16. joulukuuta 2014

Jumalan puhutteleminen

"Etsi nimeä, mutta jos et sitä löydä, älä hämmästy, jos ei kukaan sinua kuule. Silloin sinä et ole ketään kutsunutkaan."

Rambo - taistelija 2 -elokuvassa (1985) elokuvassa sankari yrittää selittää tilannettaan. Eliittisotilas lähetetään maanpäällisiin helvetteihin taistelemaan. Miksi?
- Olen kertakäyttöinen.
- Mitä se tarkoittaa?
- Sinut kutstutaan juhliin, etkä mene niihin, muttei sillä ole oikeastaan väliä.
"Puhumme kolmannessa persoonassa silloin, kun jonkun sijalla voisi olla helposti joku toinen, koska tässä suhteessa toiminta on tärkein, ei henkilö. Tämän toiminnon voi suorittaa joku muukin...", kuvaa metropoliitta Antoni Bloom (k. 2003)

Metropoliitta Antoni päättää Rukouskoulu-kirjansa (1976) lukuun Jumalan puhuttelemisesta. Se on kirjan lyhyin luku.

©Pravoslavie.ru

Rukouskoulu-kirjan luvuissa metropoliitta Antoni yrittää kuvata elämän tärkeimmän suhteen taustaa. Kyse on suhteesta Jumalaan. Jo lukujen nimet kertovat paljon. Jumala on poissa, Kolkutus ovelle, Sisintä kohti, Ajan hallintaa ja lopulta Jumalan puhutteleminen.

Suhteen muuttuminen henkilökohtaiseksi ja eläväksi on ihmeellinen hetki. Monesti ihmisen suhdetta toisiin kuitenkin leimaa nimettömyys. Minä ja he, eikä niinkään minä ja sinä. "Muutos ei ole vain kieliopillinen, vaan myös sisäinen", kertoo metropoliitta Antoni.

Rukouskoulu-kirja perustuu metropoliitta Antonin Exeter Collegessa pitämiin vierailuluentoihin 1960-luvun lopussa. Kerrotaan, että luennot oli suunnattu pääasiassa niille, jotka eivät uskoneet Jumalaan. Väitettiin jopa, että ovella olisi ollut ilmoitus: "Uskovilta pääsy kielletty."

Rukouskoulu-kirjan taustalla oleva sanoma on, että Jumala voidaan tuntea. Hänet voidaan kokemuksellisesti tuntea. Hän ei ole vain teologisen systeemin tai vaikkapa jonkun ajatusrakennelman osanen. Ehkä tärkeä palikka, mutta silti vain palikka. Tämä on ehkäpä kirjan leimallisesti ortodoksisin osuus.

Metropoliitta Antoni
©Pravoslavie.ru
Rukous alkaa sinä hetkenä, kun emme enää ajattele kaukana olevaa Jumalaa, "häntä", "kaikkivaltiasta" jne., vaan kun voimme ajatella häntä käyttäen sanaa "sinä"... Se on aina henkilökohtainen asia. Rukousta ei voi olla, kun suhde on varovainen, etäinen ja viileä, sitä ei voi olla  niin kauan kuin Jumalan ja meidän välimme ovat virallisen muodolliset...
Rukous on tie. Uskokin on tie. Syystäkin jumalanpalveluksissa seistään osoituksena tiellä olemisesta. Paljon ihminen voi tehdä säätääkseen itsensä oikealle "aaltopituudelle". Paljon kohinaa "kuuluu" tai "lumisadetta" näkyy.

Rukouskoulu onkin juuri koulu. Uteliaisuutta ja oppimista. Myös ulkoaoppimista. Kaunis on joidenkin kielten ilmaisu "oppia sydämellä" - esimerkiksi learn by heart.

