29. heinäkuuta 2012

Pyhä hullu, grillattu diakoni ja Jumalan inhimilliset kasvot

Houkka Vasili

Elokuun alussa ortodoksinen kirkko viettää autuaan Vasili Moskovalaisen, Kristuksen tähden houkan päivää. Hän on yksi tunnetuimmista Kristuksen tähden houkista Venäjän ortodoksisessa kirkossa.

Autuas Vasili syntyi joulukuussa vuonna 1468 Moskovan lähistöllä. Kuusitoistavuotiaana alun perin suutariksi aikonut autuas Vasili aloitti elämänsä Kristuksen tähden houkkana. Hän käveli lähes alastomana Moskovan kaduilla, riippumatta siitä oliko kesä tai talvi. Hän harrasti myymälävarkauksia ja antoi ottamansa köyhille ja nälkäisille.

Kerrotaan, että hän jopa torui tsaari Iivana Julmaa (1530-1584) hänen julmuudestaan ja kunnioituksen puutteestaan jumalanpalveluksissa. Yhden tarinan mukaan hän tarjosi tsaarille lihaa pääsiäispaaston aikana sanoen, että ei ollut väliä söikö hän lihaa vai ei, koska hän oli murhaaja. Autuas Vasili kuoli elokuun 2. päivänä 1557 ja itse Moskovan metropoliitta Makari (1482-1563) toimitti hautajaiset.

Mitä voi oppia Kristuksen tähden houkilta? Ainakin heiltä oppii sen, että houkan pyhyys haastaa ihmisten käsitykset pyhyydestä ja osoittaa houkan epäsovinnaisuuden tuomaan vapauteen.


Pyhä ihminen on aina haaste ympäristölleen, mutta erityisen haasteellisia ovat Kristuksen tähden houkat – pyhät hullut. Nämä ristiriitaiset hahmot ovat ihmisten kaikenlaiselle sovinnaiselle elämäntavalle käveleviä protesteja. He ovat jopa usein haaste itse kirkolle.

Pyhyys ylittää odotetun. Se ei ole stereotyyppistä. Poikkeavat ihmiset paljastavat muiden ihmisten sovinnaisuuden. Verrattuna heihin ihmiset ovat auttamattomasti sovinnaisia. He paljastavat räikeästi monen tavanmukaisuuden elämässä ja myös uskossa. Ehkä tämä on syvin syy heidän nimittämiseensä häiriköiksi.

Houkat pyhinä häirikköinä haastavat ihmisiä miettimään elämäänsä. He ovat myös haasteita yhteiskunnalle, jonka silmissä natsien juutalaisvainojen keskeinen tekijä oli "suhteellisen tervejärkinen" (kuten psykiatrit aikanaan häntä luonnehtivat).

Houkka elää vapaana. Metropoliitta Kallistos Ware (s. 1934) kirjoittaessaan heistä painottaa houkkien vapautta. Metropoliitta kirjoittaa:
"Houkka on vapaa normaaleista perhesiteistä - ’ei kenenkään poika, ei kenenkään veli, ei kenenkään isä’ – ja koditon maankiertäjä, usein karkotettu. Yleensä hän ei ole erakko, vaan elää ihmisten keskellä. Samalla hän pysyy kuitenkin jotenkin vieraana, maanpakolaisena järjestäytyneen yhteiskunnan reunamilla, hän elää maailman keskellä olematta silti maailmasta. Houkka on vapaa ja vieras…"
Suurin osa ihmisistä pelkää menettävänsä kasvonsa. He pelkäävät maineensa puolesta. Ihminen on usein julkisuuskuvansa vanki. Yksi silmä vilkuilee maineen perään. Houkat ovat vapaat tästä kaikesta.

Vasili Moskovalaisen päivänä - ja muidenkin houkkien muistopäivinä - ihmisiä kutsutaan miettimään elämäänsä peilinään pyhät hullut. Heidän vapautensa ja rohkeutensa innoittavat kristittyjä todistamaan uskostaan - maineenkin menettämisen uhalla.


Marttyyri Laurentius

Yksi tunnetuimmista martyyreista on Rooman diakoni Laurentius. Lukuisat ovat ne hänelle pyhitetyt kirkot. Suomessakin löytyy keskiaikaisia kirkkoja pyhitettyjä hänelle, muun muassa Lohjalla ja Vantaalla.

Toisella vuosisadalla kirkko oli jo vakiinuttanut paikkansa. Se ei kuitenkaan ollut kaikkien mieleen. Vasta vuosikymmenien päästä vainot loppuisivat. Elokuun 6. päivänä vuonna 258 paavi Sixtus tapettiin. Hän oli ehtinyt olla paavina vain vajaan vuoden, ennen kuin hänet teloitettiin. Hän oli keisari Valerianuksen johtamien vainojen ensimmäisiä uhreja. Monta piispaa ja pappia kuoli marttyyrina tässä vainoaallossa. Yksi tunnetuimmista on Sixtuksen luottodiakoni Laurentius.


Diakonina Laurentiuksen pääasiallisena tehtävänä oli pitää huolta köyhäinavusta ja muusta laupeudentyöstä Roomassa. Kristityt olivat tunnettuja laupeudentyöstään, joka ei kaihtanut ketään. Antiikin maailmassa käsitys ihmisten arvosta ei ollut kovinkaan kehittynyt. Sanottiinhan esimerkiksi orjia "työkaluiksi". Ei ne siis oikein olleet ihmisiä. Suhde heihin oli kuten nykyään ihmisillä eläimiin. Orja saattoi jopa olla lemmikkiorja, mutta silti juuri lemmikki, ei ihminen. Ei kristinuskon myötä orjuus heti poistunut, mutta käsitys ihmisestä muuttui yllättävän nopeasti. Kasvottomat saivat kasvot - ihmisarvon.

Paavi Sixtuksen kuoleman jälkeen diakoni Laurentius oli tulilinjalla. Pääsyy saattoi olla hänen hallussaan olevat rikkaudet. Vaatihan laupeudentyö varantoja. Laurentius saikin määräyksen luovuttaa Rooman kirkon varallisuuden keisarille. Laurentius jakoikin varallisuuden Rooman köyhille ja mennessään keisarin luokse hän toi mukanaan joukon köyhiä. Vainoojat tiedustelivat kirkon rikkauksien perään. Tähän Laurentius vastasi osoittamalla köyhiä ja sanoi: "He ovat kirkon rikkaus."

Keisari oli raivon partaalla ja määräsi diakonin kidutettavaksi ja sitten teloitettavaksi. Mieluiten diakoni kuolisi kidutuksen aikana kauheisiin tuskiin. Perinteen mukaan Laurentius laitettiin hiillokselle hitaasti paistumaan kuoliaaksi. Jumalan vahvistamana hän kesti kidutuksen ja tarinan mukaan jopa pilkkasi kiduttajiaan sanoen: "Olen jo tältä puolelta kypsä. Kääntäkää minut!"

Lopulta Laurentius menetti henkensä. Jo varhain häntä kunnioitettiin pyhänä ja muun muassa 300-400 lukujen isät Augustinus ja Leo Suuri ovat kirjoittaneet opetuspuheet hänestä.

Kriittinen mieli epäilee kaikkea. Laurentiuksen elämää ja erityisesti hänen kuolemaansa on kyseenalaistettu. Tässä ei ole mitään uutta. Tosiasia on, että Laurentius on ollut olemassa ja kuoli keisarin vainoissa. Paljoa voidaan epäillä, mutta hänen elämänsä suurin tosiasia on totista totta - hän kuoli marttyyrina Kristuksen tähden.


Jumalan inhimillset kasvot

"Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt." Nämä sanat eivät ole ateistin, vaan ne ovat apostoli Johanneksen kirjoittamat. Tämä on syytä pitää nöyrästi mielessä.

Liian usein jumalakuvamme on inhimillisten vaikuttimien muokkaamia. Jo antiikin aikana tämä oli oivallettu, kuten Ksenofanes (570 – 480 eKr.) asian osuvasti ilmaisi: "Jos härillä ja hevosilla ja leijonilla olisi kädet ja ne osaisivat käsin maalata ja tehdä teoksia niin kuin ihmiset, niin hevoset tekisivät jalojen ratsujen kaltaisia, härät uljaiden härkäin kaltaisia jumalhahmoja ja jokainen laji hahmoja oman kuvansa mukaan."


Jo tämän vuoksi on syytä muistaa, että Kirkon opetuksen mukaan Jumala todella on pohjimmiltaan sanomaton, tutkimaton, näkymätön ja käsittämätön, kuten me myös liturgiassa rukoilemme.

Emmekö siis saa muodostaa kuvaa tai käsitystä Jumalasta? Apostoli Paavalin mielestä saamme ja voimme. On olemassa "kuva", joka paljastaa kuka "näkymätön" Jumala on (Kol.1:15). Tämä kuva on Kristus. Edellä lainattu apostoli Johanneksen lause jatkuu näin: "Ainoa Poika, joka itse on Jumala ja joka aina on Isän vierellä, on opettanut meidät tuntemaan hänet." (Joh.1:18). Näkymätön ja käsittämätön Jumala on paljastanut kasvonsa.

Dogmatiikka tuntee käsitteen "ilmoitus". Se saattaa kuulostaa hyvinkin tekniseltä, dogmaattselta. Kaikkein yksinkertaisimmillaan se kuitenkin tarkoittaa, että sanomaton, tutkimaton, näkymätön ja käsittämätön - meidän silmissämme usein kasvoton - Jumala on Kristuksessa lopullisesti paljastanut kasvonsa.

Ortodoksinen kirkko viettää 16. elokuuta aiheemme kannalta merkittävän ikonin juhlaa - Kristuksen käsittätehdyn ikonin juhlaa.

Seisoessamme tämän ikonin edessä, johon kuvataan useimmiten vain Kristuksen kasvot, voimme muistuttaa mieleemme, että katselemme ihmiseksi tulleen Jumalan kasvoja – hänen silmiään ja vaikkapa ilmettään. Voimme ehkä toistaa erän munkin sanoja: "Minä olen sinun, sinä olet minun."


Elokuun 2. päivänä on autuaan Vasili Moskovalaisen juhla. Marttyyri Laurentiuksen juhlaa vietetään 10. päivä elokuuta. 16. päivä elokuuta on Kristuksen käsittätehdyn ikonin juhla. Osa teksteistä on ilmestynyt aikaisemmin Ortodoksi.net:ssä.


24. heinäkuuta 2012

Papilta kysyttyä 15

Peitteen heiluttaminen liturgiassa? Onko Jumala mies vai nainen? Onko vastasyntynyt lapsi syntinen?

Peitteen heiluttaminen liturgiassa?

Tässä viitataan uskontunnustuksen aikana tapahtuvaan suuren ehtoollispeitteen heiluttamiseen. Perinteisesti sitä kutsutaan "ilmaksi".
Pappi nostaa ehtoollispeitteen, ilman, heiluttaa sitä pyhien lahjojen yläpuolella ja lukee hiljaa uskontunnustuksen. Jos jumalanpalvelusta toimittamassa on useampia pappeja, niin he tekevät samoin... (Papin käsikirja)
Ortodoksisessa jumalanpalveluksessa on usein kyse tuhansia vuosia vanhoista asiosta. Sata vuotta on vielä ihan "nuorta" ortodoksisessa kirkossa. Kerrostumia on siis paljon ja myös merkityksiä. Esimerkiksi ehtoollispeitteillä on monta eri merkitystä riippuen liturgiaan vaiheesta. Tämä siis ihan käytännöllisen puolen lisäksi. Keskityn nyt vain uskontunnustuksen aikana tapahtuvaan.

