaliikkeessä. Hänet vihittiin papiksi vuonna 1948. Piispaksi hänet vihittiin vuonna 1957 ja vuodesta 1965 hän toimi Englannissa toimivan Venäjän ortodoksisen kirkon hiippakunnan metropoliittana. Hän kuoli vuonna 2003. Suomeksi häneltä on ilmestynyt kirjat Elävä rukous, Rukouskoulu ja Tuhlaajapojan paluu.

Ortodoksipappi Tuomas Kallonen on kirjoittanut laudatur-arvoisen lopputyön metropoliitta Antonista otsikolla Kutsuttu ihminen - kääntymyskokemuksen ja ihmiskuvan suhde metropoliitta Anthony Bloomin ajattelussa (Itä-Suomen yliopisto, 2008).

15. marraskuuta 2012

Hauskoja kertomuksia

Rukouksesta ja pienestä ketusta

Eräs munkki tutustui oppimattomaan paimeneen. Päivän päättyessä munkki näki kuinka paimen laittoi parasta lypsäämänsä maitoa kulhoon vähän matkan päähän. Munkki oli ihmeissään.
- Miksi teit noin?
- Tämä maito on Jumalalle.
- Miten niin?
- Otan aina parhaan maidon, mitä minulla on, ja tuon sen uhriksi Jumalalle.
- Juoko Jumala maidon?
- Kyllä Hän juo sen.
Munkki päätti hieman valistaa oppimatonta paimenta. Hän kertoi kuinka Jumala on puhdas henki eikä juo maitoa. Paimen oli kuitenkin varma asiastaan. Keskustelu kiivastui jo hieman. Munkki ehdotti sitten, että paimen menisi piiloon ja tarkkailisi tuleeko Jumala juomaan maidon.

Yö saapui. Piilossa oleva paimen näki pienen ketun, joka loikki erämaasta. Se katsoi oikealle ja vasemmalle. Tämän jälkeen se meni suoraaan kulholle ja latki maidon suihinsa.


Seuraavana aamuna munkki tapasi paimenen. Hän kohtasi hyvin murheellisen paimenen.
- Mitä on tapahtunut?
- Olit oikeassa. Jumala on puhdas henki, eikä halua maitoani.
- Sinun pitäisi olla onnellinen. Nyt tiedät paremmin.
- Niin tiedän, mutta ainoa asia, minkä saatoin tehdä ilmaistaakseni rakkauteni Jumalaa kohtaan on otettu pois.
Seuraavana yönä Jumala ilmestyy munkille.
- Sinä olet väärässä. On totta, että olen puhdas henki, mutta siitä huolimatta olen aina ottanut kiitollisena vastaan maidon, jonka paimen on minulle jättänyt. Hän on uhrannut sen rakkautensa ilmauksena. Mutta koska olen puhdas henki, enkä tarvitse maitoa, minä annoin sen tälle pienelle ketulle, joka pitää siitä kovasti.

Losski oppii nöyryyttä

Nuori metropoliitta Antoni Bloom (k. 2003) vieraili kolmekymppisenä tunnetun teologin Vladimir Losskin (k. 1958) luona. Losski oli kiihkeästi itämaisia uskontoja vastaan. He keskustelivat pitkään.

"Niissä ei ole totuutta", Losski totesi ehdottomasti. Tämä mielessään metropoliitta Antoni palasi kotiin ja otti hindujen Upanisadit-kirjoitukset hyllystä ja poimi niistä kahdeksan lainausta. Seuraavan kerran Losskin luona metropoliitta Antoni sanoi: "Luen pyhiä isiä ja teen merkintöjä. Tässä minulla on kahdeksan lainausta ilman kirjoittajaa. Ehkä sinä tunnistat ne?"

Losski otti lainaukset ja kahden minutin kuluttua hän oli liittänyt lainaukset kirjoittajaansa jotka koostuivat ortodoksisen kirkon pyhistä isistä. Metropoliitta Antoni paljasti mistä oli lainaukset ottanut.