Kaikkivaltias, Luoja, Herra ja monta muuta nimitystä on olemassa. Hyviä ja kasvattavia. Jos suhde Jumalaan jää vain näiden varaan on suhde liian etäinen, opastaa metropoliitta Antoni.
Olen varma, että jos jonakin päivänä sinusta kumpuaa esiin huudahdus: "Sinä minun iloni" tai mikä tahansa samantapainen lausahdus, tämä on oleva se hetki, jona tulet huomaamaan, että sinun ja Jumalan välillä on henkilökohtainen suhde, ei sellainen suhde, joka sinulla olisi monen kanssa yhteinen... Meillä on Jumalaa tarkoittavia sanoja, jotka kuuluvat kaikille, mutta on myös sellaisia sanoja, jotka kuuluvat vain minulle... On hyvä, jos voit kutsua kaikkivaltiasta Jumalaa lempinimellä, johon voit sisällyttää sydämesi koko syvyyden ja lämpöä niin paljon kuin mahdollista. Siitä tulee sinun tapasi sanoa: "Omassa ainutlaatuisuudessani käsitän sinun ainutlaatuisuutesi tällä tavalla."
Pimeästä valoon
©Päivi Eronen
Yksityiskokoelmassa
Tulee hetki, jolloin ovi avautuu, ja silloin sinulla täytyy olla valmiina nimi Jumalalle... Etsimisessäsi olet saanut kokea tuskaa, hätää, toivoa, odotusta - kaikki inhimillisiä tunteita. Jumala on ollut sinulle kaivattu, hän on ollut turhauttava. Hän on ollut se, jota kaipaat, ja se, jota vihaat, koska hän pakenee sinua. Hän on ollut se, jota rakastat yli kaiken, jota ilman et voi elää mutta jolle et voi antaa anteeksi, koska hän ei vastaa sinulle. Ja hän on ollut sinulle paljon muuta. 
Tästä etsinnästä pelkistyy vähitellen sanoja, jotka voit lausua Jumalalle omasta kokemuksestasi... 
Löydät sanoja, jotka ovat omiasi. Saatat havaita, että ne ovat samoja kuin ne, joita toisetkin ovat käyttäneet, mutta ne eivät enää ole nimettömiä ja tuntemattomia sanoja, jotka ovat yhteisiä muillekin, vaan ne ovat tulleet todella sinun omiksesi. Mutta älä käytä sanoja, jotka sisältyvät vain yleisiin sanaluetteloihin, sanoja jotka eivät ole omiasi. 
Kun alat kuulla varmuusketjun liikkuvan ja tunnet, että ovi alkaa avautua, silloin astu esiin ja lausu ne sanat, jotka ovat omiasi, ja kutsu Jumalaa sillä nimellä, jonka hän on saanut itselleen sinun elämässäsi.
Uspenskin katedraali
©Tomi Parkkonen

Ihminen voi tehdä paljon ja kuitenkin loppujen lopuksi kaikki on kiinni armosta. Itse Jumala kutsuu ja lopulta tekee itsensä tunnettavaksi. Tapahtukoon sinun tahtosi. Metropoliitta Antonin Rukouskoulu-kirja on opastusta ihmisen osalle suhteessa.

Moni saa varmaan paljon Rukouskoulu-kirjan äärellä. Rohkaisua tai ehkäpä se tarvittavan tönäisyn aloittaa koulunkäynti. Kyseisen koulun käyvä huomaa olevansa alati aloittelija.

Opetuslapsena on turvallista olla. Kristus ja hänen kirkkonsa oppaana. Maailma on tuttu, välillä arki on harmaan samanlainen, mutta samalla ihmeellisen uusi.


Blogikirjoitus on osa kirjoitusten sarjaa Rukouskoulu-kirjasta. Metropoliitta Antonin elämään voi tutustua lyhyesti täällä.


10. joulukuuta 2014

Syntyi neitsyt Mariasta

Mistä sinä olet lähtöisin? Näin kysyi maaherra Pontius Pilatus Jeesukselta Kristukselta. Paljon hän oli jo kuullut tästä miehestä.

Kristus, kiinnostaa. Hän on niin tuttu ja silti hänestä ei saanut otetta. Niin tuttu ja silti niin tuntematon. Hän suorastaan kiehtoo ihmisiä. Yhä nykyaikana.

Kristuksen kerran puhuessaan tuon taivaallisista monet ihmettelivät, eikö tämä ole Jeesus, Joosefin poika. Hehän tiesivät hänen isänsä ja äitinsä. Kuinka hän voi sanoa tulleensa alas taivaasta, he ymmärrettävästi ihmettelivät. Eikö tämä ole se rakennusmies, kyselivät kotikyläläiset kerran.

Miten muuten selittää se että joka vuosi ilmestyy hyllymetreittäin kirjoja hänestä? Puhumattakaan elokuvista, artikkeleista ja muusta. Eivätkä vain häneen uskovat tätä kaikkea läheskään tuota.

Kristusta ylistetään, kiistetään ja pilkataan. Aika hyvin mieheltä, joka joidenkin mielestä ei ole edes ollut olemassa.