© ОВЦС

Yritän olla ytimekäs. Vanhoissa ohjeissa, nyt on siis kyse ensimmäisestä vuosituhannesta, ei ole mainintaa heiluttamisesta, vaikkakin eräässä 500-luvun lähteessä on siitä viittauksia. Toki ehtoollispeitteet olivat käytössä. 1000-luvun paikkeilla alkaa lähteissä ilmetä ehtoollispeitteen heiluttamista ja sen nykymuodon käytänteitä.

Ensimmäinen selkeä maininta nykykäytännöstä löytyy 1400-luvulta. Siihen tietenkin kulkee monta liturgista "jokea". Monet jumalanpalveluskäytännöt ovat juuri tällaisten kerrostumien tulosta tai "purojen" yhteenvirtaus.

Miksi sitten heiluttaa? Toistuva selitys on viittaus Pyhän Hengen läsnäoloon. Ele yrittää kertoa, että Pyhä Henki on läsnä. On hyvä muistaa, että juuri on alkamassa itse ehtoollisen vietto. Juuri ennen tätä diakoni ja pappi ovat käyneet tämän vuoropuhelun ja seuraava rukous luettu.
Pyhä Henki tulee päällesi ja Korkeimman voima varjoaa sinut. Sama Henki tulee toimittamaan kanssamme tätä pyhää palvelusta kaikkina elämämme päivinä.
Armosi hyvä Henki tulisi meidän, näiden esillä olevain lahjain ja koko kansasi päälle.
Loppujen lopuksi ei ole kyse historiasta, arkeologiasta tai jostain muusta "teknisestä", vaan eleestä mikä "paljastaa" tai "kielii" mitä ihmeellistä ja taivaallista on tapahtumassa. Sergei Radonežilaisen (k. 1392) elämänkerrassa kerrotaan:
Kaksi hyveellistä ja hurskasta munkkia saivat nähdä hämmästyttävän näyn, kun Sergei palveli alttarissa. Pyhittäjän takana he näkivät ilmiselvästi myös enkelin palvelemassa ja näky sai heidät pyhän pelon valtaan. Myös munkki Simeon näki samanlaisen näyn: Kun Sergei palveli alttarissa, hänen ympärillään kieppuivat valon lieskat, kirkkaina leimahtelivat pyhät liekit syöksähdellen säteilevinä pyörteinä ehtoollismaljaan...


Onko Jumala mies vai nainen?

Ortodoksisessa liturgiassa Jumalaa sanotaan sanomattomaksi, tutkimattomaksi, näkymättömäksi ja käsittämättömäksi. Tämä uskon perustotuus on hyvä pitää mielessä.

Liian usein jumalakuvamme on inhimillisten vaikuttimien muokkaama. Jo antiikin aikana tämä oli oivallettu, kuten Ksenofanes (570 – 480 eKr.) asian osuvasti ilmaisi.
Jos härillä ja hevosilla ja leijonilla olisi kädet ja ne osaisivat käsin maalata ja tehdä teoksia niin kuin ihmiset, niin hevoset tekisivät jalojen ratsujen kaltaisia, härät uljaiden härkäin kaltaisia jumalhahmoja ja jokainen laji hahmoja oman kuvansa mukaan.
Jumalalla ei ole sukupuolta, hän ei ole mies eikä nainen. Jo Gregorios Teologi (300-luku) korosti, ettei käsitteitä saa ottaa liiaksi kirjaimellisesti. Käsitteet ovat vain käsitteitä, tärkeitä, mutta silti vain viittauksia. Gregorios hieman huvittuneena totesi, että jos käsitteet otetaan liian kirjaimellisesti, niin silloin Jumala on mies, koska sanat jumala (theos) ja isä (pater) ovat maskuliinisia, kun taas feminiininen sana jumaluus (theotes) tekee Jumalasta naisen. Pyhä Henki olisi tämän logiikan mukaan peräti sukupuoleton (koska sana pneuma on neutri), Gregorios päättelee.

Gregorios
©Azbuka

Kysymystä voi pohtia hieman enemmänkin. Tarkoitan siis ihmissanoja kuvaamassa Jumalaa.

Ortodoksiteologi Vladimir Losski (k. 1958) esitti Idän kirkon mystinen teologia -klassikkoteoksessaan, että ortodoksisen kirkon perinne on suosinut hyvinkin "karkeita" sanoja Jumalasta. Esimerkkejä olkoon vaikka puhe Jumalan "käsistä", "kasvoista", "kävelemisestä" ja muita vastaavia. Ne ovat tuttuja Raamatusta. Toki "ylevämpiä" sanoja on myös käytössä, kuten vaikkapa ääretön, olevainen tai yliolevainen.

Losskin huomio oli, että juuri "karkeat" sanat ovat usein parempia, sillä niiden kanssa ei ole vaaraa tulla otetuksi liian kirjaimellisesti. Ne eivät käsitteinä muodostu epäjumaliksi, kun taas sen sijaan juuri liian "hienojen" sanojen kohdalla usein unohtuu niiden loppujen lopuksi olevan vain ihmisen luomia käsitteitä.

Miksi sitten puhua Jumalasta Isänä ja Poikana? Eikä Äitinä ja Tyttärenä? Itse asiassa perinteessä löytyy hieman äiti-kieltä. Ne ovat kuitenkin harvassa, voisi sanoa poikkeuksia. Syy perinteisiin sanoihin on se, että ne ovat annettuja. Ortodoksinen kirkko ei ole niitä valinnut. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että Kristus puhui itsestään Poikana ja kutsui Jumalaa Isäksi.


Onko vastasyntynyt lapsi syntinen?

Ei ole. Ei missään nimessä. Ikävä kyllä näin joskus väitetään ja myös jotkut kristityt niin tosiaan opettavat. Tätä on jopa kutsuttu harhaopiksi. Ortodoksisen kirkon opetus aiheesta on siis toisenlainen.

Ortodoksinen kirkko puhuu tässä kohdin enemmänkin langenneisuudesta, kuin syntisyydestä.

Sanoilla on merkittävä ero. Synti ja syyllisyys siihen vaatii ihmisen valintaa ja tahtoa. Vastasyntynyt ei ole syntiä tehnyt, eikä tee pitkiin aikoihin. Itse asiassa ortodoksisessa kirkossa katumuksen sakramenttiin osallistutaan aikaisintaan noin esikouluikäisenä. Joskus aikaisemmin. Mitä sitten on mainittu langenneisuus? Mitä se tarkoittaa, että kaikki on langennutta ja niin myös vastasyntynyt?

Juuri syntynyt...
©Wikipedia

Paljon puhutaan perisynnistä. Käsite on jokseenkin vieras ortodoksiselle kirkolle, ainakin jos se tarkoittaa perittyä syyllisyyttä. Kyse on siis ensimmäisen ihmisen synnistä ihmisyyden alkuhämärissä. Kertomus on varmaan tuttu - Aadam ja Eeva, käärme ja kaikki muu.

Aadamin synti oli hänen syntinsä. Ihminen ei peri hänen syntiään tai syyllisyyttään. Aadamin synnin myötä ihmisyys ja koko maailma kuitenkin lankesi. Langenneisuus on siis "perinnöllistä" ja on kaikkialla ja kaikessa. Tästäkin huolimatta ihminen ja koko maailma on Jumalan rakastamaa. Näin ortodoksinen kirkko ymmärtää maailman ympärillämme.

Kukaan ei varmaankaan väitä maailmaa täydelliseksi ja siitä varmistuakseen riittää yksien uutisten seuraaminen. Kukaan ei myöskään varmaankaan väitä, että vastasyntynyt lapsi on kuolematon, kykenemätön sairastumaan tai koskaan tekemään mitään väärin. Ihmisenä hän on Aadamin "perillinen" ja näin ollen langennut. Hän ei kuitenkaan henkilökohtaisesti ole syyllinen mihinkään. Voisi sanoa hänen olevan viaton. Jo puhe kastamattomien lasten kadotuksesta on ortodoksisen kirkon silmissä hirvittävää ja jopa Jumalaa pilkkaava puhetta.

Haluan päättää kirjoituksen ortodoksipappi John Meyendorffin (k. 1992) sanoihin Bysantin teologia - Opillisia kysymyksiä -kirjasta. Meyendorff kiteyttää hyvin asian ja ilmaisee ortodoksisen näkökannan kysymyksestä. Sanat ovat hieman teologisia, mutta niihin kannattaa keskittyä. Näin hän kirjoittaa:
"'Aadamin tekemä väärä valinta aiheutti intohimon, turmeluksen ja kuolevaisuuden'. Se ei kuitenkaan aiheuttanut perintönä kulkevaa syyllisyyttä. Idän ja lännen käsitysten vastakohtaisuus tässä asiassa korostuu selvemmin idän kirkkoisien tarkastellessa kasteen merkitystä... [Augustinuksen näkökannan mukaan] lapset syntyvät syntisinä, ei siksi, että he olisivat henkilökohtaisesti tehnet syntiä, vaan koska he ovat tehneet syntiä 'Aadamissa'. Heidän kasteensa on sen tähden myös kaste 'syntien anteeksi antamiseksi'. Samoihin aikoihin Augustinuksen itäinen aikalainen Tedoret Kyyroslainen kieltää yksikantaan, että uskontunnustuksen kaavaa 'syntien anteksi antamiseksi' voitaisiin soveltaa lapsikasteeseen. Teodoretin mielestä 'syntien anteeksi antaminen' on itse asiassa vain kasteen sivuvaikutus, vaikkakin se on täysin todellinen aikuiskasteessa. Aikuiskastehan oli varhaisen kirkon normi ja siinä synnit todella 'saadaan anteeksi'. Mutta kasteen pääasiallinen merkitys on Teodoretin mukaan laajempi ja positiivisempi. 'Jos kasteen ainoa merkitys olisi syntien anteeksi antaminen', hän kirjoittaa, 'miksi silloin kastaisimme vastasyntyneitä lapsia, jotka eivät ole vielä syntiä maistaneet? Mutta kasteen mysteerio ei rajoitu tähän; se on suurempien ja täydellisempien armolahjojen lupaus. Se sisältää tulevaisen ilon lupaukset; se on tulevan ylösnousemisen kokemista ennakkoon, liittymistä meidän Herramme kärsimykseen, osallistumista Hänen ylösnousemukseensa, pelastuksen viitta, ilon vaate, valon puku, tai pikemminkin se on itse valkeus.' Kirkko siis kastaa lapset, ei 'antaakseen anteeksi' heidän vielä tekemättömät syntinsä, vaan antaakseen heille uuden, kuolemattoman elämän, jota heidän kuolevaiset vanhempansa eivät pysty heille antamaan..."
Otetaan hieman järeämpi kirkkoisä. Johannes Krysostomos (k. 407).
Vaikka monet ajattelevat kasteen lahjan olevan vain syntien anteeksianto, olemme laskeneet niitä olevan kymmenen. Tästä syystä kastamme myös vauvoja, vaikka he ovat synnittömiä, että he saisivat pyhityksen lahjan, rauhan, lapseksi ottamisen ja veljien ja sisarien perinnön Kristuksen jäseninä, ja tulla Pyhän Hengen asuinpaikoiksi. (Kolmas opetuspuhe kastettaville, kohta 6)
Tietenkään ortodoksinen kirkko ei kiistä langenneisuutta, Aadamin syntiä ja sen seurauksia - "perisyntiä". Katastrofaaliset seuraukset sillä, vaikkakin ortodoksinen kirkko ei lähde "äärimmäiseen pessimismiin".


Papilta kysyttyä -sivulla kootusti kaikki Papilta kysyttyä -kirjoitukset. Sivulla löytyy ohjeet kysymysten lähettämistä varten. Toivottavasti etsimäsi kysymys ja vastaus löytyy.


23. heinäkuuta 2012

Papilta kysyttyä 14

Uskonnonopetus? Onko luterilainen kristitty? Pitääkö käydä jumalanpalveluksissa?

