30. elokuuta 2013

Vailla syytä, vailla päämäärää

Raiskattu pienokainen. Nälkään kuollut vauva. Kolarissa kuollut nuorukainen. Hyvä Jumala, miksi? Etkö näe, etkö kuule itkua?

Pahan ongelma on ollut aina läsnä ihmiselossa. Miksi saattaa olla ainoa sana kuolinilmoituksessa. Tähän ei ole helppoa vastausta tai selitystä. Miten uskoa hyvään, kaikkivaltiaaseen ja kaikkitietävään Jumalaan kaiken pahan keskellä?

Sir David Attenboroughin (s. 1926) luontodokumentit ovat pidettyjä. Tuttuja varmaan monille osana Avara luonto -ohjelmaa. Kerran eräs katsoja oli ihmetellyt  miksei Attenborough tee viittauksia Jumalaan. Onhan luonto täynnä ihmeellistä. Toki luonnossa on paljon kaunista, mutta myös rumaa.
"Ajattele vaikkapa loismatoa, joka elää vain ihmissilmässä, kaivautuen sen läpi sokeuttaen... Jos siis sanot uskovasi Jumalan suunnitelleen ja luoneen ja saattaneen olemaan joka ikisen olemassaolevan lajin, joudut myös sanomaan, että hän jossain vaiheessa päätti sattaa olevaksi tämän ihmisiä sokeuttavan madon. Itselleni on vaikea sovittaa yhteen tämä ja käsitys armollisesta Jumalasta."
Attenborough
©The Saint 

Vuonna 2004 Intian valtameren tsunamin uhriluku oli reilusti yli 200 000 ihmistä. Piispa Eero Huovinen (s. 1944) itki julkisesti tapahtuneen jälkeen. Monelle hän jäi mieleen piispana joka itki julkisesti.

Tsunami kosketti monia Suomessakin. Erään suuren lehden liitteessä tiedusteltiin usealta uskonnolta ajatuksia tapahtuneesta. He toivat kaikki ilmi oman näkökulmansa ja yrittivät ottaa osaa suruun. Varmaankin monella oli epäuskon hetkensä.

Erikoisin oli silti uskonnottoman antama näkökulma. Se keskittyi huomautuksiin uskonnon kyvyttömyydestä ja uskon heikkoudesta pahan edessä. Luulen, että moni valitsee mieluummin itkevän piispan ja uskon eri yritykset ymmärtää kuin jääkylmän tunnottomuuden.

Eräs kolumnisti (valitettavasti kyseinen kolumni ei enää ole saatavilla, tarkistettu 3.9.2014) vinoili, taisi olla vieläpä samaisessa lehtiliitteessä, leppoisasti melkein vuosikymmenen perästä piispaa ja kirjoitti pikkukapinallisesti Jumalan pienellä j:llä (varmaan ihan varmuuden vuoksi). Tilalle hän tarjosi kahvikupposen äärellä pohdittua. Lumeuskomusten sijaan tarjolla on nyt mielettömyyttä vailla syytä tai päämäärää.

Tässä näkökannassa paha ei ole edes ongelma, vaan näennäinen lumeongelma. Vaikuttaa siltä ettei kysymys oikein edes mene ihon alle, vaan tilalle tarjotaan jotain nihilistisnietzscheläistä tunnottomuutta, stooalaisepikurolaisella teflonpinnalla.

Perttu Häkkinen
©YLE

Ajatella saa toki, vaikkapa rehvakkaasti, että ihminen on yksin. Ihan oikeasti yksin mielettömyydessä, vailla syytä tai päämäärää. Avaruuden mittakaavassa ihmiselämä taitaa olla muutaman sekunnin mittainen ja arvoa ihmiselämällä on suunnilleen kärpäsenjätöksen verran.

Tietenkin ihminen voi hakea tarkoitusta elämälleen uteliaisuudestaan ja löydöksistään, kuumatkailusta tai valtameren syvyyksistä. Geeneistä tai mikrobeista. Lemmmikeistä tai hyvästä kahvista. Ystävistä tai rakkaudesta. Ihminen voi kehitellä ihmisoikeuksia ja kehitellä hyvinvointia (ainakin ihmiskunnan murto-osan iloksi). Iloa voi saada vaikka teatterista, elokuvista tai oopperasta. Joku saattaa haaveilla vieraista ulkoavaruudesta. Ihmisarvokin roikkuu jossain ilmassa, vailla perustaa, eikä se pysy pystyssä Grundlegung zur Metaphysik der Sitten -kirjan varassa. Jaahas, mitäs sitten, tokaisu riittää kumoamaan sen.

