29. lokakuuta 2012

Aleksandr Jeltšaninov - ajatuksia synnintunnustuksesta

"Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä." (2 Kor. 6:2)
Isä Aleksandr
On koittanut se hetki jolloin voimme laskea raskaan syntitaakan, rikkoa synnin kahleet ja kohdata uudelleen valoa säteilevän sielumme. Mutta matka näin autuaalliseen puhdistautumiseen ei ole helppo.

Usein jo ennen kuin alamme edes valmistautua synnintunnustukselle nousee mieleemme epäilyksiä: "Enkö kuitenkin lykkäisi sitä? Olenkohan edes kunnolla valmistautunut? Ehkä käyn liian usein?"

Meidän tulee vastustaa tällaisia epäilyjä tiukasti. "Jos ryhdyt palvelemaan Herraa, valmistaudu siihen, että sinua koetellaan." (Siir. 2:1) Siitä hetkestä jona olet päättänyt valmistautua, tulet kohtaamaan sekä sisäisiä että ulkoisia esteitä jotka häviävät vain, jos pidät tiukasti kiinni aikomuksestasi.

Parhaimmillaan tapa, jota ei ole otettu tavaksi

Jos mietimme sitä, kuinka usein synnintunnustuksella tulisi käydä, on periaate selvä: useammin kuin meillä on tapana ja vähintään kirkkovuoden neljän pidemmän paaston aikana. Uudestaan ja uudestaan tulee meidän laiskuuden vaivaamien ja katumuksessa kokemattomien opetella syntien tunnustamista. Lisäksi meidän pitää muodostaa synnintunnustusten välille eräänlainen yhteys, jotta aika niiden välillä täyttyisi edellisen muistolla ja tulevan odotuksella, ja että nämä yhdessä herättäisivät ja tukisivat hengellisiä ponnistuksia.

Synnintunnustus Venäjällä
Toisinaan mieltämme hämmentää myös kysymys rippi-isästä. Kenen luokse mennä? Ripustautuako samaan vaikka mitä tapahtuisi? Saako rippi-isää vaihtaa, ja jos, niin missä tilanteessa? Hengellisessä elämässä kokeneet isät vakuuttavat, että rippi-isää ei pidä vaihtaa, vaikka kyseessä ei olisikaan hengellinen ohjaajamme.

Toisinaan tosiaan käy niin, että onnistunutta synnintunnustusta seuraavat kerrat vaikuttavatkin vain laimeilta. Tällaisessa tilanteessa rippi-isän vaihto saattaa käydä mielessä. Tämä ei kuitenkaan ole riittävä peruste näin vakavalle askeleelle. Omat tunteemme synnintunnustuksen aikana eivät kosketa mysteerin olemusta, vaan hengellisen kokemuksen poissaolo synnintunnustuksessa on usein vain merkki omasta hengellisestä alennustilastamme.

Johannes Kronstadtilainen
Johannes Kronstadtilainen (k. 1908) sanoo: "Katumuksen tulee olla täysin vapaata, eikä millään lailla pakotettua." Syntien kivuliaista haavoista todella kärsivälle ihmiselle on samantekevää kenen kautta hän syntinsä tunnustaa - hän toivoo vain pääsevänsä mahdollisimman nopeasti synnintunnustukselle saadakseen kipeään oloonsa helpotuksen. Tilanne on toinen, jos sivuutamme katumuksen sakramentin ja menemme synnintunnustukselle keskustelun vuoksi. Tässä on tärkeää erottaa toisistaan synnintunnustus ja hengellinen keskustelu, joka voidaan, ja on parempikin, toteuttaa katumuksen sakramentista erillään, sillä keskustelu - vaikkakin hengellisistä aiheista - voi häiritä ja viilentää katujaa, tylsentää katumusta ilmaisevan tunteen terävyyttä ja johtaa teologiseen väittelyyn.

Synnintunnustus ei ole pelkästään puhetta omista vioista ja epäilyksistä eikä se ole tilaisuus omasta elämästä tiedottamiseen. Kaikkein vähiten se on "uskonnollinen tapa". Se on syvää, palavaa katumusta ja puhdistumisen janoa, joka syntyy pyhän tuntemisesta. Se on synnille kuolemista ja eloon heräämistä pyhyydelle. Jo synnintuntoa voi pitää yhtenä pyhyyden tasona, kun taas tunnottomuus, kyvyttömyys katua, ja epäusko kertovat sijainnista pyhyyden ja Jumalan ulkopuolella.

Selvittäkäämme, kuinka meidän tulisi suhtautua katumuksen sakramenttiin. Miten siihen tulee valmistautua? Mitä tähän mysteeriin osallistuminen vaatii? Entä mihin katujan on syytä kiinnittää erityistä huomiota?

Päämääränä sydämen särkeminen

Sydämen koetus on ensimmäinen synnintunnustukseen valmistava teko. Johannes Kronstadtilainen kirjoittaa: "Omien syntinsä näkeminen kaikessa moninaisuudessaan ja inhottavuudessaan on todellinen Jumalan lahja." Hengellisessä elämässä kokemattomat eivät yleensä näe syntiensä moninaisuutta ja inhottavuutta, ja siksi synnintunnustus useilla alkaakin vähätellen. Aivan kuin itserakkaus, ylpeys, tylyys, pikkusieluisuus ja hengellinen laiskuus eivät olisi mainitsemisen arvoisia syntejä?

Voimmeko todella vakuuttaa, että rakkautemme Jumalaan on riittävää ja uskomme aktiivista ja palavaa? Että rakastamme jokaista ihmistä kuin veljeä Kristuksessa? Mekö olemme saavuttaneet lempeyden, vihattomuuden ja nöyryyden? Jos emme, niin mistä kristillisyytemme sitten koostuu? Mitä muuta itsevarmuutemme on kuin paatunutta tunnottomuutta ja ruumiin kuolemaa ennakoivaa mielen kuolemaa.

Kristus
Miksi pyhät isät, joilta katumusrukoukset olemme perineet, pitivät itseään pahimpina synnintekijöinä? Vilpittömän varmuuden äänellä suloisimpaan Jeesukseen vedoten he huusivat: "Kukaan ei ole minun laillani syntiä tehnyt!" Ja me olemme autuaan onnellisia! Mitä kirkkaammin Kristuksen valo sydäntämme valaisee sitä selvemmin tiedostamme puutteet, haavat ja vauriot. Ja päinvastoin. Synnin pimeyteen vaipunut ihminen ei näe sydämessään mitään. Tai jos näkeekin, ei hän kauhistu, sillä hän ei ymmärrä näkemäänsä.

Tämän vuoksi suorin tie omien syntien tunnistamiseen on siirtyminen lähemmäksi valoa ja rukoilla tuota valoa, joka on maailman ja kaiken meissä vaikuttavan "maallisen" tuomio (Joh. 3:19). Synnintunnustukseen valmistautuessamme meidän tulee tarkastella omatuntoamme käskyjen sekä eräiden rukousten ja Raamatun lukujen avulla (esimerkiksi Room. 5:12, Ef. 4, Jaak. 3). Näin on niin kauan kuin emme ole niin lähellä Kristusta, että olisimme jatkuvassa katumuksen tilassa.

Omaa sieluntilaa tutkiessamme on tärkeää pyrkiä erottamaan perustavampaa laatua olevat synnit niiden johdannaisista, toisin sanoen syvemmälle ulottuvat syyt niiden seurauksista. Esimerkiksi ajatusten harhaileminen rukoillessa ja unisuus tai levottomuus jumalanpalveluksen aikana ovat toki vakavia asioita, mutta eivätkö ne ennemminkin kerro uskonpuutteesta ja ponnettomasta rakkaudesta Jumalaan?

On hyvä huomata taipumuksemme omavaltaisuuteen, niskurointiin, itsensä puolusteluun, kärsimättömyyteen ja itsepäisyyteen, mutta vielä tärkeämpää on selvittää niiden yhteys itserakkauteen ja ylpeyteen. Jos huomaamme itsessämme liiallista menoa, suulautta, ivallisuutta tai korostunutta kiinnostusta omaa, läheistemme tai asuntomme ulkonäköä kohtaan, on syytä miettiä, onko kyseessä yksinkertaisesti turhamaisuus. Ja eikö juuri se, että raskain mielin ja sydämin kannamme maallisia murheitamme, suremme erossa oloa ja lohduttomasti itkemme meidät jättäneiden perään, todista taaskin epäluottamuksesta Jumalan huolenpitoon?

Katumuskanoni
Hyvä apukeino omien syntien tunnistamisessa on muistella sitä, mistä muut ja erityisesti lähimmäisemme meitä tavallisesti syyttävät. Usein nuo syytteet, moitteet ja hyökkäykset ovat perusteltuja. Voidaksemme puhtaalla omatunnolla tulla katumuksen sakramenttiin on myös ehdottomasti pyydettävä anteeksi kaikilta, joita vastaan olemme rikkoneet.