Uskonnonopetus?

Ajankohtainen aihe. Aiheesta on keskusteltu paljon. En aio käsitellä aihetta sen laajemmin. Pari ajatusta ajattelin kuitenkin esittää.

Suomen ortodoksinen kirkko on toivonut, ettei uskonnonopetusta vähennettäisi kouluissa. Arkkipiispa Leon (s. 1948) mukaan opetus luo kansalaistaitoa. "Uskonto on keskeisessä osassa nuorten maailmankuvan muodostumisessa ja siksi perusopetuksessa pitää olla laaja määrä tietoutta sekä omasta että muista uskonnoista", arkkipiispa toteaa.
Ensimmäisellä luokalla koulussa opettaja kysyi ’Milloin on joulu?’. Sain vastata ja kerroin sen olevan joulupäivänä 25. joulukuuta. Koko luokka alkoi tietenkin nauramaan. Opettaja sanoi, että ’Kyllä se on 24. päivä’. Koska tiesin olevani oikeassa intin opettajalle takaisin, johon hän sanoi ’Mutta sitä vietetään aattona’.
Näin muistelee jo aikuinen diakoni Jaakko Vainio (Ortodoksinen Seurakuntaviesti 6/2011, s. 4). Kertomus on hauska, mutta ekaluokkalaiselle Jaakolle koko luokan naurut eivät varmastikaan olleet mieluisat. Rohkeana hän kuitenkin piti pintansa ja opettaja peitti tietämättömyytensä nokkelalla vedolla.


Videopätkä on suositusta yhdysvaltalaisesta television komediasarjasta Seinfeld. Kyseessä oli yksi maailman suosituimmista ja tunnetuimmista sarjoista. Se pyöri vuodesta 1989 vuoteen 1998. Videopätkän kohtaus on raamatullinen. Jos et tiedä mistä kertomuksesta on kyse on raamatuntuntemuksessasi hieman parantamisen varaa. Kyseessä ei ole mikään kaikkein erikoisin kohta Raamatussa, jonka vain kaikkein innokkain lukija tietää, vaan sellainen yleissivistykseen kuuluva. Lopussa paljastetaan mikä.

Nykyään yliopistotason kirjallisuuden opinnoissa täytyy opettaa ramatuntuntemuksen perusteita. Mitä ihmettä joku ehkä miettii? Miksi ihmeessä? Syy on se, että Raamatun tunteminen on niin heikkoa monella. Edes Raamatun peruskertomuksia ei osata. Ongelmaksi tämä tietämättömyys osoittautuu, kun opiskelijan pitäisi tutusta vuosituhantiseen länsimaiseen kirjallisuuteen. Harvassa ovat ne klassikkoteokset tai vaikka jopa tv-sarjat, joiden ymmärtämiseksi ei tarvitsisi osata edes hieman Raamattua. Helsingin yliopistossa yleisessä kirjallisuustieteessä kurssivaatimuksissa on 1. Mooseksen kirjan, Saarnaajan kirjan, Laulujen laulun ja Johanneksen evankeliumin lukeminen (Yleisen kirjallisuustieteen opinto-opas 2011-2013). Hyvähän tämä on, mutta ei sillä pitkälle pärjätä, jos muuta ei tiedetä.

Uskonnonopetus kouluissa on yleissivistävää, mutta samalla se on kasvatusta. Se ei ole vain Raamatun lukemista, vaikkakin esimerkkini yllä ovat aika raamatullisia. Se on paljon muutakin. Se on myös esimerkiksi tutustumista vieraisiin uskontoihin - ystäviemme, naapureiden ja muiden uskontoihin. Ensin pitäisi kuitenkin tuntea edes jotenkin omansa.

Toki kasvatuksen päävastuu on vanhemmilla - tämä koskee myös uskontoa - mutta koululla on oma roolinsa. Koulumaailma voi toki muuttua. Ei ortodoksinen kirkko siihen kaadu, se on nähnyt vuosituhansien aikana kaikenlaista.

Perusviisaus on se, että voidakseen olla perustellusti jotain mieltä jostakin, niin täytyy tietää edes jotain aiheesta. Muodostakseen oman suhteensa uskontoon - vaikkapa omaansa - on tiedettävä jotain siitä. Koulussa tutustutaan maailmaan ympärillämme ja siihen kuuluvat uskonnot, huolimatta mielipiteestä joka ihmisellä niistä on. On jotenkin hassua "leikkiä" ettei uskontoa ole, että se on olemassa korkeintaan "yksityisasiana", tai ettei sillä ole merkittävää asemaa maailmassa.

Seinfeld-videopätkä viittaa kuningas Salomon viisauteen tuomioissaan (1. Kun. 3:16-28). Jos et tiedä mitä suluissa oleva tarkoittaa on paras oppia.


Onko luterilainen kristitty?

On. Luterilainen on kristitty. Piste. Toivottavasti kukaan ei tätä epäile. Ortodoksinen kirkko ei ainakaan tätä epäile.

Yksi arvovaltaisin kannanotto ortodoksisen kirkon suhteesta muihin krisittyihin on Venäjän ortodoksisen kirkon Perusperiaatteet suhteissa toisuskoisiin -asiakirja. Lähtökohtana ortodoksiselle kirkolle on usko, että juuri se on Kristuksen perustama kirkko. Kirkko ihan isolla k-alkukirjaimella.

Muut kristilliset kirkot ja yhteisöt ovat eri tavoilla joko lähellä tai etäällä ortodoksisesta kirkosta. Erossa olevien kristittyjen asema ei antaudu "ykinkertaisen määrittelyn" alaiseksi. Kristittyjen hajaannuksesta huolimatta sitä yhdistää Jumalan sana, usko Kristukseen Jumalana ja ihmiseksi tulleena Vapahtajana, ja vilpitön hurskaus, toteaa asiakirja.

Ortodoksinen kirkko suhtautuu luterilaisuuteen kunnioituksella. Suomessa se on hyvin kiitollinen luterilaiselta kirkolta saamastaan tuesta. Kipuilua on toki myös ollut.

Luther
©Wikipedia

Luterilaisuuden juuret ovat lännessä 1500-luvulla tapahtuneissa kirkollisissa mullistuksissa. Keskeinen hahmo on saksalainen Martti Luther (k. 1546). Hyvin varhaisessa vaiheessa luterilaiset oppineet olivat yhteydessä ortodoksiseen kirkkoon. He halusivat esitellä uutta uskoaan ja saada tukea ajatuksilleen. Kirjeenvaihto loppui lyhyeen, sillä itse patriarkka Konstantinopolissa totesi ettei edellytyksiä opillisten kysymysten pohdiskeluun ole. Erimielisyydet olivat siis perustavanlaatuisia.

Blogikirjoitukseni ei ole tarkoitus loukata. Se ei ota huomioon läheskään kaikkea. Viime aikoina on tapahtunut paljon selvennyksiä ja lähestymistä. Toki on myös tapahtunut etääntymistä.

Paljon hyvää seuraa, jos kunnioitamme toisiamme kilpaa. Hyviä neuvoja ja ohjeita löytyy Ekumenian hyvät tavat -asiakirjassa.


Pitääkö käydä jumalanpalveluksissa?

Hyvä kysymys. Tietenkin pitää. Toki ymmärrän, että niistä voi etääntyä. Elämässä saattaa tulla sellainen "kuiva kausi" ilman jumalanpalveluksia.

Jumalanpalveluksissa pitäisi käydä mutta ketään ei tietenkään voi pakottaa. Ortodoksinen kirkko ei ole diktatuuri. Se ei kaipaa robootteja tai nukkeja. Se ei pakota tai uhkaa ketään.

Kirkossa käyminen on siis tärkeää. Kaikki ovat tervetulleita jumalanpalveluksiin - ehdoitta ja poikkeuksetta. Itse Kristus kutsuu meitä: "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon." (Matt. 11:28) "Kristuksen valkeus säteilee kaikille", sanotaan eräässä jumalanpalveluksessa.

Arkkipiispa Herman Aavin (k. 1961) eräästä opetuspuheesta Taivaan kartano (1943) nimisessä kirjasessa on mielenkiintoinen kertomus. Se taitaa alunperin olla yhdysvaltalainen kertomus. Lyhyt kertomus korostaa kirkossa käymisen tärkeyttä. Eräs herra ihmetteli palvelijansa ahkeraa osallistumista jumalanpalveluksiin. Miksi käyt niin usein kirkossa herra kysyi toruvasti. Sanomatta mitään palvelija otti hehkuvasta hiilloksesta hiilen erilleen. Hiilen hehku hiipui ja se mustui. Hetken päästä palvelija nosti mustuneen hiilen takaisin hiillokseen, ja taas se hehkui. Tämän vuoksi käyn useasti kirkossa, palvelija vastasi.

Kertomus on oivallinen ja kaikki saavat siitä ajateltavaa.

Arkkipiispa Herman
©Ortodoksi.net

Ortodoksinen kirkko on yhteisöllinen. Se ei ole tätä tämän hetken päähänpistosta. Se on yhteisöllinen koska kristillinen usko on yhteisöllistä. Varhainen latinalainen kristillinen sanonta kuului: Solus Christianus nullus Christianus. Kristitty yksin ei ole kristitty. Etääntyminen jumalanpalveluksesta ja muusta seurakunnan elämästä on uskonvastaista.

Varhaista ajattelutapaa edustaa myös kirkon vertaaminen ruumiseen tai kehoon. Ajatus on apostoli Paavalin, mutta juuret ovat tietenkin itse Kristuksen opetuksessa. On syytä lainata Paavalin omia sanoja. Ne ovat selittämättäkin selviä.
Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin. Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä. Eihän ruumiskaan muodostu yhdestä jäsenestä vaan monista. Vaikka jalka sanoisi: 'Koska en ole käsi, en kuulu ruumiiseen', se silti kuuluu ruumiiseen. Ja jos korva sanoisi: 'Koska en ole silmä, en kuulu ruumiiseen', se silti kuuluu ruumiiseen. Jos koko ruumis olisi pelkkää silmää, olisiko silloin kuuloa? Tai jos se olisi pelkkää korvaa, olisiko silloin hajuaistia? Jumala on kuitenkin asettanut ruumiiseen kaikki eri jäsenet niin kuin on nähnyt hyväksi. Jos kaikki olisi yhtä ja samaa jäsentä, olisiko silloin mitään ruumista? Jäseniä on kuitenkin monta, kun taas ruumis on yksi. Ei silmä voi sanoa kädelle: 'Minä en tarvitse sinua', eikä liioin pää jaloille: 'Minä en tarvitse teitä.' ... Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa. Te olette Kristuksen ruumis, ja jokainen teistä on tämän ruumiin jäsen. (1. Kor. 12:27)
Ymmärrän, että kirjoitukseni on hieman teologinen. Taustaa on kuitenkin hyvä ensin hieman selvittää. Ymmärrän myös, että on olemassa hyvin henkilökohtaisia syitä olla käymättä jumalanpalveluksissa. Toivottavasti ihminen kuitenkin kaipaa jumalanpalvelukseen ja erityisesti liturgiaan.

Mikään ei estä soittamasta papille tai laittamasta sähköpostia asiasta. Voi vaikka sopia tapaamisen hieman ennen jumalanpalveluksen alkua. Pappi tulee samalla tutuksi ja hänestä saa "matkakumppanin" tai "kirkkokaverin" ottaessaan askeleen kynnyksen yli.


Papilta kysyttyä -sivulla kootusti kaikki Papilta kysyttyä -kirjoitukset. Sivulla löytyy ohjeet kysymysten lähettämistä varten. Toivottavasti etsimäsi kysymys ja vastaus löytyy.