Hautamuistomerkki
©Pravoslavie.ru

Näiden pienien leirinuotoiden äärellä ihminen lämmittelee itseään tässä kolkossa todellisuudessa. Arvioni ei ehkä ole ihan reilu, mutta jos tietyt ajatuskulut vie loppuun asti, astuu mielettömyyteen vailla päämäärää, syytä tai järkeä.

Parhaillaan tai ainakin tämän kirjoituksen lukemiseen käytetyn ajan aikana joku on kuollut. Toinen tullut petetyksi, joku myyty ihmiskaupan uhrina seksiorjaksi, ehkä lapsi. Jonkun elin on ehkä saatu kaupaksi elinkaupassa. Jotakuta lasta on hyväksikäytetty seksuaalisesti, joku raiskattu kirjaimellisesti rikki yhden, tai useamman henkilön toimesta. Itkee ties missä ruumiinnesteissä. Ei näitä ihmiskohtaloita lohduta nyt tai koskaan esimerkiksi John Rawlsin (k. 2002) Oikeudenmukaisuusteoria-kirja, kvanttifysiikka tai joku humanistinen latteus.

Ivan, nykytaitelijan mukaan

Kuuluisassa Fjodor Dostojevskin (k. 1881) Karamazovin veljekset -kirjassa Ivan halusi palauttaa pääsylippunsa elämään jo yhden lapsen kärsimyksen ja kyynelten vuoksi. Kyseistä kohtaa onkin pidetty yhtenä parhaana puheenvuorona Jumalaa ja uskoa vastaan. Tähän yltää vain uskova.

Lyöttäydyn Ivanin seuraan ja palautan elämän pääsylipun, jos yhdenkin lapsen kyyneleet jäävät ikuisesti kuivaamatta. Venyttäen yhtä Dostojevskin ajatusta voi sanoa, että ilman Jumalaa millään ei ole loppujen lopuksi mieltä. Yhdenkin lapsen kyyneleet riittävät.

Uskon vastaus tähän kaikkeen on Kristus, ihmisen ja maailman luokse tullut Jumala. Vastaus ei ole selitys, teoria tai jonkinlainen lopullinen kosmisen hyvän ja pahan tasapainon löytäminen. Kristus on jokaisessa, siinä yhdessä vähäisimmässäkin.

Hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut. Uudeksi hän tekee kaiken.


18. elokuuta 2013

Ateismin harhat

Valhe voi mennä Bagdadista Konstantinopoliin sillä aikaa, kun totuus etsii sandaalejaan, kertoo arabialainen sananlasku. Liian usein näin tapahtuukin. Vaikkapa kristinuskosta on kerrottu monia harhaisia tarinoita.

Viimeisen vuosikymmenen aikana ortodoksiteologi David Bentley Hart (s. 1965) on laaja-alaisesti kirjoitellut ajankohtaisista aiheista. Olkoon aiheista esimerkkeinä vaikkapa Nikolai Gogol (k. 1852) tai pahan ongelmasta kirjoitettu laaja kolumni New York Times -lehdessä, Aasiaan vuonna 2004 iskeneen tsunamin jälkeen.

Hartin kirjoitustyyli on viihdyttävä ja samalla siinä on älyllistä iskuvoimaa. Hartin erikoinen, paikotellen anarkistinen tyyli ja ensyklopedistinen ote ei aina tee teksteistä helposti lähestyttäviä. Ateismin harhat -kirja edustaa kuitenkin hänen helpoimmin lähestyttävää tuotantoaan.

Hart

Ateismin harhat -kirja on hieman erikoisesti nimetty. Kirja ei käsittele niinkään uusateismia. Ateismin harhat -nimi on julkaisijan päättämä (sopimusehtoihin jopa vedoten). Hart onkin hieman harmitellut tilannetta. Hänen kaavailema Kristillisen vallankumouksen muodikkaat viholliset -nimi päätyi alaotsikoksi, vaikkei kuitenkaan suomenkieliseen käännökseen.

Moni saattaa vierastaa kirjaa juuri nimensä vuoksi. Se on harmillista, sillä kirja on antoisa. Ymmärrän hyvin varovaista asennetta kirjaa kohtaan, sillä itsekin epäröin räväkästi nimettyjen uskonto sitä tai tätä kirjojen edessä. Yhden kirjan melkein jätin lukematta takakannen typerähkön mainoslauseen vuoksi: "Uskovalta ... puuttuu tiedemiehen tärkein ominaisuus: epäily."

Kirjan yksi kantava aihe on ne monet väittämät, joilla "kirkkoa usein herjataan". Kyse on niistä kristillistä uskoa tai historiaa koskevat syytökset, joita Hart pitää vilpillisinä tai jopa typerinä. Nämä ovatkin ne harhat joihin kirjan nimi viittaa. Yalen yliopiston haaveena oli varmaan tienata rahaa uusateismin ympärillä raivoisana (ja tuottoisana) käydystä väittelystä.

