23. marraskuuta 2012

Papilta kysyttyä 22

Suitsutus?

"Nouskoon minun rukoukseni niinkuin suitsutussavu..."(Avuksihuutopsalmi)
Ortodoksisessa jumalanpalveluksissa käytetään suitsutusta. Perinteen juuret ovat jo vuosituhansia vanhat. Yksi suitsukkeen resepti on esillä jo Vanhassa testamentissa (2. Moos. 30:34-38). Myös Ilmestyskirjassa, Uuden testamentin viimeisessä kirjassa, on viittauksia suitsutukseen (Ilm. 5:8 ja 8:4)

Suitsuttamisen juuret uskontojen historiassa ovat jokseenkin epäselvät. Väittäisin, että kyse on yleismaailmallisesta tavasta, joka on ihmisen uskonnollisessa "selkäytimessä" oleva. Toinen esimerkki on vaikkapa tuli. Suitsuttamisen tapa herätti keskustelua ortodoksisen kirkon alkuaikoina, mutta vakiinnutti paikkansa jumalanpalveluselämässä. Olihan kyse mitä raamatullisimmasta tavasta.

Rukous ennen suitsuttamista kuuluu näin:
"Me tuomme Sinulle, Kristus Jumalamme, suitsutusta hengelliseksi suloiseksi tuoksuksi. Ota se ylitaivaalliselle uhrialttarillesi ja lähetä meille kaikkein pyhimmän Henkesi armo."
"Suitsuttaminen valmistaa meitä jumalanpalvelukseen... Hengellistä, 'järjellistä', jumalanpalvelusta edeltää kehollinen ulottuvuus, ulkoinen asia", kuvasi aikanaan tunnettu jumalanpalveluselämän tuntija Mihail Skaballanovits (k. 1931).

Monessa muussakin asiassa ortodoksisessa jumalanpalveluksessa, "sisäistä" ulottuvuutta edeltää ja tukee "ulkoinen" ulottuvuus. Onhan ihminen "tuplana" toimiva olento, kuten Johannes Damaskolainen (k. 749) opettaa vapaasti tulkittuna.


Papin vaitiolovelvollisuus?

"Pappi ei saa todistajana eikä muuten ilmaista, mitä hänelle on synnintunnustuksessa tai muuten sielunhoidossa uskottu, eikä henkilöä, joka on hänelle siinä uskoutunut. Jos joku synnintunnustuksessa tai muuten sielunhoidossa ilmaisee yleisen lain mukaan ilmi annettavan rikoksen olevan hankkeessa, papin on kehotettava häntä ilmoittamaan asiasta viranomaisille tai sille, jota vaara uhkaa. Jollei hän suostu siihen, papin on annettava asiasta viranomaisille tietoa sen verran kuin on mahdollista asianomaisen suoraan tai välillisesti tulematta ilmi." (Laki ortodoksisesta kirkosta, 110 §)
Laki on selvä. Vaitiolovelvollisuus, "rippisalaisuus", kuten sitä usein kutsutaan, on ehdoton, ainakin lähes. Poikkeustilanteessa on annettava "tietoa sen verran kuin on mahdollista asianomaisen suoraan tai välillisesti tulematta ilmi".


Vaitiolovelvollisuus on selvä asia ilman siitä säädettyä lakiakin. Pappiin pitää voida luottaa. Häneen voi luottaa. Vaitiolovelvollisuuden ja luottamuksellisuuden rikkominen on papille vakava synti ja rike. Käsittääkseni se johtaa pappeuden menetykseen ja kirkollisen kurinpidon ja rangaistusten piiriin joutumista. Myös maallinen laki ryhtyy toimiin tilanteessa. Pappi ei kuitenkaan pidä asioita salaisuutena lain pelosta tai pakosta, vaan nimenomaan koska hän ymmärtää pappeuden ihanteen.

Pieni omakohtainen huomio. Synnintunnustuksen jälkeen itse asiassa "unohdan" kuulemani. Loppujen lopuksi pappi on todistaja Jumalalle tehdylle tunnustukselle. Katuvan mentyä teen ristinmerkin ja rukoilen hänen puolestaan. Seuraavassa liturgiassa myös kannan esirukouksia hänen puolestaan. "Unohdus" johtuu siitä, ettei se ole papin tehtävä kantaa katuvien syntejä, vaan Jumalan.

On hyvä muistaa, että tunnustavaakin sitoo eränlainen vaitiolovelvollisuus, ei kylläkään lakiin kirjattu, mutta silti. Hänen saamansa ohjeet ja neuvot ovat juuri hänelle henkilökohtaisesti annettu, ei yleisellä tasolla.

Omasta mielestäni kaikki kahdenkeskeiset keskustelut papin kanssa ovat lähtökohtaisesti luottamuksellisia. Vaikka puhuttaisin säästä tai uuden auton väristä. Tai sitten elämän murheista.


Siunaus papilta?

Piispalta ja papilta voi pyytää siunauksen. Kyse ei ole "automaattisesta" asiasta, vaan se aina pyydetään. Siunauksen pyytäminen ja saaminen voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen. Piispa tai pappi ei voi "pakottaa" ketään vastaanottamaan siunausta.

Ensiksi pyydetään siunausta. Piispalta pyydetään: "Isä esipaimen, siunaa." Papilta: "Isä, siunaa." Diakonilta ei pyydetä siunausta. Siunauksen vastaanottamiseksi käsistä muodostetaan "kuppi", laittamalla vasen käsi oikean alle. Kämmen ylöspäin.


Piispan tai papin siunatessa hän tekee ristinmerkin oikealla kädellään. Käden sormet muodostavat Jeesuksen Kristuksen nimen kreikkalaiset kirjaimet IC XC. Piispa tai pappi lausuu siunatessaan "Herra siunatkoon sinua" tai "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen".

Hurskas tapa on siunausta pyytäessä vain kätellä piispaa tai pappia ja suudella hänen kättään. Piispa tai pappi lausuu silloin: "Herra siunaa." On muistettava, että tämä on tapa, eikä niinkään perinteinen ja kunnollinen tapa pyytää siunausta.

Kolmanneksi piispan tai papin kättä suudellaan. Tällöin osoitetaan kunnioitusta pappeudelle ja loppujen lopuksi se on siunauksen "alkulähteen" kunnioittamista ja arvonosoittamista. Kättä suudellaan ikään kuin itse Kristuksen kättä. Se on myös käsi, joka palvelee Jumalaa pyhissä sakramenteissa ja toimituksissa.

On syytä huomauttaa, että siunauksen pyytäminen ja saaminen ei ole tervehtimistä tai moikkaamista. Jos saman papin näkee päivän aikana, niin ei tarvitse joka kohtaamisella pyytää siunausta. Toki, jos ryhtyy johonkin tehtävään voi tätä varten pyytää siunauksen. Siunaus on hyvä pyytää aamuin ja illoin, jos siihen on mahdollisuus. Jos paikalla on tusinan verran pappeja, niin vain yhdeltä pyydetään siunaus. Luostarissa siunaus pyydetään ensisijaisesti luostarinjohtajalta. Jos piispa on läsnä, niin häneltä. Myös papit. Toki siunausta voi pyytää useasti päivän mittaan, muttei ei ole tarkoitus, että sitä tehdään "tavan vuoksi".

Sinausta ei pyydetä vain kirkossa tai muussa ortodoksisessa ympäristössä. Papilla voi olla siviilivaatetuskin. Sinausta voi ja kuuluu siis pyytää kaikkialla.


Lapsen liittyminen ortodoksiseen kirkkoon?

Lapsi tai nuori voi liittyä ortodoksiseen kirkkoon. Tätä he eivät kuitenkaan voi tehdä "itsenäisesti". Täysin omasta päätöksestä voi liittyä - tai erota - ortodoksisesta kirkosta vasta täysi-ikäisenä.