21. heinäkuuta 2012

Kansanvihollisen tulee kuolla

"Nuoruudessani ja lapsuudessani uppouduin lukemaan pyhien elämäkertoja. Ihailin heidän sankarillisuuttaan ja pyhää intoaan. Sieluni syvyydestä olin pahoillani siitä, etten elänyt heidän aikanaan ja voinut kokea samaa kuin he..."

Elokuisena yönä vuonna 1922 Petrogradin metropoliitta Venjamin Kazanski (k. 1922) sai kokea sen mitä aiemmin "pahoitteli". Pää kaljuksi ajettuna ja rääsyiset vaatteet päällään hänet ammuttiin. Syy muutettuun ulkonäköön oli se, etteivät teloittajat tajuaisi ampuvansa rakastettua ja arvostettua paimenta.

Elettiin 1920-lukua. Vainot Venäjän ortodoksista kirkkoa kohtaan olivat alkamassa. Kyseessä on verisin kristittyjen vaino 1900-luvulla. Ehkä jopa maailmanhistorian verisin. Parissa vuosikymmennessä marttyyrien ja tunnustajien määrä ylitti nopeasti sen, minkä ensimmäisten vuosisatojen Rooman keisarit saivat aikaan vuosisadoissa. Venäjän ortodoksisen kirkon Golgata oli alkamassa.

Vuonna 1915
©Wikipedia

Venjamin syntyi Arkangelskin lähettyvillä vuonna 1873. Korkeakoulutuksensa hän sai Pietarin hengellisessä akatemiassa, jonka rehtorina hän sittemmin vuodesta 1905 toimi. Piispaksi hänet vihittiin vuonna 1910 ja vuonna 1917 hänestä tuli Petrogradin metropoliitta. Hänet muuten valittiin "demokraattisesti" papiston ja kirkkokansan äänestyksessä.

Ensimmäisen maailmansodan, vallankumouksen, sisällisodan ja vuoden 1921 kesän kuivuus aiheutti mittavan nälänhädän vuonna 1922. Toukokuussa nälänhädästä kärsi noin 20 miljoona ihmistä. Jo silloin miljoona oli menehtynyt. Koko nälänhädän lopullinen uhriluku on arvoitu oleva jopa viisi miljoonaa kuollutta. Aleksandr Solženitsyn (k. 2008) kirjoittaa nälänhädästä näin: "Volgan varsilla syötiin ruohoa ja kengänpohjia ja järsittiin pihtipieliä." Nälänhädän yhteydessä väitetään jopa esiintyneen ihmissyöntiä.

Venäjän ortodoksinen kirkko perusti jo vuonna 1921 alueellisia ja koko maan kattavia toimikuntia keräämään rahaa nälänhädästä kärsivien hyväksi. Patriarkka Tiihon Bellavin (k. 1925) pyysi apua Rooman paavilta ja Canterburyn arkkipiispalta.

Patriarkka ja metropoliitta
©Pravmir.ru

Valtiovallan tajutessa, että kirkko oli ehtinyt ensin hätiin auttamaan nälänhädästä kärsiviä, olivat kalliit neuvot paikallaan. Valtaapitävät kielsivät ja lakkauttivat kirkon avustustoimikunnat ja pidätti kirkolta sen jo keräämät varat. Eihän ollut sopivaa että uudet vallanpitäjät olisivat vaikuttaneet epäpäteviltä. Valtion lopulta itse perustama Pomgol-avustusjärjestö, venäjänkielen sanoista "auttaa nälkäänäkeviä", ehdotti Venäjän ortodoksiselle kirkolle kirkollisten kalleuksien myyntiä nälkäänäkevien hyväksi. Kirkon johtaja patriarkka Tiihon suostui. Arvoesineitä annettiin myyntiin, paitsi ne joista oli välttämätön tarve jumalanpalveluksissa. Sopimuksen mukaan lahjoitukset kirkolta olivat vapaaehtoisia. Helmikuussa vuonna 1922 patriarkka kirjeessään kirkolle kehotti sitä antamaan arvoesineitä nälkäänäkevien hyväksi. Kaikki kuitenkin muuttui, kun helmikuun 26. päivänä valtio määräsi että kaikki arvoesineet takavarikoidaan.

Patriarkka vastusti takavarikointia. Sanomalehdissä alkoi heti ajojahti patriarkkaa kohtaan. Kirkko esitettiin syyllisenä nälänhätään ja patriarkka sai kuulla kunniansa. Tietenkin kirkon vastustelua on helppo jälkikäteen ihmetellä, mutta kyse oli periaattesta. Samalla voi kysyä eikö uusilla vallanpitäjillä tosiaan ollut muuta keinoa rahan saamiseen.

Pietarissa asiat sujuivat valtion ja kirkon suhteen kohtuullisesti. Metropoliitta Venjamin sanoi: "Tämä on Jumalasta, ja me annamme kaiken oma-aloitteisesti." Tarvetta takavarikointiin ei siis ollut, sillä "ortodoksinen kirkko on valmis luovuttamaan kaiken nälkäänäkevien auttamiseksi", kuten metropoliitta Venjamin kertoi. Yhteistyö Pietarin Pomgol-edutajien kanssa sujui hyvin. Jopa Pomgol:n ateistiset jäsenet ottivat vastaan avopäin siunauksen metropoliitta Venjaminilta.

Korkein valtionjohto kuitenkin näki Pietarin sopuisassa ratkaisussa vaaransa. Solženitsyn omalla nasevalla tyylillään selostaa tätä näin:
"Taaskin oli töhnääntymässä jokin kompromissi! Kristinuskon vaaralliset huurut myrkyttävät vallankumouksellisen tahdon. Volgan seudun nälkäänäkevät eivät tarvitse tällaista yhdistymistä eivätkä tällaista arvoesineiden luovuttamista! Pietarin Pomgolin selkarangaton kokoomus uusitaan, lehdet räksyttivät 'pahoille paimenille' ja 'kirkkoruhtinaille', kirkon edustajille selitetään: teidän uhrauksianne ei tarvita! Eikä kanssanne pidä neuvotella! Kaikki kuuluu valtiovallalle - se ottaa minkä katsoo tarvitsemansa..."
Näin alkoivat oikeudenkäynnit Venäjän ortodoksista kirkkoa kohtaan. Moskovassa syytteessä oli muun muassa itse patriarkka Tiihon, joka tuomittiin vankeuteen. Hän kuoli vuonna 1925 hyvin ankarien vuosien jälkeen. Pietarissa metropoliitta Venjamin ja kymmeniä muita asetettiin syytteeseen. Oikeudenkäynti käytiin vuoden kesäkuun alusta heinäkuun alkuun. Syytös kuului "kirkon kalleuksien luovuttamisen vastustamisesta". Suomeksi oikeudenkäynneistä ja muistakin voi lukea Solženitsynin Gulag - Vankileirien saaristo -kirjasta (sivulta 224 alkaen).

Oikeuden edessä

Suosittu ja kansanomainen metropoliitta Venjamin vietiin oikeuteen. Kansaa kerääntyi paljon oikeudenkäyntiin ja monet laskeutuivat jopa polville laulaen kirkkoveisuja. Kiihkeimmät tietenkin pidätettiin. Metropoliitta oli kiistatta suosittu. Hän oli vieraillut paljon tehtaissa ja muualla kansan parissa. Itse saliin päästettiin pitkälti vain puna-armeijalaisia. Yllätyksekseen moni heistä nousi seisomaan, kun metropoliitta astui saliin. Oikeuden jäsenet puhuttelivat metropoliittaa "kansanviholliseksi", mistä toki kansa saattoi olla eri mieltä.

Oikeudenkäynti oli mitä oli.  Sana "oikeudenkäynti" pitäisi tosiaan laittaa lainausmerkkien sisälle. Nopeasti selvisi, ettei "oikeudenkäynnissä" ollut kyse nälänhädän uhreista, vaan metropoliitta Venjaminista ja kirkosta laajemminkin. Hän ja se olivat vastavoima jotka tuli hävittää. Aatteellinen vihollinen. Vain syyttäjien "todistajia" kuultiin. Yksi syyttäjistä huusi: "Koko ortodoksinen kirkko on vastavallankumouksellinen järjestö. Oikeastaan pitäisi koko kirkko panna vankilaan!"

Viimeisessä puheenvuorossa, "oikeudenkäynnin" toiseksi viimeisenä päivänä metropoliitta Venjamin sanoi: "En tiedä minulle antamaanne tuomiota. Olkoon se mitä tahansa tulen kohottamaan katseeni taivaisiin ja tekemään ristinmerkin sanoen: 'Kunnia Jumalalle kaikesta.'"

Ortodoksiteologi Olivier Clément (k. 2009) on kiinittänyt huomiota siihen, että pyhinä marttyyrit ovat yllättävä usein "tavallisia" uskovia, ei niinkään suuria kilvoittelijoita - "hengellisiä huippu-urheilijoita". Marttyyri sana tarkoittaa yksinkertaisesti todistajaa. Clément jatkaa: "He ovat tavallisia ihmisiä, jotka panevat kaiken luottamuksensa ristiinnaulittuun ja ylösnousseeseen Kristukseen. Kärsimyksen tullessa heidän osakseen he eivät kapinoi, vaan antautuvat Kristukselle ja heidän kärsimyksensä ovat osallisuutta hänen kärsimyksiinsä. He kokevat näin myös ylösnousemuksen rauhan ja ilon syöksyvän heihin..."
Ajat ovat muuttuneet ja uusia mahdollisuuksia kärsiä Kristuksen tähden, oman kansansa ja vieraitten toimesta, on ilmennyt. On vaikeaa ja tuskallista kärsiä, mutta mitä enemmän kärsimme sitä enemmän saamme ylitsevuotavaa lohdutusta Jumalalta... Nyt näyttää siltä, että joudumme kärsimään lähes kaikkea: vankeutta, oikeudenkäyntejä, yhteiskunnan pilkkaa, kuolemanpelkoa, epäkiitollisuutta, lahjontaa, epäoikeudenmukaisuutta ja muuta senkaltaista. Kärsimme ahdistuksesta ja vastuusta toisten kohtaloista ja jopa kirkosta itsestään. Kärsimykseni ovat huipussaan, mutta samalla lohdutus on myös lisääntynyt. Olen iloinen ja rauhallinen, kuten aina. Kristus on elämämme, valomme ja rauhamme. Hänen kanssaan olo on hyvä aina ja kaikkialla. En pelkää kirkon tulevaisuuden puolesta. Meillä paimenilla täytyy olla enemmän uskoa ja meidän tulee unohtaa itseriittoisuutemme, järkeilymme, arvostelumme ja voimamme - ja antaa Jumalan armon toimia. (Metropoliitan kirjeestä)

Vuonna 1992 Venäjän ortodoksinen kirkko julisti metropoliitta Venjaminin pyhäksi. Häntä kunnioitetaan yhtenä 1900-luvun uusmarttyyreista. Hänen juhlansa on 31. päivä heinäkuuta.


Papilta kysyttyä 13

Miten käyttäytyä suitsutuksen aikana?

Ortodoksisssa jumalanpalveluksissa suitsutetaan. Kirkkokansa tulee kosketuksiin suitsutuksen kanssa erityisesti silloin kun tapahtuu "suuri suitsutus".

Suitsutusastioita
"Suuressa suitsutuksessa" on kyse koko pyhäkön suitsutuksesta. Suitsutus alkaa alttarissa ja jatkuu koko pyhäkössä. Myös kirkkokansan puoleen suitsutetaan. Suitsuttavalle papille tai diakonille annetaan tilaa, useimmiten siirrytään keskemmälle kirkkosalia, että hän voi suitsuttaa ikonit seinillä. Näin ei toki aina tapahdu. Eri seurakunnilla ja jumalanpalvelusyhteisöillä on omat tapansa. Paljon selittyy pyhäkön koolla ja sisustuksella. Pienessä tsasounassa ei varmaankaan aina ole syytä liikkua suitsutuksen edestä, vaan kumartaen olla paikallaan. Riippumatta miten toimitaan suitsutuksen aikana, kumarretaan kohti suitsutusta vastaanotettaessa, ristinmerkkiä ei tehdä.

