28. helmikuuta 2013

Ratzinger Bundestagissa

Paaviutensa aikana Ratzinger piti monta tärkeää puhetta. Yksi oli Bundestagissa pidetty puhe. Ääripäinä siinä oli positivismin bunkkeri ja ihmisen ekologia.

Kardinaali Joseph Ratzinger (s. 1927) piti 22. syyskuuta vuonna 2011 puheensa Saksan valtiopäivillä, Bundestagissa.

Kaikki eivät puhetta halunneet kuulla. Osa Bundestagin jäsenistä jättivät mielenosoituksellisesti puheen kuulematta. Paavin vierailut herättävät aina tunteita. Saksa ei ollut poikkeus.


Itse puheeseen. Valtio, jota ei hallita oikeudenmukaisesti, on vain suuri rosvojoukko, opetti aikanaan kirkkoisä Augustinus (k. 430).
Me saksalaiset tiedämme omasta kokemuksestamme, että nämä sanat eivät ole joutavanpäiväinen kummitusjuttu [Schreckgespenst]. Me olemme nähneet kuinka valta erosi oikeudesta, kuinka voima vastusti oikeutta ja murskasi sen. Valtiosta tuli oikeuden tuhoamisen välikappale, hyvin järjestäytynyt rosvojoukko, uhaten koko maailmaa ja ajaen sen kuilun reunalle...
Tämä ei ole Ratzingerilta "natsikortin pelaamista", joka reductio ad Hitlerum toimii keskusteluntappajana.

Lyhyt huomio. Ratzingeria on väitetty natsiksi. Kumma kyllä jotkut uskovat tätä hömppää. Ratzingerin täyttäessä 14-vuotta hänet kirjattiin Hitler-Judendin jäseneksi, joka oli sen ikäisille lainsäätämää. Ratzinger vältteli järjestön kokoontumisia ja oli hyvin vastahakoinen.

Pappisseminarilaisena vuonna 1943 Ratzinger värvättiin Luftwaffenhelferiksi ilmapuolustukseen. Nykyään sanottaisiin lapsisotilas. Ratzingerista tuli vuonna 1945 karkuri ja hän oli liittoutuneiden sotavankina joitakin kuukausia. Loppuvuodesta 1945 Ratzinger palasi pappisseminaariin.

Ratzinger

Takaisin puheeseen. Jumala kysyi nuorelta kuningas Salomonilta: "Pyydä, mitä haluat, niin annan sen sinulle." Nuori Salomon olisi voinut pyytää rikkautta, valtaa tai muuta. Sen sijaan hän pyysi antamaan: "Ymmärtäväinen sydän, jotta osaisin hallita ja tuomita kansaasi ja erottaisin hyvän pahasta. Muutoin en voi oikeamielisesti hallita tätä suurta kansaa." (1. Kun. 3:1-15)
"Miten me tunnistamme oikean? Miten voimme erottaa toisistaan hyvän ja pahan, sen mikä on todella oikein ja sen mikä vain vaikuttaa oikealta? Tänäänkin Salomonin pyyntö on poliitikkojen ja politiikan keskeinen aihe."
Monet lainopilliset kysymykset voidaan ratkaista enemmistön päätöksellä. Perustavanlaatuisiin kysymyksiin tämä ei toimi. Ihmisarvon ja ihmisyyden kysymykset eivät ratkea enemmistön äänillä. Ajankohtaisia aiheita ovat nykyään esimerkiksi abortti ja eutanasia.

Laki itsessään ei ole autuaaksi tekevä. Kaikenlaisia lakejahan voi säätää. Esimerkiksi vastarintaliikkeet Natsi-Saksassa toimivat vakaumuksesta, ettei voimassa oleva laki ollut oikein. Heille se oli perustavanlaatuisella tavalla "laiton". Itse asiassa jotkut sotarikolliset yrittivät sodan jälkeen vedota puolustuksekseen, etteivät he olleet tehneet mitään silloisen Saksan lain vastaista.