Tämä oli jonkinlainen alku Losskille uudelleen arvioida kantaansa. Metropoliitta Antoni toki muistutti ettei tämä tarkoita että kaikki uskonnot olisivat yhtä samaa tai että uskon suhteen voi omaksua hälläväliä asenteen. "Meidän täytyy olla varovaisia, kun tuomitsemme toisen uskon."

Kommunisti lausui uskontunnustuksen

Yhtenä iltana eräs munkki sai tarpeeksi turisteista luostarissa. Petserin luostarin munkki Avvakum ilmoitti iltaruualla, ettei päästä ei-uskovia luostariin. Muut munkit kyselivät miten hän erottaa uskovan ei-uskovasta. Avvakum totesi että uskontunnustuksen osaavat hän päästää portista sisään, mutta muut jäävät ulkopuolelle.

Kaikki unohtivat Avvakumin uhkavaatimuksen. Aamupäivällä monet munkit ihmettelivät luostarin rauhaa. Alueella oli vain hurskaita uskovia, ihan kuin pyhällä Venäjällä. Ei turisteja tupakka suussa vilkuilemassa alentuvalla katseella. Kukaan ei pilkannut pyhää. Munkit tajusivat Avvakumin pitäneen sanansa.


Avvakum oli vaatinut jokaiselta luostarin portilta uskontunnustuksen lausumisen. Aamupäivällä se ei ollut ongelma, sillä silloin luostarissa kävi uskovia. Puolen päivän aikaan ei kukaan neuvostoliittolaisista turisteista,  ulkomaalaisista puhumattakaan, läpäisyt Avvakumin "tutkintoa".

Turistibusseja oli jo lukuisia ja väki levotonta. Avvakum ei kuitenkaan taipunut. Portti pysyi kiinni, jos ei pystynyt lausumaan uskontunnustusta. Tästä tulisi iso juttu. Pian Pihkovan alueen uskonnollisten asioiden vastaava virkamies Nikolai Judin kurvasi Volga-autollaan luostarin portille. Hän oli vihainen.
- Avatkaa!
- Lausukaa uskontunnustus, Avvakum sanoi portin kurkistusluukusta.
- Mitä? Mikä ihmeen uskontunnustus? Avatkaa!
- Ettekö tiedä kuka minä olen? Olen Judin.
- Lausukaa uskontunnustus.
Sananvaihto jatkui tovin. Avvakum ei taipunut. Lopulta Judin totesi olevansa jo myöhässä luostarinjohtajan tapaamisesta. Turistien määrä oli jo mittava, jopa ulkomaalaisia turisteja tuoneita busseja oli tullut.
- Avatkaa pyydän.
- Lausu uskontunnustus.
- En minä uskontunnustusta osaa. Mikä se sellainen?
- Olkoon. Lausuka perässäni.
- Uskon.
- Uskon.
- Yhteen Jumalaan.
- Yhteen Jumalaan.
- Kaikkivaltiaseen Isään.
- Kaikkivaltiaseen Isään.
- Taivaan ja maan Luojaan.
- Taivaan ja maan Luojaan.
"Odotan kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää. Aamen." Päättyi uskontunnustus. Loppuun asti Judin toisti Avvakumin perässä. Tämän jälkeen portti aukesi raolleen, että Judin pystyi livahtamaan sisälle. Luostarinjohtaja oli jo raivoissaan ja tiukkasi Judinilta syytä puolen tunnin myöhästymiseen. Judin syytti portivartijaa. "Teillä on joku hullu portilla ja vasta kun osaa lausua jonkun uskontunnustuksen pääsee sisälle. Siellä on täysiä turistibusseja odottamassa. Ulkomaalaisiakin. Tämä on skandaali."

Avvakum kutsuttiin luostarinjohtajan puheille ja hän sai haukut. Luostarinjohtaja jopa potkaisi Avvakumia tämän lähtiessä. Judin oli leppynyt luostarijohtajan suloisista sanoista, ranskalaisesta konjakista ja hän iloitsi Avvakumin saamista haukuista.

