30. joulukuuta 2013

Sielu ja piikkilankaa

"GULAG on tosiaan hengellinen kirja, siis kirja hengellisellä viestillä. En kutsu sitä 'uskonnolliseksi', sillä nykyajan käsitteistössämme tämä tarkoittaisi, että Solženitsyn puhuisi Jumalasta, kirkosta, opista ja jumalanpalveluksista. Tätä hän ei tee..."

Ortodoksipappi Alexander Schmemannin (k. 1983) arvioi näin vuonna 1975 kirjailija Aleksandr Solženitsynin (k. 2008) Gulag - Vankileirien saaristo -kirjaa.

Kahden Aleksanterin ystävyys on jo oma kertomuksensa. He tutustuivat, kun Solženitsyn oli karkotettu Neuvostoliitosta. Schmemann oli jo tuttu Solženitsynille "Isä Aleksanterina", radioäänenä, jonka radiolähetyksiä Radio Libertysta kuunneltiin salaa ja luvatta Neuvostoliitossa.

Solženitsyn
©Krasnal Banksy

Hengellinen kirja, luonnehdinta saattaa kuulostaa erikoiselta. Tietenkin Gulag - Vankileirien saaristo -kirjan anti on moninainen. Yksi merkittävä anti on tietenkin koko "lihamyllyn" paljastaminen. Pitkälti oman kokemuksensa, saamiensa kirjeiden ja muun kirjallisuuden avulla Solženitsynin onnistui saamaan tosiasiat kohdalleen, ainakin pääpiirteissään.

"Taiteellisen tutkimuksen kokeilu" on kirjan alaotsikko. Jo mainittu Schmemann pohti ansiokkaasti tätä aihetta. Kirjan aiheena on tietenkin tosiasiat, yritys kertoa maailmalle tapahtuneesta. Solženitsyn sai olosuhteet huomioiden hyvin kootuksi "kovat faktat".

Toisaalta kirjan aiheina eivät ole "vain tosiasiat", Schmemann muistutti. Se muu on siis tuo alaotsikoitu taiteellinen osuus. Tosiasioita nekin, toisella tavalla, kuin vaikkapa leirien määrä, uhriluku tai rangaistusmenetelmät.


Pari aihetta ovat ajoittain esillä kirjassa. Pahuus ja sen kuvaaminen sekä yritys ymmärtää sitä. Suosittu lainaus kirjasta pohtii pahuutta ja kuinka "hyvästä pahaan on vain yksi horjahdus... Ja siis myös pahasta hyvään."
Jos asia olisi niin yksinkertainen! - että jossakin on mustia ihmisiä, jotka pahoin aikein puuhaavat pimeitä asioita, ja että on vain eroteltava heidät muista ja hävitettävä, mutta hyvän ja pahan toisistaan erottava viiva halkoo jokaisen ihmisen sydäntä...
Toisaalta läsnä on "heräämisen" aihe. En parempaa sanaa keksi kuvaamaan Solženitsynin yhtä omaelämäkerrallista säiettä kirjassa. Tällainen havahtuminen on esillä Ensimmäinen selli - ensi rakkaus -luvussa, jo sen nimessä. Havahduttavan kaunis on Saarelta saarelle -luvussa oleva omaelämäkerrallinen kerronta, oikea "kahden maan kansalaisen" kokemus asemahallissa ja junassa. Hieman toisenlaisessa muodossa voi kokemuksiin tutustua kaunokirjallisessa Ensimmäinen piiri -kirjassa (1968). Runollisesti tie lapsuuden uskosta, uskonnottomuuteen ja jälleen uskoon ilmenee vaikkapa otteessa runosta vuodelta 1952.
... ja pauhutta, hiljaa sortui
uskon rakennus rinnastani. 
Mutta kuljettuani elämän ja kuoleman välistä,
kaaduttuani sain kuiluin reunasta otteen
ja katselen kiitollisuudesta väristen
elämääni jonka olen elänyt... 
Kaikkeuden Jumala! Minä uskon jälleen!
Olit kanssani, vaikka kielsin Sinut...
Vankeudessa ja epäinhimillisessä kohtelussa kasvaa uusi ihminen. Toki ei leirien toivoma "uusi neuvostoihminen", vaan jotain muuta. Ihminen, voisi yksinkertaisesti sanoa. Leirien kasvatustehtävä jäi jo varhain sivuseikaksi, kun vangit nähtiin ensisijaisesti "tuotantovälineinä". On aiheellista tiedostaa, että miljoonat eivät "heränneet", vaan peräti muutuivat eläviksi kuolleiksi - zombeiksi.

Schmemannit ja Solženitsyn

Toistuva aihe heräämisessä on ihmisten kohtaaminen. Erilaisia ihmisiä, eri taustoista, erilaisine mielipiteineen. Koko tämä kohtaamisten ja keskusteluiden sarja murtaa Solženitsynin pinnan. Varmaan monen muunkin. Ne yhdistävät heitä, rikkovat kuviteltuja tai todellisia rajoja. Omana itsenään, mutta silti yhdessä. Ihmisinä, ainutlaatuisina sellaisina. Se tapahtuu paljon kokonaisvaltaisemmin, kuin yksin älyllisellä tasolla.
Vuonna 1946 Samarkan leiripisteessä ryhmä intellektuelleja on viimeisillään jo aivan kuoleman rajalla: he ovat näännyksissä nälästä, kylmästä ja ylivoimaisesta työstä - unikin on heiltä riistetty, sillä heillä ei ole paikkaa missä nukkua, korsuparakkeja ei ole vielä rakennettu. Turvautuvatko he varastamiseen? Rupeavatko he koputtelemaan? Niiskuttavatko he tuhoutunutta elämäänsä? Ei! Nähdessään kuoleman olevan lähellä, ei enää viikkojen vaan päivien päässä, he kerääntyvät seinustalle ja kuluttavat viimeisen unettoman vapaa-aikansa seuraavalla tavalla: Timofejev-Resovski kokoaa heidät ”seminaariin”, ja he kiirehtivät vaihtelemaan keskenään sitä, minkä yksi tietää mutta toiset eivät tiedä, – he pitävät toisilleen viimeiset luentonsa. Isä Saveli 'kuolemasta jota ei tarvitse hävetä', hengellisen akatemian käynyt pappi patristiikasta, uniaatti jotakin dogmatiikasta ja kanoniikasta, energia-asiantuntija tulevaisuuden energiatalouden periaatteista, taloustieteilijä (leningradilainen) siitä, miten uusien ideoiden puuttuessa epäonnistuttiin Neuvostoliiton talouselämän periaatteiden luomisessa. Timofejev-Resovski itse kertoo heille mikrofysiikan periaatteista. Kerta kerralta seminaarin jäseniä on vähemmän: pois jääneet ovat ruumishuoneella...
Solženitsyn kertoo eräästä keskustelusta nuoren miehen kanssa. Keskusteliin Jumalasta. Nuori mies hämmästeli miksei voisi "vilpittömästi uskoa Jumalaan". "Muuta hän ei sanonut! ... Kuulla tällaista puhetta vuonna 1923 syntyneeltä ... Niin, niin. Komsomol-nuoruus varisee jo...", pohtii Solženitsyn. Näin hän kuvaa omaa murtumistaan aiheessa, kuten monessa muussa.
Olisin voinut vastata hänelle erittäin varmoja lauseita, mutta varmuuteni oli vankiloissa jo horjahtanut. Mutta lisäksi - ja tämä on tärkeintä - meissä asustaa erillään vakaumuksista jokin puhdas tunne, ja se vastasi minulle, että minä en äsken lausunut julki vakaumustani vaan että tuo oli pantu minuun. Enkä osannut vastata hänelle. Minä kysyin vain:
- Uskotteko te Jumalaan?
- Tietenkin, hän vastasi rehellisesti.
Tietenkin? Tietenkin... 
Useasti politiikka ja aatteet esillä. Aika harvoin suoranaisesti Jumalasta. Eräs henkilö totesi herjaten marxilaisuutta, että "Euroopassa kukaan ei ole enää pitkään aikaan ottanut moista oppia todesta".

Solženitsyn pohtii sitä, kuinka "vielä vuotta varhemmin olisin niin kovin varmasti vitsonut häntä häntä sitaateilla ja naureskellut hänelle niin ylenkatsellisesti! Mutta tämän ensimmäisen vankeusvuoteni aikana on asettunut kerroksittain - milloin se tapahtui? en edes huomannut - niin monia uusia tapahtumia, näkemyksiä ja merkityksiä, että minä en enää pysty..."
"Puheenjohtaja: - Olette siis sitä mieltä, että neuvostovalta menetteli väärin?
Murskaava perustelu! Myöhemmin se toistetaan meille miljoonia kertoja tutkijaviranomaisten yötyöhuoneissa! Emmekä me ikinä uskalla vastata yhtä yksinkertaisesti kuin patriarkka.
Patriarkka: - Olen.
Puheenjohtaja: Sitovatko valtiossa voimassa olevat lait mielestänne teitä vai eivätkö sido?
Patriarkka: - Kyllä, katson niiden sitovan sikäli kuin ne eivät ole ristiriidassa vanhurskauden lain kanssa.
Olisivatpa kaikki vastanneet näin! Meidän historiamme olisi toisenlainen!"


Blogikirjoitus perustuu kirjailija Aleksandr Solženitsynin (k. 2008) Gulag - Vankileirien saaristo -kirjaan. Erityisesti sen neljänteen osaan, Sielu ja piikkilanka -nimeltään. Myös paljolti ensimmäisen osan lukuihin Siniset nauhat ja Ensimmäinen selli - ensi rakkaus. Mielenkiintoinen on myös selostus Saarelta saarelle -luvussa toisessa osassa. Kaikki lainaukset ovat vuonna 2012 julkaistusta lyhentymättömästä yksiosaisesta laitoksesta (3. painos).

Ortodoksipappi Alexander Schemannin (k. 1983) Refelctions on The Gulag Archipelago -artikkeli on luettavissa täällä. Itse olen pohtinut GULAG-ajatuksia -blogikirjoituksessa kirjaa jo aikaisemmin.

Perusteos Gulageista on Anne Applebaumin Gulag - A History -kirja (2003).


9. joulukuuta 2013

Rukoileva kädellinen

"Uskot paskaan, pakenet todellisuutta." Harva ilmaisee itsensä näin suoraan. Moni kylläkin ajattelee koko kysymyksen uskosta olevan kaikkea muuta kuin mielekäs. Ihmisen tulisi olla "kotona maailmankaikkeudessa", eikä paeta todellisuutta.

Kotona maailmankaikkeudessa. Tätäkin ihminen on, mutta myös koditon. Ihmisen kokemus vaikkapa kärsimyksestä, kauneudesta, hyvästä, pahasta, kuolevaisuudesta, mielekkyydestä, mielettömyydestä ja rakkaudesta tekee hänestä auttamattomasti kodittoman maailmankaikkeudessa - jopa useimmiten rukoilevan kädellisen.

©Perussanoma

Rukoileva kädellinen -kirja (2013) on kainuulaislähtöisen, nykyisin Helsingissä asuvan Pappi-nimimerkin kirja.
Monien näyttäisi olevan aidosti vaikea ymmärtää, miksi aikuinen ihminen uskoo Jumalaan tai 'jeesus-satuihin'. Minun on taas vaikeampi ymmärtää, miksi aikuisen ihmisen on vaikea ymmärtää, miksi aikuinen ihminen uskoo Jumalaan... 
Yksi kirjan kantava aihe on juuri kertominen siitä, miksi aikuinen ihminen uskoo Jumalaan. Tai se edes yrittää auttaa monia ymmärtämään tätä tosiasiaa.