Katolisen kirkon emerituspaavi Benedictus XVI (s. 1927) on kirjoittanut kaksi laajaa kirjaa Jeesuksesta. Nämä kaksi kirjaa sai jatkon pienestä "lisäkirjasta" Jeesuksen lapsuudesta. Syntyi neitsyt Mariasta -kirja (2014) on ikään kuin eteisaula kahteen pääkirjaan.

©Perussanoma

Tarkoitukseni on lyhyesti esitellä parisen kohtaa emerituspaavin uusimmasta Jeesus-kirjasta Syntyi neitsyt Mariasta. Ensin yleishuomioita ja sitten keskityn pariin kirjan aiheista.

Käsite lapsuuskertomukset viittaa ensisijaisesti Matteuksen ja Luukkaan kertomaan Kristuksen syntymästä ja lapsuudesta. Tietenkin muuallakin Uudessa testamentissa käsitellään kysymystä mistä Kristus on lähtöisin.

Matteuksen ja Luukkaan kertomuksissa on kuitenkin ne monelle tutut jutut. Ylienkeli Gabriel, Maria, Joosef, Betlehem, Herodes, Augustus, paimenet kedolla, tähti ja paljon muuta.

Moni varmaan pitää tätä kaikkea lähes satuna. Useasti ajatellaan, että kyse on hurskaasta tavasta jälkikäteen kertoa satumaisesti Kristuksen alkuperästä. Toisaalta on ollut myös suosittua nähdä kertomukset muiden muinaisten jumalsyntymäkertomusten kopiona. Molemmat lähestymistavat eivät kestä lähempää tarkastelua.

Emerituspaavi huomauttaa, ettei Uuden testamentin kirjoittajilla ollut tarkoituksena keksiä tai valehdella. Itse asiassa Luukas itse korostaa seuraavasti: "Otettuani alusta asti kaikesta tarkan selon, olen päättänyt kirjoittaa yhtenäisen esityksen." (Luuk. 1:3)

Kristuksen syntymä
©Pravoslavie.ru

Luukas myös tietoisesti kiinnittää kertomansa maailmanhistoriaan viittaamalla keisari Augustukseen ja Syyrian käskynhaltijaan Quiriniukseen. Monella muullakin tavalla tuodaan esiin, ettei ole kyse "myyttisestä eeppisestä kertomuksesta", vaan tässä todellisessa maailmassa tapahtuneesta. Tästä syystä myös muuten Pontius Pilatus mainitaan uskontunnustuksessa.

Monen perusongelma tämän edessä on syvällä. Moderni ihminen saattaa kylläkin "uskoa" Jumalaan. Ajatellaan, että Jumala, jumaluus tai "jotain" on kaiken taustalla. Kirjaimellisesti "taustalla", siellä jossakin "taivaassa". Se on kaikki "tuonpuoleista".
Onko siis totta, minkä tunnustamme? "[Minä uskon] Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi Neitsyt Mariasta?" Vastaus kuulu varauksitta: on... Molemmat kohdat loukkaavat modernin ihmisen näkemyksiä. Jumala saa vaikuttaa ideoissa ja ajatuksissa, henkisyydessä - mutta ei materiassa. Se häiritsee. Sinne hän ei kuulu. Mutta juuri siitä on kysymys: että Jumala on Jumala eikä toimi vain ideoiden piirissä... Ellei Jumalalla ole valtaa myös materiaan, hän ei ole Jumala.
Tähtiä...

Betlehemin tähti. Monella on juuri tämän tähden muistotähti joulukuusessa tai roikkuu ikkunassa.

Toivottavasti emerituspaavilla on jotain mielenkiintoista kerrottavaa. Ainakin luulen, että jotain puhuttelevaa häneltä löytyy.

Eräät kokevat, että astronominen aihe oikein sovi tähän yhteyteen. Itse asiassa Johannes Krysostomos (k. 407) jo totesi, ettei tähdessä ollut kyse tavallisesta tähdestä. Astronominen kysymys ei silti jäänyt pois.

"Tähden" ratkaisuksi esitti tähtitieteen merkkihenkilö Johannes Kepler (k. 1630) planeettojen Jupiterin, Saturnuksen ja Marsin konjuktiota. Tähän laskelmaan hän päätyi ja todisti samankaltaisen tapahtuman itse vuonna 1604. Betlehemin "tähti" olisi tapahtunut Keplerin laskelmien mukaan 7-6 ennen ajanlaskuamme. Toisaalta tiedetään, että kiinalaiset kronikat kertovat vuonna 4 ennen ajanlaskuamme nähdystä kirkkaasta tähdestä. Nykyään "tähteä" pidetään juuri Jupiterin ja Saturnuksen konjuktiona.