Judinin lähdettyä luostarinjohtaja kutsui Avvakumin takaisin. "Hienoa. Hyvää." Ota hieman konjakkia. Luostarinjohtaja ja Avvakum nauttivat sen illan rauhassa Napoleon-konjakkia.

Haluatko munkiksi tai nunnaksi?

Ortodoksipappi Alexander Schmemann (k. 1983) tuskastui aikanaan Yhdysvalloissa tapahtuneeseen "hurahtamiseen" luostarielämän kanssa. Hän kirjoitti siitä hyvin avoimesti päiväkirjassaan. Jos hän olisi ohjaajavanhus hän neuvoisi luostarielämää haikailevia seuraavasti.

©James Briggs
- Hanki työ. Mahdollisimman yksinkertainen.
- Työtä tehdessäsi rukoile ja etsi sisäistä rauhaa. Älä suutu, äläkä janoa etuja. Hyväksy kaikki. Näe työtoverisi sinun elämääsi lähetettyinä. Rukoile heidän puolestaan.
- Maksettuasi tyydyttävän asuntosi vuokran ja maltilliset ruokaostokset, anna loput rahoistasi köyhille. Mielummin yksilöille, eikä järjestöille.
- Käy aina samassa kirkossa. Älä luennoi hengellisyydestä tai ikoneista. Ole avuksi, rätti kädessä. Ole täysin kuuliainen seurakuntapapille.
- Älä tyrkytä itseäsi kenellekään avuksi. Älä pety, jos ei lahjojasi tarvita. Auta tarvitsevia, älä niitä joiden luulet tarvitsevan apua.
- Lue ja opi. Älä lue vain hengellistä kirjallisuutta, vaan laajemmin.
- Jos ystäväsi tai tuttusi kutsuvat sinut kylään mene. Älä kuitenkaan käy liian usein. Älä viivy liian kauan.
- Ole aina yksinkertainen, iloinen ja valoisa. Vältä "hengellisiä keskusteluita" ja muuta kirkkokeskustelua. Älä opeta.
- Älä etsi ohjaajavanhusta. Jos sellainen tarvitaan Jumala kyllä lähettä sellaisen.
- Tehtyäsi kaiken tämän kymmenen vuotta, ei vähempää, kysy Jumalalta kuuluko sinun jatkaa näin vaiko onko muutos tarpeen. Odota vastausta, se tulee. Vastauksen merkki on "ilo ja rauha Pyhässä Hengessä".


12. marraskuuta 2012

Tätä on kristinusko

"On totta, ettei tiede voi ratkaista arvokysymyksiä, sillä niitä ei voi älyllisesti lainkaan ratkaista. Ne ovat totuuden ja valheen piirin ulkopuolella. Tieto, olkoon se mitä tahansa, täytyy saavuttaa tieteellisin menetelmin - ja mitä tiede ei voi löytää, ihmiskunta ei voi tietää."

Kaikki kunnia filosofi ja matemaatikko Bertrand Russellille (k. 1970), mutta suurin osa ihmiskunnasta, läpi aikojen on tullut hieman toisenlaiseen loppupäätelmään.

Russelin ajatukset ovat toki mielenkiintoisia ja lukemisen arvoisia. Hänelle tieto oli vahvasti kytköksissä juuri tieteelliseen tietoon ja korostuneesti luonnontieteelliseen tietoon.

Harva nykyään allekirjoittaisi hänen "uskonsa" tieteen autuuteen. "Mitä tiede ei voi löytää, ihmiskunta ei voi tietää." Hän myös puhui arvojen "subjektiivisuuden" puolesta. Arvovalinnassa on kyse mausta. Hän jopa vertaa arvokysymystä makukysymykseen osterista. Toiset tykkäävät, toiset eivät. Kysymyksessä ei ole oikeaa tai väärää, totta tai valhetta, olkoon kyse sitten mausta tai arvoista.

Russell

Tarkoitus ei ole esitellä Russellin ajatuksia, vaan ehkä tunnetuimman 1900-luvun kristinuskon puolustajan opetusta.

