28. elokuuta 2012

Papilta kysyttyä 20

Kadotus?

Helvetti, tuonela, kadotus ja muut vastaavat sanat ovat vaikeita. Viisas piispa kerran totesi näistä, että on syytä olla maltillinen niiden äärellä. Hän vertasi tilannetta maanalaiseen juna-asemaan, siis metroon, missä laiturin päässä, tunnelin aukolla, on usein kyltti: "Pääsy kielletty!" Augustinus (k. 430) tokaisikin asiasta: ”Se kyllä selviää nopeasti sitten paikan päällä.” Aiheesta emme siis voi sanoa paljoa.

Viimeinen tuo
Viisaasta varovaisuudesta tai kielloista huolimatta ihminen on kautta aikojen pohtinut näitä kysymyksiä. Yleisinhimillinen kokemus on, että ihminen kantaa vastuuta elämästään. Voisi sanoa, että sillä miten elämme on seuraamuksia, ei vain tässä elämässä, vaan myös tulevassa. Käsite viimeinen tuomio on tuttu meille samoten myös vaikkapa ei-kristillinen karman-laki. Vain täysin paatunut ihminen voi väittää ettei millään loppujen lopuksi ole väliä, ei tässä elämässä, eikä tulevassakaan.

Ortodoksinen kirkko uskoo vakaasti, että tuomio on todellisuutta. Niin on myös kadotus. Muun väittäminen ei olisi kristinuskoa.

On hyvä muistaa, etteivät helvetti tai sen vastakohta taivas ole konkreettisia paikkoja. Eivät ainakaan, silloin, jos paikoilla tarkoitamme fyysisiä paikkoja maailmankaikkeudessa. Taivas ei ole tuolla pilvien takana tai Pluton naapurissa. Helvettiä et löydä vaikka kuinka kaivaisit maata. Joskus puhutaan taivaasta tai helvetistä olotilana. Sekään ei oikein ole hyvä. Ihmissanat jäävät vajavaiseksi yrittäessään kuvata näitä.

Asian voi esittää näin. Ortodoksinen kirkko viettää helatorstaina Kristuksen taivaaseen astumisen juhlaa. Juhlassa ei niinkään juhlita taivaaseen menemistä siirtymisenä johonkin "paikkaan" jossakin, vaan Kristuksen nousemista Isänsä luokse. Kristus ei mene taivaaseen, kuten paikkaan, vaan luo "taivaan" meille Isä Jumalan luona. Tähän kiteytyy koko kristinuskon sanoma. Jumala tuli luomaansa maailmaan pelastaakseen sen ja tuomaan sen luokseen. Kirkosta ja sen jumalanpalveluksista usein puhutaan "taivaana maan päällä". Se on esimakua Jumalan lähellä olemisesta. Kristus totisesti nosti ihmisyyden Jumalan tykö.

Simeon Uusi Teologi
Helvetistä, tuonelasta tai kadotuksesta Raamattu antaa parhaat luonnehdinnat. "Ulos pimeyteen", "pimeä laakso", "unohduksen maa" ja "helvetin tuleen". Mainitakseni joitakin esimerkkejä. Kaikki maailmankirjallisuuden ja -taiteen sanalliset ja kuvalliset "symbolit" helvetistä yrittävät ilmaista osattomuutta Jumalasta, "elämästä erossa olemista", kuten Simeon Uusi Teologi (k. 1022) asian ilmaisi. Kyse on äärimmäisestä yksinäisyydestä ja pimeydestä. Taivas ei ole yksityisasia, mihin minä pääsen, vaan mihin me pääsemme. Kun taas kadotus juurikin on yksinäisyyden paikka mihin minä menen - yksityisasia. Helvetti on torjutun rakkauden ja välittämisen, syvän itsekkyyden pimeyttä - totisesti "unohduksen maa".

Kadotuksen mahdollisuus on olemassa, muttei kukaan ole sinne ennalta tuomittu. Ortodoksinen kirkko rukoilee ja toivoo kaikkien pelastuvan. Tietenkin. Tämän eteen se palvelee, rukoilee, opettaa ja opastaa. Joskus toruukin.

Kirkko odottaa tuomiota ilolla. Yksi perussyy iloon on se, että tuomio on hyvän voitto. Pahalla ja pahuudella ei ole viimeistä sanaa. Miten oikeus toteutuu? Miten hyvä voittaa? Miten kyyneleet kuivataan? En tiedä, mutta se tapahtuu. Ilman Jumalaa uhrien huudot kaikuisivat vain kylmässä, autiossa ja välinpitämättömässä avaruudessa. Ihmiskohtalot vain huuhtoutuisivat pois ajan virrassa ja aallokossa. "Korkeimmalla oikeudella" on viimeinen sana - mutta Kristuksen kasvot. Itse tuomiot on siis parasta jättää itse Tuomarille.

Nämä ovat kömpelöt vastaukseni kysymykseen. Paljon on jäänyt sanomatta. Monia sanoja olisi pitänyt paremmin selittää. Ymmärrystä pyydän.


Ehtoollinen ja synnintunnustus?

Hyvä kysymys ja aina ajankohtainen. Ehtoollinen on ortodoksisen kirkon uskon ja elämän keskiössä. Se on osallisuutta Kristuksen ruumiista ja verestä.

Synnintunnustus - katumuksen sakramentti - on myös ortodoksisen uskon ja elämän ydinasioita. Ehtoollisen ja katumuksen suhdetta on paljonkin pohdittu ja jokaisena aikana on löydettävä tasapaino niiden välillä.

Aikaisemmin Suomessa ehtoollinen ja katumuksen sakramentti kytkettiin toisiinsa. Ilman katumuksen sakramenttiin osallistumista ei osallistuttu ehtoollisesta. Käytäntö tuli Venäjän ortodoksisesta kirkosta. Ongelmaksi muodostui se, että sekä ehtoollisella että katumuksen sakramentissa käytiin harvoin. Alla oleva esimerkki on jopa hieman hullunkurinen.

Brjantšaninov
Venäläinen piispa Ignati Brjantšaninov (k. 1867), silloin vielä Dimtri nimisenä ja sotilasakatemian opiskelija, halusi käydä ehtoollisella joka sunnuntai. Hän kertoi tästä rippi-isälleen, joka hämmentyi siitä kovasti. Dimitrin ajatukset nähtiin synnillisinä ja häntä epäiltiin "harhaoppiseksi". Dimtrin poikkeavuus nähtiin epäluotettavuuden merkkinä ja häntä alettiin varjostamaan. Hän vaihtoikin rippi-isää ja alkoi käymään ehtoollisella salaa kaikilta Valamon luostarin edustustossa Pietarissa.

Ignatin elämän esimerkki osoittaa millaiseksi tilanne oli yleisesti kehittynyt 1800-luvulla. Jokaista velvoitettiin käymään synnintunnustuksella ja ehtoollisella kerran vuodessa uskonnollisuutensa ja luotettavuutensa osoituksena. Poikkeavuus tästä oli epäilyttävää.

Vuonna 1970 Suomen ortodoksisen kirkko poisti pakollisen synnintunnustuksen ennen ehtoollista. Piispainkokouksen mukaan ortodoksikristityn tulisi rippi-isänsä siunauksella löytää oikea "rytmi" molempien suhteen. Korostan, että molempien suhteen. Liian usein synnintunnustus unohtuu lähes kokonaan. Itse suosin ja opastan toimimaan näin. Suosittelen käymään vähintään kerran kuussa ehtoollisella. Useamminkin saa miellään osallistua. Kuukauden väli "vähimmäismääränä" tulee tuhansien vuosien takaa, silloin kun vajaan kuukauden poissaolo merkitsi itsensä erottamista ehtoollisyhteydestä. Ihminen jättäytyy pois Kristuksen ruumiin verenkierrosta. Katumuksen sakramenttiin tulee osallistua niin usein kuin haluaa. Vähintään kerran vuodessa, mutta suositeltavaa on kuitenkin neljänä pitempänä paastokautena osallistua katumuksen sakramenttiin. Kunkin rippi-isä kuitenkin neuvoo miten toimia.

Seurakuntatodellisuudessa synnintunnustus on usein aika näkymätön. Siitä puhutaan pääsiäispaaston aikana, mutta silloinkin se saattaa jäädä vain maininnaksi. Ehtoollisella käydään, muttei kovinkaan ahkerasti synnintunnustuksella. Vielä huonompaa oli vanha käytäntö, missä käytiin harvoin molemmissa. Olisi syyä ymmärtää, että piispainkokouksen kehotus oli löytää rippi-isän siunauksella tasapainoinen, raitis ja hengellisesti vastuullinen "rytmi" ehtoollisen ja synnintunnustuksen suhteen. Sekä että, ei joko tai, siitä on kysymys ja missä suhteessa.

Suuri paasto
En itse usko ehtoollisen ja synnintunnustuksen yhteen liittämisen menneellä tavalla olevan ratkaisu. Toki kytköksissä ne ovat, mutteivät "mekaanisesti". Kysymys on hyvin laaja ja liittyy niinkin oleelliseen, kuin jäsenyyden ymmärtämiseen ortodoksisessa kirkossa. Synnintunnustus ei ole "lupa" käydä ehtoollisella. Se on paluuta, itseensä menemistä, katumusta ja selän kääntämistä synnille. Ehtollisella ei vain "käydä", vaan siitä osallistutaan. Kasteessa alkanut tie Kristuksessa löytyy alati uudestaan synnintunnustuksella, kun palaamme tielle kohti Kristusta. Yhdessä minä ja muut olemme jäseniä Kristuksessa, joka on päämme. Kirkkoa on jo varhain verrattu "ruumiseen". Osallistumme Kristuksen ruumiista ja verestä ehtoollisessa ja me kaikki olemme yhdessä hänessä. Kristuksessa, -ssa, kuten apostoli Paavali rakasti sanoa.

Lisätietoa ja pohdiskelua aiheesta löytyvät Alexander Schmemannin (k. 1983) Pyhät pyhille -kirjoituksessa Suuri paasto -kirjassa (s. 129-164). Schmemannin teksti on aika teologista, mutta antavaa. Yleistajuisempaa opetusta, myös ehtoolliseen valmistautumisesta, saa arkkipiispa Paavalin (k. 1988) Uskon pidot -kirjasta, joka kannataa lukea kokonaan. Hyvin opettavainen ja innostava kirja. Eräs ortodoksisen liturgisen etevempiä tuntijoita kutsui sitä "1900-luvun mystagogiaksi".