Maksim Kozlov
Laajalle levinnyt tapa on seurata suitsuttavaa pappia tai diakonia kääntyen tämän puoleen, kääntyen täyden kierroksen. Tämä ei ole oikein suositeltavaa. Kyseessä on hieman erikoinen "hurskauden" muoto, peräti hassu. Jumalanpalveluksissa päähuomion pitäisi aina olla kohti alttaria - "rukoussuuntaan". Moskovan valtiollisen yliopiston kirkon pappi Maksim Kozlov (s. 1962) onkin sanonut, hieman huumorilla, ettei tarvitse pyöriä 360-astetta suitsuttavan papin tai diakonin perässä.

Se on myös täysin sopimatonta, että jäädään istumaan ja ei edes nousta, kun suitsuttava tulee kohdalle. Kyse on ihan perustavoista. Asia erikseen ovat esimerksiksi hyvin sairaat, jotka eivät edes pääse seisomaan.


Kaunokirjallisuus?

Ehkä hieman hassu kysymys, monen mielestä. Hyvä silti, monestakin syystä. Pari huomiota.

Usko on mullistava asia. Jo sana kääntymys pitää sisällään ajatuksen "selän kääntämisestä" monelle asialle elämässä. Tien alussa moni - ehkä liiankin jyrkästi - tekee pesäeron menneeseen. Joskus kaikki "maailmallinen" jätetään sikseen. Ehkä tällainen on osa hengellistä tietä kaikilla. Se voi jopa olla tarpeellinen.

Sofroni Saharov
Esimerkiksi arkkimandriitta Sofroni Saharov (k. 1993) kielsi itseltään oman taiteellisen puolensa pitkiä aikoja. Musikaalisesti lahjakas metropoliitta Ilarion Alfejev (s. 1966) jätti klassisen musiikin vuosiksi. Teinipoikana Ilarion oli valinnan edessä, joko kirkko tai musiikki. Neuvostoliitossa hän ei olisi edes voinut valita molempia. Sekä Sofroni että Ilarion tekivät aikanaan paluun taiteen ja musiikin luokse. Muitakin esimerkkejä on.

Itse pidän paljon yhden Moskovan hengellisen akatemian professorin lausahduksesta opiskelija-munkeille: "Onnittelen teitä enkelielämästä, toivottavasti ette menetä ihmisyyttänne." Professorin sanat sopivat myös muille muistutukseksi.

Eräästä luostarista kerrotaan, että moni nunnakokelas luuli itsestään hyvin suuria tullessaan luostariin. Luostarinjohtaja antoi heille käteen Valitut palat -lehden. Klassinen kirjoitus koskien maallisen ja ei-kristillisen kirjallisuuden lukemisesta on Basileios Suuren (300-luku) Nuorisolle siitä, kuinka tulee käyttää hyväksi pakanallista sivistystä -kirjoitus. Muutakin voi lukea, mutta Basileios vertaa kristittyä mehiläiseen.

Basileios Suuri
"Ne eivät samalla tavoin mene kaikkiin kukkiin eivätkä niitäkään, joihin lentävät, yritä ottaa kokonaisuudessaan mukaansa, vaan vievät niistä vain sellaista, mikä soveltuu niiden työhön; muun ne jättävät ja poistuvat. Ja mekin, mikäli olemme järkeviä, keräämme ... sen, mikä on meille sopivaa ja pitää yhtä totuuden kanssa, ja muun yli hyppäämme. Ruusuja poimiessamme taivutamme piikit syrjään..."
"Meidän ei tule ilman muuta omaksua kaikkea, vaan vain se, mikä on meille hyödyksi. Häpeällistä on, että elintarvikkeista kyllä erottelemme vahingolliset ainekset, mutta emme kiinnitä mitään huomiota opetuksiin, joilla ravitsemme sieluamme, vaan kuin tulvavirta lakaisemme mukaan kaiken, mikä eteemme heitetään."

Kyse on siis arvostelukyvystä. Asiaa voi ehkä verrata arvioon, jonka jokainen vastuullinen vanhempi tekee lapsilleen koskien lukemista, katsomista ja kuuntelemista. Kaikki ei sovi lapselle. Väittäisin, ettei kaikki sovi aikuisellekaan. Ei täysi-ikäisyys tai aikuisuus tarkoita, että olisi syytä jättää arvostelukykynsä taaksen ja "ruokkia" itseään kaikella "mitä eteemme heitetään".


Pyhät hallitsijat?

Pyhien joukko on moninainen. Miehiä, naisia, rikkaita, köyhiä, lapsia ja vanhoja. Pyhien joukko on yhtä rikas, kuin elämä. Yksi joukko pyhissä ihmetyttää monia - pyhät hallitsijat.

Olga Venäläinen
Moni hallitsija on julistettu pyhäksi perusteluna "apostolienvertaisuus". Monilla hallitsijoilla on ollut käänteentekevä merkitys ortodoksisen uskon leviämisessä. Mieleen tulee vaikkapa Konstantinos Suuri  ja hänen äitinsä Helena (300-luku), Olga Venäläinen (900-luku) ja Vladimir Kiovalainen (900-luku).

Monella hallitsijalla on verta käsissään. Lintulan luostarin nunna Kristoduli onkin kirjoittanut: "Saattoi olla, että heidän henkilökohtaisessa vaelluksessaan oli paljonkin puutteita, ainakin ennen kuin he tulivat kosketuksiin kristinuskon kanssa. Heidän palveluksensa kirkolle olivat kuitenkin niin suuria, että heidät on niiden tähden julistettu pyhäksi."

Pyhistä tulee helposti mieleen vain kaikkein "ihailtavimmat". Esimerkiksi Serafim Sarovilainen (k. 1833), Maria Pariisilainen (k. 1945) tai Siluan Athosvuorelainen (k. 1938). Toisille tulee ehkä mieleen ihailtavat Fransiskus Assisilainen (k. 1226) tai Kalkutan äiti Teresa (k. 1997). Olisi kuitenkin syytä huomioida, että pyhien joukko on paljon monimuotoisempi.

Tietenkään ortodoksinen kirkko ei pidä murhaamista ja valtakamppailua pyhyytenä. On oltava tarkkana siitä miksi ortodoksinen kirkko pitää esimerkiksi Olga Venäläistä pyhänä. Syy on hänen apostolienvertainen palveluksensa ortodoksiselle uskolle. Hän hylkäsi pakanuuden ja tuli krisityksi. Hän tavallaan auttoi kristinuskon leviämistä. Lopulta hänen pojanpoikansa Vladimir Kiovalainen toi lopullisesti kristinuskon Venäjälle. Olgaa ylistetäänkin usein Kristuksen "pikkusormena" - hänellä oli sormensa pelissä siinä pitkässä muutoksessa pakanuudesta kristinuskoon.

Aleksanteri Nevski
Henkilökohtaisena huomiona. Itse olen yrittänyt "vaikeiden" pyhien kohdalla peilata omia ennakkoluulojani. Liian usein mielikuva pyhästä on liiankin "herttainen". Tutustuminen vaikkapa Aleksanteri Nevskin (1200-luku) elämään antaa ajattelemista. Pyhyyden näkeminen ei ole aina helppoa, elämässäkin on helppoa nähdä toisissa ihmisissä nurja puoli.

Paljastavaa on myös tutustua hyvinkin pyhään elämään yltäneisiin pyhiin - vaikkapa Serafim Sarovilaiseen. Monesti tällöin ihminen on epäluuloinen ja etsimällä etsii säröjä. Voisi sanoa, että sekä "hyvät" että "pahat" pyhät ovat paljastavia ja kertovat meistä itsestämme yllättävän paljon. Me peilaamme itseämme heissä.



Papilta kysytään kaikenlaista. Olen yrittänyt vastata kysymyksiin kykyjeni mukaan. Muita Papilta kysyttyä -blogikirjoituksia alla:
  • Papilta kysyttyä - Onko papin työ kiva? Mitä tarkoittaa XB? Naispappeja? Ehtoollispaasto?
  • Papilta kysyttyä 2 - Miksi ikoneita suudellaan? Eikö lapsen pitäisi itse päättää? En enää käy jumalanpalveluksissa, koska pappi oli ilkeä? Voiko ei-ortodoksi osallistua jälkiviinistä ja -leivästä?
  • Papilta kysyttyä 3 - Onko yhteinen ehtoollislusikka terveysvaara? Miksi jumalanpalvelukset ovat niin pitkiä? Ortodoksinen kirkkoon liittyminen?
  • Papilta kysyttyä 4 - Eutanasia? Ateistin osallistuminen jumalanpalvelukseen? Keskustellaanko ortodoksisesta opista?
  • Papilta kysyttyä 5 -Lapset jumalanpalveluksissa? Muistelulappujen ja -kirjan täyttö? Pukeutumumisesta jumalanpalveluksiin?
  • Papilta kysyttyä 6 - Miksi jumalanpalveluksissa rukoillaan? Avoin arkku? Miksi ortodoksit palvovat ikoneita?
  • Papilta kysyttyä 7 - Miksi ristissä on poikkipuu? Epäilys? Mielialalääkkeet?
  • Papilta kysyttyä 8 - Luterilainen ortodoksisella ehtoollisella? Suosikkikirjasi?
  • Papilta kysyttyä 9 - Ateismi muodikasta? Miten ihmisarvo määritellään?
  • Papilta kysyttyä 10 - Uskonto ja sota? Paljonko ortodokseja on? Aukkojen Jumala?
  • Papilta kysyttyä 11 - Miten suudella ikonia? Ortodoksinen loisteliaisuus? Nainen alttarissa? Kännykkä jumalanpalveluksessa?
  • Papilta kysyttyä 12 - Ristinmerkki? Miksi jumalanpalveluksissa rukoillaan ainoastaan ortodoksien puolesta? Kirkollisvero?
  • Papilta kysyttyä 14 - Uskonnonopetus? Onko luterilainen kristitty? Pitääkö käydä jumalanpalveluksissa? 
  • Papilta kysyttyä 15 - Peitteen heiluttaminen liturgiassa? Onko Jumala mies vai nainen? Onko vastasyntynyt lapsi syntinen?
  • Papilta kysyttyä 16 - Naimisiin? Ortodoksipappi ja politiikka? Jälkiviini? Tolstoi ja ortodoksinen kirkko? Jumalanpelko?
  • Papilta kysyttyä 17 - Maailmantalous? Ortodoksikummi? Jooga? Ortodoksinen kirkko ja alkukirkko?
  • Papailta kysyttyä 18 - Kasteen käytännön järjestelyt? Abortti?
  • Papilta kysyttyä 19 - Miksi kirkossamme pitää seistä? Kuka sanat keksi? Uskotko, että Jumala loi ihmiset ja muut tyypit? Kuolemanrangaistus? Pussy Riot?
  • Papilta kysyttyä 20 - Kadotus? Ehtoollinen ja synnintunnustus?

20. heinäkuuta 2012

Papilta kysyttyä 12

Ristinmerkki? Miksi jumalanpalveluksissa rukoillaan ainoastaan ortodoksien puolesta? Kirkollisvero?

Ristinmerkki?

Risti on kristittyjen tunnus. Kyseessä on voiton merkki. Teloitusvälineestä on tullut merkki Jumalan uhrautuvasta rakkaudesta ja kuolemasta "maailman elämän edestä".

Ristinmerkin tekeminen on yksinkertaista. Surullista on se, että liian moni tekee sen huolimattomasti ja hätäillen. Kyseessä ei ole huitaisu tai jotain "sinne päin" tehtyä. Kyseessä ei ole vain ulkoinen tyhjä ele, vaan ihmisen sisimmän kuulu myös aina olla mukana. Kehokin rukoilee.

