20. tammikuuta 2012

Ratzingerista

"Usko syntyy kuulemisesta." (Room. 10:17)

Viime vuodet olen lukenut paljon Ratzingeria. Kyse on siis nykyisestä katolisen kirkon paavista Benedictus XVI:sta (s. 1927). Jonkun mielestä olen ehkä lukenut liikaakin.

Ajattelin jakaa joitakin huomioita Ratzingerista ja parisen häneltä opittua ajatusta. Yritän välttää liiallista teologisuutta ja pyrin esittämään asiani selkokielellä. Saksalaisen professorin, kardinaalin ja paavin äärellä se tosin ei aina ole helppoa.

Padot murtuivat, kun luin Ratzingerin klassikkoteoksen Einführung in das Christentum (1968). En toki lukenut sitä saksaksi, vaan englanninkielisenä käännöksenä (ruotsiksi tai suomeksi kirjaa ei ole käännetty, mutta yllättäen kylläkin viroksi). Tämän jälkeen luin kaiken mitä käsiini sain. Kaikki ei puhutellut, mutta moneen teokseen palaan aina uudelleen, jo edellämainittuun ja esimerkiksi teoksiin Dogma und Verkündigung (1973) ja Glaube - Wahrheit - Toleranz (2003).

Nuori professori Ratzinger.


Tutustuminen Ratzingerin kirjoituksiin mursi ennakkoluuloni. Olin - vailla mitään perusteita - pitänyt häntä panssarikardinaalina, joka toimii vahtikoirana ja haukkuu ankarasti harhaoppien perään. Toki Ratzinger on tiukka, mutta samalla kirjoituksissaan nöyrä ja älyllisesti rehellinen.

Ratzinger elää uskosta ja pitää itseään oppilaana - Kristuksen opetuslapsena, aina oppimassa. Uskon luonteeseen kuuluukin, että se on jotain annettua, eikä oman mielivaltaisuuden armoilla.

Apostoli Paavali kirjoittaa: "Usko syntyy kuulemisesta." (Room. 10:17) Ratzingerin mielestä lause ilmentää jotain hyvin oleellista uskosta. Se paljastaa uskon "rakenteellisen" eron vaikkapa filosofiasta. Sanoma on se, että usko ei ole minun ajatteluni tulos, vaan se syntyy ja elää kuulemisen, vastaanottamisen ja vastaamisen myötä.

Uskon luonteeseen kuuluu Ratzingerin mukaan, että: "Se ei ole jotain ajateltua, joka löytyy ajatteluni lopputuloksena ja sitten on minun käytettävissäni tuotoksenani. Usko on aivan toisenlainen, sille on luonteenomaista, että se tulee kuulemisesta. Se on sen vastaanottamista, mitä en ole itse ajatellut. Loppujen lopuksi ajattelu uskon piirissä on siis aina sen ajattelemista, jonka olen aikaisemmin kuullut ja vastaanottanut."

Ratzinger ei tietenkään vähättele ajattelemista. Uskon vastaanottaminen onkin "vastuullista vastaanottamista", kuten Ratzinger asian ilmaisee. Saatua saa ja pitää jäsentää itselleen, mutta ei kuitenkaan koskaan unohtaa, että se on nimenomaan vastaanotettua. Minä en aseta ehtoja uskolle vaan se minulle.

Tähän liittyen muistan elävästi kuinka metropoliitta Johannes (1923-2010) usein muistutti (voileivän ja oluen äärellä), että konservatiivisuus ei ole pahe. Se mikä on hyvää, pitää säilyttää, ei säilykkeenä, vaan saatuna elävänä perintönä. Tähän ei sovi "otan mitä haluan" -ajattelu, jonka määrävä tekijä on valikoiva poimija itse.

Ratzingerin - ja myös metropoliitta Johanneksen - opetuksen voisi kiteyttää sanomalla, että Kristus on aina edellä meitä ja hän on opettajamme, ei toisinpäin.

16. tammikuuta 2012

En usko

En usko. Näin apostoli Tuomas ykskantaan totesi ja asetti jopa ehtoja. Hänen ystävänsä olivat kertoneet, että Kristus oli noussut kuolleista.

Helposti voisi ajatella, että tämä on Tuomaan loppu. Nyt loppui hänen "uransa" opetuslapsena. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Tuomas kutsuttiin mukaan toistamiseen. Hän sai silloin itse nähdä ylösnousseen Kristuksen ja jopa hänen ehtoihinsa vastattiin.

Pääsiäisyö Tuomaan kirkossa
©Nicholas Econopouly

Tuomas tunnustikin lopulta: "Minun Herrani ja Jumalani." (Joh. 20:28) Tuomaksella oli oma tiensä, kuten meillä kaikilla.

Kaikilla on epäilyksensä, epäröinninsä ja pelkonsa. Me emme varmaankaan ole poikkeuksia. On lohdullista tietää, että ketään ei jätetä jälkeen.

Esimerkiksi vanha viisas pappi neuvoi, että jos ihminen kertoo katumuksen sakramentissa olevansa kykenemätön katumaan, häneltä voi kysyä: "Kadutko sitä, ettet kadu?" On myös hyvä muistaa, että Jumala rakastaa meitä kaikkia, ei siksi että me olemme hyviä, vaan siksi että hän on hyvä.