Kepler
©Wikipedia

Tähdet ja valoilmiöt taivaalla ovat kauan kiehtoneet ihmisiä. Ei olisi ennenkuulumatonta, että idässä oppineet olisivat kaksi tuhatta vuotta sitten nähneet "tähdessä" merkin suurista tapahtumista ja mullistuksista. Paavi korostaakin, että "tähti" sai viisaat miehet liikkeelle, ei niinkään ollut lopullinen vastaus. Se oli "lähtölaukaus". Heillä on todennäköisesti ollut jotain hajua luvatusta "juutalaisten kuninkaasta".

Ymmärrettävää oli, että visaat miehet lähtivät kohti Jerusalemia. Jos etsii kunigasta maasta, niin pääkaupunki on luonnollinen paikka etsiä. Kuullessaan tästä kuningas Herodes pelästyi ja aikanaan hän tekikin kaikkensa tuhotakseen kilpailijan. Kaikki alle kaksivuotiaat Betlehemin seudulla piti tappaa.

Monen korvissa tämä kuulostaa taas sadulta. Hyvä on muistaa, että samaisena aikana Herodes tapatti omat poikansa Alexanderin ja Aristobuloksen. Jo parisen vuotta aikaisemmin hän tapatti Antipater poikansa. Herodeksen lapsimurhasta Betlehemin seudulla ei ole muuta tietoa, kuin Raamattu. Tämä ei tee asiasta satua.

Maailmassa on monta joukomurhaa, joka ovat jääneet kirjaamatta muistiin. Ei Herodekselle tällaisen käskyn antaminen ollut ainakaan omatunnon kysymys. Käytännön tasolla kyläpahasen vauvojen tappaminen onnistuu.

Tähti ja joukkomurha. Joulunodotuksen aikaan voisi toki myös pohtia juhlaa. Maailmanmeno on nykyään vauhdikas. Ehkä se on ollut sitä, aina omalla tavallaan. Kristillisen joulunvieton sankari lähes unohtuu, mutta silti hän aavistuksenomaisesti läsnä. Emerituspaavi pohti toisaalla.
Kritiikki nykyistä joulunviettoa kohtaan on suurelta osin perusteltua. Se ei kuitenkaan ole tarpeeksi pitänyt mielessä, että kaupallisuuden ja tunteellisuuden kuoren takana alkuperäisen suuruuden kaipuu ei ole poissa.
Itse asiassa tunteellisuus toimii lavasteena, jonka takana on syvällisiä ja puhtaita tunteita, liian arkoja ollakseen esillä katseille... [Joulupyhien] 'hengähdystauolla' meitä saattaa jopa koskettaa jumalallisen rakkauden ja pyhän rauhan tuulahdus, jonka joulu tuo.
Tämän vuoksi meidän ei tulisi yrittää ottaa pois heiltä jotka ajattelevat etteivät osaa uskoa, tätä tunnetta, joka on heidän uskonsa viimeisiä kaikuja. He osallistuvat tässä tunteen kaiussa jollain tavalla joulun 'hengähdykseen', joka on niin täynnä jumalallista rauhaa. Meidän tulisi olla kiitollisia siitä, että he yhä nauttivat pienin määrin tästä Jumalan joululahjasta ja meidän tulisi yrittää olla yhtä heidän kanssaan viettäessämme siunattua joulua.


1. joulukuuta 2014

Ajatuksella ja sydämellä

Mitä silmät ei näe, sen sydän ymmärtää. Ainoastaan sydämellä näkee hyvin. Olen kuullut lumen satavan. Hiljaisuus puhuu. Näe pintaa syvemmälle. Sydämessä piilevät mittaamattomat syvyydet.

Lausahduksia on tuhansia. Ihmisviisauden kokoelmista niitä löytyy yllin kyllin. Niissä on suurta viisautta. Latteuden vaarakin on toki olemassa, ja myös tunteellisuuden.

Ne yrittävät kuvata tapaa lähestyä maailmaa. Erityisesti muistuttaa tavasta lähestyä maailmaa huomioiden sen kaikkinensa. Ensiaskeleessa uskon tiellä on myös paljon tätä. Oivallus, pitkän tai lyhyen etsimisen jälkeen on ensimerkki "silmien" avautumisesta.

