20. lokakuuta 2013

Tunnustaja Afanasi

Vuonna 1962 ilmestyi piispa Afanasi Saharovin (k. 1962) muistokirjoitus Venäjän ortodoksisen kirkon virallisessa aikakausilehdessä. Lämmöllä muisteltiin piispaa, mutta paljon jäi kertomatta.

Elämää vihkimyksestä vuonna 1921 aina vuoteen 1954 ei oikein edes ollut olemassakaan.

Hiljaisuus yli 30 vuodesta piispan elämässä oli ymmärrettävä. Venäjän ortodoksinen kirkko oli kohdannut kiistatta vimmaisimman ja kiivaimman vainon kristinuskon historiassa. Se eli keskellä sitä ja se loppui vasta useita vuosikymmeniä myöhemmin.

Afanasi ei kuollut vainon martyyrina, mutta häntä kunnioitetaan nyt tunnustajana. Missä ihmeessä Afanasi oli ennen kuin hän "vetäytyi harrastamaan tieteellistä työtä" elämänsä viimeisinä vuosina, kuten aikauslehti asian ilmaisee?

Afanasi

Vuonna 1973 maailman silmät avautuivat "punaisen lihamyllyn" uhreille. Toki oli niitä, jotka eivät halunneet uskoa tätä todeksi - oltiinhan rakentamassa paratiisia maan päälle. Nobelkirjailija Aleksandr Solženitsynin (k. 2008) Gulag - Vankileirien saaristo -kirja ei jättänyt ketään kylmäksi. Paratiisi oli tästä kaukana.

Afanasi kertoo ajastaan vuoden 1921 ja vuoden 1954 välillä seuraavasti.
"Tänä vuonna [1954] tulee kuluneeksi 33 vuotta piispaksi vihkimistestäni. Tuona aikana olen palvellut hiippakunnassa 33 kuukautta, vapaana mutta poissa työtehtävistä olen ollut 32 kuukautta, karkotettuna 76 kuukautta ja kahleissa ja katkerassa pakkotyössä 254 kuukautta."
Afanasin selonteko on uuvuttavaa luettavaa. Vuosilukujen, päivämäärien ja paikkojen taakse kätkeytyy paljon kärsimystä. Ei vain Afanasin, vaan miljoonien.
27. kesäkuuta vuonna 1921 vihitty Kovrovin piispaksi, maaliskuun 17. päivä vuonna 1922 pidätetty, vapautettu maaliskuun 18. päivänä, maaliskuun 30. päivänä pidätetty yhdessä metropoliitta Sergein, arkkipiispa Pavelin ja piispa Vasilin kanssa, toukokuun 27. päivä tuomittu vuoden vankeuteen, mutta vapautettu seuraavana päivänä, heinäkuun 15. päivä pidätetty yhdessä piispa Serafimin kanssa, vapautettu heinäkuun 25. päivänä, syyskuun 10. päivä pidätetty yhdessä arkkipiispa Nikandrin, arkkipiispa Fadein, piispa Kornilin, piispa Nikolain, piispa Vasilin ja monen muun papiston kanssa, marraskuussa tuomittu kahden vuoden karkotukseen, vankiloissa Vladimirissa, Moskovassa ja Viatkassa aina toukokuun 15. päivään vuonna 1923, karkotettu Ust-Vymiin yhdessä metropoliitta Kirillin, arkkipiispa Neofitin ja piispa Nikolain kanssa, karkotus pidennetty vuoteen 1925 saakka, helmikuussa lupa palata Vladimiriin, syyskuun 8. päivä pidätetty, syyskuun 10. päivä vapautettu, tammikuun 2. päivä vuonna 1926 pidätetty, maaliskuun 2. päivä vapautettu, joulukuussa kieltäytyi neuvosta salaiselta poliisilta luopua hiippakunnasta, maaliskuun 3. päivä vuonna 1927 pidätetty, kuulusteluita Moskovan salaisessa vankilassa aina huhtikuun 30. päivään saakka, toukokuussa tuomittu kolmen vuoteen vankeutta Solovetskin leirille, vuosina 1927-1930 Solovetskissa, tammikuussa ja helmikuussa vuonna 1930 sairastaa täipilkkukuumeen, helmikuun 23. päivä tuomio ja karkoitus Itä-Siperiaan kolmeksi vuodeksi, helmikuussa ja maaliskuussa vankiloissa Leningradissa, Novosibirksissa Krasnojarskissa, tapaa siellä metropoliitta Kirillin vankilassa, vuosina 1930-33 Itä-Siperiassa, karkotus pidennetty vuoteen 1935, Vladimirissa vuosina 1935-36, mutta ei oikeutta palvella piispana, huhtikuussa pidätetty yhdessä arkkipiispa Sergein, arkkipiispa Filipin ja piispa Juvenalin kanssa, tuomittu kovaan pakkotyöhön ja lähetetty kaivamaan Vienanmeren–Itämeren kanavaa, vankiloissa Vladimirissa, Jaroslavissa, Vologdassa, Leningradissa, kanava-pakkotyössä vuosina 1936-41, useita eristysselli rangaistuksia, pakkomarssitettu yli 600 km jalan leirille Onegaan, karkotettu Omskiin, karkotettu Ishimiin, pidätetty, kuulusteluita, Siperia...
Afanasi