Itsetutkiskelun aikana ei saa sortua jokaisen sydämenlyönnin kohtuuttomaan ja pikkumaiseen tarkkailuun. Välttääkseen epäolennaisuuksiin sotkeutumisen on hyvä välillä jättää omatunto rauhaan, noudattaa yksinkertaista mutta ravitsevaa hengellistä ruokavaliota ja rukousten ja hyvien tekojen avulla saada sielu selviämään.

Synnintunnustukseen valmistautuminen ei ole syntien mahdollisimman täydellistä muistamista saati listaamista, vaan sellaisen keskittyneisyyden, vakavoitumisen ja rukouksen tilan saavuttamista jolloin synnit kuin valaistuina nousevat esiin. Toisin sanoen papin luo ei kannata viedä muistilistaa vaan katumusta ilmaiseva tunne, ei yksityiskohtaisesti työstettyä väitöskirjaa vaan särkynyt sydän.

Kyynel - katumusta ilmaiseva tunne

Syntiensä tietäminen ei vielä tarkoita niiden katumista. Jumala tosin vastaanottaa vilpittömän ja tunnollisen tunnustuksen, vaikka siitä puuttuisikin voimakas katumusta ilmaiseva tunne (kunhan vain tunnustamme urheasti myös tuon paatuneen tunnottomuutemme). Sydämen särkeminen, omien syntien sureminen, on silti tärkeintä, mitä syynintunnustukseen voimme tuoda.

Kristus kärsimystiellään
Mutta mitä tehdä, jos syntien roihussa kuivettunut sydämemme ei kostukaan kyynelten elävöittävästä tulvasta? Entä jos sielun sairaus ja lihan haureus ovat niin suurta, ettemme kykene vilpittömästi katumaan? Edes tällaisessa tilanteessa synnintunnustusta ei ole syytä lykätä. Jumala voi koskettaa sydäntämme myös mysteerin aikana sillä itse syntien tunnustaminen ja nimeäminen saattaa pehmentää sydämemme, tarkentaa hengellistä näköämme ja herkistää katumusta ilmaisevalle tunteelle.

Hengellinen velttoutemme on parhaiten voitettavissa kunnon valmistautumisella. Ruumista riuduttava paastoaminen häiritsee oivallisesti hengelliselle elämälle turmiollista ruumiillista hyvinvointia. Rukous ja mietiskely sekä evankeliumitekstien, pyhien elämäkertojen ja pyhien isien teosten lukeminen ja hyvän tekeminen tukevat synnintunnustukseen valmistautumisessa.

Kyvyttömyytemme syntien tunnustamiseen johtuu yleensä Jumalan pelon puutteesta ja piilevästä epäuskosta, ja näihin tulisi kohdistua kaikki voimamme. Tämän vuoksi tarvitaan kyyneleitä. Ne saavat meidät heltymään, ravisuttavat meitä kauttaaltaan ja paljastavat olennaisen. Kyyneleet auttavat meitä unohtamaan katumusta estävän oman "itsemme". Ylpeät ja itserakkaat eivät kyynelehdi. Itku on merkki sydämen pehmentymisestä, sulamisesta ja nöyrtymisestä. Kyyneleiden jälkeen sydän täyttyy Jumalan antamasta lempeydestä, vihattomuudesta, pehmeydestä, liikutuksesta ja rauhasta. Synnintunnustuksen aikana ei kyyneleitä tule hävetä vaan antaa niiden vapaasti juosta ja pestä pois pahat tekomme.

Uroteko josta ei pidä ottaa kunniaa

Sydämen koetuksen ja katumusta ilmaisevan tunteen lisäksi tärkeä osa synnintunnustusta on syntien ääneen lausuminen. Älä odota papin kysymyksiä vaan ponnistele itse – syntien tunnustaminen on itsensä voittamista ja onnistuessaan uroteko.

Evankeliumeita ja ristejä
Puhu tarkasti äläkä naamioi syntiäsi vähäpätöiseksi yleistyksien avulla (esimerkiksi, "olen rikkonut seitsemättä käskyä"). Syntejä tunnustaessa on vaikeaa välttää kiusausta puolustella itseään. Katuja tuntee helposti houkutusta lieventävien asianhaarojen esiintuomiseen ja sortuu jopa toisten syyttelyyn. Tämä on tunnusomaista itserakkaudelle, syvän katumuksen puutteelle ja synnissä rypemiselle.

Toisinaan katuja vetoaa huonoon muistiinsa, joka estää muistamasta tehtyjä syntejä. Todellakin usein niin käy, että unohdamme syntiset tekomme, mutta johtuneeko tämä kuitenkaan huonomuistisuudestamme? Emmekö me muista vuosikausia tapahtumat, jotka ovat erityisesti kunnianhimoamme hivelleet tai päinvastoin ylpeyttämme erityisen kovasti kolauttaneet? Muistamme hyvin tarkasti sellaisen, joka on tehnyt meihin syvän vaikutuksen. Ja koska helposti unohdamme syntimme, eikö se kerro siitä, kuinka merkityksettöminä niitä pidämme?

Taakka kevenee...
Todellisen katumuksen merkki on keveyden, puhtauden ja sanoin kuvaamattoman ilon tunne. Tuolloin tuntuu mahdottomalta ajatella syntiä. Kuten vielä hetki sitten ajatus helpottavasta riemusta tuntui todella kaukaiselta.

Katumus ei ole täydellinen, jos emme katuessamme päätä olla tekemättä samaa syntiä uudelleen. Mutta kuinka tämä on mahdollista? Kuinka voisin luvata itselleni ja rippi-isälleni, etten toista juuri katumiani tekojani? Eikö olisi päinvastoin todenmukaisempaa olla varma siitä, että synti tulee uusittua?

Tiedämmehän jokainen omasta kokemuksestamme, kuinka vääjäämättömästi me jonkin ajan kuluttua löydämme itsemme saman synnin ääreltä. Kun omaa elämää tarkkailee taaksepäin, tuntuu kuin missään ei olisi tapahtunut parannusta. Vaikka kuinka riuhtaisemme, palaamme aina samaan pisteeseen. Olisi kamalaa, jos näin todella olisi. Mutta onneksi se ei pidä paikkaansa. Jos me todella haluamme parantaa tapojamme, jatkuvasti tunnustamme syntimme todenmukaisesti ja osallistumme ehtoolliseen, se ei voi ole vaikuttamatta myönteisesti sydämeemme.

Johannes
On vain muistettava se tosiasia, ettemme ole itse itsemme tuomareita. Ihminen ei itse kykene näkemään, onko hän kulkemassa parempaan vai huonompaan suuntaan, sillä hän, joka tuomitsee ja se, jota arvioidaan muuttuvat molemmat jatkuvasti. Kasvava ankaruus itseä kohtaan, hengellisen näkökyvyn kehittyminen ja otettaan tiukentava synnin pelko saattavat luoda illuusion syntien moninkertaistumisesta ja voimistumisesta, vaikka todellisuudessa ne ovat saattaneet jopa heikentyä.

Aiemmin emme vain olleet kiinnittäneet synteihimme sen suurempaa huomiota. Erityisesti tämä harha johtuu siitä, että suojellakseen meitä kunnianhimon ja ylpeyden perisynniltä Jumalan kaitselmus sulkee usein silmämme hengelliseltä edistymiseltämme. Usein käy niin, ettei synti ole meistä mihinkään kadonnut, mutta säännöllinen katuminen ja ehtoolliseen osallistuminen ovat taltuttaneet sen. Joten eikö taistelu syntiä vastaan olekin jo saavutus itsessään? Johannes Siinailainen (k. 649) sanoo: "Älä pelkää, vaikka lankeat syntiin joka päivä, kunhan et lopullisesti poikkea Jumalan tieltä. Seiso urheasti ja suojelusenkelisi tulee arvostamaan kärsivällisyyttäsi."

Kun taas tunnet helpotuksen ja uudistumisen tunteen kaikonneen, on sinun kerättävä voimasi ja valmistauduttava seuraavaan synnintunnustukseen. Joka haluaa vapauttaa sielunsa epäpuhtauksista ja pestä kyynelin sydämensä puhtaaksi tulee siinä onnistumaan. Kunhan vain muistamme, ettei onnistuminen ole meidän voimiemme ja ponnisteluidemme varassa. Jos sen unohdamme, on kaikki mennyt hukkaan.
"Herra, kokoa minun hajanainen mieleni, puhdista jäätynyt sydämeni, suo minulle katumus, niin kuin annoit sen Pietarille, anna minulle publikaanin murhe, ja anna minulle syntisen naisen kyyneleet."
Ortodoksipappi Aleksandr Jeltšaninov syntyi vuonna 1881. Hän opiskeli Pietarin yliopiston historiallis-filologisessa tiedekunnassa, jonka jälkeen hän jatkoi opintojaan Moskovan hengellisessä akatemiassa. Teologiset opinnot keskeytyivät asepalveluksen vuoksi. Jeltšaninov tunsi jo lapsuudestaan saakka filosofi ja teologi Pavel Florenskin (k. 1937) sekä tutustui myöhemmin teologi Sergei Bulgakoviin (k. 1944). Aleksandr osallistui aktiivisesti aikansa venäläiseen uskonnolliseen ja filosofiseen liikehdintään, älylliseen heräämiseen, jota on kutsuttu myös "uskonnolliseksi renessanssiksi".