Englantilaisen C. S. Lewisin (k. 1963) nimi saattaa olla monelle tuttu lasten ja nuorten kirjallisuuden piiristä. Lewisin käsialaa on tunnetut Narnia-teokset. Hänessä on kuitenkin toinenkin puoli. Hän oli yksi 1900-luvun tunnetuimmista kristinuskon puolustajista. Tämä puoli toki näkyy Narnia-teoksissa, jotka olivat lähtökohtaisesti "kristillistä" fantasiakirjallisuutta.

Yksi kaikkein tunnetuimmista Lewisin apologeettisista, uskonpuolustuksen, teoksista on Tätä on kristinusko -kirja. Teos koostuu puheista, jotka pidettiin BBC:n välityksellä keskellä toisen maailmansodan julmuuksia ja kärsimystä. Aiheestakin on sopivaa puhua arvoista.

Lewisille arvoja on olemassa. Ei vain subjektiivisesti, kuten maut ja mieltymykset. Ensinnäkin ne ovat olemassa ja ne ovat ihmistiedon piirissä. Olkoonkin sitten ihmisen kyky tietää ja ymmärtää kuinka rajallinen tahansa. Hän ei aloittanut opetustaan "uskonnollisesti", vaan kertomalla luonnollisesta moraalilaista. Hän näki että kysymyksessä "oikeasta ja väärästä" on "avain maailmankaikkeuden merkityksen ymmärtämiseen".

Lewis

Lewis käytti kuuluisaa "natsi-korttia". Sallittakoon se hänelle kun hän kuitenkin opetuksensa toi julki juuri natsien pommien tippuessa niskaan.
"Tätä lakia alettiin nimittää luonnolliseksi laiksi, koska ajateltiin, että ihmiset tuntevat sen luonnostaan ilman että sitä tarvitsee opettaa heille. Tällä ei tietenkään tarkoitettu, etteikö siellä täällä saattaisi olla ihmisiä, jotka eivät sitä tunne, aivan vastaavasti kuin on olemassa ihmisiä, jotka ovat värisokeita tai vailla sävelkorvaa. Mutta ajateltiin, että yleisesti ottaen kunnon käytöksen normit olevan jokaiselle itsestään selvät. Ja uskon, että oltiin oikeassa. Muutenhan esimerkiksi millään, mitä aikonamme sanoimme toisesta maailmansodasta, ei olisi mitään pohjaa. Mitä järkeä oli väittää natsien olleen väärässä, ellei olisi olemassa todellista oikeutta, josta natsit olivat sisimmässään yhtä hyvin selvillä kuin mekin ja jota heidän olisi pitänyt noudattaa? Jos heillä ei olisi ollut mitään käsitystä siitä, mitä me ymmärrämme 'oikealla', olisimme tietenkin silti saattaneet joutua sotaan heitä vastaan, mutta emme olisi voineet syyttää heitä siitä sen paremmin kuin ihmistä voi syyttää hänen tukanväristään... Jos kerran voidaan sanoa, että sinun moraalikäsityksesi ovat oikeammat kuin natsien, on oltava olemassa jokin todellinen, oikea moraali, johon verraten niin on. Sinun käsityksesi New Yorkista voi olla oikeampi tai vähemmän oikea kuin minun, koska New Tork on todellinen kaupunki, joka kokonaan meidän kahden mielipiteistä riippumatta on sellainen kun on. Jos sen sijaan New York olisi vain meidän kummankin mielikuvituskaupunki, toisen käsitys siitä ei voisi olla oikeampi kuin toisen. Oikeasta ja väärästä ei voisi silloin ylipäänsä puhuakaan."
Pahoittelen pitkää lainausta. Se kannattaa kerrata, jos se jäi askaruttamaan. Se voi vaikuttaa sanaleikiltä, mutta sisältö on hyvinkin syvällinen.

Jo mainittu Russell oli monen hyvinkin eettisen ja jalon hankkeen puolesta puhuja. Pohjimmiltaan hän kuitenkin hylkäsi arvon olemassaolon. Toki hän rakensi jonkinlaisen käytännön etiikan ja puhui monen aikansa ajankohtaisen ihmisoikeuskysymyksen tiimoilta. New York ei kuitenkaan ollut olemassa...