Kirjan tyyli on mielenkiintoinen. Sen sivuilla esiintyy viittauksia vaikkapa C.S.I. ja House -televisiosarjoihin. Simpsonitkin vilahtavat jossain kohtaa. Musiikin, kirjallisuuden ja muun taiteen alalta on lukuisia esimerkkejä. Toki on niitä perinteisiäkin viittauksia - filosofeja ja teologeja.

Kaikki pysyy hyvin koossa. Monesti huomaa, että viittaukset eivät ole pinnallista referointia tai vaikkapa mielistelyä, vaan juuri ajattelun hedelmää.
En kuitenkaan koe olevani yksin. Siksi lainailen varsin vapaasti niin kirjojen kuin tv-sarjojen, niin elokuvien kuin musiikinkin maailmasta - ihan siitä ilosta, että rukoilevan kädellisen jälkiä näyttää löytyvän vähän joka puolelta. Jos uskonnollisuus on ihmiselle vähäänkään luonteenomaista, on vain luonnollista, että se pilkahtelee esille mitä moninaisimmista lähteistä...
"Mitä moninaisimmista lähteistä..." Ne kaikki kertovat mitä on olla ihminen, olkoon se sitten Sopranos-sarjan tunnusmusiikin tehneen yhtyeen laulun sanoissa: "Don't call the doctor... Don't run for the priest. I'm gonna find some faith. Just because I burned my Bible ... It don't mean I'm too sick to pray." Tai vaikkapa Albert Camus'n (k. 1960) väitteessä: "Onko elämä elämisen arvoista vai ei? Kaikki muut kysymykset tulevat vasta sen jälkeen."

Camus
©Wikipedia

Kysymyksiä riittää. Elämän suuria kysymyksiä, taidetaan sanoa. Ikuisuuskysymyksiä on toinen nimitys.

Wim Wendersin (s. 1945) Berliinin taivaan alla -elokuvassa (1987) antaa seuraavan ehdotelman kysymyksistä. Voisi sanoa ihmisen "laijityypilliset" kysymykset.
Miksi minä olen minä? Miksen ole sinä? Miksi olen tässä, miksen tuolla? Milloin alkoi aika? Mihin loppuu avaruus? Onko elämä auringon alla unta vain? Onko se mitä näen ja kuulen ja haistan vain maailman kuvajainen maailman edessä? ... Kuinka on mahdollista, että minä, joka olen minä, en ollut olemassa ennen kuin tulin ja että minä, joka olen minä, lakkaan joskus olemasta se mikä olen?
On niitä, jotka kuittaavat olankohautuksella nämä kysymykset. Ne ovat mielettömiä ja peräti illuusio. Olisi yksinkertaisesti jätettävä ne sikseen ja keskittyttävä muuhun. Toki joku voi kokea olevansa "kotona maailmankaikkeudessa" samalla mutkattomalla tavalla kuin vaikkapa lähipuiston orava. Hän voi ehkä ajatella kysymysten olevan jotenkin tarpeettomia ja osoittavan ihmisen tilannetajun pettämistä ja itsensä korottamista muun luonnon yläpuolelle. Vaikkapa äsken mainitun oravan yläpuolelle. Tilannetajun ajatellaan jotenkin poistavan kysymykset itsestään ja ne loppuisivat kuin "sadekuuro puolipilvisenä sadepäivänä".

"Kun lapsi oli lapsi..."

En itse kylläkään ole koskaan tavannut tällaista tilannetajua omaavaa ihmistä. Toki jokunen ihminen on kirjoissaan julistanut nuo kysymykset mielettömiksi. Oravan aatoksia en tunne. 1900-luku on esimerkiksi myös nähnyt aatteita, jotka ovat tietoisesti jättäneet taakseen tällaiset kysymykset metafyysisenä hölynpölynä ja päättäneet muuttaa maailman. Rapatessa roiskuu, verisempää vuosisataa saakin etsiä.
"Monien näyttäisi olevan aidosti vaikea ymmärtää, miksi aikuinen ihminen uskoo Jumalaan tai 'jeesus-satuihin'. Minun on taas vaikeampi ymmärtää, miksi aikuisen ihmisen on vaikea ymmärtää, miksi aikuinen ihminen uskoo Jumalaan..." 
Ei tarvitse itse ottaa askelta uskoa kohti, mutta luulisin monen ymmärtävän lainauksen ilmaisevan hämmästyksen. Ihminen elämän kysymysten äärellä kuvainnollisesti "seisoo varpaillaan" tai yrittää "sormenpäillään hipaista" taivasta.

Miljoonat ja miljardit ihmiset uskovat, toivovat, rakastavat, kärsivät, iloitsevat, hämmästyvät ja ties mitä. Miljardit kurottautuvat pysyvää kohti, ulos tai vaikkapa sisälle sieltä missä kaikki virtaa, eikä mikään ole pysyvää.

"Kun katson silmiisi, tunnen miten jokin sinussa ja meidän
välillämme saa minut suorastaan inttämään, että ei Jumala
ole lakannut olemasta olemassa. Sinä saat hänet elämään..."
(Shakira)

Rukoileva kädellinen -kirja käsittelee näitä aiheita monipuolisesti ja nuorekkaalla tavalla. Kirja ehkä auttaa ymmärtämään. Toki ihminen saa kuitata kysymykset ja erityisesti uskon vastauksen mielettöminä. Samalla saapi sitten sanoutua irti valtavasta määrästä ihmiskunnan ponnistuksista tieteen, taiteen ja kaiken kulttuurin saralla. Ehkä ei tarvitse sanoutua irti niistä, mutta voihan niitä lukea jonkinlaisina kuriositeetteina ja täyttää elämänsä jollakin muulla.

Kardinaali Joseph Ratzingerin (s. 1927), emeritus-paavi Benedictus XVI luonnehti kerran asennetta leppoisaksi ja kylläiseksi nojatuoli-ateismiksi. Jos laulaja Shakiran (s. 1977) tuntemukset kuvassa yllä hymyillyttävät, voi ehkä pohtia omaa pikkusieluista elitismiään.
"Kristillinen usko todistaa yksittäisen elämän arvosta tavalla, johon vahvinkaan humanismi ei uskaltaudu. Kaikesta elämään kuuluvasta selittämättömästä kärsimyksestä huolimatta kristillinen vakaumus on, että jokainen elämä on äärettömän arvokas. Itsensä Jumalan tahtoma ja rakastama: iankaikkisen vaalimisen ja huolenpidon arvoinen. Humanisti voi lohduttautua kuoleman äärellä toteamalla: 'Elämä jatkuu'. Elämä ylipäätään. Muodossa tai toisessa: muistoissa, lapsissa, kätten töissä. Ja se on totta. Kristillinen toivo on kuitenkin enemmän ja röyhkeämpää: se on tyhjän haudan toivoa. Kun kristitty toteaa, että elämä jatkuu, hän haluaa uskoa, että myös kuolleen elämä vielä jatkuu. Että hänen tarinansa ei ole päättynyt. Juuri tämä tietty elämä - tyttären, puolison, äidin, ystävän - on Jeesuksen Kristuksen Isälle niin rakas ja tärkeä, ettei Hän halua sen hajoavan elämään ylipäätänsä..."


Rukoileva kädellinen -kirja on Perussanoman julkaisema. Nidottu, 149 sivua. Kirjaan voi tutustua täällä.


29. marraskuuta 2013

C. S. Lewis - Elämä

Narnia, Tätä on kristinusko ja The Inklings kiehtoo yhä miljoonia. C.S. Lewisia (k. 1963) on jopa sanottu "anonyymiksi ortodoksiksi".

Oxfordin yliopiston suuret hahmot J.R.R. Tolkien (k. 1973) ja C.S. Lewis tunnetaan laajalti. Ne ovat eränlaisia "household name" - tavaramerkkejä.

Narnia-kirjat ovat varmaankin Lewisin tunnetuimmat teokset ja Tolkienin tunnetuin on Taru Sormusten Herrasta. He olivat ystäviä ja heitä yhdisti rakkaus kirjallisuuteen, mutta myös usko. The Inklings -kirjallisuuspiiri oli näiden kahden varassa.

Lewis

Itse asiassa se oli Tolkien, joka antoi ratkaisevan sysäyksen Lewisille uskontiellä. Tärkein apu Tolkienilta tuli 19. syyskuuta 1931 aamuyön tunneilla kestäneen keskustelun aikana. Yöllinen keskustelu liittyi paljolti myytti-sanaan. Tolkienille myytti oli kertomus, joka ilmaisee perustavanlaatuisia totuuksia. Ne eivät ole tahallisesti sepitettyjä valheita, vaan kertomuksia, jotka yrittävät tavoittaa häivähdyksen syvistä totuuksista. Lewis kertoi myöhemmin seuraavasti Tolkienilta saamastaan oivalluksesta.
"Kristinuskon tarina on yksinkertaisesti tosi myytti: myytti, joka vaikuttaa samalla tavalla kuin muutkin, mutta sillä valtavalla erolla, että se todella tapahtui."
Paljonkin voisi kertoa Tolkienin ja Lewisin ystävyydestä, joka tosin koki kolauksia myöhemmin. Ei tosin niinkään uskon vuoksi, vaan muista syistä.

Alister McGrathin (s. 1953) C.S. Lewis -elämänkerta kertoo Lewisin suhteesta Tolkieniin, mutta myös paljon muusta. Se tuo esiin kolme ulottuvuutta Lewisissa - kirjailija, kristinuskon puolustaja ja kirjallisuustieteilijä. Tietenkin kirja myös kertoo riittävän paljon Lewisin lapsuudesta ja muista taustoista.

Moni saa varmasti lisätietoa haluamastaan ulottuvuudesta. Jotakuta saattaa vaikkapa kiinnostaa Narnia-kirjat. Toista ehkä Lewisin vastahakoinen tie kristityksi kiehtoo eniten kun taas jotakuta mahdollisesti pohdituttaa Lewisin erikoinen ja ajoittain sotkuinen yksityiselämä.

©Perussanoma

Keskityn esittelemään lyhyesti Lewisin tietä uskovaksi ihmiseksi. Kaksi lainausta kiteyttävät hyvin Lewisin tien kristityksi. Molemmat ovat osuvasti nimetystä kirjasta - Ilon yllättämä.
"Nuori mies, joka tahtoo pysyä vakaana ateistina, ei voi olla liian varovainen kirjoja valitessaan. Ansoja on kaikkialla."

"Rakastettavat agnostikot puhuvat hilpeästi siitä, miten 'ihminen etsii Jumalaa'. Minun puolestani he olisivat yhtä hyvin voineet puhua siitä, miten hiiri etsii kissaa."
Nämä kaksi lainausta kiteyttävät hyvin Lewisin tien uskoon. Hän kääntyi uskoon kirjallisuuden kautta ja sen vuoksi. Ei luettu teksti pakottanut Lewisiä uskoon, vaan se avasi hänelle näyn. Tämä näky kiehtoi häntä ja samalla hän vastusti sitä. Tie uskoon oli vastahakoinen.

Hän vertasi tietään uskoon shakkipeliin, missä siirrot eivät itsessään ole ratkaisevia, mutta niiden voima piilee yhteisvaikutuksessa. Lewis ei tässä vertauksessa tee siirtoja, vaan ne tehdään häntä vastaan. Irrallaan siirrot ovat ilman merkitystä, mutta osana kokonaisuutta - peliä - ne saavat merkityksen.

