28. joulukuuta 2012

Vuosi blogistina

Blogini on nyt vuoden ikäinen. Ensimmäinen kirjoitus julkaistiin joulukuun lopussa vuonna 2011. Se oli alku tälle blogille. Vuoden aikana on tapahtunut paljon. Palautetta on tullut paljon.

Tove lavastajana
Tarve kirjoittaa liittyi äitini kuolemaan. Hän nukkui pois 21.12.2011 sairastettuaan syöpää. Ensimmäinen kirjoitus käsittelikin äitiäni. Käydessäni läpi hänen tietokonettaan löytyi seuraava merkintä Toven päiväkirja-tiedostossa: "Päiväkirjat Lasselle jotta hän kirjoittaisi Suurensuomalaisen romaanin." Oli siellä muutakin:
"Maalata ikoneita, nauttia elämästä, jakaa omia intohimoja muille jatkettavaksi... tehdä hulluja t-paitoja."
Suursuomalaisesta romaanista en tiedä. Kirjoittamaan aloin aluksi opetuspuheita Aamun Koitto -lehteen ja pariin muuhun ortodoksiseen lehteen. Vuosina 2007-2009 olin ortodoksisen opiskelijaliiton OOL:n Logos-lehden päätoimittajana.

Huomasin, että oli mukavaa ja palkitsevaa jäsentää omia ajatuksia kirjoituksen muodossa. En ole kylläkään kokenut olevani mitenkään hyvä kirjoittamaan. Eikä varmaankaan äidinkielen opettajanikaan tätä olisi uskonut. Jumala tuokin monta yllätystä elämän varrelle.

Logos 1/2007
Blogini esikuvana oli kirkkoherra Andrei Verikovin Andrein ajatuksia -blogi. Tykkäsin hänen tyylistään kirjoittaa aiheista laidasta laitaan. Samalla koin, että hän oli edistyksellisenä pappina oivaltanut nettinäkyvyyden merkityksen. Nurmeksen ortodoksinen seurakunta taisi olla ensimmäisiä suomalaisia ortodoksisia seurakuntia joilla oli omat nettisivut. Helsinki ja Lieksa olivat jo seuraavat.

Suomen ortodoksisen kirkon nettisivulla olleet seurakuntien osuudet olivat surullista luettavaa parisen vuotta sitten. "Ei uutisia" ja "ei tapahtumia" luki aivan liian monen kohdalla. Viesti oli selkeä, täällä ei tapahdu mitään, älä vaivaudu.

Vuodessa on tapahtunut paljon. Ortodoksi.net jatkaa hyvää uraauurtavaa työtään. Suomen ortodoksisen kirkon nettisivu on kokenut uudistuksen ja palvelee paremmin.

Tilastoa koko vuodelta
Vuosi blogistina on ollut antoisa. Pian 50 000 blogin näyttöjä on koossa. Keskimäärin blogi saa 50-150 näyttöä. On toki ruuhkaisempiakin päiviä, erityisesti uuden blogikirjoituksen julkaisupäivä. On olemassa kolme selkeää väylää saapua blogiin. Ortodoksi.net on merkittävä. Kiitos kuulu heille tästä, kun he ottivat blogini etusivulleen. Toinen melkein yhtä merkittävä on Facebook. Kolmas uoma käy Googlen ja muiden hakukoneiden kautta.

Ylivoimaisesti suosituin blogikirjoitus on Olut, tupakka ja pyhyys -kirjoitus. Mieltä lämmittävää kiitosta sai aikanaan GULAG-ajatuksia -kirjoitus. Itse kirjailija Sofi Oksanen piti sitä erinomaisena ja totesi: "Tärkeän teeman nostit esille, pahat teot hyvin harvoin tarvitsevat tekijöikseen poikkeusyksilöitä." (sähköpostilla 3.6.2012)

Itse olen henkilökohtaisesti pitänyt Papilta kysyttyä -kirjoituksista. On ollut mukava vastata "kentältä" tuleviin kysymyksiin. Toki on monta muutakin suosikkia. Haaveena on saada vuonna 2013 valmiiksi Uskontunnustuksen äärellä -kirjoitussarja. Suuresta suomalaisesta romaanista en vieläkään tiedä.

Lars ja Susanne
Onhan myös risuja tullut. Asiallista se on aina ollut. Opikseni olen ottanut monesta palautteesta. Vain kerran olen hieman suuttunut. Yritettiin nimettömänä kiertoteitse suitsia kirjoittamistani.

Minun yhteystietoni ovat julkiset, eikä minua kaitseakseen tarvitse esimiesasemassa olevia valjastaa siihen hommaan. En vieläkään tiedä kuka tai mikä taho tämän takana oli. Ihan sama minulle, jos tyyli on tämä.

Erityiskiitos kuuluu vaimolleni Susanne Ahlbäckille, joka on kielihuoltanut kirjoitukseni. Hän on myös usein antanut palautetta kirjoituksistani, heti "tuoreltaan". Paljon olen oppinut ja myös ymmärtänyt paremmin possessiivisuffiksin käyttöä. Kiitos kuuluu myös ymmärryksestä blogikirjoittamiseen kuluvan ajan suhteen. Omalla ajallanihan tätä teen, en esimerkiki työajalla. Oma aikani on myös perheen aikaa. Tuesta kiitän siis heitä kaikkia.

Eipä minulle tämän syvällisempää tullut mieleen vuoden bloggaamisen jälkeen. Koen tämän tärkeäksi ja se on hyvin palkitsevaa. Aina ei onnistu.

