22. helmikuuta 2012

Piinaava kaipuu

"Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi." (Matt. 6:21)

Ihminen kaipaa. Kaipuu käy jopa aavan meren tuolle puolen. Se ilmenee monin eri tavoin ja on kiistatta osa ihmistä, jopa piinaksi asti.
Sivilisaatiot ovat seuraanneet toisiaan, ulkoiset olosuhteet ovat muuttuneet ja maapallon kasvot ovat muuttuneet, mutta hengellinen jano on tuhoutumaton. Sammumaton hengellinen jano, jopa piinaksi asti, on ihmisen osa. Tämä kallisarvoinen lahja on annettu ihmiselle merkiksi ja osoituksena hänen ihmisyydestään. Kallisarvoinen se on siksi, ettei se anna ihmiselle löytää rauhaa yksin eläimellisessä onnessa, vaan aina vetää häntä ylöspäin ja antaa hänelle osallisuuden ilosta vailla vertaa. Piina se on siksi, että se niin usein on ihmisen maallisten ja alhaisten vaistojen vastainen, ja tämä aiheuttaa kamppailua, etsintää ja rauhattomuutta.
Schmemann
Ortodoksipappi Alexander Schmemann (k. 1983) sanoi näin yhdessä radiopuheessa. Puhe oli siinä mielessä erikoinen, että se lähetettiin lännestä itään - Yhdysvalloista Neuvostoliittoon. Hän piti näitä radiopuheita vuosia. Hän yritti niissä tavoittaa maallistettujen ihmisten sydämiä. Neuvostoliittohan ei niinkään maallistunut, vaan maallistettiin. Radiolähetys ei ollut viranomaisten suosiossa.

Monelle Schmemannin kuuntelijalle usko oli mummojen jorinaa ja jotain menneen maailman juttuja. Silti se vain ei suostunut häviämään. Schmemannin mukaan se ei tule häviämäänkään.
Uskonto on perusluonteeltaan juuri ihmisen kaipuun merkki ja läsnäolo maailmassa. Samalla tavoin kuin savu kertoo lähellä olevasta tulesta, vaikka emme edes sitä näkisi, niin uskonto missä muodossa tahansa on luotettava todistus ettei ihmisen hengellinen jano ja etsintä lakkaa..."
Mitä janoamme? Mistä tässä janossa on kyse? Millä tämä jano sammutetaan? Tätä kysyi Schmemann lopuksi kuulijoiltaan Neuvostoliitossa - ja myös meiltä. Moni aate on väittänyt tätä kaipuuta - "janoa" - turhaksi ja jopa valheeksi, mutta tässä kaipuussa on kyse ihmisyyden merkistä ja osoituksesta. Ihminen kaipaa, piste.

Ortodoksinen kirkko on astunut paaston tielle. Paaston yksi tarkoitus onkin auttaa ihmistä löytämään itsessään oleva "jano" ja "nälkä". Ihmisen "nälkä" ei hoidu yksin leivällä.


8. helmikuuta 2012

Mitä haluamme ja mitä tarvitsemme

Ortodoksinen kirkko on jo toden teolla valmistautumassa pääsiäispaastoon, suureen paastoon. Parhaillaan vietetään paastonajan valmistusviikkoja.

Valmistusviikot nimensä mukaisesti valmistavat ihmisiä paaston koitokseen. Usein tällöin puhutaan laskeutumisesta paastoon. Tämä tapahtuu vähitellen viikkojen aikana sillä ihmisen on vaikea yhtäkkiä ryhtyä paaston ponnisteluun. Paastoon ei siis hypätä, vaan siihen laskeudutaan.

Nyt valmistusviikot ovat jo ehtineet siihen vaiheeseen, että laskeutuminen paastoon näkyy myös ruokavaliossa. Tämä puoli on tärkeä muistaa, sillä paastoaminen on aina tarkoittanut myös paastoamista - ihan kirjaimellisesti. "Hengellinen paasto" on kaunis ajatus, mutta kovin yksipuolinen. Ihminen ei ole ruumiiton olento, vaan mitä suuremmassa määrin myös lihaa ja verta. Tämäkin puoli ihmisessä osallistuu paastoon ja sen unohtaminen on itse asiassa kehon (ja kaiken muunkin aineellisen) salakavalaa väheksymistä.

Tuomiosunnuntaita (12.2.2012) kutsutaan lihapyhälaskuksi. Tällöin luovutaan lihasta. Viikko myöhemmin on sovintosunnuntain (19.2.2012) vuoro, jota vuorostaan kutsutaan maitopyhälaskuksi. Silloin luovutaan maitotuotteista. Sitten alkaakin suuri paasto. Paastoaminen jatkuu aina pääsiäisyöhön saakka.

On tärkeää huomata, että sisäisen valmistautumisen rinnallle tulee myös ulkoinen. Valmistusviikkoihin siis kuuluu myös valmistautuminen paaston ulkoiseen puoleen. Molempia tarvitaan.

Aluksi jokainen voi "harjoitella" paastoamista. Ensi viikolla voi syödä kala- tai kasvisruokaa. Molempia on usein hyvin tarjolla myös kouluissa sekä työpaikoilla. Kotona voi syödä kalapuikkoja, puuroa tai kasvishernekeittoa. Aamupalalta jätetään leikkeleet pois ja leivän päälle voi levittää vaikkapa hilloa. Suurin haaste ei kuitenkaan ole ruokalistassa, vaan se taitaa olla korvien välissä.

Lopetan kirjoitukseni lyhyellä patriarkka Bartolomeoksen (s. 1940) opetuksella koskien paastoa: "Sitä odotetaan kaikilta ortodoksisilta kristityiltä... Se merkitsee sitä, että jokaisen ortodoksisen kristityn tehtävä on harjoittaa vapaaehtoista itsehillintää ruoan ja luonnon tuotteiden kulutuksessa. Jokaisen meistä tulisi tehdä selvä ero sen välillä, mitä haluamme ja mitä tarvitsemme."

Patriarkka Bartolomeos ©Massimo Finizio