Kyse oli kuitenkin vastahakoisesta tiestä. Tie kesti vuosia. Lopputulemasta Lewis toteaa: "Olin varmaan koko Englannin innottomin ja vastahakoisin uskoon tulija sinä iltana..." Hänet "raahattiin ovesta sisään", kuten hän itse asian ilmaisee. Lewis kohtasi jonkin sellaisen, minkä hän ei toivonut olevan totta, mutta minkä hänen oli pakko myöntää todeksi.

Tolkien

Vuonna 1931 käytiin se ratkaiseva keskustelu Tolkienin kanssa, joka muutti Lewisin käsityksen kristinuskosta täydellisesti. Hän oppi paljon Tolkienilta.

Ehkä kyse oli paljolti siitä, että hän tapasi sivistyneen, älykkään ja myös uskovan ihmisen. Lewisin aivot ja sydän yhdistyivät Tolkienin käsissä.

Tolkien myös opetti Lewisille, ettei kristinuskon myytti tarkoittanut maailman muiden myyttien täydellistä hylkäämistä. Sehän oli kaikkien niiden täyttymys ja antaa merkityksen kaikille niille kertomuksille, joita ihmiskunta kertoo itsestään. Kristinusko oli kaikkien niiden totuuden välähdysten, kaikujen ja varjojen täyttymys, jotka nousevat ihmisen kaipuusta ja etsinnästä. Lewisin eräs toteamus vuosia myöhemmin kuvaa hyvin tätä.
"Minua on pyydetty kertomaan, mitä kristityt uskovat, ja aion aloittaa sanomalla, mitä kristittyjen ei tarvitse uskoa. Jos olet kristitty, sinun ei tarvitse uskoa että kaikki muut uskonnot ovat perin pohjin väärässä. Jos olet ateisti, sinun on uskottava, että kaikki maailman uskonnot ovat erehtyneet pahemman kerran keskeisimmässä väittämässään. Jos olet kristitty, voit vapaasti ajatella, että kaikissa muissa uskonnoissa - omituisimmissakin - on ainakin jokin aavistus totuudesta. Kun olin ateisi, minun oli yritettävä vakuutella itselleni, että suurin osa maailman ihmisistä on aina ollut väärässä siinä asiassa, joka on heille tärkein. Kun minusta tuli kristitty, saatoin omaksua avaramman näkökannan..." 
Anonyymi ortodoksi? Luonnehdinta on ortodoksipiispa Kallistos Waren (s. 1934). Hän totesi Lewisista: "Vaikka hänen yhteytensä ortodoksiseen kirkkon eivät olleet laajat, hänen ajattelunsa on usein syvällisesti sopusoinnussa ortodoksisten kantojen kanssa."


Kirjan on julkaissut Perussanoma. Kirjaan voi tutustua ja tilata täältä. Suositeltavaa uutta Perussanomalta on myös Kyrillos Jerusalemilaisen (300-luku) opetuspuheet kasteoppilaille.


14. marraskuuta 2013

Hiljentymisleirin päiväkirja

Joulupaaston alussa Helsingin ortodoksinen seurakunnan diakoniatoimi järjesti hiljentymisleirin Kaunisniemen leirikeskuksessa. Neljän päivän ajan poissa arjen rutiineista ja kiireistä. Tämä on päiväkirja jumalanpalveluksien yhteydessä pidetyistä pienistä opetuspuheista.

Ehtoopalvelus torstaina 14.11.
"Pyhä Serapion ... yksi tunnetuimmista Egyptin erämaan isiä 300-luvulta, teki kerran pyhiinvaellusmatkan Roomaan. Täällä hänelle kerrottiin eräästä kuuluisasta erakkonaisesta, joka asusti pienessä huoneessa poistumatta siitä koskaan. Tuntien suurta epäluuloisuutta hänen elämäntapaansa kohtaan Serapion, joka itse oli suuri vaeltaja, meni hänen luokseen ja kysyi: 'Mitä sinä täällä vain istut?' Nainen vastasi tähän: 'Minä en istu. Minä olen matkalla.'" (Kallistos Ware Ortodoksinen tie -kirjassa, 9)
"Minä olen matkalla." Tämä koskee kaikkia, olkoon ihmiset sitten erämaissa, luolissa, vuorilla, pylväillä, kammioissa, kallionrotkoissa, meren saarilla tai "kaupunkien tungoksessa", kuten ortodoksisen rukouskirjan eräs rukous asian ilmaisee.

Tätä matkaa ei tarvitse ostaa matkatoimistosta, eikä voikaan. Se myös vie pidemmälle, kuin sukellus valtamerten syvyyteen tai lentäminen korkeuksiin.

Leirikeskuksen kirkko
©Helsingin ortodoksinen seurakunta

Akatistos torstaina 14.11.
Joulupaasto alkaa. Se kestää aina Kristuksen syntymäjuhlaan, jouluun, saakka. Akatistos sopii hyvin joulupaaston alkuun. "Iloitse, sinä, jonka kautta Luoja tulee lapsukaiseksi." Ylistetään Jumalansynnyttäjää Neitsyttä Mariaa. Jeesuksen äitiä.

Minä olen etsijä. Joku saatta ehkä luonnehtia itseään näin. Paljon ihmiskunnan historiasta on etsintää, jatkuvaa ja usein levotonta kurottautumista katoavasta ja muuttuvasta maailmasta pysyvän puoleen. Ihmisen itsensä ylittämisen yrittämisen historiaksi, sitä on sanottu. Jos ihminen on etsijä, niin Jumala on Etsijä. "Missä sinä olet?" (1. Moos. 3:9) Näin kysyi Jumala ensin, ei ihminen. Uskoa on jo se, että tajuaa olevansa löydetty.

Jaspers

Pieni huomio. Ihmisen "itsensä ylittämisen yrittämisen historia" on aika yksipuolinen. Ainakin yhdellä tavalla. Ihmishistorian käännekohdissa ja taitekohdissa - akseliaikana tai -aikoina, lainatakseni filosofi Karl Jaspersin (k. 1969) nimitystä - keskeisinä hahmoina ovat miehet. Vaikkapa filosofian historia on "ukkogalleria". Harmoja partoja ja vakavia naamoja, yllin kyllin

"Jumalan hulluus on ihmisiä viisaampi ja Jumalan heikkous ihmisiä voimakkaampi. " (1. Kor. 1:25) Näin apostoli Paavali opetti ja opetukseen varmaankin sopii myös se, että ihmiskunnan sukupolvien joukosta valittiin nuori nainen - Neitsyt Maria.

Ukkogalleria, harmaat hiukaset ja vakavat naamat jäävät "akselina" taustaksi ja nyt laulamme naiselle: "Iloitse..."


Suuressa ehtoopalveluksessa perjantaina 15.11.
Paasto opettaa meitä elämään. Se opettaa näkemään mitä on oleellista, aitoa ja oikeasti tärkeää. Se opettaa siis elämään, voisi sanoa.

On hyvä muistaa, että paasto on annettu heille, jotka tarvitsevat tätä opetusta. Monet eivät paastoa, eikä tarvitsekaan, sillä heitä elämä jo opettaa. Sairaat, uupuneet ja vaikkapa raskaana olevat eivät paastoa. Heitä jo opettaa elämä, voisi sanoa. Toiset siis paastoavat vapaaehtoisesti ja siten oppivat sen, minkä monet jo paastoamaan "pakotetut" oppivat ("Man ger frivilligt av sitt överflöd till dem som fastar ofrivilligt ... öva sig i generositet och solidaritet, och så efterlikna Gud.")

Donin Jumalansynnyttäjän ikoni
©Pravislavie.ru

Lopuksi lyhyt paastoon sopiva kertomus Athosvuoren vanhus Paisiokselta (k. 1994). Ihminen kärpäsenä tai mehiläisenä.
Kärpäsellä on se ominaisuus, että se menee aina istumaan likaan. Esimerkiksi kun kärpänen on puutarhassa, joka on täynnä tuoksuvia kukkia, se ei suinkaan mene mihinkään kukkaan, vaan jos jossakin on ulosteita, se laskeutuu niiden päälle ja alkaa hyöriä niiden kimpussa. Se pitää niiden lemusta eikä suostu lähtemään sieltä pois. Jos kärpänen osaisi puhua ja pyytäisit sitä näyttämään sinulle ruusun puutarhasta, se vastaisi: 'En edes tiedä, mikä ruusu on. Minä tiedän vain, missä on käymälöitä, lantaa, keittiöitä ja likaa.' ... Mehiläisellä on se ominaisuus, että se löytää aina sen, mikä on hyvää ja makeaa, ja pörrää sen ympärillä. Sanokaamme, että se on huoneessa, joka on täynnä likaa. Yhteen nurkkaan on joku kuitenkin pannut pehmeän lukumi-makeisen. Mehiläinen hyrrää huoneessa, mutta ei laskeudu mihinkään, kunnes löytää lukumin ja istuutuu sen päälle. Jos nyt kysyisimme mehiläiseltä, missä on roskia, se ei tietäisi. Se sanoisi: 'Tuolla on neilikoita, tuolla ruusuja, tuolla ajuruohoa, tuolla hunajaa, sokeria ja makeisia.' Yleensäkin se tuntisi kaikki hyvät asiat ja olisi täysin tietämätön kaikesta huonosta..."

Vigilia lauantaina 16.11.
Pieni kertomus - Kuinka paljon maata ihminen tarvitsee? Se löytyy venäläiseltä kirjailijalta Leo Tolstoilta (k. 1910). Vapaasti muunnellen ja lyhenteän sen kerron.

Tolstoi suhde ortodoksiseen kirkkoon oli vaikea. Hän erosi siitä ja hyökkäsi sitä vastaan. Traagisinta on hänen kuolemansa Astapovon asemalla. Kuoleva Tolstoi oli pyytänyt Optinan luostarista ohjaajavanhuksen luokseen. Luostarista lähetettiin kaksi pappismunkkia, mutta heidän pääsy Tolstoin luokse estettiin muiden toimesta. Olisiko Tolstoi halunnut katua? Kuolla sovinnossa ortodoksisen kirkon kanssa? Sitä ei kukaan saa tietää, yksin Jumala tietää.

Kuinka paljon maata ihminen tarvitsee? Kertomuksessa innokas mies ahnehtii maata. Hän ajattelee voivansa ostaa sitä yksinkertaisilta maalaisilta. Laajoilla aroilta löytyy kansa, jolla maata on. Silmänkantamattomiin maata, kaikissa suunnissa. Mies saa erikoisen tarjouksen. Hän saa niin paljon maata, kuin voi auringonnoususta sen laskuun saakka kiertää ja palata takaisin. Aamun koitossa mies lähtee merkitsemään maata. Aamupäivällä tahti kiihtyy, sillä mies ahnehtii maata. Vauhti sen vain kasvaa loppupäivää kohti, ahnehtien lisää maata. Loppua kohti hän juoksee. Hän ehtiikin perille ja tuupahtaa kuolleena maahan. Mies haudataan parin metrin mittaiseen hautaan. Kuinka paljon maata ihminen tarvitsee? Tämän verran...


10. marraskuuta 2013

Uskon - uskontunnustuksen äärellä

"Uskon..." Hetkeksi on hyvä pysähtyä uskontunnustuksen ensimmäinen sanan äärelle. Kyse on kiistatta keskeisestä sanasta.

Uskontunnustus on paljon enemmän kuin pelkkä luettelo uskonkappaleista. Se on elämänvalinta ja se vaati alituista sitoutumista yhä uudelleen ja uudelleen. Lausumalla uskon ihminen vastaa tähän kutsuun ja samalla sitoutuu ortodoksisen kirkon uskoon. Aamen on jo "allekirjoitus".