Toivottavasti vuosi ollut lukijioille mielenkiintoinen ja antoista. Toivotan hyvää ja armorikasta uutta vuotta. Lainatakseni vapaasti äitiäni, aion:
"Kirjoittaa blogikirjoituksia, nauttia elämästä, jakaa omia intohimoja muille jatkettavaksi... tehdä hulluja oivalluksia."
Esirukouksia pyytäen. Kunnia Jumalalle.


27. joulukuuta 2012

Papilta kysyttyä 24

Ehtoopalveluksen kesto? Veriruoka? Ongelmatilanteita ortodoksisessa kirkossa? Tyhjä pullo kirkkoon?

Ehtoopalveluksen kesto?

Ortodoksinen ehtoopalvelus on iltajumalanpalvelus. Se koostuu Psalttarin psalmeista, rukouksista ja veisuista. Vanha sana ehtoo tarkoittaa alkuiltaa.

Ehtoopalveluksen kesto riippuu juhlavuudesta. Jos ihan kaavan mukaan mennään, niin arkena palvelus on pitempi ja juhlana hieman joutuisampi. Jos on suuri juhla ehtoopalvelus muuttuu osaksi vigilia-jumalanpalvelusta ja sen myötä pituuttakin tulee.

Tavallinen arkinen ehtoopalvelus seurakunnassa kestää vajaan tunnin. Useimmiten noin neljäkymmentä minuuttia. Tällöin kaikki oleellinen tulee lauletuksi, luetuksi ja tehdyksi.

©Pravmir.ru

Kasvavassa määrin Suomessa seurakunnissa on ehtoopalveluksia arkisin. Olisi hyvä muistaa, ettei viikko ole "vapaa" jumalanpalveluksista, vaan jumalanpalvelukset ovat juuri sitä seurakunnallista ydintä. Sieltä kaikki kumpuaa ja siihen kaikki palaan. "Sydän" on tietenkin liturgia, mutta sen "veri" kiertää muissakin jumalanpalveluksissa. Kerhot, piirit ja muut seurakunnaliset toimintamuodot saavat tästä merkityksensä ja oikeutuksensa.

Päätän lyhyeen varhaiskristilliseen opetukseen jokapäiväisistä jumalanpalveluksista. Siinä huomaa kuinka väärin on nähdä arkijumalanpalvelukset vain luostareille tai papistolle kuuluviksi. Näin Apostoliset konstituutiot (300-luku) opettaa:
"Piispa, kun opetat, käsket ja kehotat kansaa osallistumaan useasti ja säännöllisesti jumalanpalveluksiin, aamuin illoin, jokaisena päivänä, kehota heitä olemaan tätä hylkäämättä,  kokoontumaan jatkuvasti, ei vähentämään kirkossa käymistä jäämällä pois ja näin jättäen Kristuksen ruumiin jäsentä vaille. Herran sanat "joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan, ja joka ei yhdessä minun kanssani kokoa, se hajottaa" (Matt. 12:30) ei ole vain papeille, vaan myös maallikoiden kuultavaksi. Te Kristuksen jäsenet, älkää hajaantuko kokoontumatta yhteen... Älkääkö riistäkö Vapahtajalta hänen jäseniään... vaan kokoontukaa jokaisena päivänä, aamuin illoin, laulamaan psalmeja ja rukoilemaan Herran huoneissa..."


Veriruoka?

"Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi, ettei teidän kannettavaksenne pidä panna mitään taakkaa. Annamme ainoastaan nämä välttämättömät ohjeet: karttakaa epäjumalille uhrattua lihaa, samoin verta ja sellaista lihaa, josta ei ole verta laskettu, sekä haureutta. Kun näitä vältätte, kaikki on kohdallaan. Voikaa hyvin." (Ap.t. 15:28-29)
Apostolien Jerusalemin kokouksen päätös on lainattu yllä. Veriruokaa koskeva kanta näkyy myös muissa myöhäisemmissä kokouksissa. Kanta juontaa juurensa juutalaisuuteen ja se jäi voimaan myös kristinuskossa. Paljon jäi pois kristinuskon myötä, tunnetuin on varmaankin ympärileikkaus.

Ei ortodoksinen kirkko tietenkään voi pakottaa ketään olemaan syömättä veriruokaa. Ainakin on syytä tiedostaa apostolinen ohje, vaikkei sitä noudata. Ja jos jättää noudattamatta, ei asiaa kuulu julistaa tai sillä ylpeillä.

Tietenkään kysymys ei ole uskon ydintä. On kuitenkin muistettava, että kyse on apostolien kehotuksesta ja se on Pyhän Hengen ohjauksella nähty hyväksi. Se on apostolien silmissä "välttämätön ohje".


Ongelmatilanteita ortodoksisessa kirkossa?

Ortodoksissa kirkossa on tietenkin haasteita, sekä sisäisiä että ulkoisia. Ongelmiakin. Kaikki ortodoksit eivät ole pyhiä, joten ongelmia on.

Eräs tavallinen haaste tai ongelma Suomessa on jännitys vähemmistön ja enemmistön välillä. Ortodoksit ovat vähemmistö Suomessa. Ympäristö ja sen elämä on suurelta osin ei-ortodoksinen. Jännite voi johtaa kahteen ääri-ilmiöön. Joko hyvin pinnalliseen ortodoksiseen identiteettiin tai sitten jonkinlaiseen "todellisuudesta vieraantuneeseen" hypersuper-ortodoksi identiteettiin. Oikea tie löytyy kultaisen keskitien vaiheilla. Uskollisuus ortodoksiselle uskolle ja elämälle, ilman pelkoa.

