30. joulukuuta 2013

Sielu ja piikkilankaa

"GULAG on tosiaan hengellinen kirja, siis kirja hengellisellä viestillä. En kutsu sitä 'uskonnolliseksi', sillä nykyajan käsitteistössämme tämä tarkoittaisi, että Solženitsyn puhuisi Jumalasta, kirkosta, opista ja jumalanpalveluksista. Tätä hän ei tee..."

Ortodoksipappi Alexander Schmemannin (k. 1983) arvioi näin vuonna 1975 kirjailija Aleksandr Solženitsynin (k. 2008) Gulag - Vankileirien saaristo -kirjaa.

Kahden Aleksanterin ystävyys on jo oma kertomuksensa. He tutustuivat, kun Solženitsyn oli karkotettu Neuvostoliitosta. Schmemann oli jo tuttu Solženitsynille "Isä Aleksanterina", radioäänenä, jonka radiolähetyksiä Radio Libertysta kuunneltiin salaa ja luvatta Neuvostoliitossa.

Solženitsyn
©Krasnal Banksy

Hengellinen kirja, luonnehdinta saattaa kuulostaa erikoiselta. Tietenkin Gulag - Vankileirien saaristo -kirjan anti on moninainen. Yksi merkittävä anti on tietenkin koko "lihamyllyn" paljastaminen. Pitkälti oman kokemuksensa, saamiensa kirjeiden ja muun kirjallisuuden avulla Solženitsynin onnistui saamaan tosiasiat kohdalleen, ainakin pääpiirteissään.

"Taiteellisen tutkimuksen kokeilu" on kirjan alaotsikko. Jo mainittu Schmemann pohti ansiokkaasti tätä aihetta. Kirjan aiheena on tietenkin tosiasiat, yritys kertoa maailmalle tapahtuneesta. Solženitsyn sai olosuhteet huomioiden hyvin kootuksi "kovat faktat".

Toisaalta kirjan aiheina eivät ole "vain tosiasiat", Schmemann muistutti. Se muu on siis tuo alaotsikoitu taiteellinen osuus. Tosiasioita nekin, toisella tavalla, kuin vaikkapa leirien määrä, uhriluku tai rangaistusmenetelmät.


Pari aihetta ovat ajoittain esillä kirjassa. Pahuus ja sen kuvaaminen sekä yritys ymmärtää sitä. Suosittu lainaus kirjasta pohtii pahuutta ja kuinka "hyvästä pahaan on vain yksi horjahdus... Ja siis myös pahasta hyvään."
Jos asia olisi niin yksinkertainen! - että jossakin on mustia ihmisiä, jotka pahoin aikein puuhaavat pimeitä asioita, ja että on vain eroteltava heidät muista ja hävitettävä, mutta hyvän ja pahan toisistaan erottava viiva halkoo jokaisen ihmisen sydäntä...
Toisaalta läsnä on "heräämisen" aihe. En parempaa sanaa keksi kuvaamaan Solženitsynin yhtä omaelämäkerrallista säiettä kirjassa. Tällainen havahtuminen on esillä Ensimmäinen selli - ensi rakkaus -luvussa, jo sen nimessä. Havahduttavan kaunis on Saarelta saarelle -luvussa oleva omaelämäkerrallinen kerronta, oikea "kahden maan kansalaisen" kokemus asemahallissa ja junassa. Hieman toisenlaisessa muodossa voi kokemuksiin tutustua kaunokirjallisessa Ensimmäinen piiri -kirjassa (1968). Runollisesti tie lapsuuden uskosta, uskonnottomuuteen ja jälleen uskoon ilmenee vaikkapa otteessa runosta vuodelta 1952.
... ja pauhutta, hiljaa sortui
uskon rakennus rinnastani. 
Mutta kuljettuani elämän ja kuoleman välistä,
kaaduttuani sain kuiluin reunasta otteen
ja katselen kiitollisuudesta väristen
elämääni jonka olen elänyt... 
Kaikkeuden Jumala! Minä uskon jälleen!
Olit kanssani, vaikka kielsin Sinut...
Vankeudessa ja epäinhimillisessä kohtelussa kasvaa uusi ihminen. Toki ei leirien toivoma "uusi neuvostoihminen", vaan jotain muuta. Ihminen, voisi yksinkertaisesti sanoa. Leirien kasvatustehtävä jäi jo varhain sivuseikaksi, kun vangit nähtiin ensisijaisesti "tuotantovälineinä". On aiheellista tiedostaa, että miljoonat eivät "heränneet", vaan peräti muutuivat eläviksi kuolleiksi - zombeiksi.