Asiaa voi verrata rakkauden tunnustamiseen. "Minä rakastan sinua" ei tarkoita vain jonkun asian toteamista kerran-kaksi, vaan sitoutumista ja uskollisuutta ja kuuliaisuutta. Uskon kanssa on kyse hyvinkin samanlaisesta antautumisesta.

Isät ja uskontunnustus

Kamppailu epäilyksen kanssa on monen osa. Eräs ortodoksipiispa totesikin, että Jumalan armosta hyvin harvat säilyttävät lapsenuskon koko elämänsä ajan. Toisilla ei ole edes sellaista ollut.

Ihmisen osa elämässä on jäädä vaille lopullista varmuutta. Usko, rakkaus ja moni muukin asia elämässä ei ole 1+1 -kysymys. Pappismunkki Serafim Seppälä (s. 1970) on todennut:
"Vapaus, kuten kaikki muutkin syvälliset asiat - rakkaus, kauneus, syvällisyys itse - edustavat korkeampaa merkitysulottuvuutta, joka ei näy mikroskoopissa. Siksi niille, jotka tahtovat kieltää vapauden, rakkauden, kauneuden tai syvällisyyden olemassaolon, jää aina mahdollisuus inttää vastaan. Kuinka kauan heitä kannattaa kuunnella, on sitten toinen asia."
Ei ateistillakaan ole sen helpompaa, vaikka joku niin ehkä luulee, sillä epäilys on hänenkin osanaan. Ehkäpä sittenkin -ajatus piinaa häntäkin. Osuvasti on sanottu, että vasta uskon täysi kieltäminen paljastaa ettei kysymystä pääse pakoon. Jumalakysymystä ei siis pääse karkuun ja usein ateistit ovat mitä innoikkaimpia "keskustelijoita" uskosta.

Toisaalta on olemassa agnostisismi. Tämä on paljolti "välimalliin" tyytyminen. Se usein väitetään olevan nöyrin ja maltillisin kanta, tai ainakin sellaisena se halutaan nähdä.

Kannasta tulee mieleen filosofi René Descartesin (k. 1650) ajatus liittyen toiseen aiheeseen. Kyse oli elämän tiestä. Metsään eksyessä jotkut jäävät paikalleen pyörimään, eivätkä siten päädy mihinkään. Toiset ottavat yhden sunnan ja päätyvät edes jonnekin, Descartes pohti.

Descartes

Metropoliitta Antoni Bloom (k. 2003) luonnehti englantilaista kulttuuria nasevasti erässä haastattelussa. Pohdinta koskee varmaan monia muitakin.
"Englantilaiset ihmiset sanovat usein: 'Tuohan on mielenkiintoista, puhukaamme siitä, tutkikaamme sitä ajatuksena.' Mutta itse asiassa he eivät sen johdosta tee mitään. Jumalan kohtaaminen merkitsee menemistä tiikerin luolaan. Emme kohtaa siellä kissanpoikaa vaan tiikerin... Siihen on astuttava sisälle eikä vain etsiä tietoa."
Uskontunnustus ei alunperin alkanut sanalla uskon, vaan sanalla uskomme. Käytännön syistä nykyään käytetään yksikkömuotoa, eikä monikkoa. Tämä ei kuitenkaan merkitse monikon hylkäämistä. Usko on kylläkin hyvin henkilökohtainen asia, muttei yksityisasia. "Minä uskon..." ja "Me uskomme..." tukevat toinen toisiaan. Ihan arkielämän huomiona se tarkoittaa, ettei ihmisen tarvitse (eikä kuulukaan) kantaa uskoaan yksin, vaan yhdessä muiden kanssa.

Patriarkka Tiihon

Ortodoksinen kirkko on sitoutunut uskontunnustukseensa. Paremmin kuin teologinen esitelmä, tästä uskollisuudesta todistavat lukuisat uskon tunnustajat ja marttyyrit. Yksi esimerkki on vaikkapa pappi Dimitri Klepinin (k. 1944).

Kauniin esimerkin vainotun Venäjän ortodoksisen kirkon elämästä 1900-luvun alussa kertoi venäläinen ortodoksipappi Aleksandr Men (k. 1990):
"Tietyssä kohdassa liturgiaa kuoro lakkaa laulamasta yksin ja koko kirkkokansa yhtyy lauluun. Tämä koko kansan laulu on ikivanha perinne, joka vasta taannoin otettiin taas käyttöön. Käytännön aloitti uudelleen patriarkka Tiihon vallankumouksen ensimmäisinä vuosina. Aloite ei ollut tarkoitukseton. Koko kirkkokansa laulaa yhdessä Nikealais-konstantinopolilaisen uskontunnustuksen. Esipaimeneen ajatus oli, että uskontunnustus iskoituisi ja jäisi jokaisen muistiin, kun heiltä tultaisin viemään pois kaikki - jopa kirjoitettu teksti."

20. lokakuuta 2013

Tunnustaja Afanasi

Vuonna 1962 ilmestyi piispa Afanasi Saharovin (k. 1962) muistokirjoitus Venäjän ortodoksisen kirkon virallisessa aikakausilehdessä. Lämmöllä muisteltiin piispaa, mutta paljon jäi kertomatta.

Elämää vihkimyksestä vuonna 1921 aina vuoteen 1954 ei oikein edes ollut olemassakaan.

Hiljaisuus yli 30 vuodesta piispan elämässä oli ymmärrettävä. Venäjän ortodoksinen kirkko oli kohdannut kiistatta vimmaisimman ja kiivaimman vainon kristinuskon historiassa. Se eli keskellä sitä ja se loppui vasta useita vuosikymmeniä myöhemmin.

Afanasi ei kuollut vainon martyyrina, mutta häntä kunnioitetaan nyt tunnustajana. Missä ihmeessä Afanasi oli ennen kuin hän "vetäytyi harrastamaan tieteellistä työtä" elämänsä viimeisinä vuosina, kuten aikauslehti asian ilmaisee?

Afanasi

Vuonna 1973 maailman silmät avautuivat "punaisen lihamyllyn" uhreille. Toki oli niitä, jotka eivät halunneet uskoa tätä todeksi - oltiinhan rakentamassa paratiisia maan päälle. Nobelkirjailija Aleksandr Solženitsynin (k. 2008) Gulag - Vankileirien saaristo -kirja ei jättänyt ketään kylmäksi. Paratiisi oli tästä kaukana.

Afanasi kertoo ajastaan vuoden 1921 ja vuoden 1954 välillä seuraavasti.
"Tänä vuonna [1954] tulee kuluneeksi 33 vuotta piispaksi vihkimistestäni. Tuona aikana olen palvellut hiippakunnassa 33 kuukautta, vapaana mutta poissa työtehtävistä olen ollut 32 kuukautta, karkotettuna 76 kuukautta ja kahleissa ja katkerassa pakkotyössä 254 kuukautta."
Afanasin selonteko on uuvuttavaa luettavaa. Vuosilukujen, päivämäärien ja paikkojen taakse kätkeytyy paljon kärsimystä. Ei vain Afanasin, vaan miljoonien.
27. kesäkuuta vuonna 1921 vihitty Kovrovin piispaksi, maaliskuun 17. päivä vuonna 1922 pidätetty, vapautettu maaliskuun 18. päivänä, maaliskuun 30. päivänä pidätetty yhdessä metropoliitta Sergein, arkkipiispa Pavelin ja piispa Vasilin kanssa, toukokuun 27. päivä tuomittu vuoden vankeuteen, mutta vapautettu seuraavana päivänä, heinäkuun 15. päivä pidätetty yhdessä piispa Serafimin kanssa, vapautettu heinäkuun 25. päivänä, syyskuun 10. päivä pidätetty yhdessä arkkipiispa Nikandrin, arkkipiispa Fadein, piispa Kornilin, piispa Nikolain, piispa Vasilin ja monen muun papiston kanssa, marraskuussa tuomittu kahden vuoden karkotukseen, vankiloissa Vladimirissa, Moskovassa ja Viatkassa aina toukokuun 15. päivään vuonna 1923, karkotettu Ust-Vymiin yhdessä metropoliitta Kirillin, arkkipiispa Neofitin ja piispa Nikolain kanssa, karkotus pidennetty vuoteen 1925 saakka, helmikuussa lupa palata Vladimiriin, syyskuun 8. päivä pidätetty, syyskuun 10. päivä vapautettu, tammikuun 2. päivä vuonna 1926 pidätetty, maaliskuun 2. päivä vapautettu, joulukuussa kieltäytyi neuvosta salaiselta poliisilta luopua hiippakunnasta, maaliskuun 3. päivä vuonna 1927 pidätetty, kuulusteluita Moskovan salaisessa vankilassa aina huhtikuun 30. päivään saakka, toukokuussa tuomittu kolmen vuoteen vankeutta Solovetskin leirille, vuosina 1927-1930 Solovetskissa, tammikuussa ja helmikuussa vuonna 1930 sairastaa täipilkkukuumeen, helmikuun 23. päivä tuomio ja karkoitus Itä-Siperiaan kolmeksi vuodeksi, helmikuussa ja maaliskuussa vankiloissa Leningradissa, Novosibirksissa Krasnojarskissa, tapaa siellä metropoliitta Kirillin vankilassa, vuosina 1930-33 Itä-Siperiassa, karkotus pidennetty vuoteen 1935, Vladimirissa vuosina 1935-36, mutta ei oikeutta palvella piispana, huhtikuussa pidätetty yhdessä arkkipiispa Sergein, arkkipiispa Filipin ja piispa Juvenalin kanssa, tuomittu kovaan pakkotyöhön ja lähetetty kaivamaan Vienanmeren–Itämeren kanavaa, vankiloissa Vladimirissa, Jaroslavissa, Vologdassa, Leningradissa, kanava-pakkotyössä vuosina 1936-41, useita eristysselli rangaistuksia, pakkomarssitettu yli 600 km jalan leirille Onegaan, karkotettu Omskiin, karkotettu Ishimiin, pidätetty, kuulusteluita, Siperia...
Afanasi

Afanasin luettelo jatkuu vielä ja päättyy vasta vuoden 1954 kesään. Yhdessä kohtaa on seuraava merkintä: "Useita leirejä Siperiassa, vuosina 1944-46, missä sain tehtäväksi siivota ulkovessat." Tällaiset työt oli aika tyypillisiä papistolle. Tarkoitus oli erityisesti nöyryyttää.

Afanasi syntyi vuonna 1887. Valmistuttuaan Moskovan hengellisestä akatemiasta hän otti vastaan munkkivihkimyksen. Hän osallistui kuuluisaan vuosien 1917-18 Venäjän ortodoksisen kirkon kirkolliskokoukseen. Hän oli jumalanpalvelustekstien komission jäsen.

Afanasin tunnetuimmat kirjoitukset käsittelevätkin juuri jumalanpalvelusta. Tunnettuja ovat Heksapsalmeista- ja Vainajien muistelu ortodoksisen kirkon jumalanpalvelussääntöjen mukaan -kirjoitukset. Vallankumouksen jälkeen vuonna 1921 hänet vihittiin Vladimirin hiippakunnan apulaispiispaksi Kovroviin. Hän palveli elämänsä aikana laumaansa vain 33 kuukautta. Vuonna 2000 Venäjän ortodoksinen kirkko tunnusti Afanasin pyhäksi.