Suomessa on paljon seka-avioliittoja. Niitä kutsutaan ekumeenisiksi perheiksi. Perhe koostuu siis ortodokseista ja ei-ortodokseista. Useimmiten ortodokseista ja luterilaisista. Muitakin yhdistelmiä tietenkin löytyy. Useimmiten tämä on rikkaus eikä aiheuta jännitteitä ja ongelmia. Toisinaan kuitenkin asia voi nousta ongelmaksi. Ratkaisu löytyy sovinnossa ja toisen kunnioittamisessa. Osapuolien identiteettiä tulee kunnioittaa ja tukea. Erityisen tärkeä tämä on vähemmistö osapuolelle tai -puolille.

©Pravmir.ru

En aio kertoa skandaaleista ortodoksisessa kirkossa. Kaikenlaista tapahtuu. Useimmiten se liittyy muuallakin tuttuihin asioihin - rahaan, ylpeyteen, valtaan ja liian yleiseen juoruamiseen. En tiedä onko ortodoksinen kirkko jotenkin muita pahempi. Ihmisiä ne ortodoksitkin ovat. Tärkeä on tietenkin tiedostaa, että kyse on synnistä ja siten asiaa ei saa hyväksyä jotenkin "inhimillisenä".

Riippumatta ongelmista ja haasteista - ja myös synneistä - ortodoksisen kirkon piirissä on hyvä muistaa, että itse Jumala varjelee kirkkoaan. Ei ole "valtaa" tai "voimaa" joka sen kukistaisi.

Keskiaikaisesta kertomuksesta saa ajateltavaa (tuttu muun muassa 1300-luvun Decamerone-teoksesta). Eräs mies halusi tulla kristityksi. Hänen tuttunsa torui häntä. Luuli häntä hulluksi. Etkö hän näe kaikkea laittomuutta, syntiä, riettautta ja pikkusieluisuutta kirkossa? Roomassa käytyään mies oli nähnyt kaikkea alhaista mitä maan päällä on. Hän vastasikin, että oli tietoinen kaikesta rumasta. Hän totesikin lopuksi, että jos kirkko pysyy pystyssä näkemästään huolimatta, sen täytyy olla itse Pyhän Hengen kasassa pitämä, sillä koossa sitä eivät ainakaan ihmiset pidä.


Tyhjä pullo kirkkoon?

Kysymys liittyy Jumalan ilmestymisen juhlaan, Teofaniaan 6. tammikuuta. Juhla on Kristuksen kasteen juhla. Suomessa puhutaan usein ei-ortodoksisissa piireissä loppiaisesta.

Juhlana ja sen aattona toimitetaan suuri vedenpyhitys. Se toimitetaan sekä aattona että itse juhlana. Monet ohjeet opastavat toimittamaan suuren vedenpyhityksen aattona kirkossa ja juhlana ulkona elävän veden äärellä. Jälkimmäinen tehdään, jos se on käytännössä mahdollista.

Vedenpyhitys
©Pravmir.ru

Vesi pyhitetään rukouksen ja siihen kolmesti upotetun ristin kautta. Aine kantaa pyhyyttä, voisi sanoa. Eräässä rukouksessa todetaan näin:
"Kallista, Herra, korvasi puoleemme ja kuule meitä, sinä, joka suostuit Jordanissa kastettavaksi ja niin pyhitit vedet, siunaa kaikkia meitä, jotka kumartuen osoitamme nöyrää palvelusta. Ja tee meidät otollisiksi täyttymään pyhityksellä tämän veden juomisen ja vihmomisen kautta, ja tulkoon se, Herra, sielumme ja ruumiimme terveydeksi."
Pyhitetyllä vedellä vihmotaan kirkko ja sen ympäristö. Monesti pyhitettyä vettä otetaan mukaan kotiin nautittavaksi rukouksen hengessä ja jumalanpelossa. Myös kotia ja sen asukkaita vihmotaan pyhitetyllä vedellä.

Jos pyhitettyä vettä haluaa kirkosta mukaansa on otettava puhdas tyhjä pullo tai astia. Vettä riittää kaikille.


Papilta kysyttyä -sivulla kootusti kaikki Papilta kysyttyä -kirjoitukset. Sivulla löytyy ohjeet kysymysten lähettämistä varten. Toivottavasti etsimäsi kysymys ja vastaus löytyy.


17. joulukuuta 2012

Vanki 38890

Tuhannet ja taas tuhannet ihmiset kohtasivat loppunsa natsien keskitys- ja tuhoamisleireillä. Miljoonia uhreja. Ortodoksipappi Dimitri Klepin kuoli Dora-Mittelbaun leirillä. Nykyään häntä kunnioitetaan uusmarttyyrina ortodoksisessa kirkossa.

Kukaan ei osannut arvata, että herkkä ja usein hieman sairaalloinen poika Dimitri tulisi aikuisena kuolemaan marttyyrina. Vuonna 1904 Odessassa Ukrainassa tällainen tuntui kaukaiselta.

Tulevan merkkejä oli kyllä, mutta niiden merkitys selvisi vasta Dimitrin martyyrikuoleman jälkeen. Dimitri meinasi jo vastasyntyneenä kuolla. Klepinin perhe ja suku oli hyvästelemässä häntä, kun äiti Sofia otti pienen Dimitrin kädestä ja siunasi sillä läsnäolijat.