Afanasin luettelo jatkuu vielä ja päättyy vasta vuoden 1954 kesään. Yhdessä kohtaa on seuraava merkintä: "Useita leirejä Siperiassa, vuosina 1944-46, missä sain tehtäväksi siivota ulkovessat." Tällaiset työt oli aika tyypillisiä papistolle. Tarkoitus oli erityisesti nöyryyttää.

Afanasi syntyi vuonna 1887. Valmistuttuaan Moskovan hengellisestä akatemiasta hän otti vastaan munkkivihkimyksen. Hän osallistui kuuluisaan vuosien 1917-18 Venäjän ortodoksisen kirkon kirkolliskokoukseen. Hän oli jumalanpalvelustekstien komission jäsen.

Afanasin tunnetuimmat kirjoitukset käsittelevätkin juuri jumalanpalvelusta. Tunnettuja ovat Heksapsalmeista- ja Vainajien muistelu ortodoksisen kirkon jumalanpalvelussääntöjen mukaan -kirjoitukset. Vallankumouksen jälkeen vuonna 1921 hänet vihittiin Vladimirin hiippakunnan apulaispiispaksi Kovroviin. Hän palveli elämänsä aikana laumaansa vain 33 kuukautta. Vuonna 2000 Venäjän ortodoksinen kirkko tunnusti Afanasin pyhäksi.

Nikolai Zernov (k. 1980) kirjoitti kauniisti Afanasista.
"Piispa ei valita. Hän ei kerro mitään kidutuksesta kuulusteluiden aikana tai kauhistuttavan yliasutettuista leireistä. Tai epäinhimillisestä elämästä leireillä, joissa monet kestävät vain kuukausia ... Vaikuttavin piirre tässä elämässä ei ole piispan elonjääminen, vaan hänen hengellinen voittonsa. Hänen ajatuksen tuoreus ja sydämensä lämmin kiintymys. Hänen vapautensa kaikesta kaunasta, katkeruudesta ja syyttelystä tekee hänestä kristillisen armeliaisuuden ja anteeksiannon esimerkiksi. Hän selvisi 33 vuodesta armotonta vainoa."
Afanasi Tunnustaja
©Андрей Давыдов

Afanasin elämä on kertomus ihmisten raakuudesta, mutta pohjimmiltaan se on kertomus Kristuksen voitosta. Se on todistus väristä mustassa maailmassa, kyvystä elää siitä mikä on ylhäältä, ei alhaalta pimeyden syvyydestä. Ortodoksipappi Alexander Schmemann (k. 1983) kirjoitti näin jo mainitusta Gulag - Vankileirien saaristo -kirjasta.
"GULAG on tosiaan hengellinen kirja, siis kirja hengellisellä viestillä. En kutsu sitä 'uskonnolliseksi', sillä nykyajan käsitteistössämme tämä tarkoittaisi, että Solženitsyn puhuisi Jumalasta, kirkosta, opista ja jumalanpalveluksista. Tätä hän ei tee. Kirja paljastaa ja välittää näyn maailmasta, jota ei voi 'kaventaa' aineeksi ja taloudeksi... Jokaisena hetkenä ja jokaisessa paikassa on aina mahdollista vetää pystysuoraan viivan ja elää siitä mikä on ylhäällä, eikä alhaalla...