Tavallisimmin lapsi tai nuori liittyy ortodoksiseen kirkkoon, kun hänen vanhempansa tai yksi heistä liittyy. Usein kokonainen perhe liittyy ortodoksiseen kirkkoon. Aikuiset sekä lapset.

Kristus siunaa lapsia
©OCA

Suomessa alaikäisen liittymistä ja eroamista säätävät seuraavat seuraavat seikat. Vanhemmat voivat liittää tai erottaa alle 12-vuotiaan lapsen uskonnollisesta yhdyskunnasta ilman hänen suostumustaan. 12–14-vuotiasta ei voi liittää tai erottaa ilman hänen omaa suostumustaan. 15–17-vuotias voi liittyä tai erota itse mutta tarvitsee vanhempien suostumuksen eroilmoitukseen.

Lapsien osallistumisesta jumalanpalvelukseen voi lukea täältä. Lapsen kastamista ja väitteistä sitä vastaan voi lukea täältä. Vastasyntyneen synnillisyydestä voi lukea täältä. Kasteen käytännön järjestelyistä voi lukea täältä.


Papilta kysyttyä -sivulla kootusti kaikki Papilta kysyttyä -kirjoitukset. Sivulla löytyy ohjeet kysymysten lähettämistä varten. Toivottavasti etsimäsi kysymys ja vastaus löytyy.


19. marraskuuta 2012

Hauskoja kertomuksia 2

Ateisti, usko ja rakkaus

Metropoliitta Antoni Bloomilla (1914 - 2003) oli tapana viitata tilanteeseen, joka oli tapahtunut hänen vieraillessaan Moskovassa.

Piispan pysäytti kommunistisen puolueen jäsen ja vannoutunut ateisti stalinistisgoottilaisen hotelli Ukrainan edessä. Puolueen mies oli nähnyt hänen viittansa ja todennut metropoliitta Antonille.

Vihkisormukset
- Taidatte olla uskovainen. Minä olen ateisti!
- Se on sinun menetyksesi
- Sinä uskot Jumalaan, minä uskon ihmiseen.
- Sitten sinulla ja Jumalalla on jotain ihmeellistä yhteistä, sillä hän myös uskoo ihmiseen.
- Näytä Jumalasi kämmeneni päällä.
- Oletko naimisissa? Rakastatko vaimoasi?
- Tietenkin.
- En usko sinua.
- Voin todistaa sen.
- Minä tuon hänelle kukkia ja ostan hänelle lahjoja.
- Sinä ehkä vain yrität tyynnytellä häntä. Tuo ei ole mikään todistus.
- Näytä rakkautesi kämmenelläsi!

Salakuuntelua

KGB ja muut viranomaistahot Neuvostoliitossa seurasivat haukkana piispoja.

Kerrotaan, että metropoliitta Nikodim Rotov (k. 1978) vieraillessaan Lontoossa Englannissa, joutui puhumaan sikäläisen papin kanssa maaten hotellihuoneen lattialla, etteivät piispaa valvovat agentit saisi tietää hänen viestiänsä.

Metropoliitta Nikodim
©Wikipedia

Neuvosto-viranomaiset uhkasivat sulkea Pochaevin luostarin Ukrainassa ja piispa tarvitsi kipeästi apua lännestä. Piispa toivoi, että pappi BBC:n radio-ohjelmassaan käsittelisi luostarin tilannetta. Jo seuraavana päivänä BBC:n ja Voice of America:n lähetyksissä kerrottiin uhkasta luostaria kohtaan. Tämä oli osasyynä siihen, että Neuvostoliiton viranomaiset perääntyivät kysymyksessä.

Samainen metropoliitta Nikodim järjesti 1960-luvulla ulkomaalaisten opiskelijoiden tiedekunnan Leningradin hengelliseen akatemiaan ja seminaariin, etteivät neuvostoviranomaistet sulkisi koulua uudelleen. Koulu oli jo ollut suljettuna vuosina 1918-1946.

Jos jotain luostaria tai kirkkoa uhkasi sulkeminen, niin metropoliitta kutsui delegaation ulkomaalaisia vieraita. Saman hän teki, kun vietettiin pääsiäisyön jumalanpalveluksia. Aina, kun ulkomaalaiset vieraat olivat jumalanpalveluksissa, niin ei tavanomaisia ateistisia "mielenosoittajia" ja pioneereistä koostuvia pilkkaajia ollut mailla halmeilla.

Hasidi-kertomus akatemiassa

Metropoliitta Antoni Bloom (k. 2003) luennoi Neuvostoliittolaisessa hengellisessä akatemiassa. Luennon jälkeen oli kysymysten aika. Yksi kysyjä, taisi olla opiskelija, tiedusteli.
- Miksi viittasitte Martin Buberin (k. 1965) juutalaisiin hasidi-kertomuksiin? Eikö olisi sopivampaa viitata kirkkoisiin, itse pyhiin isiin?
- Oletin, että olette lukeneet jo kaikki pyhien isien kirjoitukset kokonaan.

Pikkutyttö käveli alttariin

Valamon luostarin munkki arkkimandriitta Simforian Matvejeff (k. 1981) eli luostarissa kaikkiaan 75 vuotta. Luostariin hän jäi 14 vuotiaana pyhinvaellusmatkan päätteeksi. Hän lupasi silloin aina nousta kolmelta yöllä aamupalvelukseen. Lupauksen hän piti.

Simforian

Simforian koki sekä Vanhan että Uuden Valamon vaiheet. 1970-luvulla hän oli jonkun aikaa Uuden Valamon ainoa jumalanpalveluksia toimittamaan kykenevä henkilö. Luostarinjohtajaksi hänet valittiin vuonna 1969.

Kerrotaan, että kerran pikkutyttö käveli alttariin. Tämän johdosta jopa pohdittiin alttarin uudelleenvihkimistä. Simforian vastasi uudelleenvihkimistä pohtiville.
- Mitä tuosta, enkeli vain kävi alttarissa.

Liian vasemmalla, liian oikealla

Uusmarttyyri Maria Pariisilainen (k. 1945) uurasti paljon lähimmäistensä hyväksi. Hän kuoli martyyrina natsien keskitysleirissä. Kaikin keinoin hän yritti lievittää ihmisten hätää. Hänen elämänsä on tutustumisen arvoinen.

Hänen työnsä herätti epäluuloa sekä ortodoksisen kirkon piirissä että sen ulkopuolella. Maria selitti asiaa muun muassa näin.
- Monelle kirkossa olemme liian "vasemmalla" ja monen ulkopuolisen mielestä olemme kirkollisina liian "oikealla". Kumpikaan ei auta.

Rohkea pikkumunkki

Ortodoksista kirkko ravisteli riita ikoneista. Luostariväki ja maallikot olivat urheita uskon puolustajia.

Eräs munkki joutui keisarin eteen tekemään tiliä ikonien kunnioittamisesta. Keskustelu meni jotenkin näin.
- Ikoni on vain puupala.
- Ei ole. Se on pyhä kuva.
- Eikä ole. Sitä voi kohdella miten vain.
Keisari heitti Kristuksen ikonin maahan munkin eteen ja käski häntä sylkemään ja polkemaan sitä.
- En voi.
- Miksi et?
- Se on pyhä kuva. Siinä on Herramme kasvot.
- Se on vain puuta ja maalia.
Keskustelu kiersi ympyrää. Munkki rohkaisi mielensä ja vei väittelyn ihan uudelle tasolle.
- Tässä on kolikko. Siinä on teidän korkeutenne kuva. Taidanpa heittää sen maahan ja sylkeä sitä. Tallatakin.
- Kuinka julkeatte? Minun kuvaani ei pilkata.
- Sehän on vain metallia.
Munkki oli pian päätä lyheympi. Hän kuoli marttyyrina todistaessaan uskonsa puolesta.