1920-luvulla Aleksandr pakeni perheensä kanssa Ranskaan ja he asettuivat Nizzaan. Hänet vihittiin papiksi vuonna 1926, palvellen Nizzan katedraalissa. Aleksandr kuoli vuonna 1934, vain 53 vuoden vanhana, vaikeaan ja kivuliaaseen sairauteen.

Kirjoitus synnintunnustuksesta, Беседа перед исповедью -luku, on teoksesta Записи (1940). Kirjoitus on aikaisemmin ilmestynyt suomeksi Logos-lehdessä (3/2007). Käännös venäjänkielestä K. L.


19. lokakuuta 2012

Oikea oppi

"Jos luet vain yhden Chestertonin kirjan - se on sinun häpeäsi - mutta jos luet vain yhden Chestertonin kirjan, sen tulee olla Oikea oppi." Kova väite. Muistuttaa venäjänkielen opettajani lausahdusta: "Dostojevskin lukeminen on rangaistus, mutta lukematta jättäminen rikos."

Suomessa englantilainen G. K. Chesterton (k. 1936) tunnetaan useimmiten dekkarikirjailijana. "Nykyisin Chesterton on parhaiten tunnettu Isä Brown -rikosromaaneistaan", väitetään. Ontuva väite, melkein yhtä raajarikko kuin Fjodor Dostojevksin (k. 1881) luonnehteminen dekkarikirjailijaksi Rikos ja rangaistus -kirjan perusteella. Chesterton oli ensisijaisesti teräväsanainen uskon puolustaja ja yhteiskunnallinen kannanottaja.

Oikea usko -kirja on yksi hänen tärkeimmistä teoksistaan. Englanniksi sen nimi on Orthodoxy. Se julkaistiin vuonna 1908 ja siitä otetaan yhä toistuvasti uusintapainoksia. Se on jopa vapaasti luettavissa netissä, sillä tekijänoikeudet tekstiin ovat rauenneet.

©Savukeidas

Se on käännetty lukuisille kielille. Nyt se on lopulta ilmestynyt myös suomeksi. Kyseessä on suoranainen kulttuuriteko. Käännös on mitä loistavin ja virheitä ei silmään osunut. Jopa hieman yllätyin, kun huomasin teoksen tulleen käännetyksi ja julkaistuksi. Nyt Suomessa Chesterton ei ole enää yksistään "parhaiten tunnettu Isä Brown -rikosromaaneistaan".

Katoliseen kirkkon aikuisiällä liittyneen Chestertonin tyyli on yllättävä. En keksi parempaa sanaa kuin pakinamainen. Oikea oppi -teos on henkilökohtainen puolustuspuheenvuoro uskon puolesta. Voin taata, että Oikea oppi -teos on yllätys. Suomentajan sananen on osuva:
"Jos kristinuskoa koskevat ennakkoluulosi ovat sinulle rakkaita - jos esimerkiksi tahdot vastakin olla varma siitä, että kristinusko on pimeä, mammuttimainen sortojärjestelmä, joka jääräpäisesti uskottelee olemassa olevaksi jotakin, mitä ei silmillä tai tarkoilla laskelmilla kerta kaikkiaan voi havaita - heitä käsistäsi tämä kirja."
Chesterton syntyi Lontoossa ja sai koulutuksensa taidekoulussa. Hän oli hyvin tuottelias. Kirjoitti lähes käsittämättömän määrän tekstejä. Kirjojakin sadoittain. Joku tilastonikkari on laskenut, että Chestertonin kirjoittamiin neljään tuhanteen esseeseen olisi mennyt yksitoista vuotta, jos niitä olisi kirjoittanut yhden päivässä. Hän oli yksi aikansa ja maansa suurista äänistä. Monesta asiasta hän väitteli ja usean ihmisen kanssa. Ikävä kyllä, hän on usein unohdettu. Tämä on sääli, sillä hänellä todellakin on paljon sanottavaa.

Kirjailija C. S. Lewis (k. 1963), jota muuten myös usein nimitetään lastenkirjailijaksi niin kuin hän ei muuta olisi kirjoittanut, sai merkittävän kimmokkeen uskon tiellä Chestertonin The Everlasting Man -teoksesta. Lewis on yksi 1900-luvun tunnetuimmista uskon puolustajista. Hänen teoksensa ovat vuosisadan klassikkoja tällä saralla.

Shaw, Belloc ja Chesterton

Ajattelin esitellä Chestertonin ajattelua Oikea oppi -kirjassa. En tietenkään kaikkea, vaan vain kahden luvun kantavat ajatukset. Loppu jääköön koko kirjan lukijalle itselleen.

Alkuun on ehkä hieman avattava kirjan nimeä. Oikea oppi, ortodoksia. Tällä Chesterton tarkoittaan kristinuskon perusoppia, -opetusta ja -elämää. Nykyään puhutaan usein "klassisesta kristinuskosta" hieman anteeksi pyydellen ja "pehmentäen".

Kirjan alkupuolella Chesterton kuvailee nykymaailmaa ja sen aatteita. Nämä aatteet ovat tuttuja meille, kun ne Chestertonin aikana olivat vasta iduillaan. Kahden luvun otsikot ovat mielenkiintoiset. "Mielipuoli" ja "Ajattelun itsemurha". Yhdessä hän käy taisteluun yksin järkeen uskomista ja toisessa ei edes siihen uskomista vastaan. Hän käsittelee aiheita ei totuuden kannalta, vaan niiden suhteesta "terveyteen". Mitä ne tekevät ja teettävät ihmiselle.
"Nyt on huomattava, etten lainkaan puhu näiden uskomusten suhteesta totuuteen, vaan toistaiseksi ainoastaan niiden suhteesta terveyteen. Myöhemmin pohdintani edetessä, pääsen toivoakseni käsiksi myös objektiivisen todennettavuuden ongelmaan. Tällä haavaa puhun vain psykologian ilmiöistä..."
Chesterton kutsuu yksin järkeen uskomista hulluudeksi ja asettaa vastakohdaksi tervejärkisyyden. "Hullu" on ikään kuin vankilassa.
"Hän elää yhden ainoan ajatuksen siistissä, hyvin valaistussa vankilassa; hänen älynsä on hiottu piinallisen teräväksi yhdestä ainoasta kohdasta. Tervet epäröinti ja terve monimielisyys ovat hänelle vieraita asioita... Heidän yleispätevyytensa on vain sitä, että he taivaltavat yhden laihan selityksensä kanssa maailman ääriin. Kuvio pysyy pienenä, vaikka se jatkuisi ikuisuuksiin..."
Chesterton näkee tervejärkisessä ihmisessä "runoutta" ja "mystiikkaa". Näillä sanoilla hän tarkoittaa ihan inhimillistä asennetta, joka on terveellä tavalla epäröivää ja monimielistä. Ihmiselämän hyväksymistä kaikessa moninaisuudessaan ja -ulottuvuuksissaan. Hänen näkönsä on "stereoskooppinen", kuten Chesterton hauskasti sitä nimittää. Tämä pitää ihmisen terveenä. Elämän kaventaminen on samalla hulluuden kuilulla haparointia.
"Pohjimmiltaan asia on hyvin yksinkertainen. Runous on tervejärkistä, koska se lipuu huoletta äärettömällä merenaavalla; järki taas pyrkii ylittämään äärettömän meren, muuttamaan sen äärelliseksi. Seurauksena on mielen voipumus... Kaiken hyväksyminen on hyvää harjoitusta. Kaiken ymmärtäminen on rasite. Runoilija kaipaa vain hurmioitumista ja avaruutta, maailma jossa oikoa jäseniään. Hän tahtoo pitää päänsä pilvissä. Loogikko sen sijaan yrittää tunkea pilvet päänsä sisään. Hän on näistä kahdesta se, jonka pää ei kestä."
Chesterton