15. lokakuuta 2013

Hulluja nuo kristityt

Hulluja nuo roomalaiset on yksi sarjakuvahahmo Obelixin lempilohkaisuista. Monen roomalaisen mielestä kristinusko oli hulluutta, akkojen hapatusta, ateismia, taikauskoa, kapinaa ja vihoviimeistä pohjasakkaa.

Nettikeskustelussa saattaa, ja todennäköisesti usein törmääkin tällaiseen ja vielä pahempaan. Kaikenlaista puhetta esiintyy, ihan vihapuhettakin. Osaavat toki uskovatkin sitä. Yksi huvittavin ja tasoltaan häikäisevä kommentti oli ytimekkäästi: "'Hihhulit on vitun pässejä!'


Itseäni hymyilytti tämä lohkaisu, koska kyse oli hehkutuksesta liittyen tutkimukseen, joka kertoi että ateistit ovat älykkäämpiä kuin uskovat. Jääköön toteamuksen älyllinen anti avoimeksi ja jokaisen arvioitavaksi.

Miten nuo hullut roomalaiset, lainatakseni Obelixia sitten aikanaan näkivät kristinuskon? Yalen yliopiston julkaisemana ilmestyi vuonna 1984 professori Robert Louis Wilkenin The Christians as the Romans Saw Them -kirja.

Kristinuskon "ensi-illasta" on jo melkein pari tuhatta vuotta ja voi olla antoisaa tutustua "ensiarvosteluihin".

Mitä Plinius (k. 113) ajatteli uudesta taikauskosta? Entäs Suetonius (k. 160)? Miten kuulu lääkäri Galenos (k. 201) arvioi kristityt? Tai Tacitus (k. 120)? Miksi kristinusko oli uhka yhteiskuntajärjestykselle filosofi Kelsoksen (100-luku) mukaan? Miten tunnetun Isagoge-teoksen kirjoittanut Porfyrios (k. 304) näki uuden tulokkaan?

Ensimaininta kristinuskosta on Bitynia-Pontoksen käskynhaltija Pliniuksen kirjeestä keisari Trajanukselle (k. 117). Yhteys on hyvin proosallinen, osana valtionhallinnon kirjeenvaihtoa. Plinius kiersi aluettaan innokkaana osoittamaan kyvykkyytensä. Osaava hän olikin ja ura oli nousujohteinen. Alue oli vauras, mutta siellä esiintyi myös ongelmia. Johtavan virkamiehen arkea.

Trajanus, ©Livius.org

Ensimaininta kristinuskosta löytyy siis kirjeestä vuodelta 112. Plinius halusi kysyä neuvoa. Kristityt eivät olleet kirjeenvaihdon syy, eikä kristinusko pomppaa esiin rumpujen saattelemana, vaan osana aika arkista, vaikkakin kaunopuheista, ylemmän hallinnon kirjeenvaihtoa.

Erikoista Pliniuksen toimissa on, että kristittyjen kohdalla hän ei jäänyt odottamaan keisarin vastausta. Hän ryhtyi heti toimeen. On syytä mainita, että Rooman valtakunnassa ei ollut poikkeuksellista, että lahkoja saatettiin lopettaa, nuhdella tai rajoittaa. Sama koski myös kaikenlaisia "kiltoja", ammattiryhmittymiä tai aikansa rekisteröityjä yhdistyksiä, olkoon se sitten palokunnan, kauppiaiden tai ties kenen. Syy oli se, että nämä ry:t olivat turhan usein muuttuneet yhteiskunnallisesti hajaannuttavaksi. Itse asiassa Plinius käyttää kristittyjen ryhmittymästä samaa sanaa kuin näistä yhdistyksistä. Keisari oli julistanut kaikenlaiset "yhdistykset kielletyiksi", kuten Plinius kirjessäänkin mainitsee.