Papilta kysytään kaikenlaista. Olen yrittänyt vastata kysymyksiin kykyjeni mukaan. Muita Papilta kysyttyä -blogikirjoituksia alla:
  • Papilta kysyttyä - Onko papin työ kiva? Mitä tarkoittaa XB? Naispappeja? Ehtoollispaasto?
  • Papilta kysyttyä 2 - Miksi ikoneita suudellaan? Eikö lapsen pitäisi itse päättää? En enää käy jumalanpalveluksissa, koska pappi oli ilkeä? Voiko ei-ortodoksi osallistua jälkiviinistä ja -leivästä?
  • Papilta kysyttyä 3 - Onko yhteinen ehtoollislusikka terveysvaara? Miksi jumalanpalvelukset ovat niin pitkiä? Ortodoksiseen kirkkoon liittyminen?
  • Papilta kysyttyä 4 - Eutanasia? Ateistin osallistuminen jumalanpalvelukseen? Keskustellaanko ortodoksisesta opista?
  • Papilta kysyttyä 5 -Lapset jumalanpalveluksissa? Muistelulappujen ja -kirjan täyttö? Pukeutumumisesta jumalanpalveluksiin?
  • Papilta kysyttyä 6 - Miksi jumalanpalveluksissa rukoillaan? Avoin arkku? Miksi ortodoksit palvovat ikoneita?
  • Papilta kysyttyä 7 - Miksi ristissä on poikkipuu? Epäilys? Mielialalääkkeet?
  • Papilta kysyttyä 8 - Luterilainen ortodoksisella ehtoollisella? Suosikkikirjasi?
  • Papilta kysyttyä 9 - Ateismi muodikasta? Miten ihmisarvo määritellään?
  • Papilta kysyttyä 10 - Uskonto ja sota? Paljonko ortodokseja on? Aukkojen Jumala?
  • Papilta kysyttyä 11 - Miten suudella ikonia? Ortodoksinen loisteliaisuus? Nainen alttarissa? Kännykkä jumalanpalveluksessa?
  • Papilta kysyttyä 12 - Ristinmerkki? Miksi jumalanpalveluksissa rukoillaan ainoastaan ortodoksien puolesta? Kirkollisvero?
  • Papilta kysyttyä 13 - Miten käyttäytyä suitsutuksen aikana? Kaunokirjallisuus? Pyhät hallitsijat?
  • Papilta kysyttyä 14 - Uskonnonopetus? Onko luterilainen kristitty? Pitääkö käydä jumalanpalveluksissa?
  • Papilta kysyttyä 15 - Peitteen heiluttaminen liturgiassa? Onko Jumala mies vai nainen? Onko vastasyntynyt lapsi syntinen?
  • Papilta kysyttyä 16 - Naimisiin? Ortodoksipappi ja politiikka? Jälkiviini? Tolstoi ja ortodoksinen kirkko? Jumalanpelko?
  • Papilta kysyttyä 17 - Maailmantalous? Ortodoksikummi? Jooga? Ortodoksinen kirkko ja alkukirkko?
  • Papilta kysyttyä 18 - Kasteen käytännön järjestelyt? Abortti?
  • Papilta kysyttyä 19 - Miksi kirkossamme pitää seistä? Kuka sanat keksi? Uskontko, että Jumala loi ihmiset ja muut tyypit? Kuolemanrangaistus? Pussy Riot?

19. elokuuta 2012

Papilta kysyttyä 19

Miksi kirkossamme pitää seistä?

Jumalanpalveluksissa tosiaan seistään paljon, mutta istutaan toki myös. Seisomalla osallistumme jumalanpalvelukseen. Emme ole vain katsojia, kuten vaikkapa jääkiekko-ottelun katsomossa. Seisominen on myös tapa osoittaa kunnioitusta, onhan kirkkorakennus pyhä paikka.

Jos jalkoja väsyttää, voi hieman liikkua kirkossa ja mennä katsomaan lähemmin mielenkiintoista ikonia, tai istua hetken ja levätä. Vanha piispa sanoi kerran viisaasti: "On parempi istuen ajatella Jumalaa, kuin seisoen - jalkojaan."


Kuka sanat keksi?

Rukouskirjan sanoja
Sanat keksi Jumala. Eikö olekin ihmeellistä, että osaamme puhua ja kirjoittaa. Laulaakin. Käytämme myös kehonkieltä. Jopa eläimet puhuvat keskenään, vaikka emme ymmärrä niiden kieltä. Sanoilla voi myös satuttaa, siksi pitää olla varovainen.

Sanat on ihme. Ihmettelemällä sanoja lähdemme suurelle seikkailulle, joka voi alkaa vaikkapa sanoilla: "Hei, kukas sinä olet?"


Uskotko, että Jumala loi ihmiset ja muut tyypit?

Ihmisen luominen
Uskon. Jumala on luonut ihmisen ja paljon muitakin tyyppejä. Kaikista Jumalan luomista tyypeistä ihminen on tärkein. Sinä ja minä, me kaikki olemme todella arvokkaita.

Ihmisellä ei ole hintaa. Tunnettu taideteos voi maksaa miljoonia, mutta ihminen on tätäkin arvokkaampi. Ihminen on Jumalalle yhtä arvokas, vaikka hän tekisi tyhmyyksiä ja paljon pahempaakin. Emme saisi koskaan unohtaa olevamme Jumalalle rakkaita. Hän on meidän Luojamme. Eräs pappi kysyi aina ihmisiltä: "Muistatko, että olet Jumalalle rakas?"


Kuolemanrangaistus?

Elämän ja kuoleman kysymys, kirjaimellisesti. Sukua kysymyksille abortista ja eutanasiasta.

Solženitsyn
Huoli vangeista on osa uskoa, kuten Kristuskin opetti: "Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni." (Matt. 25:36) Ortodoksinen kirkko "uskoo" ihmiseen vaikka kuinka paatunut tämä olisi. Joskus tämä vaati uskoa paljon ja usko Jumalaan on pikkukysymys sen rinnalla. Usko ihmiseen vaati usein enemmän kuin "sinapinsiemen" verran uskoa. Historia ja nykyaikakin on täynnä "hirviöitä". Hirviöiden tappaminen ei kuitenkaan ole ratkaisu, sillä hyvän ja pahan häilyvä raja kulkee jokaisesssa ihmissydämessä, kuten venäläinen nobelkirjailija Aleksandr Solženitsyn (k. 2008) asian ilmaisi.

Ortodoksinen kirkko on johdonmukaisesti elämän puolella. Myös kysymyksessä kuolemanrangaistuksesta. Ortodoksinen kirkko iloitsee kun kuolemanrangaistuksesta luovutaan. Elämä on äärettömän arvokasta. Alusta loppuun saakka. Jokainen hengenveto ja sydämenlyönti on pieni ihme. Päätös elämän päättämisestä ei kuulu ihmiselle. Kuolemanrangaistuksessa on kaksi erityistä ongelmaa. Ylitsepääsemättömiä. Ongelmat ovat lopullisuus ja peruuttamattomuus.

Ei ole kuin yksi maallinen elämä. Yhtenä päivänä se päättyy - lopullisesti. Kuolemanrangaistuksen vaatimusten takana on useimmiten juuri kostonhalu, eikä sovinto. Sovinnolla ei tietenkään tarkoiteta vapauttamista tai rankaisematta jättämistä. Vankiloitakin on kaikenlaisia, mutta yleisesti ilmaistuna kannustetaan mitoittamaan rangaistus teon mukaiseksi ja pyrkimään kasvattamaan vankia. Itse asiassa vanha "silmä silmästä" laki muinaisuudesta ei ollut kostonlaki, vaikka se hyvin raa'alta kuulostaakin. Senkin tarkoitus oli mitoittaa rangaistus tekoon, ettei esimerkiksi omaisuusrikoksesta rankaistaisi kuolemalla. Kuolemanrangaistus "lopullisena ratkaisuna" ei ole vaihtoehto, ei edes "silmä silmästä" ajatuskululla.

Kuolemanrangaistuksen lopullisuus vie sitten sen peruuttamattomuuteen. Virheitä sattuu, se on inhimillistä. On teloitettu täysin viattomia. Se on tosiasia. Ei ole auttanut edes kuinka oikeudenmukaiset ja kehittyneet oikeustoimet. Ei edes syyllisiä kuulu tappaa, ei syyllisyys tee kuolemantuomiosta hyväksyttävää. Elämän jatkuessa on armonaikaa. Ortodoksinen kirkko palvelee vankeja, paatuneimpiakin. Heitä kannustetaan katumukseen ja mielenmuutokseen. He ovat esirukouksen piirissä.

Nikolaos estää teloituksen
Venäläinen taitelija Ilja Repin (k. 1930) on maalannut taulun, mikä kuvaa Nikolaos Ihmeidentekijää (300-luku) estämässä teloitusta tapahtumasta. Kristus opetti: "Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu." (Matt. 26:52) Nikolaos kylläkin "tarttui miekkaan", mutta ihan muista syistä.

On lopuksi todettava, että vaikka yllä on puhuttu vain vangeista ei ortodoksinen kirkko tietenkään unohda uhreja. Se ei myöskään vähättele heidän kärsimyksiään. Mutta, murhan tai muun kauhistuttavan rikoksen, tai rikoksien, jälkeen murha ei ratkaise mitään.

Kysymykset abortista, eutanasiasta ja kuolemanrangaistus ja ortodoksisen kirkon kanta niihin on nähtävä osana pyrkimystä kaiken elämän varjelemiseen. Liian usein nämäkin kysymykset ja niiden vastaukset ovat "eettisten laskutoimitusten" kaltaisia. Ikävä kyllä "arvomaailmasta on tullut pinnallista tai korostuneen suhteellista", kuten arkkipiispa Leo (s. 1948) on todennut. "Elämän kunnioittamisen välttämättömyys sekä velvollisuus suojella elämää ymmärretään hyvin syvällisessä ja laajassa mielessä", kirjoitti Nikean metropoliitta Johannes Rinne (k. 2010).

Yhdysvalloissa keskustellaan paljonkin kuolemanrangaistus-kysymyksestä. Vuonna 1989 Amerikan ortodoksinen kirkko tuomitsi sekä abortin ja kuolemanrangaistuksen. Yhdysvalloissa on niitä, jotka kylläkin vastustavat aborttia, mutta samalla hyväksyvät kuolemanrangaistuksen. Ortodoksinen kirkko Yhdysvalloissa otti siis selkeän kannan näissä ja johdonmukaisesti vastustaa molempia.


Pussy Riot?

Helmikuussa Pussy Riot –nimellä tunnettu ryhmä ryntäsi Kristus Vapahtajan katedraaliin Moskovassa ja esitti punkesityksen.

Riehumista katedraalissa
Tempaus oli mauton ja sopimaton. Toki ilmaisunvapauden nimissä voi mauttomastikin toimia. Sopimattomalla käytöksellä, kuten tiedetään, saa usein huomiota. Pussy Riot on saanut huomiota yli odotusten. Sosiaalinen media osoitti taas kuinka nopeasti eräänlainen ”trendiaktivismi” kiihtyy kiihtymistään, kun olosuhteet ovat suotuisat. Moni julkkis syystä tai toisesta myös tarttui tilaisuuteen. Ulkoisesti asetelma oli herkullinen. Ortodoksinen kirkko partoineen, mustine viittoineen ja ikiaikaisine perinteineen, Venäjän kylmä viranomainen ja sitten kuvankauniit nuoret naiset. Ilmiönä tämä kiinnostaa.

Tempaus katedraalissa oli kiistatta mauton, mutta se oli myös laiton. Tätä se oli ei vain Venäjällä, vaan myös Suomessa. Suomen laissa todetaan: "[Se joka] loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä, tai meluamalla, uhkaavalla käyttäytymisellään tai muuten häiritsee jumalanpalvelusta, kirkollista toimitusta, muuta sellaista uskonnonharjoitusta taikka hautaustilaisuutta."

On hyvä muistaa, että oikeustoimiin tempaus olisi johtanut Suomessakin. Vetoamalla "ilmaisunvapauteen" ei olisi täälläkään selvinnyt tuomiotta. Ilmaisunvapauden nimissä ei voi rynnätä osoittamaan mieltään vaikkapa synagogaan, moskeijaan tai kirkkoon. Venäjän ortodoksinen kirkko korosti johdonmukaisesti, ettei se puutu viranomaisten ja oikeuslaitoksen toimiin. Tässä tapauksessa eikä muulloinkaan. Sehän sitä paitsi olisi mitä ihmeellisintä oikeuden ja kirkon sekoittamista.