Dimitri

Moni muisteli tapahtumaa jälkikäteen kun he olivat pakolaisina Pariisissa ja Dimitri vihittiin papiksi. Se oli monen mielessä, kun Dimitri pappina siunasi kirkkokansan ensi kertaa vihkimyksen jälkeen.

Dimitrin elämä päättyi myös ristinmerkkiin, kun hän keuhkopussintulehduksen, kaltoin kohtelun ja hoidon puutteen vuoksi teki kuolemaa vuonna 1944 Dora-Mittelbaun keskitysleirissä. Vanginvartija, itsekin vanki, sääli kuolevaa Dimitriä ja suostui pyyntöön auttaa Dimitriä ristimään itsensä ristinmerkillä.

Ei ollut mitenkään selvää, että Dimitristä tulisi pappi. Vuonna 1919 tapahtui jotain, joka etäännytti Dimitrin kauas ortodoksisesta kirkosta. Viisitoistavuotiana vuonna 1919 Odessassa Ukrainassa tapahtui seuraava tapahtuma. Dimitrin äiti vangittiin Tšekan toimesta - kyse oli KGB:n edeltäjästä. Dimitri meni kirkkoon rukoilemaan. Seisoessaan rukouksessa kädet selän takana, eräs nunna tuli torumaan häntä sopimattomasta käsien asennosta. Dimitri vannoi: "En koskaan astu jalallanikaan kirkkoon."

Ortodoksinen kirkko ja usko kuitenkin puhutteli häntä pakolaisaikana. Klepinin perhe pakeni vallankumousta, sisällissotaa ja tulevaa Neuvostoliittoa ensin Turkin Istanbuliin ja sittemmin Serbian Belgradiin. Siellä Dimitri tapasi monta syvästi uskovaa ja ajattelevaa ortodoksia. Mainittakoon Nikolai Zernov (k. 1980), metropoliitta Antoni Hrapovitski (k. 1936), serbialainen piispa Nikolaj Velimirović (k. 1956) tai ortodoksipappi Vasili Zenkovski (k. 1962).

Antoni
©Wikipedia

Dimitri saapui aikanaan Pariisiin. Sinne monet venäläiset pakolaiset päätyivät ja kaupunkiin syntyi ihan oma venäläisten yhteisö. Dimitri aloitti vuonna 1925 opinnot Pyhän Sergein instituutissa, joka koulutti pappeja ja muita kirkon palvelijoita. Hän valmistui vuonna 1929.

Teologisten opintojen jälkeen Dimitrin elämä oli vaikeaa. Hän etsi paikkaansa maailmassa. Hän teki työtä muun muassa ikkunanpesijänä ja parkettien kiillottajana. Hän myös työskenteli kuparikaivoksissa Jugoslaviassa. Hän auttoi kanttorina eri paikoissa ja isännöitsijänä kirkoissa. Opintojen jälkeisinä vuosina hän ihastui tyttöön, mutta ihastus jäi ilman vastakaikua, ainakaan sellaista vastakaikua, jota Dimitri kaipasi. Lopulta hänen elämäänsä astui tyttö nimeltä Tamara.

Vuonna 1937 Dimitri ja Tamara vihittiin avioliittoon. Jo samana vuonna Dimitri vihittiin papiksi. He saivat kaksi lasta.

Vuonna 1939 Dimitri määrättiin Jumalanäidin suojeluksen seurakunnan papiksi. Kyseessä oli seurakunnasta uusmarttyyri Maria Pariisilaisen (k. 1945) järjestämän yömajan ja palvelutalon yhteydessä. Äiti Marian elämästä voi lukea täältä.

Maria

Siellä Dimitri auttoi ja palveli yhdessä Marian kanssa kaikenlaisia ihmisiä. Kykyjensä mukaan he yrittivät auttaa vainottuja juutalaisia, kun natsit olivat ottaneet vallan Ranskassa. Moni venäläinenkin sai apua, kun heitä jahdattiin natsien toimesta. Venäläiset olivat myös ali-ihmisiä natsien mielestä. Monille juutalaisille kirjoitettiin kastetodistukset.

Paljon olisi kerrottavaa tästä ajasta. Dimitri ja Maria olivat hyvin erilaisia. Maria ulospäinsuuntautunut ja jopa piti provokaatiosta. Dimitri sen sijaan vetäytyvä ja toimi taustalla. Dimitrin edeltäjä seurakunnassa arkkimandriitta Kiprian Kern (k. 1960) ehti polttaa pärensä Marian kanssa. Dimitri oli siis tällaisen "henkilökemioiden" yhteenoton paikkaus.

Dimitrin ja Marian erilaiset luonteet tulevat ilmi seuraavassa tapahtumassa. Maria luki innokkasti ääneen vastarintaliikkeen julistusta kostosta natsien kanssa yhteistyötä tekeviä kohtaan. Tähän Dimitri totesi toruen: "Eikö ole jo tarpeeksi kärsimystä, ilman että vielä kostosta haaveillaan." Maria punastui ja häpesi käytöstään.