Men

Venäläinen ortodoksipappi Aleksandr Men (k. 1990) kirjoitti näin:
"Ylösnoussut Kristus ei ole nähtävissä, mutta ilmestyy selvästi jokaiselle meistä. Kuka tahansa, joka elämänsä aikana on edes hetken vaistonnut toisen maailman läheisyyden – on kohdannut Ylösnousseen Herran. Hän tulee jokaisen luokse, koputtaen sydämen ovelle ja löytää kaikille sopivat sanat. Meidän tehtävämme on kuunnella ja vastata koputukseen, sillä Herra on tullut pelastamaan, elävöittämään ja muuttamaan, ei vain kaikkien vaan meidän jokaisen elämän."  


Teksti perustuu opetuspuheeseen 14.1.2012 vigiliassa Pyhän Kolminaisuuden katedraalissa Oulussa. Osa on lisätty blogiin, kuten esimerkiksi lainaus lopussa.


7. tammikuuta 2012

Ristinmerkki silmillä

Ristinmerkki on muuttunut vuosisatojen varrella. Varhaisimpina aikoina se esimerkiksi tehtiin peukalolla otsaan. Tarpeen tulleen sitä on tehty myös silmillä.

Neuvostoliiton ensimmäisinä vuosikymmeninä Venäjän ortodoksista kirkkoa vainottiin ankarasti. Eräs pappi vietti useita vuosikymmeniä vankileireillä. Suurimman osan näistä vuosista hän "työkseen" siivosi ulkovessoja. Näin hän kertoi: "Mille tahansa leirille minut lähetetiin, sain heti tämän tehtävän. Ehkä asiasta mainittiin tiedoissani. Se oli raskasta työtä, erityisesti talviaikaan. Talviaikaan piti hakata irti ulosteet ja sitten kuljettaa pois tai kantaa puulaatikossa. Haju tunkeutui vaatteisiin, käsiin ja kasvoihin. Muut vangit karttoivat minua, pilkkasivat ja joskus pahoinpitelivät. Leirijohdolle tuotti erityistä iloa määrätä papit tekemään tällaisia tehtäviä. He sanoivat: 'Tämä on juuri sinulle sopiva työ, olethan pappi.'"

Ilarion kuvattuna vuonna 1929 leirillä
Papille eniten tuskaa aiheutti ristinmerkin mahdottomuus likaisin - suomeksi sanottuna paskaisin - käsin. Hän ei voinut tehdä ristinmerkkiä. Uusmarttyyri arkkipiispa Ilarion Troitski (1886-1929), joka itse kuoli leireillä kokemansa kaltoinkohtelun vuoksi, antoi papille seuraavan neuvon: "Älä tee ristinmerkkiä likaisella kädellä, vaan katso ylös, alas, oikealle ja vasemmalle. Näin olet tehnyt ristinmerkin silmilläsi ja päästyäsi peseytymään tee ristinmerkki kädelläsi."


1. tammikuuta 2012

Isä muille, ei itselleen

Ortodoksipappia kutsutaan usein isäksi. "Isä Johannes, haluaisin kiittää sanoistasi", saattaisi joku vaikkapa sanoa Johannes nimiselle papille.

Heti alkuun on todettava, että sana isä ei ole titteli. Se ei siis ole arvonimi, joka on aseman, tehtävän tai jonkun muun seikan takaama nimi. Sellaisia ovat vaikkapa kirkkoherra, rovasti, presidentti tai puheenjohtaja. Nimitys isä on sen sijaan kunnioittava puhuttelu.

Ero näiden kahden välillä tulee esiin siinä, että yllä kuvattuja arvonimiä ei suoranaisesti tarvitse ansaita. Kirkkoherran toimessa oleva pappi on kirkkoherra arvonimeltään tekee hän mitä tahansa. Se on hänen tittelinsä. Niin kummalliselta kuin se ehkä kuulostaa, ei esimerkiksi kirkkoherraa tarvitse pakosta kutsua isäksi.

©Pravoslavie.ru

Papin kutsuminen isäksi on kunnioituksen, arvostuksen ja jopa rakkauden osoitus. Hänet tunnistetaan ja myös siksi tunnustetaan seurakunnan isäksi. Nimen siis antavat seurakuntalaiset, ei missään nimessä pappi itse.

Pappi ei voi itse vaatia ketään kutsumaan itseään isäksi. Kirkkoherraksi hän voi vaatia itseään kutsuttavaksi, muttei isäksi. Pastoriksi, rovastiksi tai jollain muulla arvonimellä voi vaatia itseään kutsuttavan muttei isäksi. Tämän vuoksi ei ole mielestäni oikein, että papit esittelevät itse itsensä isänä (kirjeissä, puhelimessa tai muualla). Titteli ja nimi riittää. Tai miksi ei vaikkapa pappi se ja se. Pelkkä nimikin usein käy hyvin.

Patriarkka Pavle
©Pravmir.ru

Serbian ortodoksisen kirkon edesmennyt patriarkka Pavle (k. 2009) kirjoitti asiasta näin.
Pappi ei ole "isä" itselleen, vaan muille. Hän on sitä seurakuntalaisille. He luonnollisesti kunnioituksesta kutsuvat häntä "isäksi", muttei papin itsensä pitäisi antaa sellaista nimitystä itselleen. Samanlainen suhde on nimityksien piispa ja Korkeasti Pyhitetty välillä. Muut kutsuvat piispaa Korkeasti Pyhitetyksi tai isä esipaimeneeksi mutta hän ei itse voi kutsua itseään näin ja sanoa: "Minä, Korkeasti Pyhitetty, jouduin menettelemään näin..." En minä allekirjoita: "Minä, Korkeasti Pyhitetty, Pavle..." Minä allekirjoitan: "Siunaten, piispa Pavle."