Plinius ryhtyi toimeen. Kuulusteluissa kristityiksi tunnustautuneet lähetetiin saman tien teloitettavaksi. Nähtävästi nämä kuulustelut saivat aikaan jonkinlaista ilmiantovimmaa. Nimetön kirje, sisältäen ilmiantoja toimitetiin Pliniukselle.
Siinä kerrottiin monien ihmisten nimet sisältävä kirjanen, jossa ei kuitenkaan ilmoitettu, kuka sen oli kirjoittanut. Päätin vapauttaa ne, jotka kielsivät olevansa tai koskaan olleensakaan kristittyjä, kunhan he lausuivat minun perässäni rukouksen jumalille, uhrasivat suitsuketta ja viiniä sinun kuvallesi, jonka olin tätä varten käskenyt tuoda paikalle yhdessä jumalankuvien kanssa, ja lisäksi vielä pilkkasivat Kristusta. Kerrotaan näet, että niitä, jotka todella ovat kristittyjä, ei voida pakottamallakaan saada tekemään mitään näistä asioista.
Kristittyjen kokoontumisista Plinius ei hätääntynyt. Tästä "tarttuvasta taikauskosta", joka on Pliniuksen yleisluonnehdinta kristinuskosta, kerrottiin kylläkin myöhemmin mitä hirvittävämpiä asioita. Lasten syömistä, insestiä, ryhmäseksiä tai sperman ja kuukautisveren syömistä ehtoollisena. Itse asiassa näitä hirveyksiä on voinut tapahtua jossain epämääräisten "kristittyjen" parissa. Plinius joutui erikseen tähdentämään, että ilta-ateria oli "aivan tavallinen ja viaton".

Lääkäri Galenos mainitsee kristinuskon vain ohinmennen. Galenos nimi on varmaan tuttu aikanaan lääkäriksi pyrkineiden parissa Suomessa. Mielenkiintoista Galenoksella on, että nyt Pliniuksesta vuosisata myöhemmin kristinusko mainitaan koulukuntana, vähän kuin filosofinen koulukunta tuolloin. Se voidaan nähdä pienenä arvonousuna, sillä sana taikausko viittasi vieraaseen kulttiin, mutta koulukunta jo tahoon joka on osa yhteiskuntaa, kuten vaikkapa filosofiset koulukunnat.

Galenos jopa ihaili kristittyjä, jotka oliva usein saavuttaneet "aitojen filosofien" tason. Tällöin hänellä ei ollut mielessä älyllinen taso, vaan hyvellinen elämää. Filosofia oli tuolloin enemmän elämäntapa, kuin monesti nykyään. Galenos oli aikansa lapsi ja ajatteli, että hyveellinen elämä vaati tietoa. Tämä ajatus oli ainakin yhtä vanha kuin Sokrates (k. 399 eKr.), joka liitti hyveen tietoon. Pahe johtuu tietämättömyydestä. Galenos ei voinut ymmärtää, miten kristityt kykenivät olemaan hyveellisiä, kun heidän "filosofiansa" oli niin järjetön.

Raskaansarjan arvostelut tulivat Kelsokselta, Porfyriokselta ja Julianus Luopiolta (k. 363). Erityisesti kaksi viimeistä jättivät monet kristityt sanattomiksi. Augustinus (k. 430) piti Porfyriosta "filosofeista kaikkein oppineimpana" ja otti hyvin tosissaan hänen arvostelunsa. Julianus sai monet epämukavuusalueelle, olihan hän kristitty luopio ja kääntyi pakanuuteen. Hän tunsi kristinuskon läpikotaisin ja osasi jopa ennakoida vastaukset arvosteluunsa.

©Rick&Bart2011

Arvostelussa on paljon tuttua nykyajaltakin. Raamatun suhteesta todellisuuteen, luotettavuus lähteenä ja sen ristiriitaisuudet, Kristuksen hahmon piirteet ja paljonko siitä on opetuslasten lisäystä ja ilmoituksen suhde muihin uskontoihin. Kelsos välittää vaikkapa tarinan siitä, että Maria olisi tullut raskaaksi roomalaisen sotilaan toimesta ja Kristus saanut taikurin oppia Egyptissä.

Yksi mielenkiintoinen piirre vaikkapa Kelsoksen arvostelussa on yhteiskunnallinen. Hän pitää kristinuskoa vallankumouksellisena - sovinnaisen yhteiskunnan juuria myöten rapauttavana. Kristinusko oli vaarallinen koska se loi oman yhteisönsä, irrallaan tunnetusta järjestyksestä, viisaudesta ja uskollisuudesta. Kaiken tämän lisäksi se oli Kelsoksen silmissä nuori, vain toista sataa vuotta. Oikea uutuus ja siten vailla todistusvoimaa muinaisen viisauden edessä. Kristillinen "vastakulttuuri" oli vaaraksi.