Tiedän toki, että Pussy Riot osoitti mieltään jo kauan ennen katedraalitempausta. Tempauksia oli ties missä. Kohteena heillä oli toistuvasti vallanpitääjät ja niin myös katedraalitempauksessa. Yksi raja kuitenkin ylittyi, kun katedraaliin rynnättiin. Itse asiassa he jo kaksi päivää aikaisemmin ryntäsivät Bogojavlenskin katedraaliin Moskovassa (netissä leviävä punkrukouksen video koostuu pääosin Kristus Vapahtajan katedraalissa tapahtuneesta, mutta osa otoksista on toisesta katedraalista). Mielenosoitusten kohteena oli nyt myös Venäjän ortodoksinen kirkko. Uhri - siis kirkko - itse luonnehti sitä näin: "Se oli jumalanpilkkaa ja pyhäinhäväistys. Tietoinen ja harkittu pyhän loukkaaminen ja karkea vihamielisyyden osoitus miljoonia ihmisiä ja heidän tunteitaan kohtaan."

Risti kaadetaan Kiovassa
Oikeustoimet olivat hieman kohtuuttomat. Luulen, että asia korjaantuu. Päivänä jolloin oikeus antoi tuomionsa Venäjän ortodoksinen kirkko julkilausumassaan toivoi lain armeliaisuutta naisille. Se toivoi naisten jatkossa pidättäytyvän pilkasta. Mielikuva täysin armottomasta Venäjän ortodoksisesta kirkosta ei missään vaiheessa oikein ollut todellisuutta, vaan enemmänkin juuri rakennettu ja ylläpidetty mielikuva. Tietenkin uskovien joukossa oli sekä ankarien että lievempien seuraamuksien kannattajia. Kirkko itse kiitti julkilausumassaan kaikkia sitä rauhanomaisesti tuenneita. Toivottavasti naisten kannattajien joukossa myös löytyisi malttia.

Arkkipiispa Leo (s. 1948) totesi tapauksesta seuraavaa: "Punkryhmän jäsenten saamat vankeustuomiot ovat länsimaisen oikeustajunnan näkökulmasta kovia. Kysymyksessähän ei ollut henki- tai omaisuusrikos vaan yleisen järjestyksen rikkominen. Provokaationa tehtyä jumalanpilkkaa ei pidä tuomita samalla asteikolla kuin raskaampia rikoksia. Sen jälkeen kun tytöt joutuivat oikeuden rattaisiin, myös Venäjällä ryhdyttiin kirkon piirissä puhumaan kohtuudesta ja oikeudesta tuomioiden suhteen."


Papilta kysytään kaikenlaista. Olen yrittänyt vastata kysymyksiin kykyjeni mukaan. Kolme ensimmäistä kysymystä ja vastausta on ilmestynyt Tuohustuli-lehdessä (1/2011, s. 15). Muita Papilta kysyttyä -blogikirjoituksia alla:
  • Papilta kysyttyä - Onko papin työ kiva? Mitä tarkoittaa XB? Naispappeja? Ehtoollispaasto?
  • Papilta kysyttyä 2 - Miksi ikoneita suudellaan? Eikö lapsen pitäisi itse päättää? En enää käy jumalanpalveluksissa, koska pappi oli ilkeä? Voiko ei-ortodoksi osallistua jälkiviinistä ja -leivästä?
  • Papilta kysyttyä 3 - Onko yhteinen ehtoollislusikka terveysvaara? Miksi jumalanpalvelukset ovat niin pitkiä? Ortodoksiseen kirkkoon liittyminen?
  • Papilta kysyttyä 4 - Eutanasia? Ateistin osallistuminen jumalanpalvelukseen? Keskustellaanko ortodoksisesta opista?
  • Papilta kysyttyä 5 -Lapset jumalanpalveluksissa? Muistelulappujen ja -kirjan täyttö? Pukeutumumisesta jumalanpalveluksiin?
  • Papilta kysyttyä 6 - Miksi jumalanpalveluksissa rukoillaan? Avoin arkku? Miksi ortodoksit palvovat ikoneita?
  • Papilta kysyttyä 7 - Miksi ristissä on poikkipuu? Epäilys? Mielialalääkkeet?
  • Papilta kysyttyä 8 - Luterilainen ortodoksisella ehtoollisella? Suosikkikirjasi?
  • Papilta kysyttyä 9 - Ateismi muodikasta? Miten ihmisarvo määritellään?
  • Papilta kysyttyä 10 - Uskonto ja sota? Paljonko ortodokseja on? Aukkojen Jumala?
  • Papilta kysyttyä 11 - Miten suudella ikonia? Ortodoksinen loisteliaisuus? Nainen alttarissa? Kännykkä jumalanpalveluksessa?
  • Papilta kysyttyä 12 - Ristinmerkki? Miksi jumalanpalveluksissa rukoillaan ainoastaan ortodoksien puolesta? Kirkollisvero?
  • Papilta kysyttyä 13 - Miten käyttäytyä suitsutuksen aikana? Kaunokirjallisuus? Pyhät hallitsijat?
  • Papilta kysyttyä 14 - Uskonnonopetus? Onko luterilainen kristitty? Pitääkö käydä jumalanpalveluksissa?
  • Papilta kysyttyä 15 - Peitteen heiluttaminen liturgiassa? Onko Jumala mies vai nainen? Onko vastasyntynyt lapsi syntinen?
  • Papilta kysyttyä 16 - Naimisiin? Ortodoksipappi ja politiikka? Jälkiviini? Tolstoi ja ortodoksinen kirkko? Jumalanpelko?
  • Papilta kysyttyä 17 - Maailmantalous? Ortodoksikummi? Jooga? Ortodoksinen kirkko ja alkukirkko?
  • Papailta kysyttyä 18 - Kasteen käytännön järjestelyt? Abortti?
  • Papilta kysyttyä 20 - Kadotus? Ehtoollinen ja synnintunnustus?

17. elokuuta 2012

Abortista

Ortodoksinen kirkko suhtautuu kielteisesti aborttiin. Se on vakava synti. Se on ollut ortodoksisen kirkon kanta alusta saakka. Syystäkin. Kysehän on ihmiselämän riistämisestä.

Abortti ei ole uusi kysymys ortodoksiselle kirkolle. Toki lääketieteen kehityksen myötä se on muuttanut muotoaan. Peruskysymys on silti sama.

Näin esimerkiksi 100-luvulla: "Älä tapa, älä tee aviorikosta, älä häpäise poikia, harjoita huoruutta, älä varasta, älä harjoita noituutta, älä sekoittele myrkkyjä, surmaa lasta lähdettämällä, äläkä tapa sitä kun se on syntynyt."

Ihmiselämästä on kyse

Ortodoksinen kirkko suhtautuu kielteisesti aborttiin. Se nähdään vakavana syntinä ja rinnastetaan murhaan. Jo alkuajoista elämän varjeleminen - kohdusta saakka - on ollut ortodoksisen kirkon asenne.

Nykyinen keskustelu on liiankin "teknistä". Ihan kuin olisi kyse ainoastaan "lääketieteellisestä toimenpiteestä". Itse asiassa sanat sikiö tai alkio hämärtävät sitä tosiasiaa, että on kyse syntymättömästä ihmisestä.

Nykyään puhutaan raskauden keskeytyksestä, mutta olisi hyvä tiedostaa, että on kyse elämän päättämisestä. Abortissa elämä ei pääty, vaan se toimenpidellä päätetään.


Elämä alkaa hedelmöityksestä. Silloin saa alkunsa täysin uusi elämä, ainutlaatuinen ja vailla vertaa. Toista samanlaista ei ole, eikä tule. Hänessä on jo paljon valmiina "sisäisesti", vaikkei vielä kehittyneenä. Puolentoista kuukauden jälkeen on jo paljon eriasteisissa kehitysvaiheissa. Sydän lyö ja on aivotoimintaa. Runsaan parin kuukauden jälkeen on jo käsiä, jalkoja, pää ja suu.

300-luvulla jo kirjoitettiin ettei ortodoksinen kirkko ryhdy "hiustenhalkomiseen" milloin ihminen muotoutuu. Ihmiselämästä on kyse alusta saakka.

Raamatussa on kauniit lauseet liittyen aiheeseen elämän alusta. Luulen, että jokainen ihminen voi inhimillisyydessään samaistua niihin, edes runollisella tasolla, olkoon hänen uskonsa laita miten tahansa.
 "Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut..." (Ps. 139:13-16)

"Entä sitten, kun olen sen tehnyt..."

Syyt abortteihin ovat moninaiset. On hyvinkin traagisia syitä. Merkittävin syy on kuitenkin niin sanottu "sosiaalinen". Enemmistö kymmenistätuhanista vuosittaisista aborteista Suomessa tapahtuu sosiaalisista syistä. Selkeässä vähemmistössä on kaikkein traagisimmat syyt. Kovalta se varmaan kuulostaa, kun ortodoksinen kirkko silloinkin on aborttia vastaan (yhtä kiivaasti kuin vaikkapa katolinen kirkko). Kanta on aikalailla ehdoton.

Ortodoksisen kirkon pyrkimys on siis suojella elämää, mutta olla myös armollinen. Naista tai tyttöä ei tietenkään hylätä. Eräs opettaja kertoi keskustelusta oppitunnilla.
Keskustelu oli erittäin elävää, kunnes eräs tytöistä sanoi: 'Abortti on siis kirkon mielestä väärin. Se on murha. Entä sitten, kun olen sen tehnyt.' Elävyys katosi ja tilalle tuli hiljaisuus.


"Entä sitten, kun olen sen tehnyt." Naista ei jätetä yksin. Yksin naisen ei vastuuta kuulu kantaa, hän on harvoin yksin syypää tekoon. Isällä ja muilla ihmisillä ympärillä on myös vastuunsa. Tarpeen tullen terveydenhoitoalan ammattilaiset auttavat, sillä abortti aiheuttaa usein terveydellisiä haittoja.

Armollisesti ortodoksinen kirkko ottaa naisen vastaan, tuomiten synnin, muttei syntistä. Pappi ottaa vastaan synnintunnustuksen ja määrää mahdolliset katumusharjoitukset (esimerkiksi esirukous loppuelämäksi kuolleen lapsen puolesta). Vastuu teosta on siis otettava.

Vastaväitteitten kirjo

Ikävän usein ortodoksisen kirkon opetusta aiheesta ei tunneta. Yksi totesi: "Hyvä, että jaat informaatiota ja selvennät ortodoksisen kirkon kantoja asioihin, joista ei juurikaan puhuta ... eikä minulla ole ollut selkeää kuvaa näistäkään asioista."

Nykyisessä "kuoleman kulttuurissa", lainatakseni paavi Johannes Paavali II:n (k. 2005) luonnehdintaa, jopa pyritään "järkeilemään" asiassa.

"Pitkä on matka kirkolla siihen kunnes se ymmärtää...", väitetään. Viitataan lääketieteeseen ja muuhun tieteeseen. Kunnioitan syvästi tiedettä, mutta samalla tiedostan, ettei se tuo paljoakaan kysymykseen ihmiskuvasta.


Oheinen kuva on aika nokkela. Ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan ala "hiustenhalkomiseen". Tämä abortin puolesta puhujien mainitsema "solumassa" on elämää, ihmiselämää joka on kehittymässä. Se on itse asiassa "hiustenhalkomista".

Olisi mielenkiintoista tietää milloin ihmisestä tulee ihminen oheisen kuvan laatijan mukaan. Toki saa hiuksia halkoa, että voi perustella aborttia, mutta kirkko ei sitä tee ja pysyy elämän puolella - jo syntyneiden ja syntymättömien. Alusta loppuun saakka - ja iankaikkisuuteen.

"Minua on aina ihmetyttänyt joidenkin väitteet, ettei ihmisalkio tai -sikiö näytä ihmiseltä. Sellaiseltahan juuri ihminen näyttää kaksiviikkoisena tai kaksikuisena. Siltä sinä ja minä näytettiin silloin", totesi Richard John Neuhaus (k. 2009) osuvasti.