Keskeisinä aiheina kirjassa ovat siis "sekulaarin aikakauden myytit", jotka muodostavat "nykyajan uuden version kristinuskon historiasta". Kyse on siis usein toistetuista, jo hieman kuluneista, väitteistä liittyen noitavainoihin, keskiajan "pimeyteen", tieteen vastaustamiseen, uskonsotien tai antiikin perinteen tuhoon.

Kyse on siis tavasta, millä "järjen aika" loi identtiteettinsä kertomalla - usein vilpillisiä - myyttejä "uskon ajasta". Harvemmin nämä myytit elävät akateemisessa kirjallisuudessa, mutta populaaritieteessä ja yleisessä tietoisuudessa voivat hyvin. Itse kukin voi miettiä minkälaisen myytin vaikkapa Umberto Econ (s. 1932) Ruusun nimi -kirjaan perustuva samanniminen elokuva välittää.

Ruusun nimi -elokuvasta

Ateismin harha -kirjassa on myös toisenlainen aihe. Kyse on enemmänkin aatehistoriallisesta pohdiskelusta "kristillisestä vallankumouksesta".

Tämä vallankumous on hieman vaikea lyhyesti kiteyttää. Ehkäpä se kiteytyy uskoon jokaisen ihmisen mittaamattomasta arvosta. Itse Jumala tuli ihmiseksi ja osoitti että ihminen on varustettu "synnynnäisellä ja loukkaamattomalla ihmisarvolla" ja on siten "mittaamattoman arvokas". Tämä usko ei tietenkään muuttanut maailmaa kuin taikaiskusta, mutta se toi äärimmäisen vallankumouksellisen väitteen maailmaan.
"Olisi houkuttelevaa nimittää tätä todellisuudenkuvaa paremman vaihtoehdon puutteessa totaaliseksi humanismiksi, toisin sanoen kuvasta ihmisyydestä sen laajimmassa ja syvimmässä merkityksessä, kuvaksi, jossa ihmiskasvojen  - ihmisen - täysi jalous ja arvoituksellisuus ja kauneus nähdään yhteisen ihmisluonnon jokaisessa ainutlaatuisessa edustajassa."
Tämä väite on kiistatta vallankumouksellinen. Ei ehkä tänään, onhan moderni aika juuri jälkikristillistä aikaa. Kristinuskon syntyaikoina väite oli juurikin äärimmäinen. Nykyään puhutaan puolihuolimattomasti "henkilöstä". Aikanaan se liittyi muun muassa roomalaiseen lakiin. Latinaksi sana persona viittaa naamioon. Nämä olivat ihmisen yhteiskunnalliset ja oikeudelliset kasvot tai naamio. Tätä naamiota tai kasvoa ei ollut esimerkiksi orjilla, alhaissyntyisillä, varattomila tai valloitettujen kansojen asukkailla. He olivat persoonattomia tai ehkä paremmin sanottuna kasvottomia. Ei vain persona non grata, vaan non habens personam.

Orjuus ja muut yhteiskunnalliset vääryydet eivät tietenkään heti hävinneet kristinuskon myötä. Se itse asiassa ei ole ihmeteltävä asia, sellainen on ihminen. Vallankumouksellinen seikka on se, että edes syntyi ajatus ehdottomasta ihmisarvosta - olkoon sitten ihminen nainen tai orja tai molempia. Nykyihmisen toki kannattaa muistaa, ennen liian suuria vaatimuksia muinaisuudelle, että orjuus voi hyvin nykyäänkin ihan likellä.

Yksi Hartin ajatuksista on, etteivät arvot ja ihanteet tipu taivaasta. Ehkä minulta hieman hölmösti ilmaistu. Eräs suosittu ajatus nykyään on, että uskonto voitaisiin poistaa kaikissa sen muodoissa. Myrkyttäähän se kaiken, kuten eräs uusateisti suureellisesti julisti.

Dawkins

Ateisti Richard Dawkinsin (s. 1941) meemi-kielikuvaa, jonka kielikuvallisuuden Hart hieman ivallisesti toteaa jäävän Dawkinsilta ymmärtämättä, voidaan käyttää asian kuvaamiseksi. Sellaiset meemit kuten "ihmiskoikeudet" tai "ihmisarvo" eivät välttämättä uusiudu loputtomasti, kun kristillinen "jokaisen elämän rajaton arvo" -meemi on sammunut. Meemeillä ei ole vain "geneettistä" taustaa, vaan myös "rakenteellinen" yhteys.
"Jos uskomukset tai kertomukset tai loogiset periaatteet, joista jokin ajatus syntyi, häviävät, tuo ajatus menettää luonnollisen ympäristönsä ja katoaa, jos ei..."
Olen nyt lyhyesti esitellyt kirjan. Se on mielenkiintoinen. Se antaa paljon ajateltavaa. Toivottavasti Ateismin harhat -nimi ei nouse joillekin esteeksi.