Kristuksen ikoni


17. marraskuuta 2012

Metropoliitta Antoni - Kuolema ja suru

Varhaiskirkossa kuolemasta puhuttiin syntymänä iankaikkiseen elämään. Sitä ei pidetty kaiken loppuna vaan alkuna. Elämä oli matka ikuisuuteen, kuolema oli ovi, josta käytiin sisälle.

Tämän vuoksi varhaiset kristityt kehottivat niin uutterasti "muistamaan kuolemaa". Tämän päivän ihmistä tuollainen puhe kauhistuttaa.

Kuoleman muistaminen

Me eläämme elämämme jokaisen päivän kuin olisimme vain luonnostelemassa elämää, jonka jonakin päivänä kirjoitamme puhtaaksi. Eläämme kuin olisimme vasta valmistumassa elämään, kokoamassa kaikkea sitä mitä tarvitaan myöhemmin kauniiseen, harmoniseen ja merkityskylläiseen elämään.

Elämme näin vuodesta toiseen elämättä kokonaan, tekemättä koko sydämestä sitä, mitä voisimme tehdä; ajattelemme saavuttavamme todellisen elämän joskus tulevaisuudessa. Mutta aika kuluu, emmekä koskaan elä todella.

Pääkallo

Meitä ei kehoteta muistamaan kuolemaa, jotta alkaisimme pelätä elämää, vaan jotta eläisimme täydestä sydämestä, kokonaisesti, niin että elämämme on joka hekti "täyttä elämää", ei aallonpohja vaan aallonharja, ei tappio vaan voitto. Kuoleman muistaminen siis antaa meille voimaa elää intensiivisesti.

Ne meistä, jotka ovat kokeneet yhteisiä hetkiä kuolevan kanssa, ihmisen, joka tietää kuolevansa, tietävät, mitä kuoleman läsnäolo merkitsee ihmissuhteelle. Se merkitsee, että jokainen lausumamme sanan tulee kertoa siitä kunnioituksesta ja rakkaudesta, joka on ehkä vain piilevästi olemassa suhteessamme tuohon toiseen.

Se merkitsee, ettei mikään ole vähäarvoista, koska kaikki, pieninkin seikka, voi ilmaista niin rakkautta kuin sen puuttumistakin. Tämän huomioon ottaminen on tärkeää, koska se säväyttää koko asennoitumistamme kuolemaan ja tekee siitä haasteen, joka antaa meidän kasvaa ihmisenä kohti jumaloitumista, antaa meidän olla niin täydellinen kuin mahdollista, koska toista samanlaista hetkeä ei tule.

Venäläinen kirjailija Fjodor Dostojevski (k. 1881) sanoo, että helvetti voidaan tiivistää kahteen sanaan: "Liian myöhäistä." Vain kuoleman muistaminen antaa meille mahdollsiuuden elää niin, ettemme koskaan joudu toteamaan: on liian myöhäistä; sanat tai eleet, joiden avulla vaikutamme suhteeseemme toiseen ihmiseen, eivät enää tavoita toista.

Kuolemaa kohti

Kuolemasta on vaikea, ehkä mahdotonta, puhua ilman henkilökohtaista sävyä. Me emme kohtaa kuolemaa ensisijaisesti ajattelemalla - vaikka näinkin toki tapahtuu - vaan surussa, joko omakohtaisesti tai toista ihmistä koskevassa menetyksessä. Tämä kohtaaminen vaikuttaa myös siihen, miten itse ajattelemme omasta kuolemastamme ja miten suhtaudumme siihen.

Tavallisesti kuolemantapaus ei ole äkillinen vaan sattuu lyhyemmän tai pidemmän sairauden jälkeen tai päättää hitaasti vanhuuden. Miten vain, koko vaelluksemme on viime kädessä valmistautumista kohtaamaan maallisen elämän päättymisen, Jumalan ja ikuisen elämän. Sairaus ja vanhuus on kohdatta ja ne on ymmärrettävä tältä kannalta: ne ovat elämämme luovia ja hyödyttäviä vaiheita.

Yksi elämän suurimmista tragedioista, joka kauhistuttaa monia, on nähdä rakastetun ihmisen vanhenevan ja vanhenevan ja kadottavan ruumiin ja mielen voiman, siis ulkoisesti katsoen katseon arvokkaimmat ominaisuutensa: selkeän ajattelukyvyn, kyvyn nauttia elämästä ja niin edelleen. Tavallisesti ummistamme tältä silmämme, koska sen näkeminen pelottaa meitä - myös siksi, että se ennakoi omaa tulevaisuuttamme.

Paavali

Niinpä kuoleman hetkellä koemme tapahtuman yllätyksenä, joka ei kauhistuta meitä vain siksi, että se oli "odottamaton", vaan myös siksi, että olemme erityisen haavoittuvaisia, koska tuska, pelko ja kauhu on vahvistunut meissä sen tähden, että olemme kieltäytyneet käsittelemästä niitä ja kasvamasta niiden kautta.

Tämä koskee meitä vielä tuskallisemmin ja tuhoisammin kuin "äkillinen" kuolema, koska surun aiheuttaman tuskan lisäksi syytämme itseämme siitä, ettemme tehneet "kaikkea voitavamme". Kuitenkin, jos olisimme sen tehneet, olisimme myös ymmärtäneet, että kuolema on tulossa, että ovi tuonilmaisiin aukeaa jonain päivänä ja rakkaamme astuu siitä sisään - katsomatta takseen.

Vahvistaaksesi uskoa...

On siis tärkeää, että aina kun elämme viimeisen hetken lähestymisen aikaa, katsomme sitä alusta asti ikään kuin silmästä silmään ja yhdessä toisen ihmisen kanssa, kuolemaan menevän, kanssa - silloin kun hän on vielä keskellämme. Näin valmistautumalla voimme myös nähdä kuoleman moninaisuuden, sen tuoman surun ja ilon.

Apostoli Paavali sanoo kuolemasta, että siinä "katoava pukeutuu katoamattomuuteen ja kuolevainen kuolemattomuuteen", ja silloin toteutuu kirjoituksen sana, "kuolema on nielty ja voitto saatu" (1. Kor. 15:54)

Kuolema ja suru

Kuoleman hetkellä - olipa kyse omasta kuolemastamme tai jonkun toisen - meidän on tärkeä ymmärtää ikuisuuden olemassaolo.

Kerron esimerkin. Äitini kuoli sairastettuaan syöpää kolme vuotta. Tänä aikana hänet leikattiin, mutta tuloksetta. Lääkäri kertoi asiasta minulle ja sanoi: "Tietenkään emme kerro äidillenne (ettei leikkauksesta ollut hyötyä)." Sanoin: "Minä kerron." Ja niin tein.

Muistan kuinka tulin hänen luokseen ja kerroin, että lääkäri oli soittanut ja sanonut, ettei leikkaus onnistunut. Olimme molemmat hetken vaiti.

Sitten äitini sanoi: "Minä sitten kuolen." Sanoin: "Niin."

Vaikenimme, kommunikoimme ilman sanoja. Luulen, ettemme ajatelleet. Näimme jotain, joka oli tullut elämäämme ja muuttanut sen. Se ei ollut varjo. Eikä se ollut asia. Se ei kauhistuttanut.

Se oli jotain perustavaa laatua olevaa - ja meidän ilo kohdattava se tietämättä vielä, millaiseksi se paljastuisi.

Olimme vaiti pitkään. Sitten elämä jatkui. Äitini ja minä emme kätkeytyneet valheisiin ja ryhtyneet teeskentelemään asioiden olevan toisin kuin ovat.