Ihmisen osa on paljon enemmän kuin järki. Chesterton ei käy sotaan järkeä, logiikkaa tai ajattelun terävyyttä vastaan, vaan ihmisen kaventamista tähän. Se ei ole tervettä. Chestertonin yksi hyvin lainattu lainaus on aiheesta tämä:
"Oikeastaan hulluista puhutaankin usein varsin harhaanjohtavasti. Mies, joka on menettänyt järkensä, ei ole hullu. Hullu on se, joka on menettänyt kaiken muun paitsi järkensä."
"Mystiikka pitää ihmiset järjissään. Pysymme terveinä niin kauan kuin pidämme mysteeristä kiinni. Joka tuhoaa mysteerin, levittää sairautta. Tavallinen ihminen on aina pysynyt järjissään, koska tavallinen ihminen on aina ollut mystikko. Hän on hyväksynyt hämärän. Hänellä on aina ollut toinen jalka maassa ja toinen satumaassa. Hän on ottanut oikeuden epäillä jumaliaan, mutta (ja tässä hän eroaa nykyaikaisesta agnostikosta) myös oikeuden uskoa niihin. Hän on aina arvostanut enemmän totuutta kuin johdonmukaisuutta. Nähdessää kaksi totuutta, jotka tuntuvat ristiriitaisilta, hän ottaakin molemmat ja ristiriidan, joka tulee kylkiäisenä..."
Chesterton ei käy taisteluun järkeä vastaan, se sietää toistaa. Itse asiassa hän puolustaa sitä. "Se nimittäin kaipaa puolustusta. Koko moderni maailma käy sotaa järkeä vastaan, ja torni jo hoippuu...", Chesterton tilittää. Moderni ihminen on niin epäileväinen ja vapaa ajattelussaan, ettei hän enää oikein edes usko itseensä ja kykyynsä. Kyse ei ole nöyryydestä, vaan sokeudesta.
"Ihmisen oli tarkoitus epäillä itseään, mutta olla epäilemättä totuutta... Olemme hyvää vauhtia kasvattamassa henkisesti niin vaatimatonta miespolvea, ettei se usko edes kertomatauluun. Olemme vaarassa nähdä filosofeja, jotka epäilevät painovoimalakia oman mielikuvituksensa tuotteeksi. Entisaikain irvileuat olivat liian ylpeitä vakuuttuakseen mistään, nämä taas liian nöyriä vakuuttuakseen mistään. Nöyrät perivät maan, mutta nykyskeptikot eivät kainouttaan tohdi edes vaatia perintöosaansa."
Usko ja järki nähdään usein ristiriitaisina. Ihmisen tulee kuitenkin uskoa järkeen. Luottaa. Ääriskeptikko maalaa itsensä nurkkaan ja käy tyhjillä.
"On joutavaa alituisen puhua järjestä ja uskosta toistensa vaihtoehtoina. Järkikin on uskon asia. On uskon ilmaus luottaa siihen, että ajatuksillamme ylipäätään on jotakin tekemistä todellisuuden kanssa... Samassa tahdissa kuin katoaa usko, katoaa järkikin. Ne nimittäin molemmat perustelumenetelmiä, jotka eivät itsessään ole perusteltavissa... Olemme ponniskelleet pitkään ja peräänantamattomasti riuhtaistaaksemme mitran kirkkoruhtinaan päästä - hänen päänsä vain sattui lähtemään samalla riuhtaisulla."
Moni varmaan tunnistaa Chestertonin luonnehdinnan. Nykyään puhutaan hyvin varovaisesti totuudesta. Tietenkin kuuluu olla nöyrä, muttei niin "nöyrä" että epäilee koko totuutta tai todellisuutta. Nykyään puhutaan vain näkökulmista, tunteista, kokemuksista ja mielipiteistä, ja lähtökohtana on ettei ole olemassa meistä riippumatonta todellisuutta (ainakin se on saavuttamattomissa). Chesterton ivaili tätä toteamalla: "Ei ole mitään sellaista asiaa kuin asia." Tietenkin on hyvä olla maltillinen luottaessaan aisteihinsa tai järkeensä, muttei tämä epäilys voi johtaa kaiken näkemiseen vain näkökulmina.
"Mies, joka ei usko omiin aisteihinsa, ja mies, joka ei usko mihinkään muuhun, ovat molemmat hulluja, mutta heidän hulluutensa ei ilmene minään vikana heidän ajattelussaan vaan siinä, että jokin on silminähtävästi vialla koko heidän olemuksessaan. Molemmat ovat sulkeneet itsensä kahteen laatikkoon, joiden sisäpintoihin on maalattu aurinko ja tähdet. Kumpikaan ei kykene tulemaan ulos - toinen ei pääse nauttimaan taivaan avaruudesta ja autuudesta, toinen ei edes maan avaruudesta ja autuudesta."


G. K. Chestertonin Oikea oppi -kirjan (2012) on julkaissut Savukeidas kustannus. Suomentaja on Antti Nylén. Nidottu. 200 sivua.


16. lokakuuta 2012

Vihoviimeistä pohjasakkaa

Monet ihmiset kaikista ikäluokista, kaikista yhteiskuntaluokista ja molemmista sukupuolista joutuvat syytteeseen sekä nyt että vastaisuudessa. Eikä tämän taikauskon tartunta ole levinnyt ainoastaan kaupunkeihin vaan myös kyliin ja maaseudulle. Näyttää kuitenkin siltä, että se voidaan pysäyttää ja parantaa. (Pliniuksen kirje keisari Trajanukselle vuonna 111)

Mielenkiintoinen kirja tuolta ajalta on Octavius - kristinuskon puolustus. Se on roomalaisen asianajajan Marcus Minucius Felixin (100-luku) käsialaa. Hänestä tiedetään hyvin vähän.

Uusi usko herätti paljon närkästystä ja ennakkoluuloja. Vanha kohtasi uuden. Yhtälössä kristinusko on uutuus. Teos on yllättävän ajankohtainen.

Kolme ystävää ovat kävelyllä. He ovat retkellä Ostiaan, Rooman yhteen satamakaupunkiin. Kulkiessaan miesten keskustelu kiihtyy. Yksi miehistä pakana Caecilius Natalis ehdottaakin: "Asettukaamme nyt heti näiden kylpijöiden suojaksi rakennettujen pitkien aallonmurtajien suojaan levähtämään matkastamme voidaksemme sitä paremmin keskittyä ajatusten vaihtoon."

Tähän kristityt Marcus Minucius Felix ja Octavius Ianuarius suostuvat. Marcus asetetaan keskustelun tuomariksi, kun Octavius ja Caecilius kiistelevät. Ensin puhenvuoron saa pakanuus ja sitten kristinusko.
Eikö siis ole aihetta - sallikaa nyt, että annan tilaa kiihkolle tässä oikeudenkäynnissä, jonka olen pannut vireille - pitää surkuteltavana sitä, että ihmiset, jotka kuuluvat kurjaan, kiellettyyn ja toivottomaan joukkoon, riehuvat jumalia vastaan? Mutta nämäpä keräävät vihoviimeisestä pohjasakasta sivistymätöntä väkeä ja herkkäuskoisia naisia, jotka sukupuolensa mukaisesti vaihtavat huikentelevasti mielipidettään... He ovat hämäräperäinen ja valonarka joukko, julkisuuteen päin vaitelias, mutta kadunkulmissa puhelias...
Kristinusko puhutteli naisia, orjia ja monia tuon ajan yhteiskunnan "vihoviimeistä pohjasakkaa". Tässä mielessä "syytös" on oikea. Tietenkin oli myös oppineita ja varakkaita kristittyjä. Kaikki olivat tervetulleita, eikä katsottu asemaan tai arvoon.

Aristoteles
©Wikipedia

Vertailun vuoksi voisi vaikkapa kuunnella filosofi Aristotelesta (k. 322 e.Kr.). Hän opetti muun muassa, että naiset eivät saavuta ihmisen tehtävää tai tarkoitusta.
[Orja] on sen verran osallinen järjestä, että kykenee havaitsemaan, mikä on järkevää, vaikka hänellä ei omaa järkeä olekaan... Käyttönsä osalta orjat eivät juuri eroa kotieläimistä. Molemmat auttavat ruumiillisella työllään välttämättömien tarpeidemme tyydyttämisessä. Luonto on halunnut tehdä vapaat ja orjat ruumiiltaan erilaisiksi. Orjat ovat rotevia, jotta he soveltuisivat välttämättömiin tehtäviinsä. Vapaat taas ovat ryhdikkäitä ja soveltumattomia mainitun kaltaisiin askareisiin...
Octaviuksen kristillinen vastaus on mitä kaunein. Vastauksessa on jo esillä kristinuskon tuoma uusi maailmankatsomus. Vähitellen se tulisi mullistamaan maailman. Nykyaikana ihmisoikeuksia pidetään itsestäänselvyytenä, vaikkei niitä kaikkialla olekaan. Kaksituhatta vuotta sitten asia oli toisin ja käsitys jokaisen ihmisen arvosta oli jotain täysin uutta ja mullistavaa.
Veljeltäni pääsi, että hän on pahoillaan, kiukuissaan ja paheksuu syvästi sitä, että sivistymättömät, köyhät ja asiantuntemattomat lausuvat käsityksensä taivaallisista asioista. Tietäköön hän, että kaikki ihmiset, ikään, sukupuoleen ja arvoon katsomatta, on luotu kykeneviksi ja pystyviksi ajatteluun ja arvostelukykyyn. Sitä he eivät ole saaneet onnettaren lahjana, vaan heissä on viisaus luonnostaan.
Caecelius pitää kristittyjä jumalattomina, yhteiskunnan hajoittajina ja jopa vaarallisina. Hänen tilityksensä on raju, suorastaan ihan "lapsilta kiellettyä". Maan alla uskoa todeksi elävät kristityt olivat monen valheen ja panettelun kohteena.