Nykyaikana Russelin edustama kanta on yleinen. Monesti pitkä tutkielma kylläkin selittää ja pohtii eettisyyttä, moraalia ja oikeuksia, mutta pohjimmiltaan se sanoo totuuden kysymyksistä olevan olematon. Ainakin se on kaiken tiedon, ymmärtämisen ja käsityksen tuolla puolen.

Lewis pohtii luonnonoikeutta Tätä on kristinusko -kirjan alussa laajasti. Moni lukija varmaankin esittää vastaväitteitä. Niihin Lewis antaa hyviä ja ajatuksen arvoisia vastauksia. Lewis myös aavistaa, että jokunen lukija pettyy, kun kirja vie kohti uskontoa. Ainakin kysymykset hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä ottavat askeleen kohti metafysiikkaa. Hän lohduttaakin humoristisesti:
"Tämä teksti ei vielä ole varsinaista höpötystä uskonnosta. Emme ole vielä päässeet edes minkään olemassa olevan uskonnon jumalaan asti, saati sitten kristinuskon Jumalaan..."
Kirjan toisessa osassa Lewis vasta ottaa askeleen kohti kristinuskoa. Mielestäni hän alkaa hyvin esityksensä. Alku oli ajankohtainen silloin ja jopa vielä enemmän tänään.
"Minua on pyydetty kertomaan, mitä kristityt uskovat, ja aion aloittaa sanomalla, mitä kristittyjen ei tarvitse uskoa. Jos olet kristitty, sinun ei tarvitse uskoa että kaikki muut uskonnot ovat perin pohjin väärässä. Jos olet ateisti, sinun on uskottava, että kaikki maailman uskonnot ovat erehtyneet pahemman kerran keskeisimmässä väittämässään. Jos olet kristitty, voit vapaasti ajatella, että kaikissa muissa uskonnoissa - omituisimmissakin - on ainakin jokin aavistus totuudesta. Kun olin ateisi, minun oli yritettävä vakuutella itselleni, että suurin osa maailman ihmisistä on aina ollut väärässä siinä asiassa, joka on heille tärkein. Kun minusta tuli kristitty, saatoin omaksua avaramman näkökannan..."
"Saatoin omaksua avaramman näkökannan..." Aikamoinen väittävä monen mielestä. Näin se itse asiassa on. Merkittäviä henkilöitä Lewisin tiellä uskoon olivat esimerksiksi G. K. Chesterton (k. 1936) ja J. R. R. Tolkien (k. 1973).

Ihmiset voidaan raa'asti jaotella kahdella tavalla Lewisin mielestä. Niihin jotka uskovat "jonkinlaiseen jumalaan tai jumaliin" ja niihin jotka eivät usko. Tässä jaossa enemmistö ihmisistä kuuluu ensiksi mainittuun ryhmään. Ne, jotka uskovat voidaan jakaa sen mukaan millaiseen jumalaan he uskovat. Joukkoon kuuluu kristittyjen lisäksi muun muassa:
"Muinaiset kreikkalaiset ja roomalaiset, meidän aikamme luonnonkansat, stoalaiset, platonikot, hindut, islaminuskoiset jne."
Lukiessani näitä Lewisin sanoja tuli mieleen Moskovan Stretenjen luostarin arkkimandriitta Tiihon Sevkunovin (s. 1958) kertoma. Hän nuorena Neuvostoliitossa kanssaopiskelijoidensa kanssa pohti elämää ja erityisesti hieman syvemmin kuin Pioneeri-ryhmän "tieteellisen ateismin" opettajan mielestä oli syytä. He opiskelivat elokuvatiedettä Moskovassa. He tutustuivat "epäsuorasti" uskonkysymykseen opintojensa yhteydessä, osana kurssikirjallisuutta. Kirjastosta ei voinut lainata Raamattua eikä  uskonnollista kirjallisuutta ei ollut saatavilla missään. Monesti uskoa opittiin "rivien välistä" lukemalla klassista kaunokirjallisuutta.