Nikolai Zernov (k. 1980) kirjoitti kauniisti Afanasista.
"Piispa ei valita. Hän ei kerro mitään kidutuksesta kuulusteluiden aikana tai kauhistuttavan yliasutettuista leireistä. Tai epäinhimillisestä elämästä leireillä, joissa monet kestävät vain kuukausia ... Vaikuttavin piirre tässä elämässä ei ole piispan elonjääminen, vaan hänen hengellinen voittonsa. Hänen ajatuksen tuoreus ja sydämensä lämmin kiintymys. Hänen vapautensa kaikesta kaunasta, katkeruudesta ja syyttelystä tekee hänestä kristillisen armeliaisuuden ja anteeksiannon esimerkiksi. Hän selvisi 33 vuodesta armotonta vainoa."
Afanasi Tunnustaja
©Андрей Давыдов

Afanasin elämä on kertomus ihmisten raakuudesta, mutta pohjimmiltaan se on kertomus Kristuksen voitosta. Se on todistus väristä mustassa maailmassa, kyvystä elää siitä mikä on ylhäältä, ei alhaalta pimeyden syvyydestä. Ortodoksipappi Alexander Schmemann (k. 1983) kirjoitti näin jo mainitusta Gulag - Vankileirien saaristo -kirjasta.
"GULAG on tosiaan hengellinen kirja, siis kirja hengellisellä viestillä. En kutsu sitä 'uskonnolliseksi', sillä nykyajan käsitteistössämme tämä tarkoittaisi, että Solženitsyn puhuisi Jumalasta, kirkosta, opista ja jumalanpalveluksista. Tätä hän ei tee. Kirja paljastaa ja välittää näyn maailmasta, jota ei voi 'kaventaa' aineeksi ja taloudeksi... Jokaisena hetkenä ja jokaisessa paikassa on aina mahdollista vetää pystysuoraan viivan ja elää siitä mikä on ylhäällä, eikä alhaalla...


15. lokakuuta 2013

Hulluja nuo kristityt

Hulluja nuo roomalaiset on yksi sarjakuvahahmo Obelixin lempilohkaisuista. Monen roomalaisen mielestä kristinusko oli hulluutta, akkojen hapatusta, ateismia, taikauskoa, kapinaa ja vihoviimeistä pohjasakkaa.

Nettikeskustelussa saattaa, ja todennäköisesti usein törmääkin tällaiseen ja vielä pahempaan. Kaikenlaista puhetta esiintyy, ihan vihapuhettakin. Osaavat toki uskovatkin sitä. Yksi huvittavin ja tasoltaan häikäisevä kommentti oli ytimekkäästi: "'Hihhulit on vitun pässejä!'


Itseäni hymyilytti tämä lohkaisu, koska kyse oli hehkutuksesta liittyen tutkimukseen, joka kertoi että ateistit ovat älykkäämpiä kuin uskovat. Jääköön toteamuksen älyllinen anti avoimeksi ja jokaisen arvioitavaksi.

Miten nuo hullut roomalaiset, lainatakseni Obelixia sitten aikanaan näkivät kristinuskon? Yalen yliopiston julkaisemana ilmestyi vuonna 1984 professori Robert Louis Wilkenin The Christians as the Romans Saw Them -kirja.

Kristinuskon "ensi-illasta" on jo melkein pari tuhatta vuotta ja voi olla antoisaa tutustua "ensiarvosteluihin".

Mitä Plinius (k. 113) ajatteli uudesta taikauskosta? Entäs Suetonius (k. 160)? Miten kuulu lääkäri Galenos (k. 201) arvioi kristityt? Tai Tacitus (k. 120)? Miksi kristinusko oli uhka yhteiskuntajärjestykselle filosofi Kelsoksen (100-luku) mukaan? Miten tunnetun Isagoge-teoksen kirjoittanut Porfyrios (k. 304) näki uuden tulokkaan?

Ensimaininta kristinuskosta on Bitynia-Pontoksen käskynhaltija Pliniuksen kirjeestä keisari Trajanukselle (k. 117). Yhteys on hyvin proosallinen, osana valtionhallinnon kirjeenvaihtoa. Plinius kiersi aluettaan innokkaana osoittamaan kyvykkyytensä. Osaava hän olikin ja ura oli nousujohteinen. Alue oli vauras, mutta siellä esiintyi myös ongelmia. Johtavan virkamiehen arkea.

Trajanus, ©Livius.org

Ensimaininta kristinuskosta löytyy siis kirjeestä vuodelta 112. Plinius halusi kysyä neuvoa. Kristityt eivät olleet kirjeenvaihdon syy, eikä kristinusko pomppaa esiin rumpujen saattelemana, vaan osana aika arkista, vaikkakin kaunopuheista, ylemmän hallinnon kirjeenvaihtoa.

Erikoista Pliniuksen toimissa on, että kristittyjen kohdalla hän ei jäänyt odottamaan keisarin vastausta. Hän ryhtyi heti toimeen. On syytä mainita, että Rooman valtakunnassa ei ollut poikkeuksellista, että lahkoja saatettiin lopettaa, nuhdella tai rajoittaa. Sama koski myös kaikenlaisia "kiltoja", ammattiryhmittymiä tai aikansa rekisteröityjä yhdistyksiä, olkoon se sitten palokunnan, kauppiaiden tai ties kenen. Syy oli se, että nämä ry:t olivat turhan usein muuttuneet yhteiskunnallisesti hajaannuttavaksi. Itse asiassa Plinius käyttää kristittyjen ryhmittymästä samaa sanaa kuin näistä yhdistyksistä. Keisari oli julistanut kaikenlaiset "yhdistykset kielletyiksi", kuten Plinius kirjessäänkin mainitsee.

Plinius ryhtyi toimeen. Kuulusteluissa kristityiksi tunnustautuneet lähetetiin saman tien teloitettavaksi. Nähtävästi nämä kuulustelut saivat aikaan jonkinlaista ilmiantovimmaa. Nimetön kirje, sisältäen ilmiantoja toimitetiin Pliniukselle.
Siinä kerrottiin monien ihmisten nimet sisältävä kirjanen, jossa ei kuitenkaan ilmoitettu, kuka sen oli kirjoittanut. Päätin vapauttaa ne, jotka kielsivät olevansa tai koskaan olleensakaan kristittyjä, kunhan he lausuivat minun perässäni rukouksen jumalille, uhrasivat suitsuketta ja viiniä sinun kuvallesi, jonka olin tätä varten käskenyt tuoda paikalle yhdessä jumalankuvien kanssa, ja lisäksi vielä pilkkasivat Kristusta. Kerrotaan näet, että niitä, jotka todella ovat kristittyjä, ei voida pakottamallakaan saada tekemään mitään näistä asioista.
Kristittyjen kokoontumisista Plinius ei hätääntynyt. Tästä "tarttuvasta taikauskosta", joka on Pliniuksen yleisluonnehdinta kristinuskosta, kerrottiin kylläkin myöhemmin mitä hirvittävämpiä asioita. Lasten syömistä, insestiä, ryhmäseksiä tai sperman ja kuukautisveren syömistä ehtoollisena. Itse asiassa näitä hirveyksiä on voinut tapahtua jossain epämääräisten "kristittyjen" parissa. Plinius joutui erikseen tähdentämään, että ilta-ateria oli "aivan tavallinen ja viaton".

Lääkäri Galenos mainitsee kristinuskon vain ohinmennen. Galenos nimi on varmaan tuttu aikanaan lääkäriksi pyrkineiden parissa Suomessa. Mielenkiintoista Galenoksella on, että nyt Pliniuksesta vuosisata myöhemmin kristinusko mainitaan koulukuntana, vähän kuin filosofinen koulukunta tuolloin. Se voidaan nähdä pienenä arvonousuna, sillä sana taikausko viittasi vieraaseen kulttiin, mutta koulukunta jo tahoon joka on osa yhteiskuntaa, kuten vaikkapa filosofiset koulukunnat.

Galenos jopa ihaili kristittyjä, jotka oliva usein saavuttaneet "aitojen filosofien" tason. Tällöin hänellä ei ollut mielessä älyllinen taso, vaan hyvellinen elämää. Filosofia oli tuolloin enemmän elämäntapa, kuin monesti nykyään. Galenos oli aikansa lapsi ja ajatteli, että hyveellinen elämä vaati tietoa. Tämä ajatus oli ainakin yhtä vanha kuin Sokrates (k. 399 eKr.), joka liitti hyveen tietoon. Pahe johtuu tietämättömyydestä. Galenos ei voinut ymmärtää, miten kristityt kykenivät olemaan hyveellisiä, kun heidän "filosofiansa" oli niin järjetön.

Raskaansarjan arvostelut tulivat Kelsokselta, Porfyriokselta ja Julianus Luopiolta (k. 363). Erityisesti kaksi viimeistä jättivät monet kristityt sanattomiksi. Augustinus (k. 430) piti Porfyriosta "filosofeista kaikkein oppineimpana" ja otti hyvin tosissaan hänen arvostelunsa. Julianus sai monet epämukavuusalueelle, olihan hän kristitty luopio ja kääntyi pakanuuteen. Hän tunsi kristinuskon läpikotaisin ja osasi jopa ennakoida vastaukset arvosteluunsa.

©Rick&Bart2011

Arvostelussa on paljon tuttua nykyajaltakin. Raamatun suhteesta todellisuuteen, luotettavuus lähteenä ja sen ristiriitaisuudet, Kristuksen hahmon piirteet ja paljonko siitä on opetuslasten lisäystä ja ilmoituksen suhde muihin uskontoihin. Kelsos välittää vaikkapa tarinan siitä, että Maria olisi tullut raskaaksi roomalaisen sotilaan toimesta ja Kristus saanut taikurin oppia Egyptissä.

Yksi mielenkiintoinen piirre vaikkapa Kelsoksen arvostelussa on yhteiskunnallinen. Hän pitää kristinuskoa vallankumouksellisena - sovinnaisen yhteiskunnan juuria myöten rapauttavana. Kristinusko oli vaarallinen koska se loi oman yhteisönsä, irrallaan tunnetusta järjestyksestä, viisaudesta ja uskollisuudesta. Kaiken tämän lisäksi se oli Kelsoksen silmissä nuori, vain toista sataa vuotta. Oikea uutuus ja siten vailla todistusvoimaa muinaisen viisauden edessä. Kristillinen "vastakulttuuri" oli vaaraksi.

Kelsos halusi myös puolustaa korkeinta Jumalaa kristinuskolta. Vakiintuneeksi oli nähdä jumalallisten hahmojen ja jumalien yläpuolella korkein ja suurin Jumala. Tätä kaikkea kristinusko romutti. Kuulostaa ehkä kummalliselta. Kelsoksen ja hänen aikalaistena uskonto oli muodoltaan henoteismi, eikä niinkään polyteismi. Kunnioittamalla kaikenlaisia jumalia palvonta siirtyi heidän kauttaan ja myötään itse Jumalalle.

Järjestys samalla piti koossa tuon ajan monikulttuurista yhteiskuntaa. Kaiken tämän kristityt romuttivat ja ehdottomalla uskollaan Jumalaan asettivat syrjään tämän jumaluuksien ja henkivoimien kimaran. Yksi pieni ja ratkaiseva askel otettiin tässä kohti maallistumista, kun yhteiskunnan järjestykseltä otettiin pois perustavanlaatuinen jumalallisuus.

Kristinuskon vastaukset kaikkeen tähän on sitten oma tarinansa. Yksi opetus on kuitenkin se, että suuri osa siitä mitä kristinuskoa vastaan on sanottu, on jo tuttua sille. Ei se tule "puskan takaa" ja kun vaikkapa joku nykykolumnisti hykertelee oivalluksistaan hän ei useimmiten paljon uutta tuo keskusteluun.


2. lokakuuta 2013

Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa

Kaksi nuorukaista vaelsi erämaassa. He etsivät vastauksia, nuoruuden innolla. Nuorukaiset olivat erämaiden munkkien opissa. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa. Suuria sanoja, mutta miten se eletään todeksi...