Schmemannit ja Solženitsyn

Toistuva aihe heräämisessä on ihmisten kohtaaminen. Erilaisia ihmisiä, eri taustoista, erilaisine mielipiteineen. Koko tämä kohtaamisten ja keskusteluiden sarja murtaa Solženitsynin pinnan. Varmaan monen muunkin. Ne yhdistävät heitä, rikkovat kuviteltuja tai todellisia rajoja. Omana itsenään, mutta silti yhdessä. Ihmisinä, ainutlaatuisina sellaisina. Se tapahtuu paljon kokonaisvaltaisemmin, kuin yksin älyllisellä tasolla.
Vuonna 1946 Samarkan leiripisteessä ryhmä intellektuelleja on viimeisillään jo aivan kuoleman rajalla: he ovat näännyksissä nälästä, kylmästä ja ylivoimaisesta työstä - unikin on heiltä riistetty, sillä heillä ei ole paikkaa missä nukkua, korsuparakkeja ei ole vielä rakennettu. Turvautuvatko he varastamiseen? Rupeavatko he koputtelemaan? Niiskuttavatko he tuhoutunutta elämäänsä? Ei! Nähdessään kuoleman olevan lähellä, ei enää viikkojen vaan päivien päässä, he kerääntyvät seinustalle ja kuluttavat viimeisen unettoman vapaa-aikansa seuraavalla tavalla: Timofejev-Resovski kokoaa heidät ”seminaariin”, ja he kiirehtivät vaihtelemaan keskenään sitä, minkä yksi tietää mutta toiset eivät tiedä, – he pitävät toisilleen viimeiset luentonsa. Isä Saveli 'kuolemasta jota ei tarvitse hävetä', hengellisen akatemian käynyt pappi patristiikasta, uniaatti jotakin dogmatiikasta ja kanoniikasta, energia-asiantuntija tulevaisuuden energiatalouden periaatteista, taloustieteilijä (leningradilainen) siitä, miten uusien ideoiden puuttuessa epäonnistuttiin Neuvostoliiton talouselämän periaatteiden luomisessa. Timofejev-Resovski itse kertoo heille mikrofysiikan periaatteista. Kerta kerralta seminaarin jäseniä on vähemmän: pois jääneet ovat ruumishuoneella...
Solženitsyn kertoo eräästä keskustelusta nuoren miehen kanssa. Keskusteliin Jumalasta. Nuori mies hämmästeli miksei voisi "vilpittömästi uskoa Jumalaan". "Muuta hän ei sanonut! ... Kuulla tällaista puhetta vuonna 1923 syntyneeltä ... Niin, niin. Komsomol-nuoruus varisee jo...", pohtii Solženitsyn. Näin hän kuvaa omaa murtumistaan aiheessa, kuten monessa muussa.
Olisin voinut vastata hänelle erittäin varmoja lauseita, mutta varmuuteni oli vankiloissa jo horjahtanut. Mutta lisäksi - ja tämä on tärkeintä - meissä asustaa erillään vakaumuksista jokin puhdas tunne, ja se vastasi minulle, että minä en äsken lausunut julki vakaumustani vaan että tuo oli pantu minuun. Enkä osannut vastata hänelle. Minä kysyin vain:
- Uskotteko te Jumalaan?
- Tietenkin, hän vastasi rehellisesti.
Tietenkin? Tietenkin... 
Useasti politiikka ja aatteet esillä. Aika harvoin suoranaisesti Jumalasta. Eräs henkilö totesi herjaten marxilaisuutta, että "Euroopassa kukaan ei ole enää pitkään aikaan ottanut moista oppia todesta".