Näin saatoimme tukea toisiamme; hän saattoi puhua kuolemastaan ja minä surustani.


Aamun Koitto -lehti
Kirjoitus on aikaiseemin julkaistu Aamun Koitto -lehdessä (10/2002) ja lyhennettynä Logos-lehdessä (4-5/2007). Kirjoitusta on lyhennetty. Väliotsikot blogistin.

Kokonaisuudessaan metropoliitta Antonin Death and bereavement -kirjoitus löytyy Living Orthodoxy in the Modern World -teoksesta (2000).

Aamun Koitto -lehteen voi tutustua ja tilata täällä. Lehti on Suomen vanhin valtakunnallinen ortodoksinen aikakauslehti ja yksi vanhimmista kristillisistä lehtistä Suomessa. Se on perustettu vuonna 1896 Sortavalassa ja Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunnan (PSHV) julkaisema.

Metropoliitta Antoni Bloom (k. 2003) syntyi vuonna 1914 Lausannessa Sveitsissä. Varhaislapsuutensa hän vietti Persiassa, missä hänen isänsä työskenteli Venäjän konsulina. Venäjän vallankumouksen seurauksena perhe muutti vuonna 1920 Parisiin Ranskaan. Siellä Antoni kävi koulunsa ja valmistui lääkäriksi. Hän antoi salaisen munkkilupauksen vuonna 1939, mutta toimi edelleen lääkärinä. Hän palveli toisessa maailmansodassa Ranskan vastarintaliikkeessä. Hänet vihittiin papiksi vuonna 1948. Piispaksi hänet vihittiin vuonna 1957 ja vuodesta 1965 hän toimi Englannissa toimivan Venäjän ortodoksisen kirkon hiippakunnan metropoliittana. Hän kuoli vuonna 2003. Suomeksi häneltä on ilmestynyt kirjat Elävä rukous, Rukouskoulu ja Tuhlaajapojan paluu.

Ortodoksipappi Tuomas Kallonen on kirjoittanut laudatur-arvoisen lopputyön metropoliitta Antonista otsikolla Kutsuttu ihminen - kääntymyskokemuksen ja ihmiskuvan suhde metropoliitta Anthony Bloomin ajattelussa (Itä-Suomen yliopisto, 2008).

15. marraskuuta 2012

Hauskoja kertomuksia

Rukouksesta ja pienestä ketusta

Eräs munkki tutustui oppimattomaan paimeneen. Päivän päättyessä munkki näki kuinka paimen laittoi parasta lypsäämänsä maitoa kulhoon vähän matkan päähän. Munkki oli ihmeissään.
- Miksi teit noin?
- Tämä maito on Jumalalle.
- Miten niin?
- Otan aina parhaan maidon, mitä minulla on, ja tuon sen uhriksi Jumalalle.
- Juoko Jumala maidon?
- Kyllä Hän juo sen.
Munkki päätti hieman valistaa oppimatonta paimenta. Hän kertoi kuinka Jumala on puhdas henki eikä juo maitoa. Paimen oli kuitenkin varma asiastaan. Keskustelu kiivastui jo hieman. Munkki ehdotti sitten, että paimen menisi piiloon ja tarkkailisi tuleeko Jumala juomaan maidon.

Yö saapui. Piilossa oleva paimen näki pienen ketun, joka loikki erämaasta. Se katsoi oikealle ja vasemmalle. Tämän jälkeen se meni suoraaan kulholle ja latki maidon suihinsa.


Seuraavana aamuna munkki tapasi paimenen. Hän kohtasi hyvin murheellisen paimenen.
- Mitä on tapahtunut?
- Olit oikeassa. Jumala on puhdas henki, eikä halua maitoani.
- Sinun pitäisi olla onnellinen. Nyt tiedät paremmin.
- Niin tiedän, mutta ainoa asia, minkä saatoin tehdä ilmaistaakseni rakkauteni Jumalaa kohtaan on otettu pois.
Seuraavana yönä Jumala ilmestyy munkille.
- Sinä olet väärässä. On totta, että olen puhdas henki, mutta siitä huolimatta olen aina ottanut kiitollisena vastaan maidon, jonka paimen on minulle jättänyt. Hän on uhrannut sen rakkautensa ilmauksena. Mutta koska olen puhdas henki, enkä tarvitse maitoa, minä annoin sen tälle pienelle ketulle, joka pitää siitä kovasti.

Losski oppii nöyryyttä

Nuori metropoliitta Antoni Bloom (k. 2003) vieraili kolmekymppisenä tunnetun teologin Vladimir Losskin (k. 1958) luona. Losski oli kiihkeästi itämaisia uskontoja vastaan. He keskustelivat pitkään.

"Niissä ei ole totuutta", Losski totesi ehdottomasti. Tämä mielessään metropoliitta Antoni palasi kotiin ja otti hindujen Upanisadit-kirjoitukset hyllystä ja poimi niistä kahdeksan lainausta. Seuraavan kerran Losskin luona metropoliitta Antoni sanoi: "Luen pyhiä isiä ja teen merkintöjä. Tässä minulla on kahdeksan lainausta ilman kirjoittajaa. Ehkä sinä tunnistat ne?"

Losski otti lainaukset ja kahden minutin kuluttua hän oli liittänyt lainaukset kirjoittajaansa jotka koostuivat ortodoksisen kirkon pyhistä isistä. Metropoliitta Antoni paljasti mistä oli lainaukset ottanut.

Tämä oli jonkinlainen alku Losskille uudelleen arvioida kantaansa. Metropoliitta Antoni toki muistutti ettei tämä tarkoita että kaikki uskonnot olisivat yhtä samaa tai että uskon suhteen voi omaksua hälläväliä asenteen. "Meidän täytyy olla varovaisia, kun tuomitsemme toisen uskon."

Kommunisti lausui uskontunnustuksen

Yhtenä iltana eräs munkki sai tarpeeksi turisteista luostarissa. Petserin luostarin munkki Avvakum ilmoitti iltaruualla, ettei päästä ei-uskovia luostariin. Muut munkit kyselivät miten hän erottaa uskovan ei-uskovasta. Avvakum totesi että uskontunnustuksen osaavat hän päästää portista sisään, mutta muut jäävät ulkopuolelle.

Kaikki unohtivat Avvakumin uhkavaatimuksen. Aamupäivällä monet munkit ihmettelivät luostarin rauhaa. Alueella oli vain hurskaita uskovia, ihan kuin pyhällä Venäjällä. Ei turisteja tupakka suussa vilkuilemassa alentuvalla katseella. Kukaan ei pilkannut pyhää. Munkit tajusivat Avvakumin pitäneen sanansa.


Avvakum oli vaatinut jokaiselta luostarin portilta uskontunnustuksen lausumisen. Aamupäivällä se ei ollut ongelma, sillä silloin luostarissa kävi uskovia. Puolen päivän aikaan ei kukaan neuvostoliittolaisista turisteista,  ulkomaalaisista puhumattakaan, läpäisyt Avvakumin "tutkintoa".