Ihminen ei ole aineeton ja siksi hän kantaa rukouksensa "kaksinkertaisena", kuten Johannes Damaskolainen (k. 749) toistuvasti asian ilmaisi. Nykyään sanottaisiin "tuplana".

Alkujaan ristinmerkki tehtiin Kristuksen nimeen, mutta nykyään Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.


Ortodoksinen ristinmerkki tehdään oikealla kädellä. Peukalo, etusormi ja keskisormi liitetään yhteen. Nimetön ja pikkusormi lasketaan kämmeneen kiinni.

Kolme yhdistettyä sormea tunnustaa uskon Pyhään Kolminaisuuteen - Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen. Kaksi sormea jotka ovat kämmentä vasten, tunnustavat uskon Kristukseen totisena Jumalana ja totisena ihmisenä.

Käsi näin pidettynä koskettaa ensin otsaa, sitten ylävatsan aluetta, oikeaa olkapäätä ja lopuksi vasenta olkapäätä. Näin muodostuu sekä ristin pystypuu ja poikkipuu. Kaiken päätteeksi kumarretaan. On oltava tarkkana, ettei ristin pystypuu jää vain rintakehän korkeudelle, vaan viedään ylävatsan kohdille saakka.

Muuten siitä muodostuu ylösalaisin oleva risti - Pietarin risti, mutta myös saatananpalvontaan liitetty.

Ristinmerkkiä on tehty monella eri tavalla historian saatossa. Esimerkiksi ristinmerkkiä on tehty peukalolla otsaan tai esimerkiksi silmillä. Katolisilla on oma tapansa tehdä ristinmerkki.

Luterilaisuudessa ristinmerkki on kasvavassa määrin esillä, sen katolisessa muodossa, vaikkakin "käsien ristiminen" on yhä valitseva käytäntö (itse Martti Luther (k. 1546) kylläkin kehotti: "Siunaa itsesi pyhällä ristinmerkillä.").

Käsien ristimisen taustaa en tiedä, kannattaa kysyä luterilaiselta papilta. Syyt katoliseen tapaan tehdä ristinmerkin poikkipuu vasemmalta oikealle en tiedä. Heilläkin oli oikealta vasemmalle alunperin, paavi Innocentius III (k. 1216) opettaa esimerkiksi vielä niin, mutta se muuttui nykymuotoonsa jossain vaiheessa.


Miksi jumalanpalveluksissa rukoillaan ainoastaan ortodoksien puolesta?

Hyvä kysymys. Moni kiinnittää huomiota siihen, että jumalanpalveluksissa tosiaan rukoillaan ortodoksien puolesta. Se sanotaan ihan ääneen.

En pidä tätä kovinkaan ihmeellisenä. Luonnollisesti ortodoksinen kirkko rukoilee erityisesti ja korostuneesti ortodoksien puolesta.

Kirkkoa voi vaikkapa tässä suhteessa verrata perheeseen. Perheenjäsenet rukoilevat aivan erityisesti muiden perheeseen kuuluvien puolesta. Vanhemmat lastensa puolesta ja lapset vanhempiensa puolesta - ja kaikki kaikkien puolesta. Kukaan ei pidä tätä perheen "korostunutta" rukoilemista toinen toistensa puolesta mitenkään toruttavana.

Ortodoksinen kirkko ei, eikä varmaankaan perhe, rukoile vain ja ainoastaan omiensa puolesta. Itse asiassa jumalanpalveluksissa rukoillaan myös hyvin paljon koko maailman puolesta ja kaikkien ihmisten puolesta.

Vedenpyhitys
©Jyri Sarjasto

"Rukoilkaamme Herralta koko maailmalle rauhaa...", pyydetään muun muassa lähes kaikissa jumalanpalveluksissa.

Jumalanpalveluksissa rukoillaan koko maailman puolesta, kaikkien apua tarvitsevien puolesta ja pyydetään pyhiltä esirukouksia.

Kaikkein keskeisin jumalanpalvelus liturgia - ortodoksinen ehtoollisjumalanpalvelus - toimitetaan aina "maailman elämän edestä".

Eräs Ambrosius Milanolaisen (300-luku) rukous papille hänen valmistautuessa liturgiaan on kaunis:
"Minä kannan Sinun eteesi, oi Herra, ihmisten huolet, vangittujen valitukset, vaivaisten kärsimykset, matkoilla olevien tarpeet, heikkojen murheet, vanhuksien vaivat, laspukaisten valituskyyneleet, neitseelliselle elämälle itsensä pyhitäneiden lupaukset, leskien rukoukset ja orpojen huokaukset. Sinä armahdat kaikkia etkä halveksi mitään luotuasi."


Kirkollisvero?

Suosittu aihe. Ikävä kyllä liian paljon päättömyyksiä myös aiheesta väitetään.

Keskustelua käydään usein liiaksikin mielikuvien perusteella. Monella on ilmiselvästi taka-ajatuksia aiheeseen liittyen.

Ortodoksinen kirkko on toiminut ja toimii lukuisissa eri yhteiskunnissa. Taloudellinen puoli on järjestetty tavalla tai toisella. "Kirkollisvero" ei siis ole mikään uskon asia, jos tätä ilmaisua saa käyttää. Hieman ajattelin esitellä aihetta.

Kirkollisvero on ensinnäkin hieman erikoinen sana. Kyse on tuloverotuksen yhteydessä kannettavasta jäsenmaksusta. Asiaa voi verrata ammattiliittojen oikeuteen kantaa jäsenmaksua tuloverotuksen yhteydessä.

Kyseessä on "uhrista" yhteisen hyvän puolesta. Se toimii toki aikalailla veron kaltaisesti. Kyse on prosenteista tuloista. Suomessa on kaksi kirkkoa, jotka kantavat jäsenmaksunsa jäseniltään tuloverotuksen yhteydessä. Kyse on siis luterilaisesta kirkosta ja ortodoksisesta kirkosta.

©Pictures of Money

Jos vaikkapa tienaa bruttona 3000 euroa ja maksaa jäsenmaksua kaksi prosenttia seurakunnalle, niin se noin 54 euroa. Tämä siis kuukaudessa. Vuodessa se on noin 650 euroa. Prosentti voi toki olla reippaasti alle kahden ja usein onkin.

En tiedä onko summa suuri monen mielestä. Jos juo kahvia kahvilassa kuukauden jokaisena työpäivänä kustannus on noin 40 euroa - pullan keraa varmaankin yli 60 euroa. Kaikki on suhteellista on tapana tokaista.

Ortodoksinen seurakunta ei saa osuutta yhteisöverosta suoraan. Ne menevät Suomen ortodoksisen kirkon keskushallinnolle. Yhteisövero on sellainen monen keskustelun "valttikortti". Tosiasia on, että luterilaisten seurakuntien ja ortodoksisen kirkon osuus koko potista on noin 2 prosenttia.

Ortodoksisen kirkon osuus liikkuu jossain 0,08 prosentin luokassa. En ymmärrä miksi jotkut vaahtoavat tästä. Paljon on siis kyse mielikuvasta "iso paha ja ahne kirkko tai kirkot".

Mihin rahat menevät? Kaikkia aina kiinnostaa rahan liikenne. Ne eivät ainakaan mene johonkin Roope Ankan -kirstuun, jonka päällä istuu kirkkoherra (joka muuten itsekin maksaa jäsenmaksun).

Rahat menevät seurakunnan kaiken toiminnan pyörittämiseen. Itse aikoinaan kirkkoherrana aina suhtauduin rahoihin "lainana" seurakuntalaisilta, jonka minä käytin heidän hyväkseen mahdollisimman vastuullisesti.


Papilta kysytään kaikenlaista. Olen yrittänyt vastata kysymyksiin kykyjeni mukaan. Muita Papilta kysyttyä -blogikirjoituksia täällä.


14. heinäkuuta 2012

Olut, tupakka ja pyhyys

Pöydällä oli lasi täynnä olutta. Sen äärellä istui venäläinen nunna. Katsoin häntä ja päätin etten koskaan mene lähellekään häntä.

Näin muistelee venäläinen ortodoksipiispa metropoliitta Antoni Bloom (k. 2003) yhtä kohtaamistaan venäläisen nunnan kanssa Pariisissa Boulevard de Montparnassella.

Vanhuksena Antoni luonnehtikin silloista itseään näin: "Olin nuori ja omasin äärimmäisiä mielipiteitä." Tuo nunna oli Maria Pariisilainen (k. 1945). Hän ei oikein mahdu muottiin, hänestä sovinnaisuus on kaukana.

Väittäisin, että pyhyys ei koskaan ole sovinnaista - usein ei edes kirkollisestikaan. Marian useat avioliitot, tupakanpoltto ja oluenjuonti eivät oikein ole "ihanteen" mukaista.

Maria

Maria syntyi Riiassa Latviassa vuonna 1891 ja kasvoi Mustan meren rannalla perhetiluksilla. Hänen nimensä oli silloin Jelisaveta Pilenko. Isän kuolema teki 14-vuotiaasta Jelisavetasta ateistin. Nuorena hän oli hyvinkin äärimmäinen mielipiteissään ja pyöri vallankumouksellisissa piireissä. Vähitellen hän kuitenkin löysi tiensä takaisin uskoon.

Vuonna 1910 Jelisveta meni naimisiin erään Dimitrin kanssa. Avioliitto kesti vain kolme vuotta. Sisällissodan aikana Jelisaveta rakastui Daniel nimiseen entiseen opettajaansa. He menivät naimisiin ja Maria otti hänen sukunimensä - Skobtsov. Heille syntyi kolme lasta - Gajana, Juri ja Anastasia. Monen mutkan jälkeen he vuonna 1923 saapuivat Pariisiin pakolaisina. Nuorin lapsista Anastasia kuoli influenssaan Pariisissa. Avioliitto rakoili ja lopulta se päättyi eroon.

Jelisaveta sitoutui yhä enemmän laupeudentyöhön. Tämä tapahtui piispan ja rippi-isän Sergei Bulgakovin (k. 1944) siunauksella. Yksi lyhyt kertomus tästä ajasta kuvastaa älykkö-Jelisavetan tietä kohti uhrautuvaa ja kouriintuntuvaa lähimmäisen palvemista.

Bulgakov

Jelisaveta vieraili terästehtaassa, missä työskenteli köyhiä venäläisiä pakolaisia. Hänellä oli aikomuksena luennoida Fjodor Dostojevskista (k. 1821). Vastaanotto ei kuitenkaan ollut kovinkaan lämmin. Työläiset huusivat: "Emme tarvitse Dostojevskia! Tarvitsemme sänkyvaatteiden silittämistä, siivousta ja vaatteiden korjausta, ja sinä tuot meille Dostojevskia." Jelisaveta ymmärsi hädän ja useita päiviä hän teki askareita työläisten avuksi. Tehtyään kaiken työläiset pyysivät Jelisavetaa kertomaan Dostojevskista.

Vuonna 1932 Jelisavetasta tuli nunna Maria. Vihkimyksen toimitti metropoliitta Jevlogi Georgijevski (k. 1946). Uudella nunnalla ei kuitenkaan ollut luostaria, vaan hän palveli nunnana "maailmassa", keskellä Pariisin hälyä, kuten piispa asian ilmaisi.

Vuonna 1934 osoitteessa 77 rue de Lourmel alkoi Marian pieni yhteisö toimimaan. Osoitteeseen rakennettiin pieni Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkko hevostalliin. Alue oli työlle sopiva sillä siellä asui paljon köyhiä venäläisiä pakolaisia. Yhteisö kasvoi ja teki enenevässä määrin laupeudentyötä. Se tarjosi majoitusta, ruokaa, tukea, lohtua ja myös älyllistä "ruokaa". Väsymättä Maria palveli yhteisöä ja tarpeen tulleen vaikka nukkui ties missä tilanahtauden vuoksi.