Kelsos halusi myös puolustaa korkeinta Jumalaa kristinuskolta. Vakiintuneeksi oli nähdä jumalallisten hahmojen ja jumalien yläpuolella korkein ja suurin Jumala. Tätä kaikkea kristinusko romutti. Kuulostaa ehkä kummalliselta. Kelsoksen ja hänen aikalaistena uskonto oli muodoltaan henoteismi, eikä niinkään polyteismi. Kunnioittamalla kaikenlaisia jumalia palvonta siirtyi heidän kauttaan ja myötään itse Jumalalle.

Järjestys samalla piti koossa tuon ajan monikulttuurista yhteiskuntaa. Kaiken tämän kristityt romuttivat ja ehdottomalla uskollaan Jumalaan asettivat syrjään tämän jumaluuksien ja henkivoimien kimaran. Yksi pieni ja ratkaiseva askel otettiin tässä kohti maallistumista, kun yhteiskunnan järjestykseltä otettiin pois perustavanlaatuinen jumalallisuus.

Kristinuskon vastaukset kaikkeen tähän on sitten oma tarinansa. Yksi opetus on kuitenkin se, että suuri osa siitä mitä kristinuskoa vastaan on sanottu, on jo tuttua sille. Ei se tule "puskan takaa" ja kun vaikkapa joku nykykolumnisti hykertelee oivalluksistaan hän ei useimmiten paljon uutta tuo keskusteluun.


2. lokakuuta 2013

Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa

Kaksi nuorukaista vaelsi erämaassa. He etsivät vastauksia, nuoruuden innolla. Nuorukaiset olivat erämaiden munkkien opissa. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa. Suuria sanoja, mutta miten se eletään todeksi...

Kyseiset nuorukaiset olivat Johannes ja Germanos. He vaelsivat Palestinan ja Egyptin erämaissa vuosia. 300-luvulla nämä paikat kuhisivat kilvoittelijoista. Luostareita oli lukuisia. Voisi kuvitella, että nuorukaiset etsivät vastauksia, suuntaa ja innoitusta.

Johanneksesta tuli aikanaan hieman surullisen kuuluisaksi. Hän uskalsi nimittäin esittää vastalauseen Augustinusta (k. 430) vastaan. Johannes muistutti, että vaikka kaikki on armon varassa, on ihmisen tehtävä työtä pelastuksen eteen. Johannes koki tarvetta korostaa jumalkykyistä ihmistä, kun pelagiolaiskiistassa Augustinus oli mennyt aiheessa peräti liiallisuuksiin.

©Atelierul de Icoane

Johannes oli lännessä kauan virallisesti hieman epäilyttävä, vaikka häntä kunnioitettiin suuresti muuten. Ortodoksisessa kirkossa hänellä oli jo varhain oma muistopäivänsä ja yhtenä merkkipaaluna on valikoima hänen kirjoituksiaan Filokalia-kokoelmassa.

Palestinan ja Egyptin erämaiden ja luostareiden jälkeen Johannes ja Germanos lähtivät Konstantinopoliin.

Pääkaupungissa Johannes Krysostomos (k. 407) vihki Johanneksen diakoniksi. Krysostomoksen tultua karkotetuksi Johannes lähetettiin Roomaan vetoamaan paaviin. Johannes nimittäin osasi latinaa, olihan hän kotoisin Mustan meren rannoilta, nykyisen Romanian ja Bulgarian Dobrudzha -seudulta. Itse asiassa ei ole varmaa oliko hän latinaa-osaava kreikkalainen vai kreikkaa-osaava latinalainen.

Johannes Krysostomos
©Byzarticon.gr

Tälle reisulle Johannes jäikin. Vuonna 415 Johannes saapui Marseillen kaupunkiin, silloiseen Gallian Massaliaan. Hän perusti luostarin sekä miehille ja naisille. Tänään se tunnetaan Abbaye Saint Victor -luostarina. Tänä aikana Johannes kirjoitti kuuluisat kirjoituksensa luostarielämän järjestyksestä ja opetuksesta. Oppinsa hän oli saanut juuri nuoruutensa aikana Palestinassa ja Egyptissä. Osansa oli varmaan myös Evagrios Pontoslaisella (k. 399) ja jo mainitulla Krysostomoksella.