Turistibusseja oli jo lukuisia ja väki levotonta. Avvakum ei kuitenkaan taipunut. Portti pysyi kiinni, jos ei pystynyt lausumaan uskontunnustusta. Tästä tulisi iso juttu. Pian Pihkovan alueen uskonnollisten asioiden vastaava virkamies Nikolai Judin kurvasi Volga-autollaan luostarin portille. Hän oli vihainen.
- Avatkaa!
- Lausukaa uskontunnustus, Avvakum sanoi portin kurkistusluukusta.
- Mitä? Mikä ihmeen uskontunnustus? Avatkaa!
- Ettekö tiedä kuka minä olen? Olen Judin.
- Lausukaa uskontunnustus.
Sananvaihto jatkui tovin. Avvakum ei taipunut. Lopulta Judin totesi olevansa jo myöhässä luostarinjohtajan tapaamisesta. Turistien määrä oli jo mittava, jopa ulkomaalaisia turisteja tuoneita busseja oli tullut.
- Avatkaa pyydän.
- Lausu uskontunnustus.
- En minä uskontunnustusta osaa. Mikä se sellainen?
- Olkoon. Lausuka perässäni.
- Uskon.
- Uskon.
- Yhteen Jumalaan.
- Yhteen Jumalaan.
- Kaikkivaltiaseen Isään.
- Kaikkivaltiaseen Isään.
- Taivaan ja maan Luojaan.
- Taivaan ja maan Luojaan.
"Odotan kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää. Aamen." Päättyi uskontunnustus. Loppuun asti Judin toisti Avvakumin perässä. Tämän jälkeen portti aukesi raolleen, että Judin pystyi livahtamaan sisälle. Luostarinjohtaja oli jo raivoissaan ja tiukkasi Judinilta syytä puolen tunnin myöhästymiseen. Judin syytti portivartijaa. "Teillä on joku hullu portilla ja vasta kun osaa lausua jonkun uskontunnustuksen pääsee sisälle. Siellä on täysiä turistibusseja odottamassa. Ulkomaalaisiakin. Tämä on skandaali."

Avvakum kutsuttiin luostarinjohtajan puheille ja hän sai haukut. Luostarinjohtaja jopa potkaisi Avvakumia tämän lähtiessä. Judin oli leppynyt luostarijohtajan suloisista sanoista, ranskalaisesta konjakista ja hän iloitsi Avvakumin saamista haukuista.

Judinin lähdettyä luostarinjohtaja kutsui Avvakumin takaisin. "Hienoa. Hyvää." Ota hieman konjakkia. Luostarinjohtaja ja Avvakum nauttivat sen illan rauhassa Napoleon-konjakkia.

Haluatko munkiksi tai nunnaksi?

Ortodoksipappi Alexander Schmemann (k. 1983) tuskastui aikanaan Yhdysvalloissa tapahtuneeseen "hurahtamiseen" luostarielämän kanssa. Hän kirjoitti siitä hyvin avoimesti päiväkirjassaan. Jos hän olisi ohjaajavanhus hän neuvoisi luostarielämää haikailevia seuraavasti.

©James Briggs
- Hanki työ. Mahdollisimman yksinkertainen.
- Työtä tehdessäsi rukoile ja etsi sisäistä rauhaa. Älä suutu, äläkä janoa etuja. Hyväksy kaikki. Näe työtoverisi sinun elämääsi lähetettyinä. Rukoile heidän puolestaan.
- Maksettuasi tyydyttävän asuntosi vuokran ja maltilliset ruokaostokset, anna loput rahoistasi köyhille. Mielummin yksilöille, eikä järjestöille.
- Käy aina samassa kirkossa. Älä luennoi hengellisyydestä tai ikoneista. Ole avuksi, rätti kädessä. Ole täysin kuuliainen seurakuntapapille.
- Älä tyrkytä itseäsi kenellekään avuksi. Älä pety, jos ei lahjojasi tarvita. Auta tarvitsevia, älä niitä joiden luulet tarvitsevan apua.
- Lue ja opi. Älä lue vain hengellistä kirjallisuutta, vaan laajemmin.
- Jos ystäväsi tai tuttusi kutsuvat sinut kylään mene. Älä kuitenkaan käy liian usein. Älä viivy liian kauan.
- Ole aina yksinkertainen, iloinen ja valoisa. Vältä "hengellisiä keskusteluita" ja muuta kirkkokeskustelua. Älä opeta.
- Älä etsi ohjaajavanhusta. Jos sellainen tarvitaan Jumala kyllä lähettä sellaisen.
- Tehtyäsi kaiken tämän kymmenen vuotta, ei vähempää, kysy Jumalalta kuuluko sinun jatkaa näin vaiko onko muutos tarpeen. Odota vastausta, se tulee. Vastauksen merkki on "ilo ja rauha Pyhässä Hengessä".


12. marraskuuta 2012

Tätä on kristinusko

"On totta, ettei tiede voi ratkaista arvokysymyksiä, sillä niitä ei voi älyllisesti lainkaan ratkaista. Ne ovat totuuden ja valheen piirin ulkopuolella. Tieto, olkoon se mitä tahansa, täytyy saavuttaa tieteellisin menetelmin - ja mitä tiede ei voi löytää, ihmiskunta ei voi tietää."

Kaikki kunnia filosofi ja matemaatikko Bertrand Russellille (k. 1970), mutta suurin osa ihmiskunnasta, läpi aikojen on tullut hieman toisenlaiseen loppupäätelmään.

Russelin ajatukset ovat toki mielenkiintoisia ja lukemisen arvoisia. Hänelle tieto oli vahvasti kytköksissä juuri tieteelliseen tietoon ja korostuneesti luonnontieteelliseen tietoon.

Harva nykyään allekirjoittaisi hänen "uskonsa" tieteen autuuteen. "Mitä tiede ei voi löytää, ihmiskunta ei voi tietää." Hän myös puhui arvojen "subjektiivisuuden" puolesta. Arvovalinnassa on kyse mausta. Hän jopa vertaa arvokysymystä makukysymykseen osterista. Toiset tykkäävät, toiset eivät. Kysymyksessä ei ole oikeaa tai väärää, totta tai valhetta, olkoon kyse sitten mausta tai arvoista.

Russell

Tarkoitus ei ole esitellä Russellin ajatuksia, vaan ehkä tunnetuimman 1900-luvun kristinuskon puolustajan opetusta.

Englantilaisen C. S. Lewisin (k. 1963) nimi saattaa olla monelle tuttu lasten ja nuorten kirjallisuuden piiristä. Lewisin käsialaa on tunnetut Narnia-teokset. Hänessä on kuitenkin toinenkin puoli. Hän oli yksi 1900-luvun tunnetuimmista kristinuskon puolustajista. Tämä puoli toki näkyy Narnia-teoksissa, jotka olivat lähtökohtaisesti "kristillistä" fantasiakirjallisuutta.

Yksi kaikkein tunnetuimmista Lewisin apologeettisista, uskonpuolustuksen, teoksista on Tätä on kristinusko -kirja. Teos koostuu puheista, jotka pidettiin BBC:n välityksellä keskellä toisen maailmansodan julmuuksia ja kärsimystä. Aiheestakin on sopivaa puhua arvoista.

Lewisille arvoja on olemassa. Ei vain subjektiivisesti, kuten maut ja mieltymykset. Ensinnäkin ne ovat olemassa ja ne ovat ihmistiedon piirissä. Olkoonkin sitten ihmisen kyky tietää ja ymmärtää kuinka rajallinen tahansa. Hän ei aloittanut opetustaan "uskonnollisesti", vaan kertomalla luonnollisesta moraalilaista. Hän näki että kysymyksessä "oikeasta ja väärästä" on "avain maailmankaikkeuden merkityksen ymmärtämiseen".