Ateismin harhat -kirjan (2010) on julkaissut Perussanoma osana Humanitas-sarjaa. Jos teoksen haluaa lukea englanninkielellä, voi sen tilata vaikkapa täältä.


12. elokuuta 2013

Kananmunat ja ihminen

Montako hiekanjyvää tarvitaan hiekkakasaan? Yksi ei taida riittää, eikä kaksikaan. Kolme, tai ehkä sekään ei riitä.

Vuosituhansia sitten tehtiin eräs nerokas koe. Kokeesta kertoi yksi ihmisajattelun tärkeimmistä henkilöistä. Kyse on filosofi Aristoteleesta (322 eKr.).

Jättimäisessä Eläinoppi-teoksessaan hän kertoo kokeestaan linnunmunien kanssa. Utelias Aristoteles kertoo kuinka otettiin parikymmentä munaa ja annettiin lintujen hautoa niitä.

Aristoteles
©Harvard Buiseness Review

Kananmuna muuten kehittyy parinkymmenen päivän aikana. Tutkiakseen elämän kehittymistä lintujen kohdalla otettiin siis päivittäin munan ja se avattiin. Aristoteles kuvaa miten elämä kehittyy munan sisällä, jokaisena päivänä astetta pidemmälle. Hän kuvaa kuinka astettain pieni poikanen kehittyy. Muutaman päivän kuluttua sikiö jo näkyy ja pian pikkuruinen sydän näkyy veripisteenä. Myöhempien asteiden kuvaukset ovat jo rikkaampia ja puolessa välissä poikasen kaikki osat ovat selkeästi nähtävissä. Parinkymmenen päivän päästä yksi poikanen lopulta kuoriutuu.

Toivottavasti ei jäänyt epäselväksi miten koe tehtiin. Otettiin suunnilleen päivittäin muna hautovalta emolta ja avasi sen. Samalla tietenkin poikasten elämä tuli päätökseen.

Eläinkokeista voi olla montaa mieltä, eikä nyt ole niiden pohtimisen paikka. Olen muualla pohtinut lyhyesti eläinten oikeuksia. Voi olla vaikeaa kuvitella kokeita tehtynä ihmisille - raskaana oleville naisille. Ikävä kyllä kokeita on tehty.

Saksalainen lääkäri Josef Mengele (k. 1979) joka toimi Auschwitzin keskitysleirillä on tunnettu ihmiskokeistaan. Osana niitä hän etsi raskaana olevia naisia tehdäkseen heille kokeita. Tehtiin siis vivisektioita, elävien eläinten leikkelyä tutkimusmielessä, mutta Mengelen kohdalla kyse olikin elävistä ihmisistä.

©Wikpedia

Nykyään tiedetään paljon ihmiselämän kehityksestä. En ole asiantuntija asiassa, vaikka toki jotain tiedän. Tekniikan avulla voidaan seurata elämän astettaista kehittymistä, ihan ensihetkestä aina syntymään asti. Se ei kuitenkaan ole tieteen ratkaistavissa milloin tämä elämän alku muuttuu ihmiseksi.

Suhtaudun hyvin varauksellisesti väitteeseen, että tietyssä hetkessä tämä elämä muuttuu ihmiseksi. Tarkoitan nyt siis ajatusta, että puhutaan vaikka solumassasta kuvattaessa ihmisen varhaisia aikoja ja toisaalta aletaan sitten myöhemmin puhua lapsesta. Jos nykyään selviää lapsen olevan esimerkiksi vammainen, hänen elämänsä useimmiten päätetään. Tätä perustellaan irvokkaasti armollisuudella.

Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että Suomen laissa on tällainen kohta: "Periä voi vain se, joka elää perittävän kuolinhetkellä; kuitenkin periköön sitä ennen siitetty lapsi, jos tämä sittemmin syntyy elävänä." (Perintökaari, 1 §) En tiedä mitä lainoppineet tästä ajattelevat ja miten he suhteuttavat sen lakiin abortista, missä perillinen nähtävästi voidaan abortoida. "Jos tämä sittemmin elää...", lauseen sana jos saa ihan uuden ulottuvuuden.