Kyseiset nuorukaiset olivat Johannes ja Germanos. He vaelsivat Palestinan ja Egyptin erämaissa vuosia. 300-luvulla nämä paikat kuhisivat kilvoittelijoista. Luostareita oli lukuisia. Voisi kuvitella, että nuorukaiset etsivät vastauksia, suuntaa ja innoitusta.

Johanneksesta tuli aikanaan hieman surullisen kuuluisaksi. Hän uskalsi nimittäin esittää vastalauseen Augustinusta (k. 430) vastaan. Johannes muistutti, että vaikka kaikki on armon varassa, on ihmisen tehtävä työtä pelastuksen eteen. Johannes koki tarvetta korostaa jumalkykyistä ihmistä, kun pelagiolaiskiistassa Augustinus oli mennyt aiheessa peräti liiallisuuksiin.

©Atelierul de Icoane

Johannes oli lännessä kauan virallisesti hieman epäilyttävä, vaikka häntä kunnioitettiin suuresti muuten. Ortodoksisessa kirkossa hänellä oli jo varhain oma muistopäivänsä ja yhtenä merkkipaaluna on valikoima hänen kirjoituksiaan Filokalia-kokoelmassa.

Palestinan ja Egyptin erämaiden ja luostareiden jälkeen Johannes ja Germanos lähtivät Konstantinopoliin.

Pääkaupungissa Johannes Krysostomos (k. 407) vihki Johanneksen diakoniksi. Krysostomoksen tultua karkotetuksi Johannes lähetettiin Roomaan vetoamaan paaviin. Johannes nimittäin osasi latinaa, olihan hän kotoisin Mustan meren rannoilta, nykyisen Romanian ja Bulgarian Dobrudzha -seudulta. Itse asiassa ei ole varmaa oliko hän latinaa-osaava kreikkalainen vai kreikkaa-osaava latinalainen.

Johannes Krysostomos
©Byzarticon.gr

Tälle reisulle Johannes jäikin. Vuonna 415 Johannes saapui Marseillen kaupunkiin, silloiseen Gallian Massaliaan. Hän perusti luostarin sekä miehille ja naisille. Tänään se tunnetaan Abbaye Saint Victor -luostarina. Tänä aikana Johannes kirjoitti kuuluisat kirjoituksensa luostarielämän järjestyksestä ja opetuksesta. Oppinsa hän oli saanut juuri nuoruutensa aikana Palestinassa ja Egyptissä. Osansa oli varmaan myös Evagrios Pontoslaisella (k. 399) ja jo mainitulla Krysostomoksella.

Benedictus Nursialainen (k. 543) omaksui paljon Johannekselta ja näin paljon Johanneksen välittämästä perinnöstä siirtyi lännen luostarilaitoksen "kudoksiin", vaikka hänen maineensa olikin jo mennyt Augustinus-vastalauseen vuoksi. Johannes kuoli vuonna 435.

Kristuksen Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa -kehoitusta on paljon pohdittu. Itseäni puhuttelevat Johanneksen ajatukset siitä. Collationes patrum in scetica eremo -teos on syväluotaava ja raikas. Suomeksi osaan siitä voi tutustua jo mainitussa Filokalia-kokoelmateoksessa (ensimmäisessä osassa, Cassianus Roomalaisen -nimen kohdalla).

Johanneksen kirjoitus alkaa tuntemattomaksi jäävän vanhus Mooseksen opetuksella. Hän tekee eron tavoitteen ja päämäärän välillä. Tavoite on puhdas sydän ja päämäärä on Jumalan valtakunta. Tämä saattaa kuulostaa epämääräiseltä, eikä kovinkaan paljon selventävältä.

Erotus on kuitenkin hyvin käytännöllinen. Kuvitelkaa vaikkapa perheenäiti tai -isä, tai miksei ihan kuka tahansa. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa, kaikuu kehoitus. Ehkäpä pappi on pasuunamaisesti näin julistanut. Häh? Mitä? Miten? Moni saattaa pohtia miten toteuttaa kehoitus osana omaa elämäänsä, olkoon se sitten Kemissä, Helsingissä, Lieksassa tai jossain muualla. Lohdullista on ehkä tietää, että sitä se oli myös Johannekselle ja varmaan monelle erämaan munkkivanhukselle.

©Ortodoksi.net

Tavoite on juuri se joka antaa suunnan arjessa. Jos päätät lähteä Lappiin katsomaan vaikkapa poroja, tiedät että suunta on otettava pohjoiseen. Toinen asia on se, miten pääset vaikkapa kotoa rautatieasemalle tai Fredrikinkadulta nelostielle. Jälkimmäisellä ei oikein riitä yleinen suunta pohjoiseen - sillä päätyisit joko seinään tai Töölönlahteen.

Puhdas sydän on Johanneksen mukaan kristityn tavoite. Siihen pyrkiminen arjessa (olkoon se erämaaisän tai perheen ruuhkavuodet) vie "pohjoiseen" - Jumalan valtakuntaan. Johannes käyttää sotaisaa vertausta. Jousiammuntaa. Napakymppi taululla on ampujan tavoite, mutta kilpailun palkinto on päämäärä.

"Jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen." (Fil. 3:13-14) Nämä apostoli Paavalin sanat ovat Johanneksella mielessä. Maali on Johanneksen mielestä puhdas sydän. Se on elämän tavoite. Ilman tavoitetta suunta on hukassa. Se on kuin ampuisi jo mainittuja nuolia taivaalle, eikä kohti maalitaulua.

Puhdas sydän on rakastava sydän. Tämä on selvää Johannekselle. Sydämen puhtaus viittaa sydämeen, joka kykenee rakastamaan. Sydän on puhdistettava himoista. Johannes luettelee kaikkiaan kahdeksan himoa. Itse asiassa Johannes on yksi lähde kuuluisalle seitsemälle himolle tai kuten usein hieman erikoisesti sanotaan "kuoleman synnille". Kyse ei ole vain haureudesta, vaan myös ahenudesta, vihasta, ylpeydestä ja muusta. Sydän täynnä ylpeyttä tai vihaa ei ole puhdas sydän. Esimerkki Johannekselta, vaikkakin haureudesta olkoon esimerkkinä puhtaasta sydämestä - rakkaudesta, armeliaisuudesta ja nöyryydestä.
"Muuatta veljeä, joka oli erinomainen kilvoittelija, ahdisti ankarasti haureuden demoni, ja hän meni erään vanhuksen luo ja tunnusti tälle ajatuksensa. Vanhus kokemattomuuttaan närkästyi, nimitti veljeä viheliäiseksi ja arvottomaksi kantamaan munkin pukua, kun hän kerran oli päästänyt sellaisia ajatuksia mieleensä. Tämän kuultuaan veli menetti kokonaan toivonsa, hän päätti jättää asuinpaikkansa ja palata maailmaan. 
Jumalan johdatuksesta hänet tapasi silloin abba Apollos joka oli vanhuksista kokeneimpia. Nähdessään munkin hämmentyneenä ja synkkänä abba kysyi häneltä: 'Lapseni, mikä on syynä suureen synkeyteesi?' Aluksi veli oli niin masentunut ettei vastannut. Mutta sitten kun vanhus kovasti pyyteli, hän kertoi asiansa ja sanoi: 'Minua ahdistivat usein sellaiset ja sellaiset ajatukset. Menin ja kerroin niistä sille ja sille vanhukselle. Hänen sanansa mukaan ei minulla enää ole pelastuksen toivoa. Niinpä menetettyäni toivoni olen päättänyt palata maailmaan.' Kuultuaan tämän isä Apollos rohkaisi ja neuvoi veljeä puhellen: 'Älä oudoksu, lapseni, äläkä vaivu epätoivoon. Sillä minuakin, joka olen harmaantunut ja saavuttanut jo näin korkean iän, sellaiset ajatukset ankarasti ahdistavat. Älä masennu, sillä tätä polttoa ei paranna niinkään ihmisen oma pyrkimys kuin Jumalan ihmisrakkaus. Minun mielikseni palaa vielä täksi yhdeksi päiväksi keljaasi.' Veli teki niin. 
Lähdettyään veljen luota abba Apollos meni sen vanhuksen luo, joka oli saattanut veljen epätoivoon. Abba pysähtyi vanhuksen keljan ulkopuolelle ja kyynelsilmin rukoili Jumalaa: 'Herra, sinä sallit kiusausten kohdata ihmisiä heidän hyödykseen, siirrä veljen taistelu tähän vanhukseen, että hän kokemuksesta oppisi sen, mitä ei muutoin ole oppinut koko pitkänä elinaikanaan: osoittamaan myötätuntoa niitä kohtaan, joissa taistelu riehuu.' Lopetettuaan rukouksensa hän näki mustan etiopialaisen seisovan lähellä keljaa ja tähtäävän nuolillaan vanhusta. Niiden haavoittamana tämä heti alkoi hoippua sinne tänne aivan kuin päihtymyksen vallassa. Kun hän ei enää voinut kestää kauemmin, hän tuli ulos keljastaan ja lähti kulkemaan kohti maailmaa - samaa tietä, jolle nuorempi oli vähän aikaisemmin lähtenyt. 
Abba Apollos käsitti, mitä vanhukselle oli tapahtunut, meni häntä vastaan ja kysyi: 'Minne olet menossa? Miksi olet noin hämmentynyt?' Vanhus vaistosi sisimmässään, että abba tunsi hänen tapauksensa ja oli vaiti häpeissään. Abba Apollos sanoi hänelle: 'Palaa keljaasi ja tunne tästä lähtien oma heikkoutesi. Itsestäsi sinun tulee ajatella, että joko paholainen ei sinua tunne tai että se ylenkatsoo sinua, koska et ole ollut arvollinen käymään taistelua sitä vastaan. Ja mitä puhunkaan taistelusta? Et edes yhtä päivää pystynyt kestämään paholaisen hyökkäystä! Tämä on tapahtunut sinulle siksi, että vastaanottaessasi veljen, jota vastaan yhteinen vihollinen kävi taistelua, sinä - sen sijaan että olisit voidellut hänet otteluun - saatoit hänet epätoivoon. Et pitänyt mielessäsi tuota viisasta kehotusta, joka sanoo: 'Pelasta ne, joita kuolemaan viedään; pysäytä ne, jotka surmapaikalle hoippuvat. (Sananl. 24: 11) 
Et myöskään ajatellut Vapahtajamme vertausta: ei tule musertaa särjettyä ruokoa eikä sammuttaa suitsevaa kynttilänsydäntä. (Mt.12: 20) Kukaan ei näet voisi kestää vihollisen hyökkäyksiä eikä edes sammuttaa luonnon tulista kuohuntaa, ellei Jumalan armo vahvistaisi häntä heikkoa." (Filokalia I tai Tsasounan suunnalta)


19. syyskuuta 2013

Kristinusko keksi köyhät

Varhaisten kristittyjen huolenpito köyhistä, sairaista ja leskistä teki vaikutuksen moneen. Se jopa hämmästytti. Syrjäytyneet ja muut avun tarpeessa olevat "kasvottomat" saivat "kasvot".

Raamattu on pullollaan opetusta köyhistä, hädänalaisista ja syrjäytyneistä. Toki nykykeskustelusta voi saada sen käsityksen, että Raamattu on täynnä liikennesääntöjä seksuaalietiikkaan ja että kymmenen käskyä alkaa kuudennesta tai seitsemännestä.

Ei ole sattuma, että kristityt ottivat asiakseen - sydämenasiaksi - huolenpidon hädänalaisista. "Jos joku... näkee veljensä kärsivän puutetta mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus voisi pysyä hänessä?" (1. Joh. 3:17) "Puolustakaa orpoja ja onnettomia, huolehtikaa köyhistä ja kurjista." (Ps. 82:3) Apostoli Paavali kertoi Jumalasta, joka otti "orjan muodon". En aio enempää Raamatun kohtia lainata. Niitä on lukuisia.