Taloudellisesti yhteisön elämä oli haasteellista. Jumalan siunauksella asiat kuitenkin järjestyivät. "Riippumatta kuinka paljon rakkautta annat, sinulla ei koskaan ole sitä vähemmän. Itse asiassa huomaat sinulla olevan enemmän. Yhdestä ruplasta tulee kaksi ja kahdesta kymmenen", Maria totesi.


Marian päivä alkoi usein hyvin varhain. Hän meni kerjäämään kauppiailta ruokaaa. Hän toki myös osti ruokaa, kaikkein halvinta. Nunnasta tupakka huulessa tuli pian pieni nähtävyys. Kirkollisissa piireissä monet paheksuivat Marian työtä, tai eivät oikeastaan työtä, vaan "tyyliä". Räsyinen nunna tupakan kera ei oikein ollut mielikuvien mukaista.

Toisen maailmansodan myötä alkoi Marian elämän viimeinen vaihe. Natsi-Saksan joukot lähestyivät Pariisia. Marialla olisi ollut mahdollisuus paeta, mutta hän päätti jäädä. Uudet vallanpitäjät aloittivat nopeasti juutalaisvainot. Pidätyksiä ja muuta kiusantekoa harrastettiin. Lähetykset keskitysleirihin tulivat myös pian kuvioihin. Maria piilotteli juutalaisia koko talon täydeltä. He tekivät myös väärenettyjä kastetodistuksia. Hän totesi, että jos joku kyselee juutalaisia hän näyttää heille Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian ikonin.

Helmikuussa vuonna 1943 Maria, hänen poikansa Juri, apuri Ilja ja yhteisön pappi Dimitri Klepinin (k. 1945) pidätettiin. Poika Juri lähetettiin Doran keskitysleirille, mistä hänet lähetettiin "saamaan hoitoa", mikä on kiertoilmaisu teloitukselle. Maria lähetettiin Ravensbrückin keskitysleirille.

Maria selvisi kaksi vuotta keskitysleirillä. Yksi tekijä elonjäämisessä oli Marian tottuneisuus niukkaan elämään nunnana. Leirissä hän palveli uhrautuvasti muita ja lievitti monen käsittämätöntä tuskaa. Maria kuoli vuonna 1945, kun keskitysleirillä pystyi jo kuulemaan lähestyvän Puna-armeijan. Natseilla oli kiire saada leirit tyhjiksi ja nopein tapa olikin tappaa vangit paikan päällä tai kuolemanmarsseilla.

Marian elämän viime hetket ovat hämärän peitossa. Yhden kertomuksen mukaan hänet tapettiin muiden kanssa. Toisen kertomuksen mukaan hän meni vapaahetoisena erään toisen vangin puolesta teloitukseen. Olkoon kuinka vain. Jälkimmäinen sopisi hyvin Marian uhrautuvan elämän kanssa.

Yksi  Marian läheinen ystävä oli jo mainittu pappi Dimitri Klepinin. Hänkin kuoli marttyyrina keskitysleirillä. Hänen elämäänsä en tässä voi esitellä. Pari lyhyttä huomioita vain.

Dimitri

Viisitoistavuotiana vuonna 1919 Odessassa Ukrainassa tapahtui seuraava tapahtuma. Dimitrin äiti vangittiin Tšekan toimesta - kyse oli KGB:n edeltäjästä. Dimitri meni kirkkoon rukoilemaan. Seisoessaan rukouksessa kädet selän takana, eräs nunna tuli torumaan häntä sopimattomasta käsien asennosta. Dimitri vannoi: "En koskaan astu jalallanikaan kirkkoon." Pyhilläkin on ollut ongelmia kirkkomummojen kanssa.

Elämä vei Dimitrin pakolaisena Neuvostoliitosta Pariisiin. Siellä hän teki työtä muun muassa ikkunanpesijänä ja parkettien kiillotajana. Vuonna 1937 hänet vihittiin papiksi ja vuonna 1939 hänestä tuli pappi Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkkoon joka sijaitsi Marian yhteisön yhteydessä.

Toinen kertomus Dimitrin elämästä. Natsit olivat jo valloittaneet Ranskan. Eräs natsiupseeri Pariisissa kutsui Dimitrin kuulusteluihin. Syytös oli juutalaisten avustaminen. Matka keskitysleiriin oli alkamassa.
- Jos päästämme sinut vapaaksi, lupaatko olla auttamatta juutalaisia?
- Sitä en voi luvata. Olen kristitty ja minun on toimittava näin.
Upseeri löi Dimitriä kasvoihin ja alkoi huutaa.
- Juutalaisten rakastaja! Miten kehtaat kutsua noita sikoja kristilliseksi velvollisuudeksi!
Dimitri nosti papinristinsä ja kysyi.
- Tunnetko tämän juutalaisen?
Upseeri löi Dimitrin maahan...
Haluan päättää blogikirjoituksen lainaukseen Marian omista kirjoituksista. Se mielestäni kiteyttää hyvin hänen opetuksensa. Moni ehkä saa "allergisen" kohtauksen Marian perinteisen kilvoituksen piikittelystä. Kyllä uskon pitäisi se kuitenkin kestää.

Jokainen pyhä on haaste, voisi sanoa Jumalan kysymys meille. Marian koko elämä on piikki kaikessa sovinnaisessa elämässä, myös kirkollisessa. Hän haastaa meitä lähimmäisrakkauteen, joka murtaa rajoja. Helppoa on auttaa omaa piiriä, mutta kutsu onkin myös auttaa "noita toisia".
"Minulle on tärkeää todeta, että selvä enemmistö rukouksistamme on osoitettuja Jumalalle meiltä – eikä yksin minulta... Herran rukous, alkaa puhuttelulla: 'Isä meidän.' 'Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme. Ja anna meille anteeksi velkamme, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme. Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.'... 
Viimeisellä tuomiolla minulta ei kysytä, onnistuinko askeesissani, kuinka monta kertaa kumarsin ja heittäydyin maahan. Minulta kysytään, ruokinko nälkäisiä, vaatetinko alastomia, kävinkö sairaiden ja vankien luona. Ei minulta muuta kysytä. Jokaisesta köyhästä, nälkäisestä ja vangitusta ihmisestä Vapahtaja käyttää sanaa 'minä'."


Maria Pariisilaisen juhlaa vietetään 20.7. Päivänä vietetään myös neljän muun 1900-luvun uusmarttyyrin yhteistä juhlaa. He ovat Marian poika Juri Skobtsov (k. 1944), pappi Aleksi Uginelainen (k. 1934), jo mainittu Dimitri Klepinin (k. 1945) ja Elia Fondaminski (k. 1942). Konstantinopolin patriarkaatti määräsi 20.7. näiden uusmarttyyrien yhteiseksi juhlapäiväksi.


12. heinäkuuta 2012

Papilta kysyttyä 11

Miten suudella ikonia? Ortodoksinen loisteliaisuus? Nainen alttarissa? Kännykkä jumalanpalveluksessa?

Miten suudella ikonia?

Ikoneita kunnioitetaan muun muassa suutelemalla niitä. Ikonien kunnioittamisesta lisää täältä.

Ikonia ensinnäkin lähestytään rauhallisesti. Kyse ei ole pikaisesta ”moikkaamisesta”, vaan kunnioittamisesta. Ensin tehdään kaksi ristinmerkkiä kumarruksineen ja suutelun jälkeen yksi ristinmerkki kumarruksella. Toki voi myös tehdä yhden ristinmerkin ja kumartaa ennen ja jälkeen suutelun. Asia ei ole mitenkään ehdoton.

Kristuksen ikoni

Vanhan ohjeen mukaan Kristuksen, Jumalanäidin ja pyhien kasvoja ei suudella ikonissa. Kristuksen ikonissa suudellaan hänen jalkojaan, mutta jos se ei ole mahdollista suudellaan hänen kättään. Jumalanäidin ja pyhien ikoneissa suudellaan kättä. Jos on kyse Kristuksen käsittätehdystä ikonista suudellaan hiuksia. Vaikkakin ikonissa olisi monta kunnioitettavaa, ikonia suudellaan vain kerran.

Huulipunan ja huulirasvojen käyttöä on vältettävä. Jälki ikoneissa ja muissa pyhissä esineissä ei ole kovinkaan mieluinen näiden jäljiltä. Itse asiassa ikonit ja muut esineet kärsivät ajan mittaan merkittäviä vaurioita juuri näiden vuoksi.


Ortodoksinen loisteliaisuus?

Ortodoksista kirkkoa syytetään usein liiallisesta loisteliaisuudesta. Sen menoja ja pyhäkköjä pidetään jopa "prameina". Ortodoksisen kirkon pyrkimysenä ei kuitenkaan ole loisteliaisuus, vaan kauneus.

Kauneus on jotain jumalallista. Nyt ei ole kyse jostain "nätistä". 1000-luvun kertomus venäläisten käynnistä Konstantinopolissa on tunnettu tästä aiheesta. He osallistuivat Pyhän Viisauden kirkossa jumalanpalvelukseen. Omien sanojensa mukaan he eivät tienneet olivatko he taivaissa vai maan päällä. Raadollisesti ajateltuna puheeni kauneudesta saattaa kuulostaa "selittelyltä", kun ortodoksiset kirkot usein kiiltävät kilometrien päähän. Tietenkin ihmiset ovat myös pyrkineet loisteliaisuuteen ja Jumalan ylistämisen sijaan enemmänkin ylistämään itseään.

Schmemann

Tarkoitukseni ei ole selitellä, vaan selittää. Ortodoksipappi Alexander Schmemannin (k. 1983) sanat ovat ajattelemisen arvoiset:
"Odotuksen iloa ja ilon odotusta ilmaisevat laulu, jumalanpalvelusmenot ja -puvut, suitsutus ja koko tuo liturgian 'kauneus', joka niin usein on tuomittu tarpeettomana, jopa synnillisenä. Tarpeetonta se tosian on, sillä olemme 'tarpeellisuuden tuolla puolen'. Kauneus ei ole koskaan tarpeellista, toiminnallista tai hyödyllistä. Kun odottaessamme meille rakasta ihmistä panemme pöydälle kauniin liinan ja koristamme sen kynttilöin ja kukin, emme tee sitä siksi, että se olisi tarpeellista vaan rakkaudesta. Kirkko on odotusta ja iloa. Se on ortodoksisen perinteen mukaan taivas maan päällä. Se on jälleen löydetyn lapsuuden iloa, vapaata, varauksetonta ja pyyteetöntä iloa, joka yksin kykenee muuttamaan maailman."

Voinko auttaaa? Näin kysyvät monet. Huoli papista on hyvä ja lämmittää mieltä. Hieman yllättäen olen joskus vastannut: "Tuo kukkia kirkkoon." Ehkä monet ovat odottaneet avunpyyntöä jostain "hyödyllisemmästä".

Vuosituhansia ihmiset ovat halunneet antaa "vain parasta" pyhäkköihin. Niihin onkin vuosituhansien aikana kertynyt yhtä sun toista. Kaikki kiiltävä ei kuitenkaan ole kultaa. Mielenkiintoista on verrata mihin nykyaikana se "kaikkein paras" menee. Kolehtiin löytyy usein vain parisen lanttia tai vanha purkkapaketti.


Nainen alttarissa?

Nainenhan ei saa mennä alttariin? Näin usein kysytään tai kysyvästi väitetään. Pääkohdin se pitää paikkansa, vaikkakin mielikuva tästä on varmaan monella aika raju. Pari huomiota asian tiimoilta.