Nykyaikana kysymykset oikeasta, väärästä ja lainsäädännöstä eivät ole helppoja. Ne eivät ole koskaan sitä olleet, mutta jotenkin vaikeammaksi asiat ovat muuttuneet. Yksi syy on luonnonoikeuden unohtaminen ja moni jopa häpeää käsitteen esiintuomista, Ratzinger väittää.

Nykyiset ihmisoikeudet ovat pitkän historian tulos. Roomalaista lakia, stooalaista filosofiaa, kristillistä persoonakäsitystä, keskiaikaista kehittyvää oikeustajua ja valistusajan oivalluksia. Luonnonoikeudellisella ajattelulla on merkittävä rooli näissä kaikissa.

Lopputulos on muun muassa julistus, joka toteaa ensiriveillään: "Ihmiskunnan kaikkien jäsenten luonnollisen arvon ja heidän yhtäläisten ja luovuttamattomien oikeuksiensa tunnustaminen on vapauden, oikeudenmukaisuuden ja rauhan perustana maailmassa." (Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus vuodelta 1948)

Kelsen

Puolessa vuosisadassa on tapahtunut "dramaattinen murros". Taustalla on positivistinen lähestymistapa maailmaan ja Ratzinger lainaa tuekseen oikeusoppinutta Hans Kelsenia (k. 1973), joka tajusi, että jos luonto nähdään kokoelmana objektiivista tietoa, joka on syyn ja seurauksen yhteenliittämää, siitä ei voi johtaa ainuttakaan eettistä osviittaa. Vasta 84-vuotiaana Kelsen muutti mielensä, ja hän hylkäsi oman jyrkän "oikeuspositivisminsa" dualismin, joka sai Ratzingerin vitsailemaan, että onneksi yli 80-vuotiaana järkevät ajatukset ovat mahdollisia (olihan Ratzinger itse silloin 84-vuotta).
"Positivistinen käsitys luonnosta, joka on puhtaasti toiminnallinen, kuten luonnontiede sen näkee, on kykenemätön rakentamaan mitään siltaa etiikan ja lain välille. Se tarjoaa vain toiminnallisia vastauksia... Siellä missä positivistinen järki vallitsee syrjäyttäen kaiken muun, ovat klassiset lähteet etiikalle ja laille on poissuljettuja. Tämä dramaattinen tilanne vaikuttaa kaikkiin ja siitä on käytävä julkista keskustelua. Puheeni perustarkoitus on kiireellinen pyyntö tällaiseen keskusteluun."
Positivistinen näkemys on tärkeä, muttei ainoa, Ratzinger huomauttaa. Se on antanut paljon, eikä sitä tule hylätä. Itsessään se ei kuitenkaan ole riittävä tausta vastatakseen "ihmisyyden koko laajuudesta", Ratzinger huomauttaa.
"Missä positivistinen järki pitää itseään ainoana riittävänä kulttuurina ja häätää kaikki muut kulttuuriset todellisuudet alakulttuureiksi, ihminen pienentyy ja jopa hänen ihmisyytensä on uhattuna... Positivistinen järki, joka ei tunnusta mitään muuta toiminallisuuden lisäksi muistuttaa betonibunkkeria ilman ikkunoita. Me itse tuotamme valon ja ilmaston, haluttomana ottaa se vastaan Jumalan luomasta maailmasta."
Ratzinger teki puheessaan pienen poliittisen huomion, mutta totesi ettei siitä kannata tehdä suuria otsikoita. 1970-luvulla alkanut ekologinen liike saksalaisessa politiikassa ei ole täysin avannut "betonibunkkerin" ikkunoita, mutta on silti tuonut tuoretta ilmaa.
"Nuoret ovat tajunneet, ettei aine ei ole vain raaka-ainetta, jota voimme mielemme mukaan muokata. Maailmalla on oma arvokkuutensa ja meidän täytyy seurata sen ohjausta [Weisung]. En ole nyt osoittamassa kannatusta poliittiselle puolueelle... Jos jotain on väärin suhteessamme todellisuuteen, meidän kaikkien täytyy pohtia tätä vakavasti..."
©Credo Magazine