Elämän ensihetki on sellainen juupas-eipäs väittely. Kyse on loppujen lopuksi juuri ihmiskuvasta. Tiede ei tosiaan paljoakaan siihen tuo. Jotkut ihan "rakastavat" hiustenhalkomista tässä ja muissa eettisissä kysymyksissä. Aina saa kriittisesti kysyä, mitä hiustenhalkomisilla ajetaan takaa. Usein ne eivät ole kovinkaan kauniita ja yleviä asioita.

Perustavoite on löytää perustelu, näennäiesti tieteellinen, toiminnalleen. Tämä on jo ihmiselämää, mutta tämä on "vain" solumassaa, alkio, sikiö tai jotain muuta, minkä voi "keskeyttää" ja "ottaa pois". Rajaa siirrettään tarpeen tullen. Olisi hyvä muistaa, että kaikissa noissa kuvissa yllä on kyse elämästä. Luojan antamasta elämästä ja yksi kuvista on ihmiselämän ensiaskeleista. Siitä on joka ikinen meistä alkanut, mutta miljoonien ja taas miljoonien tie on loppunut siihen tai myöhemmin elämän päättämiseen.

Joku perusteli aborttia, sillä että on jo niin paljon lapsia, joita vain siedetään, eikä rakasteta. Pelottava on (täysin mielivaltainen) "ei-toivottu lapsi" perustelu. Aborttiko on tähän kaikkeen ratkaisu? Luulisin, että ratkaisu on välittäminen ja rakkaus. Sama logiikka olisi käänteentekevä vanhusten ja vammaisten kohdalla. Vanhustenhuoltolaki saisi aivan uuden ulottuvuuden.

On esitetty myös väestönkasvua ja maapallon ihmismäärää aborttia puolustelevana asiana. On maailma pitkälle päässyt, kun ihminen on vain tilastomerkintä. Ihminen on tilastomerkintä ja abortti väestöllinen toimenpide. Ihmiskuva on mitä hirvein. Persoonan arvokkuudesta, loukkaamattomuudesta ja ainutlaatuisuudesta ei ole mitään jäljellä. On turhaa puhua ihmisoikeuksista ja muusta kauniista, kun ihmiskuva demonisen musta.

Tietenkin esiin tuodaan traagisia ääriesimerkkejä aborteista. Raiskaus, insesti ja paljon muitakin. Nämä aborttisyissä vähemmistönä olevat ovat tietenkin äärimmäisen surullisia ja raskaita. Ortodoksinen kirkko yrittää olla tukena ja apuna. En aio nyt käsitellä niitä. Äärimmäiset tapaukset on aina parempi jättää muualle käsiteltäväksi. Ääriesimerkein ei kuitenkaan saa yrittää kääntää koko "pakkaa".

Ihmiselämän arvo ja koskemattomuus on uskon asia

Syystäkin ortodoksinen kirkko ja katolinen kirkko seisovat, kuin kaksi majakkaa myrskyisässä maailmassa. Ne ehdottomasti puolustavat ihmisarvoa. Jokaikisen arvoa. Se ei välttämättä ole muodikasta tai uusimman aatteen mukaista.

Ihmiselämän arvo ja koskemattomuus on uskon asia. Se ei löydy laboratoriossa tai nokkeluudella. Siihen uskotaan ja sitoudutaan. Nyt ei ole kyse muodista, vaan elämästä, Jumalasta ja kaikesta pyhästä.

Haluan lopettaa tämän kirjoituksen raskaasta aiheesta paavi Johannes Paavali II:n sanoihin abortin tehneille naisille Elämän ilosanoma - ihmiselämän arvo ja koskemattomuus -kiertokirjeestä. Toivottavasti ne antavat ajattelemista ja myös lohtua:
"Haluaisin sanoa nyt sanan teille naisille, jotka olette päätyneet aborttiin. Kirkko tietää, kuinka monenlaiset tekijät ovat saattaneet vaikuttaa ratkaisuunne, eikä se epäile, että monisa tapauksissa olette joutuneet tekemään tuskallisen, ehkä järkyttävän ratkaisun. Haava sydämessänne ei ole vielä ehkä arpeutunut. Se, mikä on tapahtunut, on ja pysyy syvimmiltään vääryytenä. Älkää kuitenkaan masentuko älkääkä menettäkö toivoanne. Pyrkikää ymmärtämään tapahtunut tosiasia ja kohtaamaan se rehellisesti. Ellette ole näin vielä tehneet, avatkaa sydämenne katumukselle täynnä nöyryyttä ja luottamusta. Kaiken laupeuden Isä odottaa teitä voidaksenne antaa teille katumuksen sakramentissa anteeksiantamuksensa ja rauhansa. Saatte huomata, ettei mitään ole menetetty lopullisesti, ja voitte pyytää anteeksi lapseltannekin, joka nyt elää Herrassa. Ystävien ja asiantuntijoiden avulla ja muidenkin ihmisten neuvoessa teitä voitte oman kivuliaan kokemuksenne vuoksi tulla hyvin kaunopuheisiksi elämän oikeuden puolustajaksi. Panoksellanne elämän hyväksi, joko ottaessaan vastaan uuden lapsen tai ottamalla hoitoonne niitä, joita vanhemmat eivät kykene elättämään, te luotte uuden tavan tarkastella ihmiselämää."


15. elokuuta 2012

Papilta kysyttyä 18

Kasteen käytännön järjestelyt? Abortti?


Kasteen käytännön järjestelyt?

Kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen... (Matt. 28:19)
Kasteessa ihmisestä tulee kirkon jäsen. Kasteessa ihmisestä siis tulee kristitty. Ortodoksisessa kirkossa kastetaan kaikenikäisiä, lapsista aikuisiin. Kaste on ihmisen tärkeimpiä tapahtumia. Se on juhlava ja iloinen päivä. On jopa puhuttu "uudestisyntymisestä" kasteessa. Nimitys viittaa kasteen mullistavaan luonteeseen.

Useimmiten kastettava on vauva ja tämä näkyy tekstissa alla.

Kasteen järjestely alkaa sillä että otetaan yhteyttä seurakuntaan. Yhteydenotto on mielekästä tehdä silloin kun vauvan äidille (jos hän on ortodoksi) saapuu kirje seurakunnasta parin viikon sisällä vauvan syntymästä. Kirje sisältää lyhyen onnittelukirjeen ja väestörekisterin kaavakkeen. Kasteesta päättävät lapsen huoltajat yhdessä. Äiti on kuitenkin määräävässä asemassa, jos sopua ei löydy. Toki jos isä on ortodoksi ja äiti esimerksi luterilainen, voidaan vauva kastaa äidin suostumuksella ortodoksiksi. Kyse on yhteisestä sopimisesta. Ortodoksinen kirkko tietenkin toivoo, että lapset kastettaisiin ortodokseiksi.

Kasteen on hyvä tapahtua kahden kuukauden sisällä syntymästä, toki myöhemminkin voi kastaa. Yhteydenotto seurakuntaan on kuitenkin hyvä tehdä hyvissä ajoin, riippumatta kasteen ajankohdasta. Aluksi sovitaan vain kasteen ajankohta ja paikka. Tällöin on myös tilaisuus kysyä, jos jokin asia askarruttaa. Voi myös sopia tapaamisen papin kanssa toimituskeskustelua varten.

Luontevin paikka kasteelle on kirkko. Siellä on kaikki tarvittava välineistö sujuvaan kastetoimitukseen - kastemaljasta hoitopöytään. Merkittävin syy ei kuitenkaan ole käytännöllinen. Kirkon luontevuus kasteen paikkana on se, että kaste on nimenomaan kirkon jäseneksi tulemista.

Kaste kotona on toki mahdollinen. Syy kotikasteeseen voi olla vaikkapa etäisyys kirkkoon tai vauvan heikko terveydentila. Kysymys kasteen paikasta ei kuitenkaan ole kynnyskysymys, mutta toivotaan, että kaste tapahtuisi kirkossa. Kastejuhlat järjestetään usein kotona. Näin voi menetellä vaikka kaste tapahtuisikin kirkossa. Itse asiassa juhlajärjestelyille on jopa enemmän tilaa, kun itse kaste toimitetaan kirkossa.

Kummeja voi olla useampi kuin yksi, mutta ainakin yhden kummin tulee olla ortodoksisen kirkon jäsen ja mielellään samaa sukupuolta kuin kastettava. Ortodoksikummi lausuu kasteessa muun muassa uskontunnustuksen kastettavan puolesta

Kaste ei ole nimenanto. Itse kastetta edeltää kylläkin nimenantotoimitus, mutta itse kasteella ei ole nimenannon kanssa mitään tekemistä. Itse asiassa nimenanto voidaan toimittaa erillisenä toimituksena kahdeksantena päivänä syntymästä. Ortodoksisen perinteen mukaan annetaan vain yksi nimi. Toki useampiakin voi olla, mutta ihmistä puhutellaan yleensä yhdellä nimellä, joten tässäkin valossa yksi nimi on riittävä. Nimen - tai ainakin yhden niistä - tulee olla kristillinen. Suurin osa suomalaisista nimistä on juuriltaan kristillisiä. Esimerksiksi Antti-nimi viittaa Andreakseen, joka osaltaan viittaa apostoli Andreakseen. Matti viittaa apostoli Matteukseen ja Liisa apostolienvertaiseen Elisabetiin. Nimi siis samalla viittaa nimenhaltijan suojeluspyhään.


Abortti?


Abortti ei ole uusi kysymys ortodoksiselle kirkolle. Toki lääketieteen kehityksen myötä se on muuttanut muotoaan. Peruskysymys on silti sama. Näin esimerkiksi 100-luvulla: "Älä tapa, älä tee aviorikosta, älä häpäise poikia, harjoita huoruutta, älä varasta, älä harjoita noituutta, älä sekoittele myrkkyjä, surmaa lasta lähdettämällä, äläkä tapa sitä kun se on syntynyt."

Ortodoksinen kirkko suhtautuu kielteisesti aborttiin. Se nähdään vakavana syntinä ja rinnastetaan murhaan. Jo alkuajoista elämän varjeleminen - kohdusta saakka - on ollut ortodoksisen kirkon asenne. Nykyinen keskustelu on liiankin "teknistä". Ihan kuin olisi kyse ainoastaan "lääketieteellisestä toimenpidestä". Itse asiassa sanat sikiö tai alkio hämärtävät sitä tosiasiaa, että on kyse syntymättömästä ihmisestä. Nykyään puhutaan raskauden keskeytyksestä, mutta olisi hyvä tiedostaa, että on kyse elämän päättämisestä. Abortissa elämä ei pääty, vaan se toimenpidellä päätetään.

©In Communion

Elämä alkaa hedelmöityksestä. Silloin saa alkunsa täysin uusi elämä, ainutlaatuinen ja vailla vertaa. Toista samanlaista ei ole, eikä tule. Hänessä on jo kaikki valmiina "sisäisesti", vaikkei vielä kehittyneenä. Puolentoista kuukauden jälkeen on jo paljon eriasteisissa kehitysvaiheissa. Sydän lyö ja on aivotoimintaa. Runsaan parin kuukauden jälkeen on jo käsiä, jalkoja, pää ja suu. 300-luvulla jo kirjoitettiin ettei ortodoksinen kirkko ryhdy "hiustenhalkomiseen" milloin ihminen muotoutuu. Ihmiselämästä on kyse alusta saakka.