Dimitri joutui toiminnastaan Gestapon kuulusteluihin. Syytteenä oli juutalaisten avustaminen. Matka keskitysleiriin oli alkamassa. Näin yksi kuulustelu eteni.
- Jos päästämme sinut vapaaksi, lupaatko olla auttamatta juutalaisia?
- Sitä en voi luvata. Olen kristitty ja minun on toimittava näin.
Upseeri löi Dimitriä kasvoihin ja alkoi huutaa.
- Juutalaisten rakastaja! Miten kehtaat kutsua noita sikoja kristilliseksi velvollisuudeksi!
Dimitri nosti papinristinsä ja kysyi.
- Tunnetko tämän juutalaisen?
Upseeri löi Dimitrin maahan...
Vankina Dimitri vietiin kokoamis- ja kauttakulkuleireille. Hän palveli kykynsä mukaan pappina niillä. Pariisista hän sai alkeelliset, mutta riittävät välineet viettää liturgiaa. Dimitri otti vastaan katumuksen sakramentteja ja lohdutti surevia.

Kuolleita Dorassa

Dimitri vietiin lopulta Dora-Mittelbaun keskitysleirille. Leiri ei ollut suoranainen tuhoamisleiri, vaan pakkotyöleiri. Se oli suunniteltu "tuhoamaan" vangit työn teon jälkeen ja sen yhteydessä. Nälkäkuolema, pahoinpitely, kidutus ja sekä fyysinen ja henkinen kiusanteko oli arkea. Pieninkin rike johti teloitukseen. Leiri tuli tunnetuksi natsien V2-ohjusten rakennuspaikkana.

Dimtri oli vanki numero 38890. Hän ei kestänyt keskitysleirillä kauaa. Eräät tutut leirillä yrittivät saada hänet kevyempään työhön, mutta leiriviranomaisten huomatessa hänen olevan venäläinen ja vielä pappi hän joutui maanpäälliseen helvettiin maanalaisissa kaivauksissa. Dimitri olisi voinut saada kansalaismerkinnän ranskalainen, mutta hän koki olevansa velvoitettu kärsimään yhdessä venäläisten vankien kanssa. Pappi ja venäläinen. Lopputulos oli varma, kuolema.

Uskon kannalta koettelemus leirissä oli raskas. Leiri-helvetissä Dimitrin usko joutui koetukselle. Epäusko on ymmärrettävää ja aivan toista kuin leppoisa nojatuoli-ateismi pahan ja kärsimyksen ongelman edessä. Dimitri kävi läpi oman Golgatansa ja päätti elämänsä ristinmerkin alla. Vartija teki hänen kädellään ristinmerkin hänelle. Seuraavana päivänä Dimitri oli kuollut.

Tieto Dimitrin kuolemasta ei saavuttanut Tamaraa ja perhettä pitkään aikaan. Eräs leiriläinen yritti lähettää kirjeen, mutta se otettiin haltuun ja eräs SS-vahti totesi pilkallisesti: "Luonamme ei kuolla." (Bei uns stirbt man nicht)


Elämänkerta
Dimitrin tytär Helen Klepinin-Arjakovsky on kirjoittanut kirjan isästään. Kirjassa voi tutustua Dimitrin elämään ja kirjeisiin vankeudesta. Kaksisataa sivua pitkä kirja on kurkistus ja lämmin kuvaus 1900-luvun yhden uusmarttyyrin elämään.

Helen kirjassa kertoo isästään. Kertomus perustuu paljolti äitinsä Tamaran, sukulaisten, ystävien ja Dimitrin tavanneiden kertomaan. Helen oli vain 4-vuotias, kun hänen isänsä vangittiin ja vietiin leirille.

Kirjaan voi tutustua julkaisijan nettisivulla ja lyhyen johdannon Dimitrin elämään saa täältä.



12. joulukuuta 2012

Papilta kysyttyä 23

Ortodoksisen kirkon levinneisyys? Hedelmöityshoidot? Morsiamen luovutus? Ehkäisy?

Ortodoksisen kirkon levinneisyys?

Ortodoksinen kirkko on maailman toiseksi suurin kirkkon. Maailmassa on 276 miljoona ortodoksikristittyä. Ortodoksinen kirkko on levinnyt koko maailmaan.

Maailman suurin kristillinen kirkko on katolinen kirkko, jolla on yli miljardi jäsentä. Ortodoksinen kirkko kakkosena. Toki tiedän, että on olemassa "vapaita suuntia" ja helluntailaisia enemmän kuin ortodoksikristittyjä, mutta koska nämä edellä mainitut eivät muodosta - oikein millään tavoin yhtenäistä ryhmää uskon ja elämän saralla - ortodoksista kirkkoa pidetään maailman toiseksi suurimpana kirkkona.

Ortodoksinen kirkko Antarktiksella
Ortodoksinen kirkko on maailmanlaajuinen tai globaali sanottaisiin varmaan nykyään. Ortodoksinen kirkko on avoin kaikille, eikä ole rajattu tai suljettu porukka. Tietenkin on olemassa "perinteisiä" ortodoksimaita, kuten vaikkapa Venäjä tai Kreikka. Ne ovat "perinteisiä" ortodoksimaita samalla tavalla kuin vaikkapa Italian tai Espanjan voidaan sanoa olevan perinteisiä katolisia maita.

Ortodoksinen kirkko siis on maailmanlaajuinen - Antarktikselta Alaskaan.


Hedelmöityshoidot?

Lapsettomuus on vaikea aihe. Se monelle raskas taakka. Muinoin se on jopa ollut häpeä.

Nykylääketiede on antanut parempia eväitä ymmärtää ja hoitaa hedelmättömyyttä. Moni avoin kysymys on saanut vastauksensa. Nykyään on tarjolla laajasti apua hedelmättömyyteen.