Puheensa loppupuolella Ratzinger teki siirron, jonka monet eivät hyväksy. Ekologia on aiheena mukava ja kaikki tykkäävät. On hyvä muistaa, että kyllä Ratzinger tuntee "Humen giljotiinin" (onhan hän filosofiansa lukenut).

Nyt Ratzinger toi esille käsitteen "ihmisen ekologia" (Die Ökologie des Menschen). Samalla tavalla kuin luonnolle annetaan "ääni", tulee myös ihmisluonnolle sellainen antaa. Hän toteaa:
"Ekologian tärkeyttä ei enää kukaan kiellä. Meidän täytyy kuunnella luonnon ääntä ja vastata asianmukaisesti. On myös olemassa ihmisen ekologia. Ihmisellä on myös luonto, jota hänen kuuluu kunnioittaa, eikä voi mielensä mukaan muokata. Ihminen ei ole itsensä luomaa vapautta [sich selbst machende Freiheit]. Ihminen ei luo itse itseään. Hän on järki ja tahto, mutta myös luonto.  Hänen tahtonsa on oikein järjestäytynyt jos hän kunnioittaa luontoaan, kuuntelee sitä ja hyväksyy itsensä sellaisena kun hän on, sellaisena joka ei ole luonut itse itseään."


16. helmikuuta 2013

Nykyihminen ja Jumala

Kardinaali Joseph Ratzinger on yksi aikamme etevimmistä teologeista. Paavinakin hän tuli tunnetuksi tästä. Tämä blogikirjoitus on pieni kunnianosoitus Ratzingerille.
Ihminen kohdatessaan tänään kysymyksen Jumalasta löytää itsensä epätietoudessa ja -varmuudessa. Näin on, jos ei jo koko kysymystä Jumalasta nähdä menneenä kysymyksenä, josta ihminen on juuri päässyt eroon.
Tämä oli Joseph Ratzingerin (s. 1927) arvio 1970-luvulla. Jo vuosikymmeniä sitten. Luulen, että hänen arvionsa yhä pitää paikkansa. Ratzingerin arvio johtaa itsekritiikkiin. Jos puhe uskosta halutaan saada ymmäretyksi on huomioitava nykytilanne.

Ratzinger
©Profimedia

Vastaukset eivät voi olla menneiden vuosisatojen vastauksia. Ne olivat ja ovat yhä oikeita vastauksia, mutteivat vastaa nykyihmisen kysymyksiin. Ratzinger käyttää pientä saksankielen keinoa kuvamaan tilaa. Nykytilanteen kysymysten huomioinen muuttaa Sanan (Wort) vastaukseksi (Antwort).

Harva ehkä tunnistaa itsensä Ratzingerin arviossa nykyihmisestä. Hän kuitenkin muistuttaa, että hänen kuvaamansa "älyllinen ilmasto" löytyy nykyihmisen epävarmuuden taustalla. Murros nykyiseen "ilmastoon" tapahtui modernin ajan alussa. Itsekriittisesti Ratzinger arvioi, ettei usko ole tätä murrosta vieläkään tajunnut.

Ammoin maailma nähtiin toisella tavalla. Metafysiikka oli jotenkin läsnä. Todellisuus nähtiin järjestyksenä hengellisestä aineelliseen. Maasta taivaaseen ja lopulta puhtaaseen valoon, maailmankaikkeuden liikuttajan piiriin, kuljettiin asteittain. Hieman yksinkertaistaen voidaan sanoa, että ihminen ajatteli maailman fyysisellä rajalla metafyysisen alkavan saumattomasti.