Raamatussa on kauniit lauseet liittyen aiheeseen elämän alusta. Luulen, että jokainen ihminen voi inhimillisyydessään samaistua niihin, edes runollisella tasolla, olkoon hänen uskonsa laita miten tahansa.
 "Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut..." (Ps. 139:13-16)
Syyt abortteihin ovat moninaiset. On hyvinkin traagisia syitä. Merkittävin syy on niin sanottu "sosiaalinen". Enemmistö kymmenistätuhanista vuosittaisista aborteista Suomessa tapahtuu sosiaalisista syistä. Selkeässä vähemistössä on kaikkein traagisimmat syyt. Kovalta se varmaan kuulostaa, kun ortodoksinen kirkko silloinkin on aborttia vastaan (yhtä kiivaasti kuin vaikkapa katolinen kirkko). Kanta on aikalailla ehdoton.

Ortodoksisen kirkon pyrkimys on siis suojella elämää, mutta olla myös armollinen. Naista tai tyttöä ei tietenkään hylätä. Eräs opettaja kertoi keskustelusta oppitunnilla: "Keskustelu oli erittäin elävää, kunnes eräs tytöistä sanoi: 'Abortti on siis kirkon mielestä väärin. Se on murha. Entä sitten, kun olen sen tehnyt.' Elävyys katosi ja tilalle tuli hiljaisuus."

"Entä sitten, kun olen sen tehnyt." Naista ei jätetä yksin. Yksin naisen ei vastuuta kuulu kantaa, hän on harvoin yksin syypää tekoon. Isällä ja muilla ihmisillä ympärillä on myös vastuunsa. Tarpeen tullen terveydenhoitoalan ammattilaiset auttavat, sillä abortti aiheutta usein terveydellisiä haittoja. Armollisesti ortodoksinen kirkko ottaa naisen vastaan, tuomiten synnin, muttei syntistä. Pappi ottaa vastaan synnintunnustuksen ja määrää mahdolliset katumusharjoitukset (esimerkiksi esirukous loppuelämäksi kuolleen lapsen puolesta). Vastuu teosta on siis otettava.

Eräät väittävät valheellisesti, ettei abortissa ole tapahtunut mitään "kovinkaan erikoista" tai kyse on "oikeudesta". Raskaasta synnista on kannettava vastuu ja tunnustettava se sellaiseksi.


13. elokuuta 2012

Papilta kysyttyä 17

Maailmantalous? Ortodoksikummi? Jooga? Ortodoksinen kirkko ja alkukirkko?

Maailmantalous?

Yksi asia mitä minua ihmetyttää on puhe taloudellisesta kasvusta. Siitä puhutaan kuin kaiken elämän ehtona. Jotenkin ajatellaan, että maapallon pyöriminen loppuisi, jos ei osteta ja myydä kiihtyvällä tahdilla ja kauppa käy. Kasvua kohti koko ajan. Prosentti täällä prosentti tuolla, koko ajan kasvua.

On olemassa vanha intialainen kertomus. Eräs mies teki palveluksen kuninkaalle ja sai pyytä mitä tahansa palkkioksi. Hän pyysi shakkilaudan verran vehnänjyviä. Ehtona oli se, että laudan 64 ruudulle laitettaisiin ensimmäiseen rutuun yksi jyvä, seuraavaan kaksi ja sitten neljä. Näin aina viimeiseen ruutuun asti kasvavassa määrin. Kuningas piti palkintoa helppona toteuttaa ja ajatteli tekevänsä helpon "kaupan". Hämmästys oli kuitenkin hetken kuluttua suuri. Viimeiseen ruutuun tulisi 18446744073709551615 jyvää, puhumattakaan aikaisemmista. Tämä on kuulema enemmän jyviä kuin maailmassa on. Vaadittaisiin säiliö, joka olisi 40 km pitkä ja leveä ja 300 metriä korkea jotta voitaisiin säilöä ne kaikki - siis vasta viimeisen ruudun jyvät.

Berdjajev

Kertomus on opettavainen. Se antaa kiistatta ajateltavaa. Ehkäpä se opettaa hieman nöyryyttä tai ainakin mielenkiintoisen matemaattisen pähkinän. Kertomuksen terävin kärki ei kuitenkaan ole matemaattinen, vaan liittyy malttiin ja loppujen lopuksi juuri nöyryyteen.

Väittäisin, että jakamisessa on voimaa, ei niinkään kasvussa. Jo siksi, että maailma ja kaikki todellisuus on rajallinen. Ei ole olemassa loputonta kasvua tai loppumattomasti otettavaa. Raja tulee vastaan. Ruokaa kuulemma riittäisi kaikille maailman ihmisille. Venäläinen filosofi Nikolai Berdjajev (k. 1948) onkin kirjoittanut: "Leipä itselleni on aineellinen kysymys, mutta leipä lähimäiselleni on hengellinen kysymys."

Koska osaamme sanoa "jo riittää", kysyi patriarkka Bartolomeos (s. 1940). Minä haluan lisää, lisää ja vielä lisää. Ehkä ylijäämästä annan jotain. Sovittakoon kukin itseensä tämä kysymyksen. Olisi hyvä muistaa, että ortodoksisessa kirkkovuodessa puolet päivistä on paastopäiviä - juuri antamisen päiviä, ei kuluttamisen.

En tosiaan ole ekonomisti, mutta ihminen olen. Etiikkaa tarvitaan. Käsitystä hyvästä ja pahasta, väärästä ja oikeasta, ja hyveestä ja paheesta. Toki etiikan voi kaventaa johonkin "kaikkea saa tehdä, kunhan se ei loukkaa toisia ja itse pitää siitä".

Itse kuitenkin olen uskovana maksimalisti. Uskon Jumalaan. Kaikki on Luojan luomaa. Se on lainassa meillä, ei yksin minulla. Kannan vastuun tekemisistäni, myös iankaikkisuudessa. Kaikki elämä on pyhää ja erityisesti ihminen - jokaikinen ihminen - on mittaamattoman arvokas. Ilman Jumalaa ei ole todellista humaaniutta. Toki voimme sopia joistakin eettisistä "pelisäännöistä", ilman Jumalaa, lämmittelemään mieltämme "moraalisena pikkunuotiona" tässä raadollisessa maailmassa ja kylmässä avaruudessa. Minä kuitenkin mielummin tunnustan: "Uskon yhteen Jumalaan..."


Ortodoksikummi?

Kummi on tärkeä osa uskoa. Hän on kanssakasvattajana uskossa. Ortodoksisen kirkon käsityksen mukaan kummeus on sukulaisuuteen verrattavissa oleva suhde.

Varhaisina aikoina kummi oli henkilö, joka toimi "takuuhenkilönä" kristityksi haluavalle. Kummi siis todisti henkilön vakaista ja vakavista aikomuksista. Kyse oli aikuisista.

Kummeus on vuosisatojen ja -tuhansien aikana muuttanut muotoaan. Se on kuitenkin yhä juuri "matkakumppaniutta" uskossa. Nykyaikana kyse on enemmänkin lapsen ja aikuisen suhteesta, vaikkakin aikuisiällä ortodoksiseen kirkkoon liittyvä tarvitsee myös kummin.

Kummin on oltava ortodoksi. Tämä on itsestään selvää. Kummin, ollakseen tukena ortodoksisessa uskosssa, on oltava ortodoksi. Moni ei-ortodoksi on toki saattanut tehdä suuremman ja hedelmällisemmän "kummeustyön". Monella saattaa olla ollut luterilainen ystävä, vanhempi tai muu, joka "kummin" tavoin on vienyt lapsen ja nuoren juuri omaan ortodoksiseen kirkkoonsa ja huolehtinut ortodoksisesta identiteetistä enemmän kuin ortodoksit itse. Jumala toimii ja on ihmeellinen.

Ortodoksisessa kirkossa vaaditaan yksi ortodoksikummi. Muut kummit voivat olla muista kristillisistä kirkoista ja yhteisöistä. "Ykköskummin" tai "sylikummin" on siis oltava ortodoksi. Hän vastaa kastettavan puolesta kasteessa uskontunnustamisesta (jos on kyse lapsesta). Hän ikään kuin lainaa huuliaan uskon tunnustamiseksi, kuten eräs kirkkoisä kuvaa. Kyse on siis vastuullisesta tehtävästä.

Ortodoksit ovat vähemmistö Suomessa. Jos on vaikea löytää ortodoksikummi voi asiaa tiedustella papilta. Toki ymmärrän, että lapselle halutaan tuttu kummi, eikä ventovieras. Moni löytää hyvän kummin oman kriparin nuorista (yhteyttä saa yllättävän helposti nykyään, esimerkiksi Facebookissa). Mistä sen tietää, jos ystävä onkin ortodoksi, mutta se ei ole vain tullut puheeksi. Muut kummit voivat toki olla ei-ortodokseja. Heidän kylläkin kuuluu olla kristittyjä. Kummeus on uskon asia, eikä jokin "kunnianosoitus" tai palkinto hyvästä ystävyydestä.

Jooga?

Ajankohtainen kysymys. Jooga on monen harrastus, varmaan monen ortodoksinkin. Pari ajatusta ja varoituksen sanaakin.

Taustaltaan jooga on selkeästi hengellinen harjoitus. Sen historialliset juuret ovat Intiassa ja hindulaisuudessa ja ne ovat syvän uskonnolliset. Se on siis alkujaan nivoutunut tähän hengelliseen taustaan.

Eräät väittävät, sekä vastustajat että puolustajat, ettei sitä edes voi erottaa uskonnollisesta taustoistaan. Toiset taas korostavat liikunnallista ja rentouttavaa puolta joogaharjoituksissa ja ajattelevat joogaharjoitusten olevan mahdollista irroittaa uskonnollisesta taustastaan.

Viime vuosisadalla alkoi esiintyä tätä jälkimmäistä kantaa. Joogan "ulkoinen" puoli ajatellaan voivan erottaa sen sisimmästä, ikään kuin ne olisi erotettavissa. Ajatus on aika lailla "läntinen" ja "moderni".

Nykyään monesti joogaa juuri myydään vaarattomana ja "neutraalina". Aina ei ole kuitenkaan helppoa kiinnostuneen havaita minkälaisesta joogasta on kyse. Jooga on harvemmin pelkkää jumppaa. Monesti myös rentoutumiset tai jumpat saa lisänimekseen jooga. Ehkä se on myyvä nimi.

Jooga...

Joogaharjoitukset jotka ovat osa ei-kristillistä hartautta ovat rajusti ilmaistuna kauhistus. Tällöin sen harjoittaminen on jo uskon pettämistä ja epäjumalanpalvelusta. Tätä se on vaikkakin kuinka herttaisena ja viattomana "hengellisyytenä" se esitetään.

Hyvin vakavaksi ongelmaksi jooga muuttuu jos jumalanpalveluksen ja rukouksen sijaan joogaillaan. Joskus ajatellaan, että aika vapaasti voidaan yhdistellä erilaisia uskonnollisia perinteitä. Vanha viisaus on, että jos yrittää istua kahdelle jakkaralle päätyy lattialle.

Ortodoksisessa kasteessa on hyvin syvällinen hetki. Toimituksen loppupuolella pappi leikkaa hieman kastetun hiuksia. Kyseessä vanha alistumisen ja kuuliaisuuden ele. Se on ensiuhri Jumalalle. Hiukset ajateltiin olevan voiman merkki. Kastettu sitoutuu olemaan kuuliainen uskolle ja sen elämälle. Hän ei enää etsi muualta. Ei vaikkapa joogasta.

Tätä ei tarvitse nähdä yksinomaan kielteisenä. Kieltona. Sen voi myös nähdä lupauksena. Nyt sinun ei tarvitse enää etsiä, vaan olet löytänyt hänet, joka itse on "tie, totuus ja elämä" - ja myös lepo.

Ortodoksinen kirkko ja alkukirkko?