Tämä on eipäsjuupas keskustelua. Tai sellaiseksi se usein halutaan tehdä. Ortodoksinen kirkko kuitenkin opettaa, että elämää on kunnioitettava alusta saakka. Se ei ala halkomaan hiuksia eipäsjuupas-väännössä, vaikka senkin osaa. On mahdotonta vetää viiva ja todeta tämän jonkin olevan nyt ihminen. Elämää on kunnioitettava alusta saakka.

Asiaa on hieman haastavaa kuvata. Monesti ollaan niin innoissan juuri lääketieteellisistä yksityiskohdista tai vaikkapa oikeudesta aborttiin. Joku jopa väitti kaiken kiteytyvän kysymykseen alkiosta. Kyse ei ole niinkään tästä tai jostakin muusta yksityiskohdasta. Kyse on elämästä kaikkinensa. Tämä on eettisen keskustelun lähtökohta ja sieltä edetään yksityiskohtiin. Tietenkin vuoropuhelun hengessä.

Kymmenviikkoinen ihminen

Ortodoksinen kirkko ja katolinen kirkko puolustavat sinnikkäästi elämän arvoa. Kaikkien arvoa, alusta loppuun. Tietenkin ne voisivat tehdä enemmän käytännön tasolla vaikka paljon ne jo tekevätkin. Harva edes tietää, että katolinen kirkko vastaa suunnilleen joka neljännen HIV/AIDS -potilaan hoidosta (joita maailmassa on yli 30 miljoonaa).

Voisi sanoa, että ortodoksisella kirkolla ja katolisella kirkolla on elämänhypoteesi. Käytän nyt sanaa hypoteesi sen yhdessä antiikinaikaisessa merkityksessä. Tuolloin se tarkoittaa juonta, taustaa ja esipuhetta. Kyse oli siis draamaan kuuluvasta käsitteestä.

Uskon hypoteesiin kuuluu usko Jumalaan, usko totuuteen, usko ihmiseen, usko rakkauteen, usko välittämiseen ja paljon muuta. Eettiset kysymykset asettuvat osaksi tätä "juonta" tai "taustaa". Ne myös saavat vastauksen tämän hypoteesin pohjalta. Ykstyiskohdat arvioidaan ja saavat merkityksensä hypoteesin valossa.

Tämä on oleellista huomata, sillä muuten usko ymmärretään vain luetteloksi ei-sanoja. Pohjimmiltaan on kyse kyllä-sanoista. Kyllä Jumalalle, kyllä totuudelle, kyllä ihmiselle, kyllä rakkaudelle, kyllä välittämiselle ja paljon muulle hyvälle ja oikealle.

Vaahtermäen Eemelin äiti sanoi kylän väelle,
heidän halutessa lähettää Eemelin pois:
"Vi älskar honom precis som han är."
©Björn Berg ja ©Ide-Hjelm Förlag AB

Ei eettiseen kysymykseen löydy vastausta keskittymällä yksinomaan yksityiskohtiin. Eivät ne tuota hypoteesia. Tietenkin voidaan omaksua toisen hypoteesin, uskosta eroavan. Voidaan vaikkapa valita sellainen hypoteesi, että "kehitys" tai "oikeudet" vaativat ettei alkio ole oikeastaan mitään, ehkä jotain "raakamateriaalia". Vaatia, ettei sikiö, tiettyyn vaiheeseen, ole oikeastaan muuta kuin "solumassaa". Ehkä myös vaatia, että munasoluja voi jäädyttää, että voi sitten uran jälkeen hedelmöittää ne laboratoriossa. Kaiken huippuna on vaatia, että sikiöseulannan jälkeen monen elämä päättyy - päätetään.

Ortodoksinen kirkko on ja pysyy elämän puolella, aina. Ihmiseen uskotaan.


9. elokuuta 2013

Piispa - kirkon merkki

Ajat olivat muuttuneet. 300-luvun aikana kirkko kasvoi ja sen myötä vaikutusvalta yhteiskunnassa. Se näkyi ja kuului. Maan alta oltiin siirrytty näkyväksi ja kuuluvaksi osaksi yhteiskuntaa.

Ei kovinkaan kauan sitten seurakunnat Rooman valtakunnassa muistuttivat vaikutusvallaltaan pieniä yhdistyksiä. 200-luvun alussa 60 miljoonan asukkaan valtakunnassa oli arviolta vain 200 000 kristittyä. 200-luvun puolivälissä määrä oli vähän yli miljoona kristittyä - kaksi prosenttia väestöstä.