Avioliittoon vihkiminen
Ortodoksinen kirkko lähestyy kysymystä avioliiton puitteissa. Avioliitto on sakramentti ortodoksisessa kirkossa. Rukouksissa avioliittoon vihkimisessä rukoillaan lapsia ja lapsenlapsia. Eräässä rukouksessa pyydetään parin saada nähdä "lastensa lapset pöytänsä ympärillä".

On kuitenkin hyvä muistaa, ettei lasten saaminen ole ortodoksiselle kirkolle avioliiton ainoa tarkoitus. Rukoillaanhan myös "sielun ja ruumiin yksimielisyyttä" ja "rauhallista elämää, pitkäikäisyyttä, ymmärrystä, keskinäistä rakkautta rauhan yhdyssiteessä". Lapseton avioliitto ei ole ortodoksinen kirkon silmissä "kakkosluokan" liitto.

Lapsettomuutta voidaan nykyään hoitaa monella tapaa. Ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan näe, että sitä kuuluisi hoitaa "hinnalla millä hyvänsä". Pari voi osallistua tutkimuksiin ja hedelmällisyyshoitoihin. Venäjän ortodoksinen kirkko on omassa kannanotossaan hyväksynyt avioliiton sisäisen inseminaation, mutta niin sanotusti kolmannen osapuolen (lahjoitetut siittiöt tai munasolut) mukaantulo nähdään liian pitkällä menevänä. Ortodoksinen kirkko suhtautuu hyvin varauksellisesti koeputkihedelmöitykseen (ja näkee siinä monasti aborttiin verrattavia piirteitä).

Ortodoksinen kirkko yrittää muistuttaa, ettei lapsen saaminen ole "oikeus". Lapsilla on kylläkin oikeuksia, muttei kenelläkään ole oikeus lapseen. Ei lapsen haluaminen tai toivominen tee tästä oikeutta. Lapsen "hankkiminen hinnalla millä hyvänsä" ei ole oikein. Kaikki elämä on pohjimmiltaan lahja. Jos lapsettomuus on parin osa, se tulee hyväksyä erityisenä kutsumuksena. Parilla voi olla erityinen kutsumus adoptoida tai muuten auttaa lapsia ilman vanhempia. Adoption tarkoitus on pohjimmiltaan antaa lapselle perhe, ei perheelle lapsi. Mahdollisuuksia on monia.

En ole lääketieteen asiantuntija ja tässä on vain lyhyt pohdiskelu aiheesta. Kohdatessaan tämän ja monen muun vaikean asian elämässä on tärkeää pohtia, kysyä neuvoa ja rukoilla johdatusta.


Morsiamen luovutus?

Monissä häissä isä "luovuttaa" morsiamen sulhaselle. Ortodoksisen avioliiton sakramentin kaavassa tällaista ei ole. Syystäkin.

Hääkruunut
"Morsiamen luovutus" juontaa ajasta jolloin nainen oli omaisuutta. Isä oli tyttärensä isä, mutta myös "omistaja". Tyttärensä avioliiton myötä hän luovutti tyttärensä uudelle "omistajalle".

Tämä asetelma ja sen modernit tulkinnat nykyhäissä eivät ole ortodoksisen kirkon mieleen. Mies ja nainen ovat tasa-arvoisia, eikä kumpikaan ole toisen "omaisuutta". Kaavan mukaan vihkiminen alkaa, kun pari seisoo rinnakkain kirkon ovella. Kukaan ei luovuta ketään siinä, vaan rinta rinnan he seisovat vierekkäin. Jos joku haluaa harrastaa "morsiamen luovuttamista" on sen tapahduttava kirkon ulkopuolella ja papin silmän välttämänä.

Avioliiton sakramentti ja sen rukoukset eivät tue ajatusta omaisuudesta, lakihenkisyydestä tai sen semmoisesta. Martin Luther (k. 1546) kylläkin opetti, että häät ja avioliitto on vain "yhteiskunnallinen" ja "maallinen" juttu. Protestanteilla - kuten luterilaisilla - avioliitto ei ole sakramentti. He kertokoon itse kannastaan, minä en osaa.

Haluaisin lainata yhtä rukousta ortodoksisen kirkon avioliiton sakramentin toimituksesta. Kyse ei ole vain "yhteiskunnallisesta" sopimuksesta, vaan astumisesta yhteisen elämän, ilon ja uskon piiriin. Se kaikki ankkuroituu Jumalassa.
"Kaikkipyhä Valtias, ota vastaan meidän, sinulta apua anovien rukous, ja ollen täälläkin läsnä näkymättömällä suojeluksellasi siunaa tämä avioliitto, ja anna näille palvelijoillesi rauhallinen elämä, pitkäikäisyys, ymmärrys, keskinäinen rakkaus rauhan yhdyssiteessä, kauan elävät jälkeläiset, siunausta lapsista, kunnian kuihtumaton seppele. Salli heidän nähdä lapsenlapset, varjele heidän yhteiselämäänsä vapaana juonitteluilta, ja anna heille ylhäältä taivaan kastetta ja maan lihavuutta. Täytä heidän talonsa vehnällä, viinillä ja öljyllä, ja kaikella hyvyydellä, jotta he jakaisivat puutteessa olevillekin, ja anna myös läsnä oleville kaikki heidän pelastuksekseen anomansa. Sillä sinä olet armon, laupeuden ja ihmisrakkauden Jumala, ja me ylistystä kohotamme sinulle, aluttomalle Isällesi, ja kaikkein pyhimmälle, hyvälle ja eläväksi tekevälle Hengellesi, nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen."


Ehkäisy?