Ortodoksinen kirkko on kirkko, ihan isolla K:lla. Se on itse Kristuksen perustaman kirkon välitön jatkaja. Tähän eräs nimimerkki "Alkukirkko my ass" totesi: "Höpöhöpö kuinka joku itselleen rehellinen ihminen voi väittää moista."

Moni muukin ihmettelee, jo ulkoisiin seikkoihin perustuen, ortodoksisen kirkon väitettä olevansa aito alkuperäinen kirkko. Tällöin on muistettava myös omat ennakkoluulot ja -käsitykset "alkukirkosta". Se ei ole sandaaleja ja "vapaata" ylistämistä. Tämän voi kuka vain tarkistaa lukemalla Uuden testamentin kirjeitä ja vaikkapa Apostolisten isien -kirjoituksia. Ne ovat olemassa ihan suomenkielellä. Tämän jälkeen voi jatkaa 200- ja 300-luvun isien kirjoituksilla. Ihan alkajaisiksi.

Loppujen lopuksi arkkipiispa Paavali (k. 1988) on pienessä klassikkokirjassaan Miten uskomme - ortodoksinen paimenkirje (1978) kiteyttänyt asian hyvin. Näin hän kirjoitti:
"Ortodoksinen kirkko käyttää itse itsestään yksinkertaisesti vain nimitystä 'kirkko', kuten kreikkalaiset vanhastaan sanaa kristitty tarkoittaessaan ortodokseja. Tämä johtuu siitä luonnollisesta syystä, että idän ortodoksinen kirkko on elimellisesti se sama seurakunta... joka sai alkunsa Jerusalemissa helluntaipäivänä Pyhän Hengen vuodatuksesta. Tämä seurakunta on monissa jo Uudessa testamentissa mainituissa paikoissa säilynyt samana läpi koko historian. Ortodoksinen kirkko ei tarvitse todistella historiallista aitouttaan: se yksinkertaisesti on apostolisen ajan kirkon välitön jatko. Vastaako sitten nykypäivän ortodoksinen kirkko sitä mielikuvaa, jonka saamme apostolien aikaisesta seurakunnasta Uuden testamentin ja apostolisten isien kirjoitusten perusteella? Se vastaa sitä yhtä paljon kuin täysi-ikäinen ihminen vastaa hänestä lapsena otettua kuvaa. Varttumisestaan huolimatta kirkko on 20. vuosisadalla olemukseltaan ja hengeltään sama, mikä se on ollut alusta asti."


Papilta kysytään kaikenlaista. Olen yrittänyt vastata kysymyksiin kykyjeni mukaan. Muita Papilta kysyttyä -blogikirjoituksia täällä.


10. elokuuta 2012

Uusi uljas maailma

Nykyään lainsäädäntö kieltää ristin näkyvän pitämisen. Uskonnosta on vaikea puhua julkisesti, vaarana on että joku kuulee ja valittaa viranomaisille ”häiritsevästä ja loukkaavasta julistamisesta”.

Tämän olen saanut nahoissani tuntea kun pappina satuin vuosia sitten mainitsemaan sanan Jumala liian julkisessa tilassa. Taisin vaimoltani kysyä jumalanpalveluksen ajankohtaa. Joku samassa jonossa ollut kuuli keskustelumme. Sain päiväsakot ja merkinnän rekisteriin.

Pappina ei ole helppoa nykyään olla. Ei se toki vuosikymmeniä sittenkään ollut helppoa, mutta se oli toisenlaista. Toki silloinkin puhuttiin ”uskonnosta” ja kiisteltiin sen näkymisestä. Nykyään ei tarvitse kiistellä sillä se on lainsäädännöllä määritelty "yksityisasiaksi”.

Tämä on aiheuttanut hankausta perhe-elämän ja muun elämän välillä. Kotona rukoilemme yhdessä, mutta jo päiväkodissa ja myöhemmin koulussa lapset ovat kuin tyhjiössä. Joskus heille jopa koulussa kerrotaan taudista nimeltä ”uskonto”. Sanat uskonto, tauti, vääristymä ja parantuminen ovat esillä tunneilla.

Häväisty ikoni Nyky-Venäjältä
©Pravmir.ru

Koulumaailma ei siis enää ole ennallaan. Ennen siellä opetettiin ja annettiin tietoa, kuten myös kasvatettiin. "Oman uskonnon opetus" lopetettiin jo vuosikymmeniä sitten. Sen lopettaminen nähtiin suurena edistysaskeleena.

Yleinen uskontotiede sai aikanaan myös loppua, sillä koettiin ”epäreiluksi ja monikulttuurisen” yhteiskunnan vastaisena, ettei tunneille kyetty koko peruskoulun aikanakaan käymään läpi, edes oppitunnin verran, jokaista maailman tuhansista uskonnoista ja hengellisistä perinteistä.

Nykyään luokassa on aina kaksi opettajaa, jokaisessa oppiaineessa. Yksi opettaa ja toinen ei varsinaisesti opeta, vaan valvoo opetusta. Molempia - heidän tietämättään - valvotaan vielä videovalvonnalla. Suoraa kuvaa ja ääntä kulkeutuu koulun valvomoon.

En ole astunut jalallanikaan yhteenkään kouluun moneen vuoteen. Pappia ei sinne missään nimessä päästetä. En edes voi hakea lapsiani koululta suoraan, vaan odotan heitä koulunportilla kadun toisella puolella. En ole itse mitenkään aiheuttanut kieltoa, mutta pappeja ja muita uskonnollisten ”rekisteröityneiden järjestöjen” vastuuhenkilöitä on lähtökohtaisesti kielletty menemästä kouluihin, toreille ja yliopistoihin.

Kaikki alkoi siitä kun eräs luterilainen pappi vahingossa tiputti salkustaan Raamatun erään koulun portaille. Yksi lapsi löysi sen ja kotona kysyi kirjasta ja miksi ei ollut koskaan kuullut siitä. Kuukausitolkulla asiaa päiviteltiin mediassa ja blogien määrä aiheesta ylitti nopeasti tuhatluvun.

Kasvata lapset opettajalla, ei Jumalalla
Älä hämmennä meitä joululla ja kuusella
Mielenosoitus Neuvostoliitosssa

Ikoneita ja ristejä ei saa pitää näkyvillä ”julkisessa tai yhteisessä” tilassa. Ennen pidimme pientä ikonia kotimme ulko-ovessa, mutta taloyhtiö teki erään asukkaan pyynnöstä valituksen ja saimme varoituksen. Nykyään ikonimme ei edes näy eteisestä, sillä kerran saimme ovensuussa seisovalta talonmieheltä varoituksen ”uskonnollisten symbolien” saattavan näkyä ovensuussa seisovalle.

Työni kannalta tilanne on vaikea. Viittaa ja papinristiä kannan työsalkussani ja laitan ne päälleni aina vasta kirkon tai kodin oven sulkeuduttua. Kerran unohdin ne päälleni kulkiessani eräästä kodista autolleni ja joku näki minut parkkipaikalla. Valitus tehtiin ja pelättiin jopa ”asuntojen hintojen putoamista ja alueen maineen vaarantuntumista”.

Ennen kirkot, rukoushuoneet ja muut pyhäköt olivat näkyvä osa yhteiskuntaa. Niiden ”hävittäminen” alkoi asteittain. Ovat ne toki vielä olemassa. Aluksi vain kaupunkien ja maakuntien järjestyssäännöt kielsivät ristien ja muiden merkkien liian näkyvän esilläpidon. Seinässä sai pitää ristin ja tiedot pyhäköstä, kunhan ne eivät näkyneet korttelia pidemmälle.

Lukuisten järjestyssääntöjen tullessa yleisen lainsäädännön piiriin päätettiin, että seinälläkin olevat ristit piti poistaa. Ilmoitustaulut piti myös poistaa, sillä tiedot jumalanpalveluksista ja niiden ajankohdasta saattoivat aiheuttaa ”pahennusta ja olla ’neutraalin’ yhteisen tilan loukkaamista”.

Liturgia
©Andrei Verikov

Kirkonkellojen soitto kiellettiin maanlaajuisesti jo vuosikymmeniä sitten. Kattoristien kiellon tullessa voimaan piti kellotornitkin poistaa, sillä niiden muoto muistutti liikaa ”uskonnollisista kiinteistöistä”.

Hautausmaita ei enää ole. Ne otettiin hyötykäyttöön ja ovat usein suurten toimitilakiinteistöjen alla. Nykyään kaikki kuolleet poltetaan ja tuhkat lasketaan putkesta syvälle maanpinnan alle. Kuolema sanana on vielä käytössä, mutta se on koettu ahdistavaksi, joten yleisesti puhutaan elämän hiipumisesta. Toista hyvää sanaa ei ole vielä löydetty. Kaikki jotenkin masentavat ja ahdistavat.

Jumalanpalveluksista ei saa ilmoitella julkisesti. Monet lehdet valittelivat tulojen vähentymistä ja saivatkin erityislailla ylimenoavustusta valtiolta. Pyhäköstä ei saa kuulua rukouksen tai laulun ääntä. Kesällä on pyhäkössä kuuma kun ikkunat on pidettävä kiinni. Niitä on jopa jouduttu tiivistämään lisää. Ovet on jo kauan sitten olleet äänitiiviitä.

Onneksi lapsemme on jo teini-iässä. Nykyään terveysviranomaiset ja hyvinvoinnin laitos suosittelee alle kouluikäisten lasten ”varjelemista” uskonnolta. Heidät saa vielä toistaiseksi tuoda jumalanpalveluksiin, mutta luulen pian senkin kiellettävän. Lapsethan saattavat puheillaan kirkossakäymisestään ”häiritä julkisen tilan neutraaliutta”. Vanhemmat joutuvat tästä vastuuseen ja lapsi lähtee kesäkurssille.

Nimilaki on kokenut mullistuksen. Kaikki vähänkin kristillisyyteen viittavat nimet eivät ole vielä kiellettyjä, mutta väestörekisteriviranomainen suhtautuu niihin hieman varauksella. Nimi Maria on enää harvalla. Lähes samanmoisen uudistuksen on kokenut viikko- ja vuosijärjestelmä.

Nykyään ei ole pyhäpäiviä, koko käsite "pyhä" on kitketty pois. Nykyään on säännöllisesti kahden kuukauden välein yleiset vapaat neljä päivää. Sunnuntaita ei enää tunneta. Ei ainakaan pyhäpäivänä. Juhlapyhiä ei ole. Ainoa päivä, jota maanlaajuisesti juhlitaan on maan itsenäisyyspäivä. Silloin ei juhlita itsenäisyyttä vieraasta vallasta, vaan juuri itsenäisyyttä kaikesta "yksilön vapautta rajoittavasta". Se taisi olla parikymmentä vuotta sitten, kun julistettiin maa tällä tavoin "vapaaksi" ja "yksilön itsenäiseksi".

Tässä vapaapäivät sitten ovatkin, muuten ollaan töissä tasaiseen tahtiin. Kaupat ovat nykyään aina auki. Kauppa ei tunne lepoa, eikä enää edes yöaikaa.

Liturgia
©Petri Aho

Mummoja ei ole vuosikausiin näkynyt jumalanpalveluksissa. Joitakin vuosia sitten säädettiin laki ”arvokkaasta kuolemasta” ja siihen kuului ikäihmisten varjeleminen uskonnolta. Huomattiin, että kuoleman lähestyessä ihminen alkoi miettiä elämänsä kulkua ja kiinnostua ”epäterveellisellä” tavalla uskon kysymyksistä ja kuoleman jälkeisestä ajasta.