Lewis

Lewis käytti kuuluisaa "natsi-korttia". Sallittakoon se hänelle kun hän kuitenkin opetuksensa toi julki juuri natsien pommien tippuessa niskaan.
"Tätä lakia alettiin nimittää luonnolliseksi laiksi, koska ajateltiin, että ihmiset tuntevat sen luonnostaan ilman että sitä tarvitsee opettaa heille. Tällä ei tietenkään tarkoitettu, etteikö siellä täällä saattaisi olla ihmisiä, jotka eivät sitä tunne, aivan vastaavasti kuin on olemassa ihmisiä, jotka ovat värisokeita tai vailla sävelkorvaa. Mutta ajateltiin, että yleisesti ottaen kunnon käytöksen normit olevan jokaiselle itsestään selvät. Ja uskon, että oltiin oikeassa. Muutenhan esimerkiksi millään, mitä aikonamme sanoimme toisesta maailmansodasta, ei olisi mitään pohjaa. Mitä järkeä oli väittää natsien olleen väärässä, ellei olisi olemassa todellista oikeutta, josta natsit olivat sisimmässään yhtä hyvin selvillä kuin mekin ja jota heidän olisi pitänyt noudattaa? Jos heillä ei olisi ollut mitään käsitystä siitä, mitä me ymmärrämme 'oikealla', olisimme tietenkin silti saattaneet joutua sotaan heitä vastaan, mutta emme olisi voineet syyttää heitä siitä sen paremmin kuin ihmistä voi syyttää hänen tukanväristään... Jos kerran voidaan sanoa, että sinun moraalikäsityksesi ovat oikeammat kuin natsien, on oltava olemassa jokin todellinen, oikea moraali, johon verraten niin on. Sinun käsityksesi New Yorkista voi olla oikeampi tai vähemmän oikea kuin minun, koska New Tork on todellinen kaupunki, joka kokonaan meidän kahden mielipiteistä riippumatta on sellainen kun on. Jos sen sijaan New York olisi vain meidän kummankin mielikuvituskaupunki, toisen käsitys siitä ei voisi olla oikeampi kuin toisen. Oikeasta ja väärästä ei voisi silloin ylipäänsä puhuakaan."
Pahoittelen pitkää lainausta. Se kannattaa kerrata, jos se jäi askaruttamaan. Se voi vaikuttaa sanaleikiltä, mutta sisältö on hyvinkin syvällinen.

Jo mainittu Russell oli monen hyvinkin eettisen ja jalon hankkeen puolesta puhuja. Pohjimmiltaan hän kuitenkin hylkäsi arvon olemassaolon. Toki hän rakensi jonkinlaisen käytännön etiikan ja puhui monen aikansa ajankohtaisen ihmisoikeuskysymyksen tiimoilta. New York ei kuitenkaan ollut olemassa...

Nykyaikana Russelin edustama kanta on yleinen. Monesti pitkä tutkielma kylläkin selittää ja pohtii eettisyyttä, moraalia ja oikeuksia, mutta pohjimmiltaan se sanoo totuuden kysymyksistä olevan olematon. Ainakin se on kaiken tiedon, ymmärtämisen ja käsityksen tuolla puolen.

Lewis pohtii luonnonoikeutta Tätä on kristinusko -kirjan alussa laajasti. Moni lukija varmaankin esittää vastaväitteitä. Niihin Lewis antaa hyviä ja ajatuksen arvoisia vastauksia. Lewis myös aavistaa, että jokunen lukija pettyy, kun kirja vie kohti uskontoa. Ainakin kysymykset hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä ottavat askeleen kohti metafysiikkaa. Hän lohduttaakin humoristisesti:
"Tämä teksti ei vielä ole varsinaista höpötystä uskonnosta. Emme ole vielä päässeet edes minkään olemassa olevan uskonnon jumalaan asti, saati sitten kristinuskon Jumalaan..."
Kirjan toisessa osassa Lewis vasta ottaa askeleen kohti kristinuskoa. Mielestäni hän alkaa hyvin esityksensä. Alku oli ajankohtainen silloin ja jopa vielä enemmän tänään.
"Minua on pyydetty kertomaan, mitä kristityt uskovat, ja aion aloittaa sanomalla, mitä kristittyjen ei tarvitse uskoa. Jos olet kristitty, sinun ei tarvitse uskoa että kaikki muut uskonnot ovat perin pohjin väärässä. Jos olet ateisti, sinun on uskottava, että kaikki maailman uskonnot ovat erehtyneet pahemman kerran keskeisimmässä väittämässään. Jos olet kristitty, voit vapaasti ajatella, että kaikissa muissa uskonnoissa - omituisimmissakin - on ainakin jokin aavistus totuudesta. Kun olin ateisi, minun oli yritettävä vakuutella itselleni, että suurin osa maailman ihmisistä on aina ollut väärässä siinä asiassa, joka on heille tärkein. Kun minusta tuli kristitty, saatoin omaksua avaramman näkökannan..."
"Saatoin omaksua avaramman näkökannan..." Aikamoinen väittävä monen mielestä. Näin se itse asiassa on. Merkittäviä henkilöitä Lewisin tiellä uskoon olivat esimerksiksi G. K. Chesterton (k. 1936) ja J. R. R. Tolkien (k. 1973).

Ihmiset voidaan raa'asti jaotella kahdella tavalla Lewisin mielestä. Niihin jotka uskovat "jonkinlaiseen jumalaan tai jumaliin" ja niihin jotka eivät usko. Tässä jaossa enemmistö ihmisistä kuuluu ensiksi mainittuun ryhmään. Ne, jotka uskovat voidaan jakaa sen mukaan millaiseen jumalaan he uskovat. Joukkoon kuuluu kristittyjen lisäksi muun muassa:
"Muinaiset kreikkalaiset ja roomalaiset, meidän aikamme luonnonkansat, stoalaiset, platonikot, hindut, islaminuskoiset jne."
Lukiessani näitä Lewisin sanoja tuli mieleen Moskovan Stretenjen luostarin arkkimandriitta Tiihon Sevkunovin (s. 1958) kertoma. Hän nuorena Neuvostoliitossa kanssaopiskelijoidensa kanssa pohti elämää ja erityisesti hieman syvemmin kuin Pioneeri-ryhmän "tieteellisen ateismin" opettajan mielestä oli syytä. He opiskelivat elokuvatiedettä Moskovassa. He tutustuivat "epäsuorasti" uskonkysymykseen opintojensa yhteydessä, osana kurssikirjallisuutta. Kirjastosta ei voinut lainata Raamattua eikä  uskonnollista kirjallisuutta ei ollut saatavilla missään. Monesti uskoa opittiin "rivien välistä" lukemalla klassista kaunokirjallisuutta.

Tiihon
©Pravoslavie.ru
Kaikki historian suuret hahmot maailmassa ja Venäjällä, joiden filosofiaan tutustuimme opiskelujemme aikana, olivat ajatelleet Jumalaa täysin erilaisella tavalla kuin me. Yksinkertaisesti ilmaistuna, he olivat uskon ihmisiä. Dostojevski, Kant, Puskhin, Tolstoi, Goethe, Pascal, Hegel, Losev - heitä on liikaa luetella. Tämän lisäksi olivat tieteen hahmot - Newton, Planck, Linnaeus, Mendelejev - jotka olivat uskovia. Jälkimmäisistä tiesimme vähemmän humanistisen koulutuksemme vuoksi. Vaikutelma oli silti sama. Tietenkin näiden ihmisten käsitykset Jumalasta saattavat osoittautua erilaisiksi kuin omamme. Tästä huolimatta kysymys uskosta oli tärkein kysymys heidän elämässään, jopa ehkä monimutkaisin. 
Vertailun vuoksi kaikki Venäjän historiasta tuntemamme hahmot... Marx, Lenin, Troitski - kaikki nuo tuhoisat vallankumoukselliset, jotka olivat rakentamassa ateistista valtiotamme - olivat kaikki ateisteja. Vähitellen elämä asetti eteemme kysymyksen hyvin paljaana. Oliko se Puskhin, Dostojevski ja Newton jotka olivat olleet niin alkeellisia ja pinnallisia etteivät he olleet tajunneet elämän tosiasioista mitään? Olivatko nämä nerot oikeasti idiootteja? Tai olimmeko me idiootteja? Me neuvostoliittolaiset - ja myös meidän ala-asteen ateismin opettajamme Marina? Tämä oli kysymys, joka antoi nuorille mielillemme paljon vakavaa ajateltavaa...
Olen yrittänyt lyhyesti esitellä Lewisin teosta. Sieltä täältä. Se on kiistatta mielenkiintoinen kirja ja ymmärrän hyvin miksi se on klassikon maineessa. Ainakin he herättää ajatuksia. Suosittelen lämpimästi siihen tutustumista.