Dante
©Wikipedia

Ratzingerin mielestä vanha maailmankuva ilmenee hyvin keskiaikaisen Dante Alighierin (k. 1321) Jumalainen näytelmä -kertomuksessa. Danten helvetissä tavataan Odysseus-hahmo. Kertomuksessa Odysseus kertoo seikkailujensa jälkeen purjehtineen Gibraltarinsalmesta. Odysseus kokee haaksirikon kiirastulivuorelle, maailman läntisellä rajalla. Fyysisen päättyminen metafyysiseen on kouriintuntuva.

Odysseuksen puhe miehistölleen on muuten pelottavan samankaltainen, kuin löytöretkeilijän Kristoffer Kolumbuksen (k. 1506) puhe hätääntyneelle miehistölleen. Samankaltaisesta puheesta huolimatta on lopputulos täysin erilainen.

Kolumbus ei törmää kiirastuli-vuoreen, vaan löytää uuden mantereen. Ratzingerin mielestä tässä näemme murroksen hyvin kuvattuna. Maailma menettää rajansa. "Mihin tahansa maailmassa ihminen meneekin, se on vain maailmaa", hän kirjoittaa.
Se mikä aikaisemmin oli ollut taivaat on nyt paljastettu maailmaksi, jolla on sama koostumus kaikkialla, eikä siinä ole Ylhäällä tai Alhaalla, vaan vain samaa koostumusta kaikkialla, samoine lakeineen. Maailma ei ole keskus, eikä perustus, eikä taivas ole taivaat - kaikki on vain "maailmaa". Ne älylliset liikuttajat, joita oltiin aikaisemmin oletettu, ilman joita ei edes tajuttu tähtien liikettä (enkeleitä yksittäisille tähdille ja Jumala koko kaikkeudelle), olivat nyt turhia. Kaikki voidaan selittää aineen lailla. "Jumalahypoteesi" tulee turhaksi - kuten 1700-luvun tähtitieteilijä Laplace kuuluisasti ja ivallisesti asian ilmaisi.
Nykytieteen esimarssi asettaa haasteita. Sen kiistäminen ei ole älyllisesti rehellistä. Tieteellinen menetelmä, joka perustuu johdonmukaiseen ja kriittiseen yhdistelmään havainnointia, kokeita ja matematiikkaan. Se rajaa itsensä todennettavaan.

Wittgenstein ja Von Wright
©University of Helsinki

Totuuden sijaan huomioon tulee se, mikä toimii ja kasvavassa määrin se, mikä on hyödyllistä tai kannattavaa, ainakin joillekin. Asiaa on myös pohtinut hyvin filosofi Georg Henrik von Wright (k. 2003) teoksessaan Vetenskapen och förnuftet (1986).

Tieteellisessä menetelmässä ei ole tarvetta pohtia olevaista ja havannoitavan takana olevaa. Eikä kuulukaan tutkia, jos menetelmä pysyy uskollisena itselleen. Koska Jumala ei ole havaittavissa menetelmän puitteissa, eikä ole matemaattinen laskelma, hän ei voi esiintyä sen puitteissa. Uskolla ei ole tähän mitään vastaan sanomista, Ratzinger huomauttaa. Voidaan jopa tänä päivänä, entisaikoja enemmän, iloita Creator Spirituksen "jalanjäljiistä". Ongelmia koituu, jos tämä menetelmä muuttuu maailmankuvaksi, joka tekee omista rajoistaan perustavanlaatuiset.
Houkutus tehdä tätä tulee suuremmaksi modernilla ajalla ja vaikuttaa täysin ylittämättömissä. Tämä johtuu ensisijaisesti siitä, että tämän menetelmän rajoja ei voida etukäteen tietää. Ne rajat, joiden sisällä se on menestyksekäs, siirtyvät käytännössä koko ajan eteenpäin... Vaikuttaa monen mielestä siltä, että tämä menetelmä joku päivä voisi selittää kaiken todellisuuden.
Chesterton