Alttariin menevät he jolla on joku tehtävä siellä, silloin kun heillä on joku tehtävä siellä. Kirkkosalissa voi olla vaikkapa ruokailu, mutta itse alttaritila on aina vain jumalanpalvelukseen. Ortodoksipiispa Ilarion Alfejev (s. 1966) on painokkaasti todennut.
Minkään tai kenenkään ylimääräisen ei tulisi olla alttarissa. Sinne eivät kuulu 'kunniavieraat' tai tarpeettomat esineet. Alttarissa ovat vain ne ihmiset ja esineet, joita suoranaisesti tarvitaan jumalanpalvelukseen. Alttari ei saa muuttua varastotilaksi kaikenlaiselle...
Alttarista

Ortodoksisessa kirkossa ei ole naisille alttaripalvelusta. Ei ole "naispappeutta". Muinoin on ollut diakonissoja, "naisdiakoneja", mutta syystä tai toisesta tätä ei ole enää. Alttariapulaiset ovat miespuolisia, ainakin melkein aina. Nunnaluostareissa iäkkäät nunnat ovat usein alttariapulaisina jumalanpalveluksissa.

On kuitenkin tähdennettävä, ettei kukaan ylimääräinen - ei "kunniavieraita", eikä muita, mies tai nainen - kuulu alttariin. Alttari ei ole "hengailua" varten.


Kännykkä jumalanpalveluksessa?

Vaikea tähän on mitään kirkkoisää lainata. Ei heillä ollut kännyköitä. Luulen, että asia on silti aika selvä kaikille. Pari käytännön huomiota silti.

Eräs seurakunta ilmoitti lapussa ulko-ovella: "Sulje kännykkäsi, puhu Jumalalle." Itse jätän usein puhelimen kotiin, autoon tai toimistoon. En edes ota sitä mukaan jumalanpalvelukseen. Toki joskus sitä pidän mukana, mutta aina tietenkin äänettömänä. Puhelimen voi myös sulkea kokonaan, ei maailma siitä romahda.

Puhelin pidetään siis äänettömällä. Tiedon tärkeästä puhelusta saa vaikkapa värinähälytyksellä. Tärkeällä soitolla tarkoitan soittoa sairaalasta tai jotakin muuta elämään ja kuolemaan liittyvästä. Saunan lämmityksen valmistuminen tai kahvin loppuminen eivät ole "hätäpuheluja". Puhelu puhutaan aina ulkona, eikä jumalanpalveluksen aikana myöskään lähetetä tekstiviestejä.

Jos puhelin soi, käy sammuttamassa se, äläkä leiki, ettei se ole sinun. Liian usein joutuu kuuntelemaan tovin soivaa puhelinta, kun syyllinen arastelee "paljastamasta" itseään. Sellaista sattuu, mene ja sulje puhelin. Ei kukaan suutu.

Konevitsan luostari kirkko
©Pietari Tuomela

Maailmanmenolla ja -hälyllä on oma "kuuluvuutensa". Jumalanpalvelus on paikka, missä on ihan eri "kuuluvuus". On hyvä olla paikkoja, missä on tätä toistakin "kuuluvuutta" ja paikkoja missä ei edes kännykällä pärjää.


Papilta kysyttyä -sivulla kootusti kaikki Papilta kysyttyä -kirjoitukset. Sivulla löytyy ohjeet kysymysten lähettämistä varten. Toivottavasti etsimäsi kysymys ja vastaus löytyy.


6. heinäkuuta 2012

Papilta kysyttyä 10

Uskonto ja sota? Paljonko ortodokseja on? Aukkojen Jumala?


Uskonto ja sota?

Ihminen sotii monista syistä. Heti tulee mieleen valta ja raha. Jo "luolaihminen" ottaessa kepin kouraansa työkaluksi tajusi nopeasti, että sillä saa kaverinkin hengiltä.

Uskonnon nimissä saatetaan sotia ja niin on myös tehty. Uskonto on osa ihmiskunnan historiaa ja tällä tavoin sekä hyvässä että pahassa mukana kaikessa.

Monet ateistit ovat kylläkin innokkaita syyttämään uskontoa lähes kaikesta. Yksi jo liiallisuuksiin menevä uusateisti alaotsikoi kirjansa näin: "Kuinka uskonto myrkyttää kaiken." Ihan kaikenko? Itse suosittelisin käyttämään harkintaa ja olemaan kriittinen näiden "heittojen" edessä. Elämän ilmiöiden taustalla ovat hyvinkin monisäikeiset syyt.


Mitä tulee uskonnon väkivaltaisuuteen, on hyvä lukea yhdysvaltalaisen ortodoksiteologin David Bentley Hartin (s. 1965) osuvat sanat:
"Totuus on, että ihmiset tappavat (miehet ja myös naiset, vaikkakin heillä ollut mahdollisuuksia vähemmän). Eräät tappavat koska heidän uskonsa niin kehottaa, toiset tappavat vaikka heidän uskonsa nimenomaan kieltää tappamisen, ja jotkut tappavat koska heillä ei ole uskoa ja kaikki on heidän mielestään sallittua. Polyteistit, monoteistit ja ateistit tappavat - viimeiset ovat erityisen murhaavia, jos 1900-lukua tarkastelee. Ihmiset tappavat jumalansa tai Jumalan nimessä tai koska ei ole Jumalaa ja ihmiskunnan kohtaloa on johdettava suurella tahdonvoimalla. Ihminen tappaa yleistotuuksien nimissä ja heimokuuluvuuden vuoksi. Ihminen tappaa uskon, veren ja maan, valtakunnan, kansakunnan suuruuden, 'sosialistinen utopian', kapitalismin ja 'demokratisoinnin' vuoksi. Ihminen tulee aina etsimään jumalia, joiden nimissä hän voi tehdä suuria tekoja tai käsittämättömiä julmuuksia. Tämä silloinkin, kun jumalat eivät ole jumalia, vaan 'heimokuntia' tai 'geneettinen imperatiivi', 'yhteiskunnalliset ihanteet', 'ihmiskohtalo' tai 'liberaali demokratia'. Toisaalta ihmiset tappavat rahasta, maasta, rakkaudesta, ylpeydestä, vihasta, kateudesta tai kunnianhimosta. Ihminen tappaa vakaumuksesta tai vakaumuksen puutteesta..."
Usean uskonnon perusopetuksiin kuuluu rauha ja siihen pyrkiminen. Useat uskontojen johtajat ovat korostaneet, että sota uskonnon vuoksi on sotaa uskontoa vastaan. Ikävä kyllä liian monesti uskontojen johtajat ovat olleet hiljaa ja kantavat vastuun konflikteista. Toisaalta silloin kun he ovat puhuneet, on liian moni jättänyt heidän sanansa kuulematta.

Ortodoksikristityn tulee pyrkiä edistämään rauhaa ja muistamaan, että itse Kristus kehotti kääntämään toisen posken.


Paljonko ortodokseja on?

Ortodoksinen kirkko on maailman toiseksi suurin kristillinen kirkko. Ortodoksisella kirkolla on noin 276 miljoonaa jäsentä. Suurin kristillinen kirkko maailmassa on katolinen kirkko yli miljardilla jäsenellään.

Suomessa ortodoksiseen kirkkoon kuuluu 1,1 prosenttia väestöstä. Kyse on noin 60 000 jäsenestä. Suurin kristillinen kirkko Suomessa on evankelisluterilainen kirkko. Suomessa usein hämärtyy se tosiasia, että luterilainen kirkko on maailmanlaajuisesti hyvinkin pieni kirkko. Maailmanlaajuisesti siihen kuuluu vain noin 70 miljoonaa jäsentä. Moni kysyttäessä kuitenkin väittää luterilaisen olevan suurin. Luterilaisuuden enemmistöasema Suomessa hämärtää monen käsitystä maailmanlaajuisesta tilanteesta.

Serbian patriarkan hautajaisista

Jäsenmäärä ei toki ole joku paremmuusasteikko. Itse Kristus puhui kuinka kaksi tai kolme riittää. On kuitenkin hyvä muistaa tosiasiat maailmanlaajuisesti. Huono tietämys tämän suhteen kertoo yleisestä tietämyksen tasosta koskien uskontoa. Perusasiat ovat usein aika huonosti tiedossa.

Hyvää uskontotilastoa saa Suomen ekumeenisen neuvoston sivustolta täällä.


Aukkojen Jumala?

En ole uskonnonfilosofi. En varmaankaan osaa vastata kovinkaan hyvin tähän kysymykseen. Jotain ajatuksia toki voin esittää.

Ymmärtääkseni "aukkojen Jumala" on käsite, millä on puolustettu uskoa. Suunnilleen osoitettu paikka Jumalalle ihmistiedon rajojen ulkopuolella. Ahtaaksi varmaan käy, kun ihmistieto kasvaa. Väittäisin, että käsite ei ole kovin menestyksellinen. Se myös perustuu aika ihmeelliseen käsitykseen Jumalasta, jotenkin osana luomakuntaa.

Asia on toki mielenkiintoinen, jos haluaa käydä filosofisteologisia keskusteluita, mutta olisi hyvä muistaa, ettei usko nojaa jumalakäsitteeseen. Moni kirkkoisä varoitti jo aikanaan tarttumasta liikaa käsitteisiin. Ne voivat jopa muuttua epäjumaliksi ja ihminen rakastua omaan itsensä luomaan käsitejumalaansa, käsitteet ovat "samalla tavalla rakkaita kuin äidille lapsi, hänen kohtunsa hedelmä".

Asia on hieman hankala lyhyesti selittää. Kyse on pitkälti siitä, että Jumalaa voi yrittää kuvata filosofisin käsittein, mutta ongelmaksi käsitteet muuttuvat jos ne itse muuttuvat liian rakkaiksi. Ihmissanoja ne kuitenkin vain ovat. Uskon Jumalaan, en käsitteisiin. Ihmisylpeys haluaisi sulkea Jumalan käsitteiden vangiksi. Murtuminen vaati uskoa, nöyryyttä ja rukousta.

Sofroni
©Pemptousia.com

Venäläinen ortodoksimunkki Sofroni Saharov (k. 1993) kirjoitti itsekriittisesti aikanaan näin:
"Rationaalisesti suuntautunut, järkeen tukeutuva teologi rakentaa järjestelmännsä samaan tapaan kuin arkkitehti rakentaa palatsin tai temppelin. Hän käyttää rakennusaineina kokemukseen perustuvia seikkoja ja hämäriä filosofisia käsitteitä, ja häntä kiinnostaa enemmän ajatusrakennelmansa upeus ja looginen, harmooninen kokonaisuus kuin se, vastaako luomus totuutta..."
Toinen näkökulma. Aukkojumala-pakoreitin sijaan voisi vaikkapa kokeilla iloita ihmistiedon määrästä. Oma kokemukseni kirkkoisistä esimerkiksi ei ole se, että he työnsivät pelokkaasti Jumalan ihmistiedon aukkoihin, vaan ihmettelivät kaiken jo silloin tiedetyn viisautta. He olisivat luultavasti innoissaan ihmistiedon määrästä nykypäivänä, eikä näkisi sitä uhkana.

On hyvä muistaa, että suurin ihme ei ole ihmistieto itsessään, vaan että todellisuus on "luettavissa". Siinä on järkensä, "matematiikkansa" voisi vaikka sanoa. Osaamme lukea todellisuutta, koska siinä on Luojan kirjoitusta. Todellisuus puhuu meille, vaikkakin joskus se vain kuiskaa tai käyttää vaikeaa murretta.

Itse Albert Einstein (k. 1955) väitetään sanoneen: "Ihmeellinen seikka ei ole se, että tiedämme jotain maailmasta, vaan että se on tiedettävissä."


Papilta kysyttyä -sivulla kootusti kaikki Papilta kysyttyä -kirjoitukset. Sivulla löytyy ohjeet kysymysten lähettämistä varten. Toivottavasti etsimäsi kysymys ja vastaus löytyy.