Solženitsyn pohtii sitä, kuinka "vielä vuotta varhemmin olisin niin kovin varmasti vitsonut häntä häntä sitaateilla ja naureskellut hänelle niin ylenkatsellisesti! Mutta tämän ensimmäisen vankeusvuoteni aikana on asettunut kerroksittain - milloin se tapahtui? en edes huomannut - niin monia uusia tapahtumia, näkemyksiä ja merkityksiä, että minä en enää pysty..."
"Puheenjohtaja: - Olette siis sitä mieltä, että neuvostovalta menetteli väärin?
Murskaava perustelu! Myöhemmin se toistetaan meille miljoonia kertoja tutkijaviranomaisten yötyöhuoneissa! Emmekä me ikinä uskalla vastata yhtä yksinkertaisesti kuin patriarkka.
Patriarkka: - Olen.
Puheenjohtaja: Sitovatko valtiossa voimassa olevat lait mielestänne teitä vai eivätkö sido?
Patriarkka: - Kyllä, katson niiden sitovan sikäli kuin ne eivät ole ristiriidassa vanhurskauden lain kanssa.
Olisivatpa kaikki vastanneet näin! Meidän historiamme olisi toisenlainen!"


Blogikirjoitus perustuu kirjailija Aleksandr Solženitsynin (k. 2008) Gulag - Vankileirien saaristo -kirjaan. Erityisesti sen neljänteen osaan, Sielu ja piikkilanka -nimeltään. Myös paljolti ensimmäisen osan lukuihin Siniset nauhat ja Ensimmäinen selli - ensi rakkaus. Mielenkiintoinen on myös selostus Saarelta saarelle -luvussa toisessa osassa. Kaikki lainaukset ovat vuonna 2012 julkaistusta lyhentymättömästä yksiosaisesta laitoksesta (3. painos).

Ortodoksipappi Alexander Schemannin (k. 1983) Refelctions on The Gulag Archipelago -artikkeli on luettavissa täällä. Itse olen pohtinut GULAG-ajatuksia -blogikirjoituksessa kirjaa jo aikaisemmin.

Perusteos Gulageista on Anne Applebaumin Gulag - A History -kirja (2003).


9. joulukuuta 2013

Rukoileva kädellinen

"Uskot paskaan, pakenet todellisuutta." Harva ilmaisee itsensä näin suoraan. Moni kylläkin ajattelee koko kysymyksen uskosta olevan kaikkea muuta kuin mielekäs. Ihmisen tulisi olla "kotona maailmankaikkeudessa", eikä paeta todellisuutta.

Kotona maailmankaikkeudessa. Tätäkin ihminen on, mutta myös koditon. Ihmisen kokemus vaikkapa kärsimyksestä, kauneudesta, hyvästä, pahasta, kuolevaisuudesta, mielekkyydestä, mielettömyydestä ja rakkaudesta tekee hänestä auttamattomasti kodittoman maailmankaikkeudessa - jopa useimmiten rukoilevan kädellisen.

©Perussanoma

Rukoileva kädellinen -kirja (2013) on kainuulaislähtöisen, nykyisin Helsingissä asuvan Pappi-nimimerkin kirja.
Monien näyttäisi olevan aidosti vaikea ymmärtää, miksi aikuinen ihminen uskoo Jumalaan tai 'jeesus-satuihin'. Minun on taas vaikeampi ymmärtää, miksi aikuisen ihmisen on vaikea ymmärtää, miksi aikuinen ihminen uskoo Jumalaan... 
Yksi kirjan kantava aihe on juuri kertominen siitä, miksi aikuinen ihminen uskoo Jumalaan. Tai se edes yrittää auttaa monia ymmärtämään tätä tosiasiaa.