Aion kokonaisena lainata hänen kaikkein kovimmat ennakkoluulonsa. Pientä totuudenmukaista siinä on, mutta myös todella karkeaa valetta. Ne olivat ihan yleisiä käsityksiä tuona aikana. "Olen kuullut..." tai "Toiset taas kertovat", ne alkavat. Tuttuja lauseita nykyaikanakin, kun kerrotaan totuutena jotain uudesta ja vieraasta. Varoitan jo etukäteen, että lainaus alla on rankka.
Tämä yhteenliittyminen olisi ilman muuta poistettava ja tuhottava. He tuntevat toisensa salaisista merkeistä ja tunnustuksista, ja heidät liittää toisiinsa keskinäinen rakkaus jo ennen kuin he oppivat tuntemaan toisensa. Erotuksetta he toteuttavat keskenään eräänlaista himokasta uskonnollista menoa ja nimittävät toisiaan sisariksi ja veljiksi... Jos ei jotakin totuutta pohjalla piilisi, tarkkavainuinen maine ei kertoisi näitä erilaisia kammottavia asioita. Olen kuullut, että he pitävät pyhänä aasin, alhaisen elukan päätä, ja palvovat sitä jostakin käsittämättmästä syystä. Todella arvokas uskonto ja omiaan noudattamaan moisia tapoja!
Toiset taas kertovat, että he palvovat johtajansa ja pappinsa sukupuolielimiä ja tällä tavoin osoittavat kunnioitusta tekijäänsä kohtaan. Tämä on kukaties väärä tieto, mutta arvelu, joka hyvin soveltuu heidän salaisiin ja öisin menoihinsa. He kertovat miehestä, joka on saanut kärsiä rikoksestaan kuolemanrangaistuksen, ja sanovat, että hänen kuolemansa ristinpuulla on heidän palvelusmenojensa keskipisteenä. Näin he tekevät alttarikseen jotakin, mikä mitä parhaiten sopii kunniattomille ja rikollisille ihmisille, ja heidän palveluksensa kohteen on juuri se, minkä he itse ansaitsevatkin.
Vielä on heidän vihkimysmenoistaan liikkeellä kertomus, joka on tosin inhottava, mutta kyllä tunnettu. Pahaa-aavistavien pettämiseksi taikinoitu sylilapsi pannaan tarjolle heidän menoihinsa vihittävälle. Lapsen päälle asetetaan jauhoitus vihittävän harhauttamiseksi. Näin hänet pannaan surmaamaan tämä lapsi iskemällä häneen näennäisesti vaarattomia iskuja niin, että haavat jäävät näkymättömiksi. Sitten he - hirvittävää sanoakin - janoissaan nuoleskelevat uhrinsa verta ja repivät kilvan itselleen tämän jäsenet. Tämä uhri liittää heidät yhteen. Tietoisuus tästä rikoksesta velvoittaa heidät keskinäiseen vaitioloon...
Samoin on tietoja heidän aterioistaan. Niistähän puhutaan yleisesti... Juhlapävinä he tulevat koolle kaikkine lapsineen, sisarineen ja äitineen, kumpaakin sukupuolta olevat ja kaikenikäiset ihmiset. Kun he ovat siellä ruokailleet runsaasti ja aterialla olevat jo lämmenneet juopumuksesta ja säädyttömän himokkuuden huuma on noussut, heitetään lampunjalkaan sidotulle koiralle herkkupala nuoran ulottumattomiin. Näin se saadaan rajuun hyppyyn, kaatamaan lampun ja sammuttamaan sen eikä mikään enää ole todistamassa. Silloin he antautuvat häpeää suosivan hämärän vallitessa syleilemään toisiaan kumppaniaan tuntematta...
Octaviuksen vastapuhe on jokseenkin maltillinen. Hän ei kuitenkaan säästä sanojaan. Kaikkein karkeimpien syytöksen hän toteaa olevan huhupuheita ja valheita. Hän tekee myös "psykologisen" huomion. Syytöksien taustalla on syyttäjien omat häpeälliset paheet. He keksivätkin niitä hyvin syyttäessään kristittyjä, koska itse harrastavat niitä. He yrittävät siirtää meitä vastaan omia paheitaan, toteaa Octavius.

Aasinpäät ja papin sukupuolielinten palvonta Octavius osoittaa ihan silkaksi valheeksi. Hän kuitenkin muistuttaa, että pakanallisessa maailmassa hevosia pidetään jossain pyhinä. Hän viittaa myös Apis-härkään, jota palvottiin Egyptissä sekä Roomassa.
Joka panee tiliimme huhun papin sukupuolielinten palvomisesta, yrittää siirtää meitä vastaan omaa pahettaan. Niiden julkea häpeättömyys pitää ehkä tällaista pyhänä, joiden keskuudessa kumpikin sukupuoli tuo julki kaikki jäsenensä. Heidän parissaan häpeämättömyyttä sanotaan hienoksi sivistykseksi, ja he kadehtivat porttojen julkeutta, nämä kun nuoleskelevat miehiä joka paikasta ja käyvät himokkain suin heidän nivusiinsa. Noilla on paha kieli, vaikka olisivat vaitikin, nuo jotka ennemmin kyllästyvät julkeuteensa kuin alkavat sitä hävetä.
Octaviuksen mukaan näitä "häpeämättömyyksiä ei meidän keskuudessamme ole lupa edes mainita... Emme voisi uskoa [niitä] todeksikaan, ellette itse tarjoaisi niistä näytettä." Octavius oikein haastamalla haastaa, kun hän toteaa haluavansa "tavata sen, joka väittää tai uskoo, että meidän vihkimismenomme suoritetaan pikkulapsen surmaamisella ja verellä". Kukaan ei sellaista haluaisi. Octavius viittaa sitten antiikin aikana yleiseen aborttiin, joka oli ihan arkea.
Eihän tätä saata uskoa kukaan paitsi sellainen, joka itse rohkenisi sen tehdä. Senhän näen, että te panette heitteille vastasyntyneitä, milloin petojen tai lintujen raadeltaviksi, milloin kuristettuina kärsimään surkean kuoleman. On myös niitä, jotka juovat myrkkyjä ja tuhoavat omassa ruumissaan alulla olevan ihmiselämän ja tekevät lapsenmurhan ennen kuin ovat syntynetkään.
Syytöstä siveettömyydestä ja sukurutsauksesta Octavius pitää ihan saman ajatuskulun mukaisena. "Te palvelette sukurutsaisia jumalianne..." Tunnettuja ovat antiikin ajan jumalien menot ja riennot. Voi vaikkapa tutustua Zeuksen ja Heran suhteeseen. Octavius kertoo kristityistä näin:
Me liitymme halusta noudattamaan yhden ainoan avioliiton sitovuutta. Suvunjatkamisvietin kannalta me tunnustamme yhden ainoan vaimon tai emme yhtäkään. Meidän vieraspitomme eivät ole ainoastaan säädyllisiä, vaan myös kohtuullisia: me emme suosi kemuja emmekä pitkitä kestejä viiniä juoden. Me liitämme arvokkuuden ja hilpeyden toisiinsa kohtuullisuuden merkeissä. Puheet ovat puhtaita, ruumiimme säilytämme vielä puhtaampina. Monet meistä pysyttelevät jatkuvasti neitsyinä, vaikka eivät siitä kerskaile. Niin kaukana on saastainen himokkuus, että joitakuita hävettää siveäkin liitto.
Zeus ja Hera
©Wikipedia

Paljon jää kertomatta Caeceliuksen ja Octaviuksen dialogista. Siinä on paljon muuta teologisempaa ja filosofisempaa. Mielenkiintoista on, että pakanuus siinä halusi jättää maailman syyt ja seuraukset tutkimatta. Kristinusko sen sijaan näki ympärillään ja kaikessa läsnäolevan Luojan järjen, kaikessa oli loogisuutta. Octavius antaa hyvin arkisen esimerkin.
Ajattele astuvasi taloon. Huomaat kaiken olevan siellä hyvin hoidettuna, järjestyksessä ja kaunista. Uskoisit kyllä, että sitä hallitsee isäntä, joka on vielä paljon parempi kuin tuo kaikki hyvä. Samoin havaitset tässä maailmankaikkeuden talossa, taivaassa ja maassa vallitsevan huolenpidon, järjestyksen ja säännönmukaisuuden. Usko silloin, että kaikkeuden Herra ja Isä on paljon kauniimpi kuin tähtitaivas ja kaikki maailmankaikkeuden osat.
Syystäkin ajatellaan ja on todistettu, että kristinuskolla oli merkittävä merkitys modernin tieteen syntyyn. Kasvualusta oli siinä otollinen. Pakanuus sen sijaan tarjosi tällaista lähes modernia skeptisyyttä.
Totuus on epävarmaa ja meiltä salattu, tai mikä on uskottavampaa, sokea sattuma vallitsee ilman mitään lainalaisuutta ja kaiken saa aikaan epävarma vaihtelu.
Lopetan Octaviuksen lainaukseen kaikkien ihmisten kyvykkyydestä ja kutsumuksesta.
Meille on annettu suoraan taivaalle kohoava katse, puhekyky ja järki, jonka avulla tunnemme Jumalan, tajuamme hänet ja jäljittelemme häntä. Meidän ei ole lupa eikä meidän ole sallittukaan olla tuntematta silmiimme ja aisteihimme jo tunkeutuvaa taivaallista kirkkautta.