Ratzinger tekee hyviä huomioita. Hän huomauttaa, ettei tähän haasteeseen voi yksinkertaisesti toistaa "keskiaikaisia" vastauksia. Hän muistuttaa kuitenkin ahtaan positivistisen maailmankuvan ongelman. "Ihminen, joka pyrkii elämään vain positivistisella tavalla, siinä mikä on laskettavissa ja punnittavissa, tukehtuu...", hän varoittaa. Tähän sopii hyvin G. K. Chestertonin (k. 1936) nasevat sivallukset.
Oikeastaan hulluista puhutaankin usein varsin harhaanjohtavasti. Mies, joka on menettänyt järkensä, ei ole hullu. Hullu on se, joka on menettänyt kaiken muun paitsi järkensä.
Hän elää yhden ainoan ajatuksen siistissä, hyvin valaistussa vankilassa; hänen älynsä on hiottu piinallisen teräväksi yhdestä ainoasta kohdasta. Terve epäröinti ja terve monimielisyys ovat hänelle vieraita asioita... Heidän yleispätevyytensä on vain sitä, että he taivaltavat yhden laihan selityksensä kanssa maailman ääriin. Kuvio pysyy pienenä, vaikka se jatkuisi ikuisuuksiin...
Mielestäni Ratzingerin avainpuheet paavina voidaan nähdä yrityksinä vastata nykymaailman "älyllisen ilmaston" kysymyksiin. Ilmaston, jonka hän muun muassa 1970-luvulla luonnehti. Ratzinger ei pakene epämääräiseen tunnelmointiin, vaan vastaa haasteeseen älykkäästi ja rehellisesti. Hän piti paavina tällaisia avainpuheita Bundestagissa, Regensburgissa, Lontoossa ja Pariisissa.

Toivottavasti puheita luetaan ja yritetään ymmärtää. Jotkut eivät vain halua kuulla, kuten nähtiin Bundestagissa, missä osa edustajista ei edes suostunut olemaan paikalla. Monet ihan tietoisesti haluavat pitää "kuvion pienenä".


Blogikirjoitus perustuu Contemporary Man Facing the Question of God -kirjoitukseen Dogma and Preaching -kirjassa. Kirja on mielenkiintoinen kokoelmakirja kirjoituksia uskon julistamisesta ja välittämisestä eteenpäin.


3. helmikuuta 2013

Schmemannin päiväkirjat

Tilitystä, itsekritiikkiä ja paljon suunnatonta iloa elämästä. Tästä kaikesta ja paljon muusta Alexander Schmemannin päiväkirjat kertovat.

Ortodoksipappi rovasti Alexander Schmemann (k. 1983) oli yksi 1900-luvun ortodoksisen kirkon tunnetuimmista henkilöistä. Häntä kiitellään sekä hänestä kiistellään.

Hän on erityisesti tunnettu kirjoistaan, joista ehkä tunnetuin on Maailman elämän edestä -kirja. Pidetty on myös Suuri paasto -kirja. Schmemannin tieteelliset työt - vaikkapa Johdatus liturgiseen teologiaan -kirja - eivät ole kestäneet ajan hammasta, sekä kritiikkiä, yhtä hyvin kuin jo mainitut teokset, jotka ovat nykyään hengellisen kirjallisuuden nykyklassikoita.

Schmemannin vaimon Julianan toimittamat Päiväkirjat 1973-1983 nousevat myös klassikon asemaan ajan myötä.

ALexander ja Juliana

Päiväkirjat kattavat viimeisen vuosikymmenen Schmemannin elämästä. Läsnä on myös menneisyys - muistoissa, äidissä ja juurissa. Venäjä, Ranska ja Yhdysvallat. Monesti Schmemann tekeekin tiliä menneisyyden kanssa. Itse asiassa käydään jopa Bysantissa asti. Päiväkirjassa on paljon juonia ja olisi mahdotonta kertoa kaikesta.