Lähtökohtaisesti avioliiton tulisi olla avoin lapsille. Näin ortodoksinen kirkko opettaa. Sen tuo kauniisti ilmi avioliiton sakramentin monet rukoukset. Tässäkin kysymyksessä avioliitto on se itsestäänselvä tausta kysymykselle.

Pieni ero on huomattavissa ortodoksisen kirkon ja katolisen kirkon opetuksissa. Molemmat ovat hyvin samankaltaisia opetuksissaan, mutta ortodoksinen kirkko korostaa koko avioliiton olevan avoin lapsen saamiselle. Sen sijaan katolinen kirkko taas usein tuntuu korostavan juuri sukupuoliyhteyden merkitystä lapsen saamisessa. Kyse on sävyerosta, mutta toki sillä on suurikin merkitys käytännön elämän tasolla.

Ortodoksinen kirkko ei ole kategorinen jokaisen sukupuoliyhteyden suhteen ja tässä mielessä se jää "makuhuoneen oven ulkopuolelle" (lause on muuten joskus käytössä mitä ihmeellisimmissä yhteyksissä ja joskus hyvin ei-ortodoksisella päämäärällä).

Avioliiton on oltava avoin lapsen saamiselle, sillä se on sen yksi tärkeimmistä tarkoituksista. Vaikkei tämä kuitenkaan ole ainoa tarkoitus on tämä niin kutsuttu "perusavoimuus" oltava. Ehkäisy on siinä mielessä hyväksyttävää, muttei "millä hinnalla hyvänsä". Se ei ole ortodoksisen kirkon opetuksen mukaista silloin jos avioliitosta yritetään täysin ja aina eristää lapsensaannin mahdollisuus.

Kaikki ehkäisy ei kuitenkaan sovi. Perusero tehdään abortoivan ja ei-abortoivan ehkäisyn välillä. Vain jälkimmäinen on sallittu. Jo alussa olevaa elämää ei saa tietoisesti ja tahallaan keskeyttää.

Nykyään saa hyvää tietoa, neuvoa ja opastusta ehkäisystä moneltakin eri taholta. Jokainen pari löytää varmaan eettisesti kestävän ja itselleen sopivan ehkäisymuodon. On kuitenkin muistettava, etteivät lapset ole "ehkäistävä" tai "torjuttava" asia, vaan suuri lahja.


Kysymys ja vastaus
Papilta kysyttyä -sivulla kootusti kaikki Papilta kysyttyä -kirjoitukset. Sivulla löytyy ohjeet kysymysten lähettämistä varten. Toivottavasti etsimäsi kysymys ja vastaus löytyy.


10. joulukuuta 2012

Uskova ulkoavaruudesta

Onko uskova ihminen ulkoavaruudesta? Monen mielestä tältä vaikuttaa. Usko ja sen löytäminen on kiistatta murros. Ihminen ei kuitenkaan muutu yli- tai ali-ihmiseksi sen myötä. Hän on se sama ihminen kuin ennen, mutta silti jotenkin uusi. Ei sentään silti ulkoavaruudesta...

Tässä blogikirjoituksessa on murroskohtia monen ihmisen elämästä. Niistä huomaa, että tärkeät asiat ovat usein yksinkertaisempia kuin kuvittelemmekaan, kuten joku joskus sanoi. Kertomukset eivät ole "todisteita". Ne eivät tietenkään pakota ketään uskomaan.

Kertomukset ovat kurkistus monen erilaisen ihmisen käännekohtaan. Mielestäni niitä kuuluu myös kunnioittaa, vaikkei välttämättä ymmärrä, hyväksy tai on tehnyt samankaltaisessa tilanteessa toisen valinnan. Toivottavasti niistä saa ajateltavaa.


Olimmeko me idiootteja?

"Kaikki historian suuret hahmot maailmassa ja Venäjällä, joiden filosofiaan tutustuimme opiskelujemme aikana, olivat ajatelleet Jumalaa täysin erilaisella tavalla kuin me. Yksinkertaisesti ilmaistuna, he olivat uskon ihmisiä. Dostojevski, Kant, Puskhin, Tolstoi, Goethe, Pascal, Hegel, Losev - heitä on liikaa luetella.

Tämän lisäksi olivat tieteen hahmot - Newton, Planck, Linnaeus, Mendelejev - jotka olivat uskovia. Jälkimmäisistä tiesimme vähemmän humanistisen koulutuksemme vuoksi. Vaikutelma oli silti sama. Tietenkin näiden ihmisten käsitykset Jumalasta saattavat osoittautua erilaisiksi kuin omamme. Tästä huolimatta kysymys uskosta oli tärkein kysymys heidän elämässään, jopa ehkä monimutkaisin.

©Pravoslavie.ru

Vertailun vuoksi kaikki Venäjän historiasta tuntemamme hahmot... Marx, Lenin, Troitski - kaikki nuo tuhoisat vallankumoukselliset, jotka olivat rakentamassa ateistista valtiotamme - olivat kaikki ateisteja. Vähitellen elämä asetti eteemme kysymyksen hyvin paljaana. Oliko se Puskhin, Dostojevski ja Newton jotka olivat olleet niin alkeellisia ja pinnallisia etteivät he olleet tajunneet elämän tosiasioista mitään? Olivatko nämä nerot oikeasti idiootteja? Tai olimmeko me idiootteja? Me neuvostoliittolaiset - ja myös meidän ala-asteen ateismin opettajamme Marina? Tämä oli kysymys, joka antoi nuorille mielillemme paljon vakavaa ajateltavaa..."
Arkkimandriitta Tiihon Sevkunov (s. 1958)


Uskovan silmät

‎"Käännekohta minulle tapahtui sanattoman kohtaamisen seurauksena Troitse-Sergijevin luostarissa. Se tapahtui joskus vuoden 1982 alussa. Olin sattumalta luostarissa ateismin opiskelijana ja Komsomol-aktivistina. Tehtäväni oli saattaa turistiryhmä unkarilaisia opiskelijoita.