Ihmiset elävät nykyään pitkään. 90-vuotiaat ovat kasvava ryhmä. Harva kuitenkaan pääsee sadan vuoden ikään, sillä ”arvokkaan kuoleman” ohjelman tavoitteisiin kuuluu kannustaa ottamaan pillerin hyvissä ajoin. Valtiovarainministeriölläkin oli osansa tässä. Kulut ikäihmisistä olivat riistäytyneet käsistä. Heitä kannustettiin ”kantamaan vastuunsa” ja sopivassa kohdin valitsemaan ”armokuoleman”. Se on armollinen yhteiskunnan kustannuksille.

Harva edes kärsii kivuista enää, sillä lääkkeet ovat hyvin tehokkaat ja kuin täsmäaseet hoitavat kaikki kivut. Armokuolema muuttuikin nopeasti juuri taloustyöryhmän asiaksi, sillä kivuista ei ollut enää kyse, vaan talouskysymyksestä.

En minä valita. Hämmästelen vain kehityksen nopeutta. En tiedä onko kyse kehityksestä. Jotkut muistavat vielä entisen ajan. Suurin osa on sen unohtanut. En pelkää, eiköhän tämä tästä. Uskon. En tiedä onko meitä enää paljon. Vaikea tietää. Jumalanpalveluksiin kylläkin tulee paljon väkeä. Se yhä hämmästyttää viranomaisia. Kokonainen työryhmä on pohtinut asiaa jo vuosia. Heidän raporttiaan tilanteesta odotetaan ja myös ehdotusta lainsäädännön uusimmista muutoksista.


Kirjoitus on vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Älä ota sitä liian vakavasti. En sen myötä toivo tällaista tulevaisuutta, enkä välttämättä edes näe sitä todennäköisenä. "This is a work of fiction. Names, characters, places and incidents are either the product of the author's imagination, or are used  fictitiously. Any resemblance to actual persons, living or dead, business establishments, events, or locales is entirely coincidental."


7. elokuuta 2012

Papilta kysyttyä 16

Naimisiin? Ortodoksipappi ja politiikka? Jälkiviini? Tolstoi ja ortodoksinen kirkko?

Naimisiin? 

Pyhissä toimituksissa ja erityisesti sakramenteissa ihminen kokee "häivähdyksen taivaista ja maistaa Jumalan valtakuntaa".

Ortodoksisessa kirkossa avioliitto on sakramentti. Tämä kertoo siitä, että avioliitolla on keskeinen sija ortodoksisessa kirkossa. Se ei ole vain jotain maallista.

Alla hieman huomioita käytännön asioista. Paljon syvällistä jää kertomatta. Avioliiton sakramentti on paljon enemmän kuin "maallinen" tai "ulkoinen" asia. Tämä ehkä osaltaan selittää ortodoksisen kirkon vastahakoisuuden pyrkimyksiin muokata avioliittoa puhtaasti maallisesta tai yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Tämä on toki jo toinen aihe. Itse aiheeseen.

Ennen avioliiton sakramenttia on suoritettava avioliiton esteiden tutkinta. Usein puhutaan kuulutuksesta. Esteiden tutkinta on lain vaatima proseduuri ja siinä varmistutaan siitä, että aiottu avioliitto on lain mukaan sallittu. Esteiden tutkinta tehdään seurakunnassa. Jos toinen osapuolista on luterilainen, voidaan tutkinta tehdä myös luterilaisessa seurakunnassa. Tutkinta voidaan myös tehdä maistraatissa. Tutkintakaavakkeen allekirjoittavat molemmat. Todistus esteettömyydestä on voimassa neljä kuukautta.

Vihkikruunut
©Helsingin ortodoksinen seurakunta

Tehdessään esteiden tutkinnan - kuulutuksen - voi samalla varata kirkon ja sopia toimituskeskustelusta papin kanssa. Tällöin vihkipäiväkin tulee valituksi. "Vihkiharjoitus" voidaan tarpeen tullen järjestää kaavan ja muiden asioiden läpikäymiseksi. Monia jännittää ortodoksihäät. Tämä on ymmärrettäväää, mutta kenenkään ei tarvitse olla huolissaan. Vaikka monelle häät ovat ensimmäiset ja ainoat, pappi ei vihi ensimmäistä kertaa ja opastaa tarpeen tullen.

"Kirkkohäät" eivät välttämättä ole suuret häät. Valitettavan usein kuule sanottavan: "Halusimme pienet häät ja siksi menimme maistraatissa naimisiin." Itse asiassa kaava on sama, olkoot häät suuret tai pienet. Häiden suuruus - myös kustannuksiltaan - aiheutuu pelkästään hääjuhlasta, ei seurakunnasta.

Avioliittoon voi myös valmistautua hengellisesti. Tämä on itse asiassa suositeltavaa. Suureen askeleeseen valmistaudutaan rukouksella. Ortodoksin olisi myös suositeltavaa osallistua katumuksen sakramenttiin. Asiasta voi keskustella papin kanssa.

Hääjärjestelyiden yhteydessä olisi syytä muistaa myös avioliiton merkitys. Avioliitto on enemmän kuin vain toimitus. Avioliitto viittaa parisuhteeseen ja liittoon, eikä yksin vihkitoimitukseen. Avioliitto toteutuu elämässä. Vihkiminen ei myöskään ole magiaa. Eräs ortodoksisen vihkimisen rukous ilmaisee kauniisti ajatusta avioliitosta elämänä:
Valtias, ota vastaan meidän, sinulta apua anovien rukous, ja ollen täälläkin läsnä näkymättömällä suojeluksellasi siunaa tämä avioliitto, ja anna näille palvelijoillesi rauhallinen elämä, pitkäikäisyys, ymmärrys, keskinäinen rakkaus rauhan yhdyssiteessä, kauan elävät jälkeläiset, siunausta lapsista, kunnian kuihtumaton seppele. Salli heidän nähdä lapsenlapset, varjele heidän yhteiselämäänsä vapaana juonitteluilta, ja anna heille ylhäältä taivaan kastetta ja maan lihavuutta. Täytä heidän talonsa vehnällä, viinillä ja öljyllä, ja kaikella hyvyydellä, jotta he jakaisivat puutteessa olevillekin, ja anna myös läsnä oleville kaikki heidän pelastuksekseen anomansa.

Ortodoksipappi ja politiikka?

Aihe on monesti ajankohtainen.

En aio menneitä selostaa, vaan yleisemmin kertoa lyhyesti ortodoksipapin suhteesta - tai "suhteettomuudesta" - politiikkaan. Turhaan kantaani politiikasta tiedustellaan.

Vanha viisaus on, että ortodoksipapin kuuluisi olla kaiken poliittisen "yläpuolella ja ulkopuolella".

Papin tulee olla ykseyden vaalija. Kaikki kaikille, kuten sanotaan. Puoluepolitiikka on jo nimeltäänkin paljastava. Miettikää vaikkapa sanaa puolueellisuus. Kyseessä ei ole ihan viaton sana.

Ortodoksisen kirkon näkökulmasta suomalaisessa luterilaisuudessa esiintyvä puoluesidonnaisuus seurakuntaelämässä on mahdottomuus jo ajatuksena.

©Petri Aho

Toki kaiken näköisiä ja muotoisia "poliittisia" ympäristöjä on tullut tutuksi ortodoksiselle kirkolle. Parintuhannen vuoden aikana ehtii nähdä kaikenlaista.

On hyvä muistaa, että ortodoksinen kirkko toimii tällä hetkelläkin hyvin erilaisten poliittisten järjestelmien piirissä. Eri aikoina se on osoittanut tukensa, toisinaan taas ottanut etäisyyttä. Sen pyrkimyksenä on aina - ainakin ihanteellisesti - rauha, ykseys ja sovinto.

Kannanotot tapahtuvat aina kirkollisen "komentoketjun" mukaisesti ja koko kirkon nimissä. Sooloilevat papit eivät tähän kuulu. Niitäkin on ollut, mutta ne vain "tuovat julki säännön", kuten vanha sanonta kertoo viitaten poikkeuksiin.

Ortodoksipappi pysyy politiikan "yläpuolella ja ulkopuolella", eikä edes ilmeellä missään tai milloinkaan ilmaise kantaansa. Hän elää ikään kuin politiikka ei edes olisi. Pappikin toki äänestää, jos äänestää, edellyttäen että hän elää demokratiassa, mutta jääköön äänestäminen hänen asiakseen.

On hyvä tiedostaa, että pappi pyrkii olemaan yhteiskunnallinen tekijä, muttei poliittinen. Raja ei tietenkään ole aina selvä, mutta malttia tulee olla ja arvostelukykyä. Kirkko ja sen papisto pyrkii siis olemaan yhteiskunnallinen vaikuttaja, muttei (puolue)poliittinen vaikuttaja.

Kirkon ei tule jäädä (vaikka se onkin toisinaan jäänyt) ”katselemaan taivaalle” (vrt. Ap. t. 1:11) ja unohtaa olevansa lähetetty. Hienommin sanottuna, sillä on missio. Toisia hieman runollisempia sanoja ovat kehotus olla maailman valo, suola ja jopa sielu.

Pappi Andrei Verikov (s. 1976) on nasevasti kiteyttänyt asian papin näkökulmasta näin ja muutenkin hyvin:
Mieleeni palautuu eräs vierailu kreikkalaisessa luostarissa. En tiedä mistä se johtui, että ryhdyin utelemaan nunnilta heidän suhdettaan jalkapallojoukkueisiin. Vastaus oli kuitenkin mitä parhain: 'Ei minun tarvitse kannattaa mitään joukkuetta, sillä olen vain ja ainoastaan Kristuksen puolella.' Tämä taitaa olla se paras vastaus myös ortodoksisen papin suuhun silloin, kun puhutaan puolueista ja politiikasta.

Jälkiviini?

Sana viittaa ortodoksisen kirkon ehtoollisen jälkeen tarjottavaan tilkkaan viiniä ja palaseen leipää. Kyseessä on Venäjän ortodoksisesta kirkosta peritty tapa.

Parempi olisi puhua jälkiviinistä ja -leivästä. Venäjäksi tätä kutsutaan zapivka-sanalla. Se viittaa alashuuhtaisuun, vaikkapa lääkkeiden alas huuhtomiseen vedellä. Käytössä on myös teplota-sana, joka viitta lämpöisyyteen. Jälkiviiniin on sekoitettu lämmintä vettä. Alashuuhtominen ja lämpimyys kiteyttävät hyvin jälkiviinin ja -leivän tarkoituksen. Kyse on käytännöllisestä asiasta. Sillä ei ole yhtikäs mitään tekemistä varhaiskirkon agape-aterian kanssa.

Jälkiviinin ja -leivän nauttiminen on siis käytännöllinen asia. Osallistuminen niistä huuhtaisee alas kaikki ehtoollislahjat - Kristuksen ruumiin ja veren. Tilkka viiniä vedellä ja palanen leipää myös vahvistaa ehtoollispaaston jälkeen. Jälkiviinistä ja -leivästä osallistuvat sekä kirkkokansa että papisto. Ei-ortodoksi ei osallistu jälkiviinistä ja -leivästä, sillä eihän hän osallistu ehtoollisestakaan. Hieman kiintoisia "ekumeenisia" avauksia on tehty tällä saralla. Asiasta enemmän täällä.


Tolstoi ja ortodoksinen kirkko?

Venäläisen kirjailijan Leo Tolstoin (k. 1910) suhde ortodoksiseen kirkkoon on surullinen, mutta opettavainen. Loppujen lopuksi on kyse omasta vastuusta elämänsä päätöksistä.

Tolstoi on yksi venäläisen kirjallisuuden suurista nimistä. Itse asiassa hän on yksi suurista nimistä maailmankirjallisuudessa.  Romaanit Sota ja rauha ja Anna Karenina ovat kiistatta klassikkoja. Ajattelemista saa myös pienempien teosten äärellä, kuten vaikkapa Ivan Iljitšin kuolema -kirjasta.