Kirjan tyyli on mielenkiintoinen. Sen sivuilla esiintyy viittauksia vaikkapa C.S.I. ja House -televisiosarjoihin. Simpsonitkin vilahtavat jossain kohtaa. Musiikin, kirjallisuuden ja muun taiteen alalta on lukuisia esimerkkejä. Toki on niitä perinteisiäkin viittauksia - filosofeja ja teologeja.

Kaikki pysyy hyvin koossa. Monesti huomaa, että viittaukset eivät ole pinnallista referointia tai vaikkapa mielistelyä, vaan juuri ajattelun hedelmää.
En kuitenkaan koe olevani yksin. Siksi lainailen varsin vapaasti niin kirjojen kuin tv-sarjojen, niin elokuvien kuin musiikinkin maailmasta - ihan siitä ilosta, että rukoilevan kädellisen jälkiä näyttää löytyvän vähän joka puolelta. Jos uskonnollisuus on ihmiselle vähäänkään luonteenomaista, on vain luonnollista, että se pilkahtelee esille mitä moninaisimmista lähteistä...
"Mitä moninaisimmista lähteistä..." Ne kaikki kertovat mitä on olla ihminen, olkoon se sitten Sopranos-sarjan tunnusmusiikin tehneen yhtyeen laulun sanoissa: "Don't call the doctor... Don't run for the priest. I'm gonna find some faith. Just because I burned my Bible ... It don't mean I'm too sick to pray." Tai vaikkapa Albert Camus'n (k. 1960) väitteessä: "Onko elämä elämisen arvoista vai ei? Kaikki muut kysymykset tulevat vasta sen jälkeen."

Camus
©Wikipedia

Kysymyksiä riittää. Elämän suuria kysymyksiä, taidetaan sanoa. Ikuisuuskysymyksiä on toinen nimitys.

Wim Wendersin (s. 1945) Berliinin taivaan alla -elokuvassa (1987) antaa seuraavan ehdotelman kysymyksistä. Voisi sanoa ihmisen "laijityypilliset" kysymykset.
Miksi minä olen minä? Miksen ole sinä? Miksi olen tässä, miksen tuolla? Milloin alkoi aika? Mihin loppuu avaruus? Onko elämä auringon alla unta vain? Onko se mitä näen ja kuulen ja haistan vain maailman kuvajainen maailman edessä? ... Kuinka on mahdollista, että minä, joka olen minä, en ollut olemassa ennen kuin tulin ja että minä, joka olen minä, lakkaan joskus olemasta se mikä olen?
On niitä, jotka kuittaavat olankohautuksella nämä kysymykset. Ne ovat mielettömiä ja peräti illuusio. Olisi yksinkertaisesti jätettävä ne sikseen ja keskittyttävä muuhun. Toki joku voi kokea olevansa "kotona maailmankaikkeudessa" samalla mutkattomalla tavalla kuin vaikkapa lähipuiston orava. Hän voi ehkä ajatella kysymysten olevan jotenkin tarpeettomia ja osoittavan ihmisen tilannetajun pettämistä ja itsensä korottamista muun luonnon yläpuolelle. Vaikkapa äsken mainitun oravan yläpuolelle. Tilannetajun ajatellaan jotenkin poistavan kysymykset itsestään ja ne loppuisivat kuin "sadekuuro puolipilvisenä sadepäivänä".

"Kun lapsi oli lapsi..."