15. lokakuuta 2012

Longinus Sadanpäämies

Ortodoksinen kirkko juhlii lokakuun 16. päivänä marttyyri Longinus Sadanpäänmiehen muistoa. Hän oli roomalainen sotilas, sadan sotilaan joukkoa komentava upseeri. Hän oli kotoisin Vähä-Aasian itäosista, mutta palveli Rooman valtakunnan armeijassa Palestiinassa.

Eräänä päivänä Longinus sai kutsun valvoa rikollisten ristiinnaulitsemista. Tuomittujen joukossa oli kuulemma kansanvillitsijä, jonka jotkut sanoivat olevan suuri Jumalan mies, jopa itse Jumalan Poika.

Longinus
Pieni joukko naisia oli seurannut tätä Jeesus-nimistä, Longinuksen silmissä rikollista miestä ristille asti. Oli siellä myös Johannes-niminen vähän yli kaksikymmenvuotias mies. Tämä tehtävä tuli olemaan Longinuksen mullistavin. Hänen elämänsä kääntyi päälaelleen sen myötä. Mikään ei tulisi olemaan enää samanlaista.

Iltapäivällä Longinuksen valvottua sotilaidensa kanssa aamupäivästä saakka ristiinnaulitsemista ja tuomittujen hidasta kuolemaa, Jumalan mieheksi väitetty Nasaretista kotoisin oleva Jeesus kuoli. Hän kuoli huutaen kovalla äänellä. Kuolinkamppailunsa aikana hän oli useaan otteeseen puhellut taivaalle. Jeesuksen kuolinhetkellä Longinus, joka oli pitkään katsellut ristiinnaulitun Jeesuksen kasvoja, huudahti: "Tämä mies oli todella Jumalan Poika!" (Mark. 15:39)

Longinuksen meustaus
Tämän tapahtuman jälkeen Longinus luopui sotilaan urastaan ja palasi kotiinsa. Viranomaisten määräyksestä hänet etsittiin ja mestautettiin. Pää lähetettiin Palestiinaan todistukseksi Longinuksen kuolemasta. Longinuksesta tuli marttyyri.

On syytä muistaa, että Kristuksen kärsimyksen ja ristinkuoleman aikaan suurin osa opetuslapsista oli paennut. Kristuksen ristin juurella olivat vain hänen äitinsä, Johannes ja pieni joukko naisia. Esimerkiksi Pietaria, jonka piti olla uskonkallio, jonka uskon varaan Kirkko rakennetaan, ei näkynyt missään.

Viisas ryöväri
On merkittävää, että Kristukseen uskoviksi tuli ristin äärellä kaksi ihmistä. Toinen oli katuva viisas ryöväri, joka pyysi Kristusta: "Muista minua, kun tulet valtakuntaasi." (Luuk.23:42). Toinen oli juuri Longinus.

Useimmiten ryöväri jää monien mieleen, mutta Longinus unohtuu. Heidän molempien uskon suuruus on käsittämätöntä. Hetkenä, jolloin Kristukseen uskominen on monen mielestä mitä suurinta hulluutta, nämä kaksi uskovat. Särjetyssä ja kidutetussa miehessä, kaukana elämänsä suurpäivistä, he tunnistavat Jumalan luota tulleen Vapahtajan.

Kristus ristillä ja pieni uskovien joukko hänen kanssaan on kirkko pienimmillään. Kirkko ei ole historiansa aikana ollut yhtä pieni ja hauras - Neitsyt Maria, joitakin naisia, nuori Johannes, ryöväri ja upseeri Longinus.

Tässä oli silloin koko kirkko. Itse asiassa kirkko seisoi silloin näiden pienten ihmisten uskon varassa. Kirkko tulee aina olemaankin uskossaan vahvojen pienten ihmisten varassa.

Kirkko pienimmillään



Opetuspuhe pidetty 15. lokakuuta 2009 ehtoopalveluksessa ortodoksisen seminaarin apostoli Johannes Teologin kirkossa Joensuussa. Kirjoitus on myös ilmestynyt Ortodoksi.net -nettisivustolla.


12. lokakuuta 2012

Elämänmakuinen usko

Evankeliumit kertovat, että myös Kristus hämmästyi. Väkijoukot hämmästyivät useasti Kristuksen puheista ja teoista, mutta itse Kristus hämmästyi vain kahdesti.

Molemmissa tapauksissa on kyse uskosta - sekä sen puutteesta että sen paljoudesta.

Käydessään kotikaupungissaan Kristus hämmästyi ihmisten vähäisestä uskosta, heidän epäuskosta. Monet kyselivät: ”Eikö tämä ole se rakennusmies?” Haluttomuus nähdä tutun ja totutun taakse saivat heidät näkemään vain puusepän, joka oli asunut nuoruutensa Nasaretin kaupungissa. Kristuksen sanat ja teot olivat vaikeita yhdistää puusepän poikaan, oman kylän poikaan.

Tavatessaan roomalaisen upseerin Kristus hämmästyi tämän pakanan uskosta - hämmästyneenä hän toteaa: ”Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut.” Upseerin uskosta emme tiedä paljon, pitkälti vain sen, että hän uskalsi laittaa kaiken peliin sanomalla: ”Sano vain sana.”

Kristus
©Orthodox Arts Journal

Kumpaan ryhmään me kuulumme? Käsi sydämellä, kuka ei olisi joskus epäillyt? Vain fanaatikot eivät epäile, he eivät uskalla. Sen sijaan meihin muihin sopii varmankin yhden miehen latautuneet sanat: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” Tämä huuto kuvaa osuvasti meidän sijaintimme jossain Nasaretin väen ja upseerin välimaastossa.

Usko-sanalla on ahdisteltu ja ahdistellaan paljon, monet eivät kestä suorittamisen painetta. On välillä lohdullista vaihtaa suuresta inflaatiosta kärsineen usko-sanan toisiin, kuten vaikkapa toivoon, rakkauteen, luottamukseen, sitoutumiseen tai esimerkiksi aavistukseen. Voi vaikka mielessään kokeilla vaihtaa nämä sanat kohtiin missä mainitaan usko. Ehkä opetuslapsien - tulevien apostolien - vaellus oli alussa vain aavistuksen varassa, silloin kun Kristus kutsui heitä sanoen: Lähtekää minun mukaani.

Opetuslasten joukko oli kirjava. Kalastajista, virkamiehistä ja parrattomista nuorukaisista tuli Kirkon ensimmäisiä opettajia. He - kuten myöhemmätkin kristityt - kulkivat värikkään tien. Yhden mallin kristittyjä löytyy vain huonoista ja pinnallisista ennakkoluuloista ja stereotypioista.

Apostoli Pietari lupasi Kristukselle olevansa valmis menemään vaikka vankilaan tai kuolemaankin. Kuitenkin Pietari mureni pelkonsa alla ja kielsi Kristuksen. Kerran Pietari meinasi hukkua järveenkin. Hänelle Kristus antoi nimen Kallio. Apostoli Paavali murhanhimoissaan vainosi aluksi ankarasti kristittyjä, mutta lopulta hänestä tuli Kirkon ensimmäinen ja suurin julistaja. Molemmat todistivat uskostaan kuolemalla marttyyreina.

Pietari
©Wikipedia

Apostoli Tuomas ei ollut mikään uskonkallio. ”Mennään vain, kuollaan kaikki yhdessä,” hän tokaisee toisille opetuslapsille. Opetuslasten vakuutteluun Kristuksen ylösnousemuksesta Tuomas sanoo: ”En usko.” Häneltä olemme kuitenkin oppineet uskon sanat: ”Minun Herrani ja Jumalani!” Matteus oli virkamies, joka sovelsi virkavaltaa omaan lukuunsa. Hän kirjoitti lopulta yhden Uuden testamentin evankeliumeista.