Benedictus Nursialainen (k. 543) omaksui paljon Johannekselta ja näin paljon Johanneksen välittämästä perinnöstä siirtyi lännen luostarilaitoksen "kudoksiin", vaikka hänen maineensa olikin jo mennyt Augustinus-vastalauseen vuoksi. Johannes kuoli vuonna 435.

Kristuksen Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa -kehoitusta on paljon pohdittu. Itseäni puhuttelevat Johanneksen ajatukset siitä. Collationes patrum in scetica eremo -teos on syväluotaava ja raikas. Suomeksi osaan siitä voi tutustua jo mainitussa Filokalia-kokoelmateoksessa (ensimmäisessä osassa, Cassianus Roomalaisen -nimen kohdalla).

Johanneksen kirjoitus alkaa tuntemattomaksi jäävän vanhus Mooseksen opetuksella. Hän tekee eron tavoitteen ja päämäärän välillä. Tavoite on puhdas sydän ja päämäärä on Jumalan valtakunta. Tämä saattaa kuulostaa epämääräiseltä, eikä kovinkaan paljon selventävältä.

Erotus on kuitenkin hyvin käytännöllinen. Kuvitelkaa vaikkapa perheenäiti tai -isä, tai miksei ihan kuka tahansa. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa, kaikuu kehoitus. Ehkäpä pappi on pasuunamaisesti näin julistanut. Häh? Mitä? Miten? Moni saattaa pohtia miten toteuttaa kehoitus osana omaa elämäänsä, olkoon se sitten Kemissä, Helsingissä, Lieksassa tai jossain muualla. Lohdullista on ehkä tietää, että sitä se oli myös Johannekselle ja varmaan monelle erämaan munkkivanhukselle.

©Ortodoksi.net

Tavoite on juuri se joka antaa suunnan arjessa. Jos päätät lähteä Lappiin katsomaan vaikkapa poroja, tiedät että suunta on otettava pohjoiseen. Toinen asia on se, miten pääset vaikkapa kotoa rautatieasemalle tai Fredrikinkadulta nelostielle. Jälkimmäisellä ei oikein riitä yleinen suunta pohjoiseen - sillä päätyisit joko seinään tai Töölönlahteen.

Puhdas sydän on Johanneksen mukaan kristityn tavoite. Siihen pyrkiminen arjessa (olkoon se erämaaisän tai perheen ruuhkavuodet) vie "pohjoiseen" - Jumalan valtakuntaan. Johannes käyttää sotaisaa vertausta. Jousiammuntaa. Napakymppi taululla on ampujan tavoite, mutta kilpailun palkinto on päämäärä.

"Jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen." (Fil. 3:13-14) Nämä apostoli Paavalin sanat ovat Johanneksella mielessä. Maali on Johanneksen mielestä puhdas sydän. Se on elämän tavoite. Ilman tavoitetta suunta on hukassa. Se on kuin ampuisi jo mainittuja nuolia taivaalle, eikä kohti maalitaulua.