Toki, jos on vaikkapa tyytyväinen ennakkoluulojensa vietävänä ja tykkää taistella itse luomansa kristinuskon irvikuvan kanssa, ei kannata järkyttää mieltänsä Tätä on kristinusko -kirjalla. Toisaalta, jos haluaa antaa mielelleen "paljon vakavaa ajateltavaa", kuten arkkimandriitta Tiihon aikanaan sai maailmanhistorian suurien ajattelijoiden äärellä, voi tarttua ennakkoluulottomasti Lewisin kirjaan.

Toivottavasti kirja herättää ajatuksia ja lopetankin lainaukseen Lewisiltä joka käsittelee miksi-sanan sinnikkyyttä kaikesta tiedosta huolimatta.
"Tiede ei pysty sanomaan, että tuonpuoleista on tai ei ole olemassa. Eivätkä todelliset tiedemiehet yleensä yritäkään. Sellaista harrastavat lehtimiehet ja kohuromaanien kirjoittajat, jotka ovat onnistuneet noukkimaan joitakin tiedon murusia luonnontieteen oppikirjoista. Järkikin sen jo sanoo. Kuvitelkaapa vain, että tiede joskus edistyisi niin pitkälle, että se tietäisi jokaikisen asian koko maailmankaikkeudessa. Eikö ole selvää, että kysymykset: 'Miksi maailma on olemassa?' 'Miksi kaikki siinä tapahtuu niin kuin tapahtuu?' 'Onko sillä kaikella jokin tarkoitus?' jäisivät silti vastausta vaille."


Tätä on kristinusko -kirjasta on ilmestynyt vuonna 2012 uusi painos. Julkaisijana Kirjapaja. Ulkoisesti painos on hyvin puhutteleva. Sivuja teoksessa on 294.


9. marraskuuta 2012

Metropoliitta Ilarion - Kaikessa musiikissa on Bach

Säveltäjä Johann Sebastian Bachin (k. 1750) musiikissa on jotain yleismaailmallista ja kaiken kattavaa. Kuten runoilija Josef Brodski (k. 1996) kirjoittaa: "Kaikessa musiikissa on Bach ja kaikissa meissä on Jumala."

Ekumeenista, ortodoksista ja katolista

Bach on koko kristikuntaa koskeva ilmiö. Hänen musiikkinsa on tunnustuskuntien rajojen ulkopuolella. Se on ekumeenista sanan alkuperäisessä merkityksessä, sillä se kuuluu koko maailmalle ja kaikille sen asukkaille.

Bachia voidaan kutsua ortodoksiseksi säveltäjäksi siinä mielessä, että koko elämänsä ajan hän opetteli ylistämään Jumalaa oikein. Hän koristi aina partituurinsa sanoilla "Yhdelle Jumalalle kunnia" tai "Jeesus, auta". Musiikki merkitsi hänelle jumalanpalvelusta.

Brodski

Bach oli todellinen katolinen, sanan alkuperäisessä merkityksessä. Tämä merkitsee, että hän oli kokonainen, yleinen ja koko maailmaa käsittävä, sillä hän käsitti kirkon koko maailmaa käsittäväksi organismiksi, eräänlaiseksi yhteiseksi Jumalan ylistykseksi, ja omaa musiikkiaan hän piti vain yhtenä äänenä Jumalan kunniaa ylistävässä kuorossa.

Koko elämänsä ajan Bach oli oman kirkkonsa - luterilaisen kirkon uskollinen lapsi. Kuitenkin, kuten Albert Schweitzer (k. 1965) toteaa, Bachin todellinen uskonto ei ollut oikeaoppinen luterilaisuus vaan mystiikka. Bachin musiikki on syvän mystistä, sillä se perustuu siihen rukouksen ja Jumalan palvelemisen kokemukseen, joka ylittää tunnustuskuntien rajat ja on koko ihmiskunnan yhteistä omaisuutta.


Oman aikansa unohtama

Kuten jokainen profeetta, ei Bachkaan ollut arvostettu omana aikanaan ja omassa maassaan. Hänet tunnettiin kyllä taitavana urkurina, mutta kukaan ei käsittänyt hänen valtavia säveltäjänlahjojaan. Koko Eurooppa ihaili tuolloin Georg Friedrich Händeliä (k. 1759). Kuolemansa jälkeen Bach unohdettiin välittömästi miltei kokonaan. Hänen teoksistaan tiesivät vain harvat.

Kerrotaan, että Wolfgang Amadeus Mozart (k. 1791) oli kerran Leipzigin Tuomaan kirkossa juuri silloin, kun siellä esitettiin Bachia. Kuultuaan vain muutaman tahdin verran Bachin musiikkia hän huudahti: "Mitä tämä on?" Sen jälkeen hän vaati nähdä kaikki kirkossa olevat Bachin partituurit. Niitä ei ollut, löytyi vain nuottilehtiä, joihin oli kirjoitettu eri äänien osuudet. Mozart kokosi ne eteensä kirkon penkille ja alkoi tutkia niitä. Hän ei lopettanut ennen kuin oli katsonut ne kaikki. Bachin vaikutus on ehdottomasti nähtävissä Mozartin suurimmassa ja syvimmässä teoksessa - Requiemissä. Kuitenkin Mozart on poikkeus - suurin osa 1700-luvun muusikoista ei tuntenut edes Bachin nimeä.

Bach
©Wikipedia

1800-luvulla tapahtunut Bachiin kohdistuvan mielenkiinnon elpyminen liittyy ennen kaikkea Felix Mendelssohniin (k. 1847). Tutustuttuaan Bachin partituureihin hän sanoi: "Tämä leipzigiläinen kanttori on Jumalan ilmestys - selvä ja kuitenkin selittämätön." Se merkitsi historian suurimman säveltäjän, Bachin, musiikin uutta syntymää. Siitä lähtien Bach ei ollut enää unohduksissa, vaan hänen maineensa kasvoi vuosi vuodelta. Kaikki Mendelssohnia seuranneet suuret säveltäjät pitivät Bachia musiikillisen ja hengellisen innoituksen ehtymättömänä lähteenä.

Joskaan 1700-luvulla Bachin musiikki ei ollut muodissa, koska sitä pidettiin vanhentuneena ja ikävystyttävänä, niin 1800- ja 1900-luvuilla sekä nyt 2000-luvun alkupuolella sitä pidetään yhä ajankohtaisena. Syvä ja traaginen Bach on erityisen läheinen aikamme ihmisille, aikamme, joka on kokenut 1900-luvun kaiken kauheuden ja järkyttävyyden ja joka on lopullisesti menettänyt uskonsa kaikkiin humanistisiin yrityksiin muuttaa maailmaa ilman Jumalaa. Ihmiskunta tarvitsi muutamia vuosisatoja käsittääkseen sen, minkä Bach käsitti koko olemuksellaan. Ei ole, eikä voi olla, muuta todellista onnea maan päällä kuin palvella Jumalaa ja ylistää hänen kunniaansa.