Tarkoitus ei ole sokeasti ylistää. Pyrin alla myönteisellä tavalla kuvaamaan kirkon varhaista huolenpitoa syrjäytyneistä. Lukuisat kerrat on kristinusko myös kylläkin pettänyt kutsumuksensa.



Vuonna 368 Kappadokiassa,Vähä Aasiassa puhkesi nälänhätä. Alue ei ollut suosittu muinaisuudessa ja sitä pidettiin "perähikiänä".

Tältä perihikiältä on kotoisin kolme kristinuskon suurta opettajaa. Basileios Suuri (k. 379), hänen veljensä Gregorios Nyssalainen (k. 395) ja Gregorios Teologi (k. 389). Joskus leikkisästi sanotaan Basileioksen ja Gregorioksen sisarta Makrinaa (k. 379) "neljänneksi kappadokialaiseksi".

Paljon voisi kertoa vaikkapa Basileioksen ja Gregorios Teologin opiskelusta Ateenan akatemiassa ja tutustumisesta erakkokilvoittelijoihin erämaissa. Gregorios meinasi jopa jäädä ikuisuusopiskelijaksi, kun jopa kymmenen vuotta "yliopiston" kirjoilla ehti olla.

Palaan kuitenkin vuoden 368 nälänhätään Kappadokiassa.

Hädästä kärsivät eniten köyhät ja muut avuttomat. Aluella vaelsi "ruumiiden" näköisiä ihmisiä. Tavatonta ei ollut, että he hylkäsivät lapsensa tai myivät nämä. Rikkaat eivät tehneet mitään. He keräsivät varastonsa täyteen ruokaa ja tekivät sitten kauppaa ruualla myyden sitä kohtuuttomaan ylihintaan.

Basileios kehotti nälänhädän keskellä myötätuntoon muun muassa näin:
"Miten voisin saada teidät näkemään köyhän kärsimyksiä? Hänellä ei ole kultaa, eikä tule koskaan olemaan. Hänellä on jotain vaatteita ja jotain irtaimistoa, jonka yhteinen arvo kaikkinensa lasketaan parissa kolikossa. Mitä hän voi tehdä? Hän kääntää katseensa lapsiinsa. Myymällä heidät hän saattaisi lykätä kuolemaa. Kuvitelkaa mikä kamppailu, nälän epätoivon ja vanhemmuuden siteiden välillä. Ensimmäinen uhkaa häntä kauhistuttavalla kuolemalla, kun sen sijaan luonto vakuuttaa häntä kuolemaan yhdessä lastensa kanssa. Hän saattaa jo usein olla aikeissa myydä lapsensa, mutta jokaisena kertana jättääkin sen tekemättä. Lopulta hän antaa periksi... Mitkä ovat silloin hänen ajatuksensa? Kumman heistä minä myyn ensin? Kumpaan viljakauppias mieltyy? Aloittaisinko vanhimmasta? Epäröin hänen ikänsä vuoksi. Entäs nuorimmasta? Säälin hänen nuoruuttaan ja kokemattomuuttaan....
Basileios perusti soppakeittiöt ja haali kokoon varallisuutta köyhäinavuksi. Hän käytti myös omaa varallisuuttansa ja kääri hihansa soppajonojen palveluksessa.

Vieri vieressä

Kappadokia vuonna 368 ei ollut vain poikkeus. Lähimmäisen palvelu oli keskiössä. Se kumpusi uskosta velvoitteena ja jonain jota pidettiin itsestäänselvyytenä. Mielenkiintoinen tieto on, että esimerkiksi Egyptin alueella seurakuntien yleisimmin omistama julkinen kiinteistö oli leipomo.

Lukuisat lähteet osoittavat tämän kaiken olleen arkea ja myös järjestäytynyttä. Tästä myös puhuttiin opetuspuheissa, olkoon vaikkapa Augustinuksen (k. 430) alkutalven saarna siitä esimerkkinä: "Nyt on talvi. Ajatelkaa köyhiä. Miettikää miten alaston Kristus voitaisiin pukea. Kiinnittäkää huomiota häneen, kun hän makaa porttikäytävissä kärsien kylmästä ja nälästä."

Nykyihmisille 200-luvun ohje piispan tehtävistä voivat kuulostaa ihmeellisiltä. Tehtäviin kuului muun muassa vastuu orpojen koulutuksesta, köyhien leskien tukeminen ja ruuan ja polttopuiden hankkiminen hädänalaisille.

On jopa väitetty, että kristinusko "keksi köyhät". Väite voi olla monen mielestä hassu, jopa röyhkeä. Toki köyhiä oli, mutta suuri yhteiskunta ei niitä nähnyt. Ajateltiin jopa, että se oli heidän elämänosansa ja kohtalon määräämää. Se oli eräänlainen "karman laki" ja tähän puuttuminen olisi ollut ylimielistä kohtalon uhmaamista (hybrikseksi sitä kutsuttiin). Kiertokulku nyt vain sattui olemaan sellainen ja köyhät olivat osansa "ansainneet". Toki esiintyi auttamista, mutta pääsyynä oli levottomuuksien välttäminen ja vallitsevan järjestyksen ylläpito.

Syrjäytyneet olivat "kasvottomia" ei-ihmisiä. Toki oli satunnaisesti anteliaita rikkaita, mutta subjekteina köyhät ja muut yhteiskunnan heikot eivät olleet olemassakaan.

Lainatakseni kristinuskon syvää halveksijaa uudelta ajalta Friedrich Nietzschea (k. 1900), merkitsi kristinusko "kaikkien arvojen uudelleen arvointia" (saksaksi umwertung aller werte). Hän oli toki murroksesta eri mieltä, mutta tajusi sen suuruuden. Kristinusko keksi köyhät -tokaisun takana oleva emeritusprofessori Peter Brown (s. 1935) yritti luonnehdillaan ilmaista juuri tämän murroksen suuruutta.

Brown

Basileios oli jo opiskeluaikoinaan Ateenassa osoittanut kiinnostusta lääketieteeseen, sekä teoriaan että käytäntöön. Toisin, kuin jotkut kristityt Basileios ei nähnyt lääketieteessä ongelmaa. Se oli samanlaista tietotaitoa, kuin moni muu asia ja se on Jumalan lahjaa.

Luostareissa oli kehittynyt eräänlaisia paikallisia "terveysasemia". Ne olivat tulleet Basileiokselle tutuksi. Eivät ne mitään "yliopistollisia sairaaloita" olleet, vaan hoitivat luostarin väkeä ja muita apua tarvitsevia. Hoito koostui levosta, ruokatottumusten muutoksesta ja yrteistä, vaikka tiedetään yhdessä luostarissa jopa katetroinnin onnistuneen. Kyse oli hyvin pienimuotoisesta terveydenhuollosta.

Basileios perusti piispana kunnianhimoisen projektin. Kyse oli laitoksesta, joka palvelisi sairaita ja hädänalaisia. Se perustettii Kesarean ulkopuolelle ja nimeksi tuli Basileias. Henkilökuntaan kuului lääkäreitä, hoitajia ja munkkeja. Laitoksessa oli sairastupa, vanhainkoti, matkustajakoti, saattokoti spitaalisille, kirkko ja luostari. Logistiikka hoidettiin oman keittiön, ruokalan ja kylpylän avulla.  Laitoksessa ei vain annettuu hoivaa, vaan hyös hoitoa. Gregorios Teologi piti laitosta niin suurena, että kutsui sitä "uudeksi kaupungiksi". Kaikki tämä annettiin ilmaiseksi apua tarvitseville. Malli levisi ympäri silloista Rooman valtakuntaa.

Uskon myötä uusi hapate astui maailmaan. Näky ihmisestä Jumalan luomana - kehoineen kaikkineen - ja käsitys lähimmäisen palvelusta jumalanpalveluksena. Kristuksen näkeminen lähimmäisessä. Ei tämä taikaiskusta muuttanut maailmaa, mutta suola tai hapate oli jo laitettu taikinaan. Ehkä voisi jopa sanoa, että kristinusko keksi ihmisyyden. Näin kristitty vastasi sivistyneelle pakanalle ensimmäisinä vuosisatoina. Se tiivistää melkein kaiken yllä sanotun.
"Veljeltäni pääsi, että hän on pahoillaan, kiukuissaan ja paheksuu syvästi sitä, että sivistymättömät, köyhät ja asiantuntemattomat lausuvat käsityksensä taivaallisista asioista. Tietäköön hän, että kaikki ihmiset, ikään, sukupuoleen ja arvoon katsomatta, on luotu kykeneviksi ja pystyviksi ajatteluun ja arvostelukykyyn. Sitä he eivät ole saaneet onnettaren lahjana, vaan heissä on viisaus luonnostaan."


30. elokuuta 2013

Vailla syytä, vailla päämäärää

Raiskattu pienokainen. Nälkään kuollut vauva. Kolarissa kuollut nuorukainen. Hyvä Jumala, miksi? Etkö näe, etkö kuule itkua?

Pahan ongelma on ollut aina läsnä ihmiselossa. Miksi saattaa olla ainoa sana kuolinilmoituksessa. Tähän ei ole helppoa vastausta tai selitystä. Miten uskoa hyvään, kaikkivaltiaaseen ja kaikkitietävään Jumalaan kaiken pahan keskellä?

Sir David Attenboroughin (s. 1926) luontodokumentit ovat pidettyjä. Tuttuja varmaan monille osana Avara luonto -ohjelmaa. Kerran eräs katsoja oli ihmetellyt  miksei Attenborough tee viittauksia Jumalaan. Onhan luonto täynnä ihmeellistä. Toki luonnossa on paljon kaunista, mutta myös rumaa.
"Ajattele vaikkapa loismatoa, joka elää vain ihmissilmässä, kaivautuen sen läpi sokeuttaen... Jos siis sanot uskovasi Jumalan suunnitelleen ja luoneen ja saattaneen olemaan joka ikisen olemassaolevan lajin, joudut myös sanomaan, että hän jossain vaiheessa päätti sattaa olevaksi tämän ihmisiä sokeuttavan madon. Itselleni on vaikea sovittaa yhteen tämä ja käsitys armollisesta Jumalasta."
Attenborough
©The Saint 

Vuonna 2004 Intian valtameren tsunamin uhriluku oli reilusti yli 200 000 ihmistä. Piispa Eero Huovinen (s. 1944) itki julkisesti tapahtuneen jälkeen. Monelle hän jäi mieleen piispana joka itki julkisesti.

Tsunami kosketti monia Suomessakin. Erään suuren lehden liitteessä tiedusteltiin usealta uskonnolta ajatuksia tapahtuneesta. He toivat kaikki ilmi oman näkökulmansa ja yrittivät ottaa osaa suruun. Varmaankin monella oli epäuskon hetkensä.

Erikoisin oli silti uskonnottoman antama näkökulma. Se keskittyi huomautuksiin uskonnon kyvyttömyydestä ja uskon heikkoudesta pahan edessä. Luulen, että moni valitsee mieluummin itkevän piispan ja uskon eri yritykset ymmärtää kuin jääkylmän tunnottomuuden.

Eräs kolumnisti (valitettavasti kyseinen kolumni ei enää ole saatavilla, tarkistettu 3.9.2014) vinoili, taisi olla vieläpä samaisessa lehtiliitteessä, leppoisasti melkein vuosikymmenen perästä piispaa ja kirjoitti pikkukapinallisesti Jumalan pienellä j:llä (varmaan ihan varmuuden vuoksi). Tilalle hän tarjosi kahvikupposen äärellä pohdittua. Lumeuskomusten sijaan tarjolla on nyt mielettömyyttä vailla syytä tai päämäärää.