Juudas oli traaginen hahmo. Hänet otettiin opetuslasten ytimeen, mutta hänen tiensä kulki jotenkin vääjäämättä kohti kavallusta. Hän otti teostaan murtuneena oman elämänsä. Älkäämme spekuloiko liikaa hänestä. Lohdullinen ajatus on eräiden pohdiskelu siitä, että Juudaksella olisi mukanaan – missä hän sitten onkaan - pala ehtoollista valonaan. Tämän hän oli saanut Kristuksen omasta kädestä.

Naiset kertoivat Kristuksen tyhjästä haudasta ja saivat tylysti kuulla ”puhuvan omiaan”. Magdalan Mariaa haukuttiin jo varhain puolihulluksi naiseksi, joka yksinkertaisesti ”houri” nähneensä ylösnousseen Kristuksen. Tänään kirkko kunnioittaa heitä kaikkia apostolienvertaisina.

Lähempää omaa aikaamme oleva uskonkalliota vaivasi hieman arkisempikin asia. Johannes Kronstadtilaisella (k. 1908) oli välillä vaikeuksia olla ajattelematta omenapiirakoita liturgian aikana. Tänään kirkko kunnioittaa tätä omenanpiirakoista haaveilijaa pyhänä.

Johannes Kronstadtilainen

Tämä ei ole näiden henkilöiden vähättelyä, vaan päinvastoin heidän uskon kamppailunsa ylistämistä. Näissä ihmiskohtaloissa on elämän maku.

Ne eivät ole keksittyjä sankareita, eräänlaisia kiiltokuvia. Elämänmakuisuus tekee heistä uskottavia ja vakuuttavia, toisin kuin mainoskuvien maireat hymyt.

Vaikka ihminen on vapaa hylkäämän Jumalan, tai ailahtelemaan kyllä tai ei vastauksien välillä, niin Jumala on Kristuksessa sanonut meille lopullisesti ja pysyvästi ”kyllä”. Paavalin mukaan Kristuksessa tuli ilmi Jumalan ”rakkaus ihmisiä kohtaan” - hänen filantropiansa, kuten apostoli asian kreikaksi ilmaisee. Kristuksessa paljastui hullu rakkaus ihmisiin (manikos eros), kuten eräs kirkkoisä rohkeasti totesi.

Yksi synnin ydin on tämän hullun rakkauden unohtaminen - tietoisesti tai tietämättä. Sanomme liian usein ei Jumalalle ja lähimmäisellemme. Syystäkin ilosanoman julistukseen sisältyy kutsu mielenmuutokseen ja katumukseen, edes sen yrittämiseen. Venäläinen pappi Alexander Schmemann (k. 1983) kysyi joskus synnintunnuksella katuvalta: ”Muistatko, että Jumala rakastaa sinua?”

Ei ole ihme, että kirkon sanomaa kutsutaan ilosanomaksi. Et ole unohdettu, sinä olet mielessäni. Tiedän tuskasi ja taustasi. Tunnen jokaisen hiuksen päässäsi, jokaisen solun ja kyyneleen. Muistan hymysi, haluaisin sinun nauravan. Etsin sinua, etsitkö sinä minua? Muistatko minut?

Elämä ei ole aina helppoa, itse asiassa se voi välillä olla liiankin raskasta. Oman maailmamme murskaa ja särkee elämän kolhut ja särjemme sitä myös itse. Rukouskin on poissa, mutta voimme vain olla hänen läsnäolossaan sanomatta mitään. Raahautua ottamaan vastaan hänen ruumiinsa ja verensä. Yritämme varjella toivon liekkiä vapisevin käsin.

Itseäni on puhutellut ja usein kantanut Simeon Uuden Teologin (k. 1022) rukous ennen ehtoollista. Lainaan siitä osan, mutta se on myös kokonaisuudessaan tutustumisen arvoinen. ”Sinä tiedät pahojen tekojeni paljouden, sinä tunnet haavani ja näet ruhjeeni; mutta sinä tiedät myös uskoni, näet hartaan haluni, kuulet huokaukseni. Sinulta, minun Jumalani, Luojani, Vapahtajani, ei jää salaan yksikään kyynel, ei pieninkään kyynelpisara.”

Itärintamalla

Lopetan tämän kirjoituksen erään sotilaan rukoukseen. Teksti löytyi toisessa maailmansodassa kaatuneen Neuvostosotilaalta. Rukous on liikuttava ja totisesti elämänmakuinen.
"Kuuletko minua Jumala? En ole vielä koskaan elämäni aikana puhunut sinulle, mutta tänään tahdon lähestyä sinua. Tiedäthän, että ollessani lapsi minulle sanottiin, ettei sinua ole olemassa... Ja olin kylliksi tyhmä uskoakseni heitä.

Koskaan aiemmin en ole käsittänyt luomakuntasi kauneutta. Vasta tänään tuo kauneus paljastui minulle, kun syvyys yhtäkkiä avautui. Tähtien täyttämä taivas yläpuolellani. Haltioituneena näin niiden tuikkivan. Miten olin voinut tulla niin julmasti petetyksi?

Herra, en tiedä ojennatko kätesi tavoittamaan minua, mutta mitä minuun tulee, minä tunnustan sinut ja sinä ymmärrät. On ihme, että tämän kauhistuttavan helvetin syvyydessä minulle loistaa valo... Ja, että olen voinut nähdä sinut. En aio sanoa muuta kuin että on ilo tuntea sinut. 
Olemme saaneet käskyn hyökätä keskiyöllä, mutta en ole peloissani. Sinä näet meidät. Nyt saimme merkin. Minun on mentävä. Oli niin hyvä olla kanssasi.

Yhden asian tahtoisin vielä sanoa. Tiedät, että tästä taistelusta tulee ankara. Ehkä kolkutan oveasi tänä yönä. Vaikka en koskaan ollutkaan ystäväsi, päästätkö minut sisään, kun tulen? Mutta – itkenkö minä? Katso mitä minulle tapahtuu! Silmät ovat avautuneet.

Jumala, anna minulle anteeksi. Menen nyt enkä varmasti palaa. Mutta, oi ihmettä, en enää pelkää kuolemaa."


Kirjoitus on kooste kolmesta pääkirjoituksestani Logos-lehdessä vuosina 2007-2009. Blogikirjoitukseen on tehty lisäyksiä ja vähäisiä muutoksia. Yhdistävänä aiheena on usko, epäilys ja elämänmakuisuus.


4. lokakuuta 2012

Valkoisen ruusun uusmarttyyri

"Nämä ovat miehiä ja naisia, naapureitamme, veljiämme ja sisariamme..."

Vuoden 1941 saarnoissaan saksalainen katolinen piispa Clemens von Galen (k. 1946) hyökkäsi natsihallintoa vastaan. Hyvällä tahdollakaan puheita ei voinut muuksi tulkita. Niissä ei ollut mitään epäselvää. Puheiden kohteena oli Natsi-Saksan käynnistämä Aktion T4 -ohjelma.

Kyseessä oli eutanasia-ohjelma, jonka tavoitteena oli tappaa kehitysvammaisia, parantumattomasti mielisairaita ja muita ”tuottamattomia” henkilöitä. Heidän elämänsä ei ollut elämisen arvoista, kuten ihan virallisestikin todettiin.

Hanke nimitettiin eutanasiaohjelmaksi ja tämän järjestelmällisen murhaamisen uhriksi joutui kymmeniätuhansia ihmisiä. Korkeimmat arviot jopa kertovat 75 000 uhrista. Yli 300 000 henkilöä pakkosteriloitiin 1930-luvulla osana rodun "puhdistusohjelmaa". T4-armomurhat, kuten natsit armo-sanaa luovasti käyttivät, pyrkivät hävittämään "elinkelvottoman elämän" tai lebensunwertiges leben, kuten saksaksi asia mutkattomasti ilmaistiin.


Piispa kutsui Aktion T4 -ohjelmaa murhaksi ja muistutti jokaisen ihmisen pyhästä ja ehdottomasta arvosta. Opetuspuheet saivat natsit raivoon ja ehdotettiin jopa piispan välitöntä hirttämistä. Propagandaministeri Joseph Goebbels (k. 1945) ehdotti taktista malttia ja asian "hoitamista" vasta kun lopullinen voitto oli saavutettu.

Osittain piispa Von Galenin innoittamana aloitti Valkoinen ruusu -järjestö (Die Weiße Rose) toimintansa. Taustalla oli muutakin kristillistä ja uskonnollista liikehdintää. Piispan rohkeus oli monelle innoittaja ja lohtuna. Diktatuuria vastaan pystyi korottamaan äänensä.

Vaikka Valkoisessa ruusussa ei ollut kyse uskonnollisesta liikkeestä, oli Jumalalla ja uskolla keskeinen sija sen jäsenten elämässä. Kyse oli Münchenissä toimivasta ekumeenisesta opiskelijayhteisöstä joka nousi vastustamaan natseja. He aikoivat jakaa lehtisiä. Flyereita, sanottaisiin varmaan tänään. Tämä liittoutuma levitti kuutta lehtistä. Niissä vastustettiin rasismia ja hirmuhallintoa. Lehtisissä viitattiin Raamattuun, Aristotelekseen ja esimerksiksi Schilleriin.