Ambrosius Milanolainen
Ukrainalainen seinämaalaus

Kesän 325 tapahtumat herättävät ajatuksia. Ne kuvaavat hyvin murrosta. Keisari otti vastaan sadoittain piispoja, jotka olivat kokoontuneet ensimmäiseen yleiseen kirkolliskokoukseen Nikeassa. Tilanne oli piispoille varmaan hämmentävä. Jo vuosisatoja keisari ja valtakunnan valtaapitävät olivat olleet kristityille vainoajia, kiduttajia ja tappajia.

Nyt keisarillisissa tiloissa asteli juhlavieraina kovia kärsineiden esipaimenten joukko. Osa nilkutti, toisilta puuttui joku raaja ja oli jopa kidutuksesta sokeutuneita. Yksi ele kuvaa hyvin tätä "mannerlaattojen" mullistusta. Keisari tervehti Niilin laakson piispaa Pafnutiosta suutelemalla hänen silmäkuoppaansa, silmänsä tämä oli menettänyt vainoissa.

Kirkosta tuli yhteiskunnallinen tekijä. Piispoista tuli yhä itsevarmempia. Tämä kaikki kuvastuu hyvin Milanon tunnetun piispan Ambrosiuksen (k. 397) elämässä.

Ambrosius sai hyvän ja laadukkaan koulutuksen. Ajan tavan mukaan Ambrosiusta ei kastettu lapsena vaikka hänen vanhempansa olivatkin kristittyjä. Ambrosiuksen urakehitys oli suotuisa ja hän nousikin pian valtakunnan hallinnossa johtotehtäviin. Hänen elämänsä koki täyskäännöksen vuonna 374.

Kaikenlaisten käänteiden jälkeen Ambrosius "löysi itsensä", kuten hän asian itse ilmaisee, 7. joulukuuta vuonna 374 piispana, "opettamassa sitä, mitä hän itse ei edes ollut oppinut". Hän oli jopa ollut karkumatkalla, paeten piispuutta. Nopeassa tahdissa tästä maallikosta tehtiin piispa. Yhtenä sunnuntaina hänet kastettiin, viikon päästä sunnuntaina hänet vihittiin papiksi ja sitä seuraavana sunnuntaina piispaksi. Ambrosiuksen panettelijat väittivät kaiken olleen hänen vaikutusvaltaisten ystäviensä järjestämää.

Ratzinger

Ambrosius on jäänyt monen mieleen käänteentekevänä henkilönä Augustinuksen (k. 430) kääntymisessä ja henkilönä joka aikanaan myös kastoi tämän. Augustinus kohtasi Ambrosiuksessa sivistyneen, koulutetun ja älykkään piispan. Se teki vaikutuksen älykkö-Augustinukseen, joka piti kristinuskoa moukkamaisena ja sivistymättömänä uskona.

Suuren vaikutuksen Augustinukseen teki myös älykkö Marius Victorinuksen (k. 363) kääntymys, missä Ambrosiuksella oli myös osansa.

Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että sekä Marius että Augustinus tajusivat totuuden tien löytyvän yhteisössä ja vaelluksella osana yhteisöä. Kauan nämä molemmat olivat ajatelleet, että he jo tiesivät yksinään kaiken ja kirkon "järjestäytyneen uskon" olevan eräänlaista "platonismia kansalle". Tähän liittyen kardinaali Joseph Ratzinger (s. 1927), paavi Benedictus XVI, kirjoitti hyvin näiden älykköjen ahaa-elämyksestä:
"Uskovien 'me' ei ole toissijainen lisäys pikkusieluisille... Kristinusko ei ole idea, vaan elämää... eikä se ole minuuden mystiikkaa Jumalassa [Mystik der Selbstidentifikation des Geistes mit Gott], vaan kuuliaisuutta ja palvelua. Se on itsensä ylittämistä, minuutensa vapauttamista, juuri astumalla jonkin palvelukseen, joka ei ole itsetehtyä ja tai -ajateltua..."
Yksi tunnetuimmista tapahtumista Ambrosiuksen elämässä oli vääntö keisari Theodosiuksen (k. 395) kanssa. Tapahtumasta saa ajateltavaa ihan nykyajankin kirkko-valtio -vääntöön ja "uskonto pois politiikasta" keskusteluun, vaikkakin Ambrosiuksen välienselvittelyä keisarin kanssa ei nähty kummankaan taholta "poliittisena".

Taitelija on Peter Paul Rubens (k. 1640) on maalannut Ambrosius evää Theodosiukselta pääsyn Milanon katedraaliin -taulun. Itse asiassa aihe on mielikuvituksen tuotetta, mutta kuvaa hyvin taiteellisin keinoin Ambrosiuksen kurinpalautuksen keisarille.