Taivasta kohtaan kääntynyt musiikki

Bachille itselleen oli ominaista syvä nöyryys eikä hän koskaan ajatellut itsestään suuria. Tärkeimpänä myönteisenä piirteenään hän piti ahkeruutta. Kysymykseen, kuinka hän on saavuttanut sellaisen täydellisyyden taiteessa, hän vastasi vaatimattomasti: "Olen joutunut olemaan ahkera. Se, joka on yhtä ahkera, saavuttaa saman." Bach piti itseään aina oppilaana eikä opettajana. Lapsena ja nuorena hän salaa vanhemmiltaan kopioi vanhojen saksalaisten mestarien partituureja.

Bach eli barokin aikana. Hänen musiikkinsa ei kuitenkaan perustu tuon ajan erityispiirteisiin. Lisäksi Bach kehittyi säveltäjänä päinvastaiseen suuntaan kuin aikansa taide. Aikakaudelle oli tyypillistä pyrkimys taiteen maallistumiseen.

Yhä suuremmassa määrin ihminen himoineen ja paheineen sai ensimmäisen sijan taiteessa ja Jumalan paikka siinä jäi yhä pienemmäksi. Kaikki on päinvastoin Bachilla: vuosien mittaan hänen musiikissaan on yhä vähemmän inhimillistä ja yhä enemmän jumalallista. Myöhäisen Bachin musiikissa on enemmän gotiikkaa kuin barokkia: vanhojen saksalaisten goottilaisten kirkkojen tapaan se on täysin kääntynyt kohti taivasta, Jumalan puoleen.

Tässä tulemme asian ytimeen. Bachin taide ei ollut taidetta sanan nykyisessä merkityksessä. Se ei ollut taidetta taiteen vuoksi. Muinaisajan ja keskiajan taide eroaa uuden ajan taiteesta sen suuntautumisessa - muinainen ja keskiajan taide oli suunnattu kohti Jumalaa, uuden ajan taide taas on suunnattu kohti ihmistä. Muinaisen ajan taiteen pääkriteeri on uskollisuus perinteelle, edellisten sukupolvien kokemukseen juurtuminen. Uudella ajalla aidon taiteen pääkriteeriksi tulee sen omaperäisyys, uutuus ja erilaisuus aiemmin luotuun nähden. Bach oli näiden kahden kulttuurin, kahden maailmankatsomuksen ja kahden vastakkaisen taidetta koskevan näkemyksen liitoskohdassa. Ehdottomasti hän oli osa sitä kulttuuria, jonka juuret ovat perinteessä, jumalanpalveluksessa ja uskonnossa.

Alfejev

Bach ei pyrkinyt olemaan originaalinen tai luomaan jotain uutta. Joka kerta, kun hän istuutui uuden sävellyksen pariin, hän soitti itselleen muiden säveltäjien teoksia, joista hän ammensi itselleen innoitusta. Hän ei pelännyt lainata muilta teemoja. Bach ei tuntenut itseään eristyksessä olevaksi neroksi, joka on aikalaistensa yläpuolella. Hän piti itseään suuren musiikkiperinnön erottamattomana osana. Hänen musiikkinsa hämmästyttävän omaperäisyyden, toistamattomuuden ja uutuuden salaisuus on juuri siinä, ettei hän kieltänyt menneisyyttä, vaan tukeutui edeltäjiensä kokemukseen, jota hän kunnioitti.


Luterilainen Bach

Bach oli sekä syvästi uskova luterilainen että teologi, joka tunsi hyvin uskonnolliset kysymykset. Hänen kirjastoonsa kuuluivat Martti Lutherin (k. 1546) kootut teokset ja myös Johann Arndtin (k. 1621) kirja Totisesta kristillisyydestä.

Bachin ja hänen aikansa luterilaisuudesta voisi sanoa paljon, mutta mielestäni tärkeintä on seuraava. Monet aikamme ortodoksit ja katolilaiset ovat tottuneet pitämään itseään kirkollisen perinteen edustajina. Luterilaisia ja muita protestantteja he pitävät liberaalin, kevennetyn ja puolikirkollisen kristillisyyden edustajina. Bachin aikana asia ei ollut ollenkaan näin. Historiallisesti luterilaisuus syntyi reaktiona keskiajan katolisen kirkon niihin puutteisiin, jotka käsitettiin kristillisen uskon ja kirkollisen käytännön alkuperäisen puhtauden, ankaruuden ja selvyyden väärentymiksi.

Luterilaisten tärkein pyrkimys oli palauttaa kristinusko siihen, mitä he pitivät alkuperäisenä perinteenä, joka oli peräisin kristinuskon ensimmäisiltä vuosisadoilta. Monesta syystä tämä ei onnistunut heiltä. Oli olemassa suuri kaipuu traditionaaliseen kristinuskoon, todelliseen kristinuskoon, siihen kristinuskoon, jonka keskiajan katolinen kirkko oli Lutherin ja hänen seuraajiensa mielestä menettänyt.

Eräs kuuluisa aikamme teologi, joka vanhoilla päivillään kääntyi luterilaisuudesta ortodoksisuuteen sanoi, että jos Lutherin kaikki runomuotoiset teokset kadotettaisiin nykypäivinä, niin ne voitaisiin vaivatta entistää Bachin partituurien perusteella. Bach todellakin sovitti suurimman osan Lutherin kirkollisista hymneistä. Juuri nämä hymnit olivat sen kirkollisen perinteen perusta, jota Bachin ajan luterilaiset ahkerasti loivat. Bach itse oli osa tätä luomisprosessia. 

Bach ja me

Bachin aikana maailma alkoi jo liikkua kohti sitä vallankumousten kaaosta, joka 1700-luvun loppupuolelta lähtien aina 1900-luvun alkuun saakka valtasi koko Euroopan. Bachin nuori aikalainen oli humanisti Voltaire (k. 1778). 40 vuotta Bachin kuoleman jälkeen koitti Ranskan vallankumous, joka oli ensimmäinen "ihmisoikeuksien" nimissä tehtyjen veristen vallankaappausten joukossa, jotka ovat vaatineet miljoonia ihmishenkiä.

Jumala alettiin unohtaa Luojana ja koko maailman Herrana. Vallankumouksen vuosisatana ihmiset toistivat vanhojen esi-isiensä virheet ja alkoivat rakentaa Baabelin torneja toinen toisensa jälkeen. Ne kaikki ovat sortuneet ja haudanneet rakentajansa alleen.

Bach eli tuon kehityksen ulkopuolella, sillä koko hänen elämänsä oli suunnattu muualle. Hänen aikansa kulttuuri erkani yhä enemmän jumalanpalveluksesta, mutta hän syventyi yhä enemmän jumalanpalveluksen ja rukouksellisen mietiskelyn syvyyksiin.

Yhä nopeammin humanismi ja välinpitämättömyys kristinuskoa kohtaan valtasi alaa ja filosofit ylpeilivät keksimillään teorioilla, joiden piti tehdä ihmiskunta onnelliseksi, mutta Bach lauloi Jumalalle veisua täydestä sydämestään.

2000-luvulla näemme selvästi että, mitkään tragediat eivät ole voineet horjuttaa ihmiskunnan rakkautta Bachia kohtaan. Ne eivät ole myöskään voineet horjuttaa ihmissielun rakkautta Jumalaa kohtaan. Bachin musiikki pysyy kalliona, johon hajoavat kaikki "elämän meren" aallot.


Teksti ilmestynyt aikanaan Logos-lehdessä (4-5/2008). Tekstiä toimitettu ja väliotsikot ovat lehden.

Volokolamskin metropoliitta Ilarion Alfejev (s. 1966) on Venäjän ortodoksisen kirkon Ulkoasiain osaston johtaja. Hän on opiskellut musiikkia. Hän on filosofian tohtori Oxfordin yliopistosta ja teologian tohtori Pariisin ortodoksisen teologisesta insituutista. Lisätietoa hänestä täältä.

Hänen musiikkiinsa voi tutustua täällä ja täällä.