Tässä näkökannassa paha ei ole edes ongelma, vaan näennäinen lumeongelma. Vaikuttaa siltä ettei kysymys oikein edes mene ihon alle, vaan tilalle tarjotaan jotain nihilistisnietzscheläistä tunnottomuutta, stooalaisepikurolaisella teflonpinnalla.

Perttu Häkkinen
©YLE

Ajatella saa toki, vaikkapa rehvakkaasti, että ihminen on yksin. Ihan oikeasti yksin mielettömyydessä, vailla syytä tai päämäärää. Avaruuden mittakaavassa ihmiselämä taitaa olla muutaman sekunnin mittainen ja arvoa ihmiselämällä on suunnilleen kärpäsenjätöksen verran.

Tietenkin ihminen voi hakea tarkoitusta elämälleen uteliaisuudestaan ja löydöksistään, kuumatkailusta tai valtameren syvyyksistä. Geeneistä tai mikrobeista. Lemmmikeistä tai hyvästä kahvista. Ystävistä tai rakkaudesta. Ihminen voi kehitellä ihmisoikeuksia ja kehitellä hyvinvointia (ainakin ihmiskunnan murto-osan iloksi). Iloa voi saada vaikka teatterista, elokuvista tai oopperasta. Joku saattaa haaveilla vieraista ulkoavaruudesta. Ihmisarvokin roikkuu jossain ilmassa, vailla perustaa, eikä se pysy pystyssä Grundlegung zur Metaphysik der Sitten -kirjan varassa. Jaahas, mitäs sitten, tokaisu riittää kumoamaan sen.

Hautamuistomerkki
©Pravoslavie.ru

Näiden pienien leirinuotoiden äärellä ihminen lämmittelee itseään tässä kolkossa todellisuudessa. Arvioni ei ehkä ole ihan reilu, mutta jos tietyt ajatuskulut vie loppuun asti, astuu mielettömyyteen vailla päämäärää, syytä tai järkeä.

Parhaillaan tai ainakin tämän kirjoituksen lukemiseen käytetyn ajan aikana joku on kuollut. Toinen tullut petetyksi, joku myyty ihmiskaupan uhrina seksiorjaksi, ehkä lapsi. Jonkun elin on ehkä saatu kaupaksi elinkaupassa. Jotakuta lasta on hyväksikäytetty seksuaalisesti, joku raiskattu kirjaimellisesti rikki yhden, tai useamman henkilön toimesta. Itkee ties missä ruumiinnesteissä. Ei näitä ihmiskohtaloita lohduta nyt tai koskaan esimerkiksi John Rawlsin (k. 2002) Oikeudenmukaisuusteoria-kirja, kvanttifysiikka tai joku humanistinen latteus.

Ivan, nykytaitelijan mukaan

Kuuluisassa Fjodor Dostojevskin (k. 1881) Karamazovin veljekset -kirjassa Ivan halusi palauttaa pääsylippunsa elämään jo yhden lapsen kärsimyksen ja kyynelten vuoksi. Kyseistä kohtaa onkin pidetty yhtenä parhaana puheenvuorona Jumalaa ja uskoa vastaan. Tähän yltää vain uskova.

Lyöttäydyn Ivanin seuraan ja palautan elämän pääsylipun, jos yhdenkin lapsen kyyneleet jäävät ikuisesti kuivaamatta. Venyttäen yhtä Dostojevskin ajatusta voi sanoa, että ilman Jumalaa millään ei ole loppujen lopuksi mieltä. Yhdenkin lapsen kyyneleet riittävät.

Uskon vastaus tähän kaikkeen on Kristus, ihmisen ja maailman luokse tullut Jumala. Vastaus ei ole selitys, teoria tai jonkinlainen lopullinen kosmisen hyvän ja pahan tasapainon löytäminen. Kristus on jokaisessa, siinä yhdessä vähäisimmässäkin.

Hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut. Uudeksi hän tekee kaiken.


18. elokuuta 2013

Ateismin harhat

Valhe voi mennä Bagdadista Konstantinopoliin sillä aikaa, kun totuus etsii sandaalejaan, kertoo arabialainen sananlasku. Liian usein näin tapahtuukin. Vaikkapa kristinuskosta on kerrottu monia harhaisia tarinoita.

Viimeisen vuosikymmenen aikana ortodoksiteologi David Bentley Hart (s. 1965) on laaja-alaisesti kirjoitellut ajankohtaisista aiheista. Olkoon aiheista esimerkkeinä vaikkapa Nikolai Gogol (k. 1852) tai pahan ongelmasta kirjoitettu laaja kolumni New York Times -lehdessä, Aasiaan vuonna 2004 iskeneen tsunamin jälkeen.

Hartin kirjoitustyyli on viihdyttävä ja samalla siinä on älyllistä iskuvoimaa. Hartin erikoinen, paikotellen anarkistinen tyyli ja ensyklopedistinen ote ei aina tee teksteistä helposti lähestyttäviä. Ateismin harhat -kirja edustaa kuitenkin hänen helpoimmin lähestyttävää tuotantoaan.

Hart

Ateismin harhat -kirja on hieman erikoisesti nimetty. Kirja ei käsittele niinkään uusateismia. Ateismin harhat -nimi on julkaisijan päättämä (sopimusehtoihin jopa vedoten). Hart onkin hieman harmitellut tilannetta. Hänen kaavailema Kristillisen vallankumouksen muodikkaat viholliset -nimi päätyi alaotsikoksi, vaikkei kuitenkaan suomenkieliseen käännökseen.

Moni saattaa vierastaa kirjaa juuri nimensä vuoksi. Se on harmillista, sillä kirja on antoisa. Ymmärrän hyvin varovaista asennetta kirjaa kohtaan, sillä itsekin epäröin räväkästi nimettyjen uskonto sitä tai tätä kirjojen edessä. Yhden kirjan melkein jätin lukematta takakannen typerähkön mainoslauseen vuoksi: "Uskovalta ... puuttuu tiedemiehen tärkein ominaisuus: epäily."

Kirjan yksi kantava aihe on ne monet väittämät, joilla "kirkkoa usein herjataan". Kyse on niistä kristillistä uskoa tai historiaa koskevat syytökset, joita Hart pitää vilpillisinä tai jopa typerinä. Nämä ovatkin ne harhat joihin kirjan nimi viittaa. Yalen yliopiston haaveena oli varmaan tienata rahaa uusateismin ympärillä raivoisana (ja tuottoisana) käydystä väittelystä.

Keskeisinä aiheina kirjassa ovat siis "sekulaarin aikakauden myytit", jotka muodostavat "nykyajan uuden version kristinuskon historiasta". Kyse on siis usein toistetuista, jo hieman kuluneista, väitteistä liittyen noitavainoihin, keskiajan "pimeyteen", tieteen vastaustamiseen, uskonsotien tai antiikin perinteen tuhoon.

Kyse on siis tavasta, millä "järjen aika" loi identtiteettinsä kertomalla - usein vilpillisiä - myyttejä "uskon ajasta". Harvemmin nämä myytit elävät akateemisessa kirjallisuudessa, mutta populaaritieteessä ja yleisessä tietoisuudessa voivat hyvin. Itse kukin voi miettiä minkälaisen myytin vaikkapa Umberto Econ (s. 1932) Ruusun nimi -kirjaan perustuva samanniminen elokuva välittää.

Ruusun nimi -elokuvasta

Ateismin harha -kirjassa on myös toisenlainen aihe. Kyse on enemmänkin aatehistoriallisesta pohdiskelusta "kristillisestä vallankumouksesta".

Tämä vallankumous on hieman vaikea lyhyesti kiteyttää. Ehkäpä se kiteytyy uskoon jokaisen ihmisen mittaamattomasta arvosta. Itse Jumala tuli ihmiseksi ja osoitti että ihminen on varustettu "synnynnäisellä ja loukkaamattomalla ihmisarvolla" ja on siten "mittaamattoman arvokas". Tämä usko ei tietenkään muuttanut maailmaa kuin taikaiskusta, mutta se toi äärimmäisen vallankumouksellisen väitteen maailmaan.
"Olisi houkuttelevaa nimittää tätä todellisuudenkuvaa paremman vaihtoehdon puutteessa totaaliseksi humanismiksi, toisin sanoen kuvasta ihmisyydestä sen laajimmassa ja syvimmässä merkityksessä, kuvaksi, jossa ihmiskasvojen  - ihmisen - täysi jalous ja arvoituksellisuus ja kauneus nähdään yhteisen ihmisluonnon jokaisessa ainutlaatuisessa edustajassa."
Tämä väite on kiistatta vallankumouksellinen. Ei ehkä tänään, onhan moderni aika juuri jälkikristillistä aikaa. Kristinuskon syntyaikoina väite oli juurikin äärimmäinen. Nykyään puhutaan puolihuolimattomasti "henkilöstä". Aikanaan se liittyi muun muassa roomalaiseen lakiin. Latinaksi sana persona viittaa naamioon. Nämä olivat ihmisen yhteiskunnalliset ja oikeudelliset kasvot tai naamio. Tätä naamiota tai kasvoa ei ollut esimerkiksi orjilla, alhaissyntyisillä, varattomila tai valloitettujen kansojen asukkailla. He olivat persoonattomia tai ehkä paremmin sanottuna kasvottomia. Ei vain persona non grata, vaan non habens personam.

Orjuus ja muut yhteiskunnalliset vääryydet eivät tietenkään heti hävinneet kristinuskon myötä. Se itse asiassa ei ole ihmeteltävä asia, sellainen on ihminen. Vallankumouksellinen seikka on se, että edes syntyi ajatus ehdottomasta ihmisarvosta - olkoon sitten ihminen nainen tai orja tai molempia. Nykyihmisen toki kannattaa muistaa, ennen liian suuria vaatimuksia muinaisuudelle, että orjuus voi hyvin nykyäänkin ihan likellä.

Yksi Hartin ajatuksista on, etteivät arvot ja ihanteet tipu taivaasta. Ehkä minulta hieman hölmösti ilmaistu. Eräs suosittu ajatus nykyään on, että uskonto voitaisiin poistaa kaikissa sen muodoissa. Myrkyttäähän se kaiken, kuten eräs uusateisti suureellisesti julisti.

Dawkins

Ateisti Richard Dawkinsin (s. 1941) meemi-kielikuvaa, jonka kielikuvallisuuden Hart hieman ivallisesti toteaa jäävän Dawkinsilta ymmärtämättä, voidaan käyttää asian kuvaamiseksi. Sellaiset meemit kuten "ihmiskoikeudet" tai "ihmisarvo" eivät välttämättä uusiudu loputtomasti, kun kristillinen "jokaisen elämän rajaton arvo" -meemi on sammunut. Meemeillä ei ole vain "geneettistä" taustaa, vaan myös "rakenteellinen" yhteys.
"Jos uskomukset tai kertomukset tai loogiset periaatteet, joista jokin ajatus syntyi, häviävät, tuo ajatus menettää luonnollisen ympäristönsä ja katoaa, jos ei..."
Olen nyt lyhyesti esitellyt kirjan. Se on mielenkiintoinen. Se antaa paljon ajateltavaa. Toivottavasti Ateismin harhat -nimi ei nouse joillekin esteeksi.


Ateismin harhat -kirjan (2010) on julkaissut Perussanoma osana Humanitas-sarjaa. Jos teoksen haluaa lukea englanninkielellä, voi sen tilata vaikkapa täältä.