©Wikipedia

Yhteenoton taustalla olivat tapahtumat huhtikuussa vuonna 390 Thessalonikassa. Eräs kaupunkiin sijoitettu sotilaspäällikkö oli pidättänyt tunnetun vaunukilpa-ajajan, joka oli yrittänyt raiskata miespalvelijan. Kansa suuttui suuresti pidätyksestä, sillä kilpa-ajajaa tarvittiin kisaamaan. Ei yleisöä kiinnostanut raiskausyrityksen uhriksi joutunut, vaan kisojen viihdearvo. Sotilaspäällikkö tähän ei suostunut. Kansanjoukko raivon vallassa tappoi sotilaspäällikön.

Tästä vuorostaan raivostui keisari Theodosius ja kutsui Thessalonikan väen sirkukseen katsomaan kilpa-ajoja. Kesken kilpailun keisarin joukot ryhtyivät teurastamaan väkeä sirkuksessa, "leikaten heitä kuin maissia sadonkorjuussa". Uhriluvuksi arveltiin 7000 henkilöä.

Ambrosius sai kuulla tapahtuneesta. Hän erotti keisarin ehtoollisyhteydestä ja asetti hänelle katumusajan. Joukkomurha oli vakava synti. Jaahas, ehkä joku miettii. Eihän tuo ole mitään. Toisaalta, jos miettii, että vaikkapa luterilainen arkkipiispa kieltäisi pääministeriltä tai presidentiltä ehtoollisen ja kutsuisi katumaan määräajaksi (käytännössä erottaisi kirkosta määräjaksi). Media olisi täynnä huutavia otsikoita. Miettikää nyt Ambrosiuksen tilannetta. Sopii muistaa piispa Pafnutioksen silmäkuoppa, merkkinä vainojen ajasta.

Nyt on myös muistettava, ettei tuona aikana ollut yksityistä synnintunnustusta, rippiä. Kaikki tapahtui julkisesti kokoontuneen kansan edessä kirkossa. Katuvat olivat erotettuja yhteisöstä ja heille oli omat erityiset etäiset paikat pyhäköissä (jos heitä edes sinne päästettiin). Nyt keisari oli yksi heistä, sillä Ambrosius totesi ettei keisari ole "kirkon yläpuolella" ja totesi olevan mahdotonta edes toimittaa ehtoollista keisarin läsnäollessa.

Aikana jolloin kirkosta olisi voinut tulla itsevaltiaan ja valtakunnan "uskonnollinen ministeriö" Ambrosius piirsi selvän rajan "maailmaan". Lähes puoli vuotta keisari oli katujana ja luultavasti jouluna vuonna 390 keisari palasi ehtoollisyhteyteen.

Robert Louis Wilken on kirjoittanut:
"Kirkon pitkän historian aikana piispojen puutteet ovat olleet monet, mutta piispuus on ollut huomionarvoisen sitkeää. Kirkon ollessa nuori ja viaton Ignatius sanoi piispan olevan kirkon merkki. Tämä ei ollut yhtään vähemmän totta Ambrosiuksen aikana, jolloin kirkko muovautui uuteen tilanteeseen..."


Blogikirjoitus perustuu Robert Louis Wilkenin The First Thousand Years - A Global History of Christianity -kirjaan (Yale University Press, 2012) ja apua on myös otettu Hubertus R. Drobnerin The Fathers of the Church - A Comprehensive Introduction -kirjasta (Baker Academic, 2007)


4. elokuuta 2013

Anteeksi...

"Anna meille velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.." Näin rukoilee kristitty päivittäin. Sanat ovat Isä meidän -rukouksesta, itse Kristuksen opettamasta rukouksesta.

Itse apostoli Pietari varta vasten tiedusteli Kristukselta anteeksiantamisesta. Ihminen, joka pohtii ja ihmettelee näitä Kristuksen sanoja on siis hyvässä seurassa.

El Grecon Pietari
©Wikipedia
Vastaukseksi Pietari sai Kristukselta kuulla vertauksen. Kristus teki niin usein. "Jumalan valtakunta on kuin...", aloitti Kristus useasti.

Yleinen käsitys on, että Kristus käytti vertauksia, jotta hänet ymmärrettäisin paremmin. Kyse on aika pinnallisesta käsityksesta, eikä oikein edes pidä paikkaansa. Vertausten perustarkoitus on tehdä opetuksen päähenkilöksi sen kuulija. Kutsua kuulija osaksi sitä. Asia on hieman vaikea sanoin ilmaista. Vertaukset kutsuvat minut, sinut ja kaikki kohtaamaan Kristuksen ja hänessä ilmi tulleen Jumalan valtakunnan.

Mitä Kristus kertoi Pietarille? Kristus kertoi vertauksen armottomasta palvelijasta.