Hans, Sophie ja Christoph

Valkoisen ruusun tunnetuin jäsen on varmaan Sophie Scholl (k. 1943), joka kuoli vain 21-vuotiaana. Hän opiskeli Münchenin yliopistossa biologiaa ja filosofiaa. Yhdessä muiden uskovien kanssa hän oli kauhistunut natsismin vallasta, terrorista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Toiminnastaan Valkoisessa ruusussa Sophie tuomittiin maanpetoksesta ja teloitettiin giljotiinilla. Monet ehkä tuntevat hänet Oscar-ehdokkaana olleesta elokuvasta Sophie Scholl - Viimeiset päivät (2005).

Hänen veljensä Hans Scholl (k. 1943) oli myös mukana. Eräs Alexander Schmorell (k. 1943) oli myös jäsen. Yhdessä Schollin sisarusten, Christoph Probstin (k. 1943) ja Willi Graf (k. 1943) kanssa Alexander muodosti Valkoisen ruusun ydinjoukon. Alexander oli harras ortodoksikristitty ja hänet taannoin tunnustettiin uusmarttyyriksi Venäjän ortodoksisen kirkon toimesta. Hän on siis uusimpia pyhiä ortodoksisessa kirkossa.

Christoph ja Alexander

Alexander ja Hans olivat flyereiden tekstien pääasialliset kirjoittajat. Kaiken kaikkiaan lehtisiä oli kuusi kappaletta. Toisessa lehtisessä on ainoa tunnettu saksalaisen vastarintaliikkeen julkinen ja selkeä holokaustin esiintuominen ja tuomitseminen. Kappale on Alexanderin käsialaa:
"Haluamme kertoa tosiasiasta, että Puolan valloituksen jälkeen 300 000 juutalaista on raakamaisella tavalla murhattu. Tämä on mitä kauhein rikos ihmisarvoa kohtaan. Rikoksella ei ole vertaista maailmanhistoriassa... Koskaan ei ole tämän mittakaavan rikosta kohdistettu ihmisiä kohtaan..."
Alexander syntyi Orenburgissa Venäjällä vuonna 1917. Isä Hugo oli kansalaisuudeltaan saksalainen, mutta syntyjään venäläinen. Äiti kuoli Alexanderin ollessa vain kaksivuotias. Isä avioitui uudelleen. Vuonna 1921 Schmorellin perhe muutti Saksaan. He lähtivät pakoon Venäjän sisällissotaa ja valtaan nousevia kommunisteja. Alexander oli ortodoksi, kuten edesmennyt äitinsä. Hänen isoisänsä oli ollut ortodoksipappi. Äitipuoli oli katolinen, kuten myös Alexanderin sisarukset. Alexander osallistui säännöllisesti ortodoksisiin jumalanpalveluksiin.

Vuonna 1939 Alexander aloitti lääketieteelliset opintonsa Hampurissa, mutta jo vuonna 1940 hän siirtyi Münchenin yliopistoon. Täällä hän tapasi Sophie Schollin. Jo ennen opintoja hän oli osallistunut pakolliseen asepalvelukseen ja jopa ollut mukana Tsekkoslovakian ja Ranskan valloituksissa.

Alexander ja Hans

Vuonna 1942 Alexander palveli lääkintämiehenä itärintamalla osana Natsi-Saksan Operaatio Barbarossa -sotakampanjaa Neuvostoliittoa vastaan. Kyse oli eränlaisesta käytännön harjoitusjaksosta osana opintoja. Hän todisti raakamaista käytöstä ja sotarikoksien kirjon itärintamalla.

Itärintaman sota on tunnettu raakamaisuudestaan. Adolf Hitler (k. 1945) oli olikin antanut surullisen kuuluisan Führerbefehl -käskyn, jonka mukaan itärintamalla ei tunneta käsitettä sotarikos, ainakaan vihollisia kohtaan tehtynä. Jälki olikin sitten sen näköistä.

Jo lokakuussa vuonna 1942 Alexander palasi Saksaan. Jo ennen lähtöä itärintamalle Valkoinen ruusu oli julkaissut neljä lehtistä. Pieni ihme oli, että he olivat saaneet käsiinsä pienen painokoneen. Diktatuurissa ei edes tämä ole itsestäänselvyys ja meidän on vaikea kuvitella tätä kun tulostimia  on lähes joka kodissa. Tammikuussa vuonna 1943 viides lehtinen julkaistiin ja helmikuussa vuonna 1943 Staliningradin katastrofin jälkeen kuudes. He myös "töhrivät" seiniä iskulauseilla "Vapaus" ja "Alas Hitler!".

Natsi-Saksan salainen poliisi Gestapo oli ihmeissään lehtisistä. Raivoissaan. Se ei tietenkään jäänyt toimettomaksi, vaan aloitti tutkimuksen pikaisesti. Helmikuun 18. päivä vuonna 1943 Sophie ja Hans jäivät kiinni lehtisten jakaamisessa. Kaksi päivää myöhemmin kolmas Valkoisen ruusun jäsen Christoph jäi kiinni. Jo saman kuun 22. päivänä kaikki kolme teloitettiin giljotiinilla.

Gestapo lähti vimmattuun metsästykseen löytääkseen Alexanderin. Tämä yritti paeta Sveitsiin valepassilla, mutta ilman tarvittavaa talvivaatetusta hän ei kyennyt kulkemaan vuoristossa. Hän siis palasi Müncheniin. Kaupungin pommituksen aikana joku tunnisti pommisuojassa olleen Alexanderin ja tämä jäi Gestapon kynsiin. Huhtikuussa alkoi oikeudenkäynti.

Oikeudenkäynti oli mitä oli. Puheenvuorossaan Alexander kertoi lääkintämiehen tehtävistään rintamalla ja pyrkimyksestään pelastaa siellä ihmishenkiä. Hän myös tunnusti jättäneensä ampumatta yhtäkään vihollista. Ilmeni myös, ettei Alexander ollut vannonut valaa Hitlerille ennen asepalvelustaan.

Tuomarilla oli vain yksi sana sanottavana: "Petturi!" Tuomio oli selvä. Kuolema. Heinäkuun 13. päivä giljotiini vei Alexanderin hengen.

Alexander yliopistolla

Alexander haudattiin Stadelheimin vankilan taakse olevalle Perlacher Forst hautausmaalle. Monen sattuman kautta 1990-luvun puolivälissä eräs venäläinen ortodoksiseurakunta osti kiinteistön hautausmaan läheltä. Vuonna 2012 Venäjän ortodoksinen kirkko julisti Alexanderin pyhäksi.

Alexander, Sophie ja monet muut olivat "tavallisia" nuoria. Rakastuivat, tuskailivat, tenttivät koeviikolla, itkivät, unelmoivat ja kaikkea muuta, mitä elämään kuuluu. On helppoa luoda itselleen "alibi" ja nähdä sankarit ihan omana ihmisjoukkonaan, irrallaan olevana poikkeuksellisena joukkona.

He olivat "tavallisia" ihmisiä, joiden osaksi tuli kantaa uhri uskon ja rakkauden puolesta. Uhri oli mitä suurin, oma elämä. He todistavat elämällään - kirjaimellisesti - uskosta ja kaikesta hyvästä.

Marttyyri-sana tarkoittaa sekä todistajaa että uskonsa puolesta kuollutta. Juuri elämän antaminen on mitä suurin todistus uskon puolesta. Aito marttyyri ei koskaan riistä toisten henkiä, vaan juuri antaa oman elämänsä uskon ja muiden elämän puolesta.

Saksalainen ikoni

Elämänsä viimeisenä päivänä nuorukainen Alexander lähetti kirjeen. Näin hän lyhyessä kirjeessä kirjoitti:
"Nyt käy näin, eikä muulla tavalla. Jumalan tahdosta maallinen elämäni tulee päätökseen siirtyäkseni toiseen. Tämä jälkimmäinen ei koskaan lopu ja siellä me kohtaamme taas. Olkoon tämä tuleva tapaaminen lohdutuksenanne ja toivonanne. Ikävä kyllä, tämä tulee olemaan teille raskaampaa, kuin minulle. Olen varma siitä, että olen palvellut Totuutta. Kaikki tämä jättää minuun rauhallisen omatunnon, vaikka kuoleman hetki on lähellä... Välittäkää terveiset kaikille rakkaille ystävilleni... Vain parin tunnin kuluttua tulen olemaan paremmassa elämässä, äitini kanssa ja en tule unohtamaan teitä. Tulen pyytämään Jumalalta teille lohtua ja rauhaa. Tulen odottamaan teitä! Yhden asian ennen kaikkea jätän sydämiinne: 'Älkää koskaan unohtako Jumalaa!!!'"