©Russian Look

En muista mitään jumalanpalveluksista. En myöskään ollut kiinnostunut arkkitehtuurista tai historiasta. Tullessamme ulos Kolminaisuuden kirkosta tapahtui ihme. Edessäni kulki nuori mies toisesta ryhmästä. Yhtäkkiä hän kääntyi ympäri. Olimme kasvokkain. Hän ei kuitenkaan katsonut minua, vaan ikoneita kirkossa. Hän teki ristinmerkin, koska oli menossa ulos kirkosta. Minä sattumalta seisoin hänen ja kirkon ikonien välissä.

Ensimmäistä kertaa elämässäni näin uskovan silmät näin läheltä. Niissä ei ollut mitään mysteeristä tai arvoituksellista. Sellaisen ilmeen näkee näyttelijöillä, jotka näyttelevät pappia. Tämän nuoren miehen silmät sen sijaan olivat yksinkertaisesti valoisat, kirkkaat, merkitykselliset ja eläväiset.

Ajatus kävi mielessäni... Miksi tämä heppu, joka on oppinut samat asiat koulussa kuin minä, tuntee jotain mikä on minulta suljettu? Hän tuntee kaiken minkä minäkin olen oppinut, mutta se on hän joka tuntee itsensä kotoisaksi täällä, kun minä sen sijaan olen muukalainen..."
Diakoni Andrei Kurajev (s. 1963)


Suomut silmien edessä

"Saul uhkui yhä vihaa ja murhanhimoa Herran opetuslapsia kohtaan. Hän meni ylipapin luo ja pyysi tältä Damaskoksen synagogille osoitettuja kirjeitä, jotka valtuuttaisivat hänet vangitsemaan tuolle tielle lähteneet, sekä miehet että naiset, ketkä vain käsiinsä saisi, ja tuomaan heidät Jerusalemiin.

Matkalla, Saulin ollessa jo lähellä Damaskosta, taivaasta leimahti yhtäkkiä valo hänen ympärilleen. Hän kaatui maahan ja kuuli äänen sanovan: 'Saul, Saul, miksi vainoat minua?' Hän kysyi: 'Herra, kuka sinä olet?' Ääni vastasi: 'Minä olen Jeesus, jota sinä vainoat. Nouse ja mene kaupunkiin. Siellä saat kuulla, mitä sinun on tehtävä.'

Saulin matkatoverit seisoivat sanattomina. He kuulivat äänen mutta eivät havainneet ketään. Saul nousi maasta, mutta kun hän avasi silmänsä, hän ei nähnyt mitään. Toiset veivät hänet Damaskokseen kädestä taluttaen. Kolmeen päivään hän ei nähnyt mitään, ei syönyt eikä juonut.


Damaskoksessa oli Ananias-niminen opetuslapsi. Herra puhutteli häntä näyssä: 'Ananias!' 'Tässä olen, Herra', hän vastasi. Herra sanoi: "Mene Suorallekadulle ja kysy Juudaksen talosta Saulia, jota kutsutaan Tarsolaiseksi. Hän rukoilee, ja näyssä hän on nähnyt, että Ananias-niminen mies tulee sisään ja panee kätensä hänen päälleen, jotta hän saisi näkönsä takaisin.' Ananias vastasi: 'Herra, minä olen monilta kuullut, kuinka paljon pahaa se mies on Jerusalemissa tehnyt. Tännekin hän on tullut ylipappien valtuuttamana vangitsemaan kaikki, jotka huutavat avuksi sinun nimeäsi.' Mutta Herra sanoi hänelle: 'Mene, minä olen valinnut hänet aseekseni, tunnustamaan nimeäni maailman kansojen ja kuninkaiden ja myös Israelin kansan edessä. Minä tulen osoittamaan hänelle, että hän joutuu paljon kärsimään minun nimeni tähden.'

Ananias lähti. Hän meni sisälle taloon, pani kätensä Saulin päälle ja sanoi: 'Saul, veljeni! Herra on lähettänyt minut - Jeesus, joka ilmestyi sinulle, kun olit matkalla tänne. Hän lähetti minut, jotta saisit näkösi takaisin ja täyttyisit Pyhästä Hengestä.' Samassa oli kuin suomut olisivat pudonneet Saulin silmistä, ja hän näki jälleen. Hän nousi jalkeille, ja hänet kastettiin. Ruokaa nautittuaan hän taas voimistui."
Apostoli Paavali (1. vuosisata)


Kuinka uskoni syntyi?

"Kuinka ja koska uskoni syntyi? En tiedä, ja en muista. Tiedän vain sen, että kun avaan evankeliumin ja luen Kristuksesta, hänen sanojaan ja opetustaan, toistan tietoisesti ja kaikella sydämelläni ja olemuksellani, mitä he sanoivat, jotka lähtivät pidättämään Kristusta, mutta palasivat tyhjin käsin fariseuksien luo, sanoessaan 'Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän'.


Tästä tiedän ensinnäkin sen, että Kristuksen opetus on elävä ja sen olevan vailla vertaa maailmassa."
Ortodoksipappi Alexander Schmemann (k. 1983)