En itse kylläkään ole koskaan tavannut tällaista tilannetajua omaavaa ihmistä. Toki jokunen ihminen on kirjoissaan julistanut nuo kysymykset mielettömiksi. Oravan aatoksia en tunne. 1900-luku on esimerkiksi myös nähnyt aatteita, jotka ovat tietoisesti jättäneet taakseen tällaiset kysymykset metafyysisenä hölynpölynä ja päättäneet muuttaa maailman. Rapatessa roiskuu, verisempää vuosisataa saakin etsiä.
"Monien näyttäisi olevan aidosti vaikea ymmärtää, miksi aikuinen ihminen uskoo Jumalaan tai 'jeesus-satuihin'. Minun on taas vaikeampi ymmärtää, miksi aikuisen ihmisen on vaikea ymmärtää, miksi aikuinen ihminen uskoo Jumalaan..." 
Ei tarvitse itse ottaa askelta uskoa kohti, mutta luulisin monen ymmärtävän lainauksen ilmaisevan hämmästyksen. Ihminen elämän kysymysten äärellä kuvainnollisesti "seisoo varpaillaan" tai yrittää "sormenpäillään hipaista" taivasta.

Miljoonat ja miljardit ihmiset uskovat, toivovat, rakastavat, kärsivät, iloitsevat, hämmästyvät ja ties mitä. Miljardit kurottautuvat pysyvää kohti, ulos tai vaikkapa sisälle sieltä missä kaikki virtaa, eikä mikään ole pysyvää.

"Kun katson silmiisi, tunnen miten jokin sinussa ja meidän
välillämme saa minut suorastaan inttämään, että ei Jumala
ole lakannut olemasta olemassa. Sinä saat hänet elämään..."
(Shakira)

Rukoileva kädellinen -kirja käsittelee näitä aiheita monipuolisesti ja nuorekkaalla tavalla. Kirja ehkä auttaa ymmärtämään. Toki ihminen saa kuitata kysymykset ja erityisesti uskon vastauksen mielettöminä. Samalla saapi sitten sanoutua irti valtavasta määrästä ihmiskunnan ponnistuksista tieteen, taiteen ja kaiken kulttuurin saralla. Ehkä ei tarvitse sanoutua irti niistä, mutta voihan niitä lukea jonkinlaisina kuriositeetteina ja täyttää elämänsä jollakin muulla.

Kardinaali Joseph Ratzingerin (s. 1927), emeritus-paavi Benedictus XVI luonnehti kerran asennetta leppoisaksi ja kylläiseksi nojatuoli-ateismiksi. Jos laulaja Shakiran (s. 1977) tuntemukset kuvassa yllä hymyillyttävät, voi ehkä pohtia omaa pikkusieluista elitismiään.
"Kristillinen usko todistaa yksittäisen elämän arvosta tavalla, johon vahvinkaan humanismi ei uskaltaudu. Kaikesta elämään kuuluvasta selittämättömästä kärsimyksestä huolimatta kristillinen vakaumus on, että jokainen elämä on äärettömän arvokas. Itsensä Jumalan tahtoma ja rakastama: iankaikkisen vaalimisen ja huolenpidon arvoinen. Humanisti voi lohduttautua kuoleman äärellä toteamalla: 'Elämä jatkuu'. Elämä ylipäätään. Muodossa tai toisessa: muistoissa, lapsissa, kätten töissä. Ja se on totta. Kristillinen toivo on kuitenkin enemmän ja röyhkeämpää: se on tyhjän haudan toivoa. Kun kristitty toteaa, että elämä jatkuu, hän haluaa uskoa, että myös kuolleen elämä vielä jatkuu. Että hänen tarinansa ei ole päättynyt. Juuri tämä tietty elämä - tyttären, puolison, äidin, ystävän - on Jeesuksen Kristuksen Isälle niin rakas ja tärkeä, ettei Hän halua sen hajoavan elämään ylipäätänsä..."


Rukoileva kädellinen -kirja on Perussanoman julkaisema. Nidottu, 149 sivua. Kirjaan voi tutustua täällä.