Tolstoi

Venäjän ortodoksinen kirkko totesi vuonna 1901 Tolstoin eronneen ortodoksisesta kirkosta. Helmikuisena päivänä ortodoksinen kirkko siis totesi jo tapahtuneen. Venäjän ortodoksinen kirkko ei langettanut mitään kirouksia Tolstoille, kuten joskus vääristellen väitetään. Kirkko totesi tosiasian, jonka alullepanija oli Tolstoi itse. Hän ei halunnut olla tekemisissä kirkon kanssa. Hänen uskoonsa (ja epäilykseensä) ja etsintäänsä voi muun muassa tutustua Tunnustuksia -kirjoituksessa.

Jälkikäteen on toivottu Venäjän ortodoksisen kirkon peruuttavan päätöksensä. Ongelma vaatimuksessa on se, että Tolstoi ei ole enää täällä vastaamassa tai "peruuttamassa" omaa päätöstään. Hänhän itse otti ja lähti, "ovet paukkuen", ja vieläpä suureen ääneen.

Patriarkka Aleksi II (k. 2008) totesikin kerran: "Mielestäni meillä ei ole oikeutta pakottaa miestä, joka eli sata vuotta sitten, palamaan kirkkoon jonka hän hylkäsi..." Tolstoi ei koskaan katunut lausumiaan kirkosta ja tekemiänsä päätöksiä.

Tolstoi kuoli Astapovon juna-asemalla vuonna 1910. Hän oli pyytänyt Optinan luostarista ohjaajavanhuksen luokseen asemalle. Luostarista saapui paikalle kaksi pappia, mutta heitä estettiin tapaamasta Tolstoita. Pappeja estivät Tolstoin fanit "tolstoilaiset".

Olisiko Tolstoi halunnut katua? Kuolla sovinnossa ortodoksisen kirkon kanssa? Sitä ei kukaan saa tietää. Syypää tähän ei ole ortodoksinen kirkko, vaan ihan muut. Suurimman vastuun kantaa Tolstoi itse.


Papilta kysytään kaikenlaista. Olen yrittänyt vastata kysymyksiin kykyjeni mukaan. Muita Papilta kysyttyä -blogikirjoituksia täällä.


3. elokuuta 2012

"Onks sinne oikeesti ihan pakko mennä?"

"Kripari - jonne kukaan ei halua mennä, mutta kukaan ei halua tulla pois. Mikä on kripari, tuo mystinen leiri, jonne nuoret eivät halua mennä, jota he vastustelevat, mutta jonne vanhemmat heidät pakottavat?"
"Mikä on kripari, tuo mystinen leiri...", moni nuori jokaisena kesänä miettii. Vanhemmat rauhoittelevat ja kannustavat, vaikka myös he itse ovat varmaan hieman hermostuneita. Alla hieman pohdintaa Oulun ja Vaasan ortodoksisten seurakuntien yhteiseltä kriparilta Villa Elbassa Kokkolassa kesällä vuonna 2012.

Opetuspuhe
Kristinoppileiri, kriparina tunnettu, on Suomen ortodoksisen kirkon nuorisotyön keskeisimpiä työmuotoja. Kyse on leiristä joka järjestetään kyseisenä vuonna 15-vuotta täyttäville ortodoksinuorille. Kristinoppikoululla on monia muotoja, jotka vaihtelevat seurakunnasta toiseen. Yhteinen niille kaikille on leiri - itse kripari. Leiri koostuu jumalanpalveluksista, opetuksesta ja yhteisestä tekemisestä. Leikitään, askarrellaan ja puuhaillaan.

Leiripappi
Jumalanpalvelukset ovat leirin tärkein osa. Aamuin illoin kokoonnutaan jumalanpalvelukseen. Ilman jumalanpalveluksia leiri ei varmaankaan eroaisi oikeastaan mistään tahansa nuorisoleiristä. Leirillä jumalanpalveluselämä on mukana "luonnollisella" ja "arkisella" tavalla. Aamuin illoin. Hyvin moni elää elämänsä ilman tätä. Jumalanpalvelus on enemmänkin poikkeus ja harvinaisuus. Se ei edes tule mieleen.

Monet nuorista aluksi vierastavat jumalanpalveluksia. Onko pakko? Kauanko tää kestää? Leirin loppupuolella he ovat jo hyvällä tavalla "tottuneet" päivään, missä aamuin illoin, rukoillaan. Nuoret saavat kokea välähdyksen elämästä, jossa jumalanpalvelus on luonnollinen osa arkea. He huomaavat ettei se tarkoita muun "elämän" loppua.

Panteleimon
Leirien aikana kirkkovuoden kierrosta ammennetaan virikkeita ja uskon vahvistusta. Tämänkesäisen leirimme aikana vietettiin suurmarttyyri ja parantaja Panteleimonin (k. 305) juhlaa. Arkinen jumalanpalveluselämä sai juhlallisemman luonteen.

Tämä lääkäreiden suojeluspyhänä tunnettu pyhä opiskeli nuorena Panteleon nimisenä lääkäriksi. Nimi tarkoittaa "kaikessa leijona". Hänen äitinsä olisi halunnut pojasta kristittyä, mutta äiti kuoli Panteleonin ollessa hyvin nuori. Tutustuttuaan vainottuihin kristittyihin Panteleon otti aikuisena kasteen ja sai nimen Paneteleimon. "Kaikessa leijona" oli muuttunut "armeliaaksi kaikille".

Pyhän elämänkerta
Panteleimon hoiti lääkärin taidoillaan ja rukouksillaan kaikkia hädänalaisia. Hän teki tätä palkatta. Hänet tunnetaankin "palkattaparantajana". Eräillä kielillä palkattaparantajien ryhmää kutsutaan nimellä hopeattaparantajat. He eivät siis ottaneet maksua palveluistaan, vaan hoitivat kaikkia ilmaiseksi. Panteleimon oli hyvä lääkäri. Hän kuunteli ihmisten hätää ja vaivoja. Paransi ja hoivasi. Rukoili kaikkien puolesta. Muissa lääkäreissä tämä herätti pahennusta ja kateutta. He eivät rukoilusta piitanneet, mutta hyvä lääkäri herätti kateutta. Kun tämä kaiken lisäksi vielä hoiti ilmaiseksi. Se ei tullut kuulonkaan. He kertoivat halllitsija Maximianukselle (k. 310) Panteleimonin hoitavan myös kristittyjä. Tämä ei lainkaan ollut keisarin mieleen ja pakana Maximianus antoi Panteleimonin kidutettavaksi ja lopulta häneltä katkaistiin pää.

Liturgia
Leirillä toimitettiin tietenkin myös liturgia, ortodoksinen ehtoollisjumalanpalvelus. Liturgiapäivä on leirin juhlallisin. Nuoret pääsevät osallistumaan palvelukseen, missä totisesti "Herra toimii" ja jota syystäkin kutsutaan jumalalliseksi liturgiaksi. Ortodoksi osallistuu ehtoolliseen minkä ikäisenä tahansa. Liturgia ja ehtoollinen ei siis ollut nuorille elämän ensimmäinen tai edes toinenkaan. Leirillä voidaan kuitenkin selityksineen johdattaa liturgian sisältöön ja kulkuun.

Oppitunnit ovat myös tärkeitä. Nuorten kanssa käydään läpi uskon perusteita. Leiri on eräänlainen intensiivikurssi. Toki nuoret oppivat muulloinkin kuin vain oppitunneilla. Koko leiri on opetustapahtuma, jos tällainen ilmaisu sallitaan. Oppitunneilla puhuttiin ihmisestä, uskosta (ja epäilyksestä), rukouksesta, jumalanpalveluksista ja paljon muusta. Tutustuttiin myös ortodoksisiin kirkkoihin ympäri maailman. Monelle nuorelle tulee yllätyksenä, että ortodokseja on niin paljon. Ja vielä enemmän kuin luterilaisia.

Ortodoksinuorelle muiden ortodoksien tapaaminen on tärkeää. Moni heistä ei tunne kovinkaan monta ortodoksia. Koulussakin he saattavat joskus jopa olla ainoita ortodoksioppilaita. Ortodoksinen identiteetti voi olla todella hakusessa, ei välttämättä edes tiedossa.

Leirillä kaikki on yhtäkkiä toisin. Lähes kaikki ympärillä ovat ortodokseja. Kaikenlaisia ja -oloisia ortodokseja. Huomataan, että pappi ja muutkin leirin työntekijät asuvat ihan samalla planeetalla.

Pappi pyrkii olla nuorten tavoitettavissa leirin aikana. Hän on mukana ohjelmissa ja leikeissä, toki papillisen arvokkuuden rajoissa. Ihan mihin tahansa pappi ei osallistu. Esimerkiksi leiridisco ei varmaankaan ole papin paikka. Ei niin, että disco olisi syntiä tai paheksuttavaa, mutta se ei vain oikein ole hänen "fooruminsa". Pappi ei myöskään tyrkytä itseään, vaan on juuri tavoitettavissa kunnioittaen jokaisen henkilön omaa tilaa.

Majapaikkojen vihmominen
Leirillä nuori tutustuu ja osallistuu katumuksen sakramenttiin. Kyse on siis synnintunnustuksesta. Enemmistölle nuorista osallistuminen sakramenttiin tapahtuu ensimmäistä kertaa elämässä. Harva on ensimmäisellä kerralla "ammattilainen". Tottunutkin osallistuja tietää, että katumus on suuri armo. Moni nuorista pohtii elämäänsä hyvinkin syvällisesti ja vakavasti. Itse asiassa kaikki. Pohdiskelu harvemmin näkyy "laumassa", mutta kahden kesken jo huomaa nuoren sielun syvyydet.

Ikävä kyllä liian moni nuori on jo lyhyen elämänsä aikana joutunut kokemaan hyvinkin rankkoja asioita. Niinkin rankkoja, ettei sitä toivoisi kenellekään koko elämänsä aikana. Synnintunnustus ja keskustelu papin kanssa tekee hyvää ja on ehdottoman luottamuksellinen. Elämästä saa kertoa ilman mitään pelkoa, tunnustaa hölmöilynsä ja syntinsä, sillä papin vaitiolovelvollisuus ei ole "juu, en kerro kenellekkään" -tyyppinen, vaan juurikin ehdoton.

Toivottavasti mahdollisimman moni ortodoksinuori osallistuu kristinoppileirille, kriparille. Leiri ei ole pakollinen, samassa mielessä kuin esimerkiksi luterilainen rippikoulu ja -leiri. Ortodoksilla on kasteesta alkaen "naimalupa," oikeus osallistua ehtoolliseen ja "kummiusoikeus". Vaikka kripari ei ole pakollinen tai sen myötä ei saa mitään sen suurempia "oikeuksia" on vanhempien ja kummien velvollisuus "pakottaa" nuori leirille. Kyse on kasvatuksesta, ateistien puheet "aivopesusta" kannattaa unohtaa. Käytyään leirin nuoret ovat iloisia, että heidät sinne lähetettiin.
"Kripari - jonne kukaan ei halua mennä, mutta kukaan ei halua tulla pois..."


Oulun ortodoksisen seurakunnnan ja Vaasan ortodoksisen seurakunnan yhteinen kristinoppileiri pidettiin Kokkolassa (22.-28.7.2012). Leiri pidettiin Villa Elba -nuorisokeskuksessa. Yleistietoa kristinoppileiristä saa Kripari, kristinoppikoulu ortodoksisessa kirkossa, Kristinoppileiri , Rippikoulu, kripari vai kristinoppikoulu? ja Kristinoppileiri - tutustumismatka ortodoksisuuteen -kirjoituksista.