Puhdas sydän on rakastava sydän. Tämä on selvää Johannekselle. Sydämen puhtaus viittaa sydämeen, joka kykenee rakastamaan. Sydän on puhdistettava himoista. Johannes luettelee kaikkiaan kahdeksan himoa. Itse asiassa Johannes on yksi lähde kuuluisalle seitsemälle himolle tai kuten usein hieman erikoisesti sanotaan "kuoleman synnille". Kyse ei ole vain haureudesta, vaan myös ahenudesta, vihasta, ylpeydestä ja muusta. Sydän täynnä ylpeyttä tai vihaa ei ole puhdas sydän. Esimerkki Johannekselta, vaikkakin haureudesta olkoon esimerkkinä puhtaasta sydämestä - rakkaudesta, armeliaisuudesta ja nöyryydestä.
"Muuatta veljeä, joka oli erinomainen kilvoittelija, ahdisti ankarasti haureuden demoni, ja hän meni erään vanhuksen luo ja tunnusti tälle ajatuksensa. Vanhus kokemattomuuttaan närkästyi, nimitti veljeä viheliäiseksi ja arvottomaksi kantamaan munkin pukua, kun hän kerran oli päästänyt sellaisia ajatuksia mieleensä. Tämän kuultuaan veli menetti kokonaan toivonsa, hän päätti jättää asuinpaikkansa ja palata maailmaan. 
Jumalan johdatuksesta hänet tapasi silloin abba Apollos joka oli vanhuksista kokeneimpia. Nähdessään munkin hämmentyneenä ja synkkänä abba kysyi häneltä: 'Lapseni, mikä on syynä suureen synkeyteesi?' Aluksi veli oli niin masentunut ettei vastannut. Mutta sitten kun vanhus kovasti pyyteli, hän kertoi asiansa ja sanoi: 'Minua ahdistivat usein sellaiset ja sellaiset ajatukset. Menin ja kerroin niistä sille ja sille vanhukselle. Hänen sanansa mukaan ei minulla enää ole pelastuksen toivoa. Niinpä menetettyäni toivoni olen päättänyt palata maailmaan.' Kuultuaan tämän isä Apollos rohkaisi ja neuvoi veljeä puhellen: 'Älä oudoksu, lapseni, äläkä vaivu epätoivoon. Sillä minuakin, joka olen harmaantunut ja saavuttanut jo näin korkean iän, sellaiset ajatukset ankarasti ahdistavat. Älä masennu, sillä tätä polttoa ei paranna niinkään ihmisen oma pyrkimys kuin Jumalan ihmisrakkaus. Minun mielikseni palaa vielä täksi yhdeksi päiväksi keljaasi.' Veli teki niin. 
Lähdettyään veljen luota abba Apollos meni sen vanhuksen luo, joka oli saattanut veljen epätoivoon. Abba pysähtyi vanhuksen keljan ulkopuolelle ja kyynelsilmin rukoili Jumalaa: 'Herra, sinä sallit kiusausten kohdata ihmisiä heidän hyödykseen, siirrä veljen taistelu tähän vanhukseen, että hän kokemuksesta oppisi sen, mitä ei muutoin ole oppinut koko pitkänä elinaikanaan: osoittamaan myötätuntoa niitä kohtaan, joissa taistelu riehuu.' Lopetettuaan rukouksensa hän näki mustan etiopialaisen seisovan lähellä keljaa ja tähtäävän nuolillaan vanhusta. Niiden haavoittamana tämä heti alkoi hoippua sinne tänne aivan kuin päihtymyksen vallassa. Kun hän ei enää voinut kestää kauemmin, hän tuli ulos keljastaan ja lähti kulkemaan kohti maailmaa - samaa tietä, jolle nuorempi oli vähän aikaisemmin lähtenyt. 
Abba Apollos käsitti, mitä vanhukselle oli tapahtunut, meni häntä vastaan ja kysyi: 'Minne olet menossa? Miksi olet noin hämmentynyt?' Vanhus vaistosi sisimmässään, että abba tunsi hänen tapauksensa ja oli vaiti häpeissään. Abba Apollos sanoi hänelle: 'Palaa keljaasi ja tunne tästä lähtien oma heikkoutesi. Itsestäsi sinun tulee ajatella, että joko paholainen ei sinua tunne tai että se ylenkatsoo sinua, koska et ole ollut arvollinen käymään taistelua sitä vastaan. Ja mitä puhunkaan taistelusta? Et edes yhtä päivää pystynyt kestämään paholaisen hyökkäystä! Tämä on tapahtunut sinulle siksi, että vastaanottaessasi veljen, jota vastaan yhteinen vihollinen kävi taistelua, sinä - sen sijaan että olisit voidellut hänet otteluun - saatoit hänet epätoivoon. Et pitänyt mielessäsi tuota viisasta kehotusta, joka sanoo: 'Pelasta ne, joita kuolemaan viedään; pysäytä ne, jotka surmapaikalle hoippuvat. (Sananl. 24: 11) 
Et myöskään ajatellut Vapahtajamme vertausta: ei tule musertaa särjettyä ruokoa eikä sammuttaa suitsevaa kynttilänsydäntä. (Mt.12: 20) Kukaan ei näet voisi kestää vihollisen hyökkäyksiä eikä edes sammuttaa luonnon tulista kuohuntaa, ellei Jumalan armo vahvistaisi häntä heikkoa." (Filokalia I tai Tsasounan suunnalta)