Esittelen kirjasta Schmemannin pohdiskelua ortodoksisesta kiusauksesta elää "satumaailmassa" ja ilon löytämisestä uskossa, jumalanpalveluksissa ja arkielämässä. Schmemannin poika kirjoittaa johdannossaan:
"Olivatpa epäilykset ja hengelliset kivut kuinka voimakkaita tahansa, isä Alexander palasi aina - jopa lähestyvän kuoleman ahdistuksesta - iloon. Hän iloitsi kauniista syyspäivästä, ystävyydestä, liturgiasta, Jumalan valtakunnan todellisuudesta ja Jumalan rakkaudesta."
Toistuva turhautuminen Schmemannille oli ortodoksisuuden lankeaminen "satumaailmaan". Se saattoi olla Bysantti, Pyhä Venäjä tai jotain muuta. Jopa "hengellisyys".

Ortodoksisuus lankeaa satuiluun, kun se unohtaa Jumalan valtakunnan ja jää liiaksi "muistelemaan" jotain mennyttä ohikiitävää valtakuntaa. Schmemannin tilitykset aiheesta ovat nasevia ja usein hyvinkin ankaria. Ne sisältävät paljon turhautuneisuutta.

On syytä lainata muutamaa kappaletta. Alkuun ensimmäisestä päiväkirjamerkinnästä.
"Huomaan itsessäni yllättävän sekoittuneita tunteita: toisaalta syvää ja kasvavaa vastenmielisyyttä loputtomia uskonnollisia keskusteluita ja väittelyitä, pinnallista varmuutta, hurskasta tunteellisuutta ja aivan erityisesti pikkumaisia, arkisia valekirkollisia hankkeita kohtaan. Toisaalta samanaikaisesti koen todellisuuden yhä voimakkaammin. Juuri eilen kun kävelin aikaisin aamulla kirkkoon liturgiaan, tunsin tämän todellisuuden talven puiden tyhjyyden lävitse. Sitten tuo siunattu hetki tyhjässä kirkossa ennen liturgiaa. Aina sama tunne: että aika on täynnä ikuisuutta, täynnä täyteläistä ja pyhää iloa." (Maanantaina, 29. tammikuuta 1973)
©Valamon luostari

Tämä on punainen lanka hänen päiväkirjoissaan, tai oikeastaan punaisia lankoja on kaksi. Jatketaan satumaailman äärellä. En muuta sanaa keksi, kuin "satumaailma", vaikkei se ihan ilmaise Schmemannin tuntoja tästä kiusauksesta. Schmemann kutsuu asennetta muun muassa "pikkuortodoksiaksi". Otetaan painava ja tulenkatkuinen lainaus.
"Pakene ja kiellä. älä ymmärrä. Koska ortodoksinen maailma on väistämättä ja jopa radikaalisti muuttunut ja edelleen muuttumassa, meidän on tunnustettava kriisin ensimmäisenä oireena syvä skitsofrenia, joka on hitaasti tunkeutunut ortodoksiseen mentaliteettiin: eletään epätodellisessa, olemattomassa maailmassa, jonka olemassaoloa ja todellisuutta kuitenkin jatkuvasti todistellaan ja vakuutellaan. Ortodoksinen tietoisuus ei pannut merkille Bysantin kukistumista, Pietari Suuren reformeja eikä vallankumousta Venäjällä. Se ei huomannut ajattelun, tieteen, elämäntyylien, elämänmuotojen vallankumousta... Sen sijaan, että ortodoksisuus olisi pyrkinyt historiallisten prosessien ymmärtämiseen ja tätä kautta niiden käsittelemiseen, se joutui historiallisen muutoksen musertamaksi. Ihmiset pakenivat - isien teksteihin, typikoneihin, katolisuuteen, hellenismiin, spiritualiteettiin, tarkasti säädeltyyn elämäntapaan, mihin tahansa. Oleellista oli pako... [Tämä] johtuu kyvyttömyydestä hyväksyä kristinuskon perustava vastakkainasettelu tässä maailmassa, muttei tästä maailmasta. Se on myös kyvyttömyyttä nähdä, että ortodoksinen maailma on peräisin tästä maailmasta. Sen julistamista perimmäiseksi absoluutiksi on petosta."
Schmemannin tutustuminen nobelkirjailija Aleksandr Solženitsyniin (k. 2008) ilmentää sekä ihailua että harmittelua kirjailijan lankeamisesta satumaailman-kiusaukseen.