Tiihon
©Pravoslavie.ru
Kaikki historian suuret hahmot maailmassa ja Venäjällä, joiden filosofiaan tutustuimme opiskelujemme aikana, olivat ajatelleet Jumalaa täysin erilaisella tavalla kuin me. Yksinkertaisesti ilmaistuna, he olivat uskon ihmisiä. Dostojevski, Kant, Puskhin, Tolstoi, Goethe, Pascal, Hegel, Losev - heitä on liikaa luetella. Tämän lisäksi olivat tieteen hahmot - Newton, Planck, Linnaeus, Mendelejev - jotka olivat uskovia. Jälkimmäisistä tiesimme vähemmän humanistisen koulutuksemme vuoksi. Vaikutelma oli silti sama. Tietenkin näiden ihmisten käsitykset Jumalasta saattavat osoittautua erilaisiksi kuin omamme. Tästä huolimatta kysymys uskosta oli tärkein kysymys heidän elämässään, jopa ehkä monimutkaisin. 
Vertailun vuoksi kaikki Venäjän historiasta tuntemamme hahmot... Marx, Lenin, Troitski - kaikki nuo tuhoisat vallankumoukselliset, jotka olivat rakentamassa ateistista valtiotamme - olivat kaikki ateisteja. Vähitellen elämä asetti eteemme kysymyksen hyvin paljaana. Oliko se Puskhin, Dostojevski ja Newton jotka olivat olleet niin alkeellisia ja pinnallisia etteivät he olleet tajunneet elämän tosiasioista mitään? Olivatko nämä nerot oikeasti idiootteja? Tai olimmeko me idiootteja? Me neuvostoliittolaiset - ja myös meidän ala-asteen ateismin opettajamme Marina? Tämä oli kysymys, joka antoi nuorille mielillemme paljon vakavaa ajateltavaa...
Olen yrittänyt lyhyesti esitellä Lewisin teosta. Sieltä täältä. Se on kiistatta mielenkiintoinen kirja ja ymmärrän hyvin miksi se on klassikon maineessa. Ainakin he herättää ajatuksia. Suosittelen lämpimästi siihen tutustumista.

Toki, jos on vaikkapa tyytyväinen ennakkoluulojensa vietävänä ja tykkää taistella itse luomansa kristinuskon irvikuvan kanssa, ei kannata järkyttää mieltänsä Tätä on kristinusko -kirjalla. Toisaalta, jos haluaa antaa mielelleen "paljon vakavaa ajateltavaa", kuten arkkimandriitta Tiihon aikanaan sai maailmanhistorian suurien ajattelijoiden äärellä, voi tarttua ennakkoluulottomasti Lewisin kirjaan.

Toivottavasti kirja herättää ajatuksia ja lopetankin lainaukseen Lewisiltä joka käsittelee miksi-sanan sinnikkyyttä kaikesta tiedosta huolimatta.
"Tiede ei pysty sanomaan, että tuonpuoleista on tai ei ole olemassa. Eivätkä todelliset tiedemiehet yleensä yritäkään. Sellaista harrastavat lehtimiehet ja kohuromaanien kirjoittajat, jotka ovat onnistuneet noukkimaan joitakin tiedon murusia luonnontieteen oppikirjoista. Järkikin sen jo sanoo. Kuvitelkaapa vain, että tiede joskus edistyisi niin pitkälle, että se tietäisi jokaikisen asian koko maailmankaikkeudessa. Eikö ole selvää, että kysymykset: 'Miksi maailma on olemassa?' 'Miksi kaikki siinä tapahtuu niin kuin tapahtuu?' 'Onko sillä kaikella jokin tarkoitus?' jäisivät silti vastausta vaille."


Tätä on kristinusko -kirjasta on ilmestynyt vuonna 2012 uusi painos. Julkaisijana Kirjapaja. Ulkoisesti painos on hyvin puhutteleva. Sivuja teoksessa on 294.