Mies oli velkaa, ylivelkaantanut ihan reippaasti. Velka oli kymmenentuhatta talenttia. Nyt ei ole kyse 10 000 eurosta. Talentti oli suurin rahayksikkö ja yksi talentti oli 6000 denaaria. Yksi denaari oli työmiehen tavallinen päiväpalkka. Velka oli siis 60 miljoonaa denaaria. Aika monta työvuotta. Itse asiassa mies oli koko elämänsä velkaa.

Vertauksen kuningas sääli velallista ja antoi velan anteeksi. Saatuaan velan anteeksi mies lähti ja kohtasi toisen miehen, joka oli velkaa hänelle 100 denaaria. Sopua ei tullut ja velallinen toimitettiin vankilaan, ulosottoon rajulla tyylillä. Kuningas sai kuulla tästä armottomasta palvelijasta, jonka velan oli antanut anteeksi ja toimitti tämän vankilaan velkaansa maksamaan. Kristus opetti: "Näin tekee minun taivaallinen Isänikin teille, jos ette kaikesta sydämestä anna kukin veljellenne anteeksi."

Anteeksi saaminen on lähtöisin kuninkaalta. Sovinnon, rauhan ja anteeksiannon lähde on Jumala. Hänestä kumpuaa tämä kaikki. Ihmisen tehtävä on jakaa, osallistua ja tehdä samaa. Armottomana ihmisestä tulee tämän jumalallisen rauhan, sovinnon ja ilon este - päätepiste. Syystäkin Isä meidän -rukouksessa pyydetään: "Anna meille velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.."

Kazanin Jumalanäidin ikoni
Jumalanpalveluksissa tulemme Jumalan luokse. Tulemme paikkaan, joka on rauhan, sovinnon ja
anteeksiannon paikka.

Kaikilla on elämänsä, murheensa, kipunsa, surunsa, kyyneleensä ja haavansa. En tunne teitä. En tiedä taustojanne. Olkaa kuitenkin rauhassa, sillä Jumala tuntee jokaisen. Vaikea on kuvata tätä iloa. Muistakaa Kristuksen sanat: Älkää pelätkö.

Tätä rauhaa, sovintoa ja anteeksiantoa tulee kristityn jakaa maailmaan. Se tulee jakaa kaikkien kanssa. Kaikki tämä on ihan Forssassa tai vaikkapa Kiteellä elettävissä. Kotona ja muualla.

Ehkä tämä kuulostaa ylitsepääsemättömältä. Jumalan armolla onkin sijansa, aivan varmasti. Ihmisestä ei ole tähän yksin.

Anteeksiantaminen ja -saaminen ei ole helppoa. Moni saattaa muistaa vääryyden ja syvälle menevän loukkauksen vaikkapa lapsuudesta tai nuoruudesta. Tai miksi ei aikuisiältä. Väkivalta kaikissa muodoissaan, pettäminen ja moni muu asia tuntuu mahdottomalta antaa anteeksi. En aio tästä nyt puhua, mutta haluan jakaa ajatuksen anteeksiannon tiestä. Se osoittaa tien eteenpäin, missä rauha, sovinto ja ilo löytyvät - myös sisimmässä.

Lewis
©Wikipedia
Kirjailija C. S. Lewis (k. 1963) antaa aivan varmasti monelle ajattelemista, pienen evästyksen anteeksiannon tielle.
"Vaikeaa anteeksiantaminen kyllä on, mutta voimme ymmärtääkseni tehdä kaksi asiaa, jotka helpottavat sitä. Kun alamme opetella laskemaan, emme aloita kertolaskusta vaan yksinkertaisista yhteenlaskuista. Vastaavasti, jos todella haluamme oppia antamaan anteeksi, meidän olisi ehkä parasta aloittaa jostakin helpommasta kuin Gestaposta, Natsi-Saksan salaisesta valtionpoliisista. Voisimme aluksi yrittää antaa anteeksi aviopuolisollemme, vanhemmillemme, lapsillemme tai lähimmälle esimiehellemme jotakin, mitä he ovat tehneet tai sanoneet meille viime viikolla. Se varmaan työllistää meitä toistaiseksi. Ja toiseksi voisimme yrittää ymmärtää, mitä Jeesuksen käsky rakastaa lähimmäistämme niin kuin itseämme oikein tarkoittaa. Minun on rakastettava lähimmäistäni samalla tavalla kuin itseäni. Miten oikeastaan rakastan itseäni?"


Blogikirjoitus perustuu 4.8.2013 pidettyyn opetuspuheeseen Forssan Serafim Sarovilaisen rukoushuoneessa. Blogikirjoituksessa on tehty joitakin lisäyksiä opetuspuheeseen.