Luonnehdinta satumaailmasta on ehkä hieman epäreilu. Kyse on siitä, että Solženitsyn ei päässyt tarpeeksi irti menneestä ja jäi jotenkin nykyisyyden ja menneen väliin vangiksi. Hänellä oli "ihaileva pakkomielle Venäjän suhteen" ja hänen "aarteensa on Venäjä ja vain Venäjä".

Kaikesta huolimatta Schmemannin ihaili vilpittömästi Solženitsynia, vaikka välillä tunsi olevansa nobelkirjailijan "isoveli".

Juliana, Alexander ja Aleksandr

Schmemannin kohdalla on syytä muistaa, ettei lankea "fanittamiseen". Ihailu on varmaan kohdallaan, mutta ei ihannointi. Ihminen Schmemann oli, eikä hän ole lopullinen totuus asioista. Päiväkirjat tuovat esiin joskus ärsyttävän itsevarman, mutta myös ihanan epävarman Schmemannin, ihmisen.

Hän oli yksi ääni, ei kaikki äänet. Esimerkiksi hänen Johdatus liturgiseen teologiaan -kirjansa on hyvä, mutta monet sen lähtökohdat ja johtopäätökset eivät kestä kriittistä tarkastelua. Parhaimmillaan Schmemann on uskosta puhujana, raittiin kirkollisuuden äänenä ja jumalanpalveluselämään kutsujana.

Schmemannin päiväkirjat jäisivät täysin yksipuolisesti esitellyksi, jos ei niistä nosta esiin iloa. Toistuvasti Schmemann turhautuneenakin löytää iloa jumalanpalveluksista, uskosta, elämästä, perheestä, mökkilomasta ja kirjallisuudesta. Ennen koomaansa Schmemannin, nautittuaan ehtoollisen, kerrotaan sanoneen liturgiasta tutut sanat.
Aamen. Aamen. Aamen.
Harvemmin Schmemann pohtii filosofisesti tai teologisesti iloa. Hän pikemminkin kertoo pienistä ilon ilmestyksistä, tai aran pienistä ja silti jumalallisen suurista. Joskus ilo tavoittaa hänet keskellä kiireisintä ja harmainta arkea. Välillä hän on täysin suunnattoman ilon viemänä.

Jos turhautuminen on yksi aihe päiväkirjoissa on ilo yhtä toistuva ja lähes armon kaltaisena läsnä. Ilon lahja ja kyky iloita tässä ja nyt, pienistä tai juuri "pienissä" elämän asioissa.



Valamon luostarin julkaisemat Schmemannin Päiväkirjat on Ari Koposen kääntämät. Päiväkirjamerkintojen "hiljaisen henkilökohtainen, itseä etsivä ja suorapuheinen luonne säpsähdyttää lukijaa ja pysäyttää hänet tutkistelemaan omaa todellisuuttaan", luvataan.

Suosittelen lämpimästi teosta ja sen voi tilata täältä. Päiväkirjat on alunperin kirjoitettu ranskaksi, englanniksi ja venäjäksi. Venäjänkieliseen päiväkirjoihin voi netissä tutustua täällä. Sieltä löytyy muutakin aineistoa runsaasti.