Kokemus on tärkeä osa uskoa. Mukana pelissä on tietenkin tunteet ja myös järki. Elämä kaikkineensa. Usko nojaa siis kokemukseen, muttei välttämättä kokemuksiin, muistutti viisaasti eräs ortodoksipiispa.

Katsellen, ulos ja sisälle
Seisoin tänään pimeässä välinevarastossa, vajassa. Aurinko paistoi ulkona ja oven yläpuolelta, halkeaman läpi, lankesi auringonsäde. Paikasta missä seisoin, tuo valonsäde leijailevine pölyhiukkasine, oli kaikkein huomiota herättävin seikka koko paikassa. Kaikki ympärilläni oli lähes pilkkopimeän vallassa. Näin valonsäteen, enkä nähnyt sen avulla muuta. 
Siirryin ja asetuin niin, että säde loisti silmiini. Välittömästi kaikki juuri näkemäni katosi. En nähnyt vajaa, enkä (ennen kaikkea) valonsädettä. Sen sijaan näin erikoisen muotoisessa ovenylisen raon kehystämänä liikkuvia vihreitä lehtiä. Tämän takana suunnilleen 90 miljoonan mailin päässä auringon. Säteen kanssa katselu ja säteen katselu ovat hyvin erilaisia kokemuksia. 
Tämä on vain yksinkertainen esimerkki erosta katsoa jotakin ja katsoa myöten jotakin.
Kokemus on kirjailija C. S. Lewisin (k. 1963). Hän sai oivalluksen pihavajassa. Meditations in a Toolshed -kirjoitus ilmestyi lehdessä kesällä vuonna 1945. Kyseessä on pohdiskelu aiheesta looking at ja looking along. Asiaa on vaikea ilmasta suomeksi.

Lewis muuten korosti molempien näkökulmien tarpeellisuutta. Hän ei tarjonnut ratkaisuksi ehdottomuutta, vaan sekä että asennetta.


Irenaeus
©Феодоровский собор

Piispa Irenaeus Lyonilainen (k. 202) kohtasi aikanansa mitä ihmeellisimpiä ja villejä opetuksia. Kaikenlainen sekoilu ei ole vain nykyaikaa. Monenlaista harhaoppi-cocktailia oli tarjolla.

Harhaopit kylläkin viittasivat Raamattuun. Kohtiin siellä täällä, leikkaa ja liimaa tyylillä. Irenaeus kuitenkin kohtasi harhaopit syvemmällä tasolla, kuin vain kilpasilla raamatunkohdissa.

Antiikin aikana mosaiikit koottiin lukuisista pienistä kivistä. Ne olivat erivärisiä ja -muotoisia. Tyyli taitaa olla samanlainen yhä tänään. Kivien saapuessa kohteeseen oli aika koota mosaiikki. Se tehtiin mallin ja suunnitelman mukaan.

Irenaeus muistutti, ettei mosaiikkia saa koottua oikein ilman suunnitelmaa, ilman hypoteesia. Tuolloin sanalla hypoteesi oli tämä merkitys. Uskon hypoteesi - malli, näky ja suunnitelma - löytyy Irenaeuksen mukaan perinteisissä seurakunnissa. Näillä oli apostolinen jatkumo tai "sukupuu", voisi vapaasti ilmaistuna sanoa. Uskon "mosaiikki" tulee oikein kootuksi heidän luonaan.
On kuin jollakin ihmisellä olisi edessään kaunis kuningasta esittävä mosaiikkikuva, jonka joku hyvä taiteilija on huolellisesti pannut kokoon arvokkaista kivistä. Ja sitten tulee joku toinen ja särkee kuvan ihmishahmon ääriviivat, muuttaa ja sekoittaa mosaiikkikivet ja tekee niistä koiran tai ketun kuvan ja senkin vielä huonosti. Sitten hän väittää, että "siinä on nyt se kaunis kuninkaan kuva" ja viittaa mosaiikkikiviin, jotka ensimmäinen taiteilija oli yhdistänyt kuninkaan kuvaksi, mutta jotka toinen on viskellyt surkeaksi koiran hahmoksi. Ja niin hän pettää mosaiikkikuvallaan ne kokemattomat, joilla ei ole mitään käsitystä kuninkaan muodosta ja saa heidät ylipuhuttua siihen käsitykseen, että haisevan ketun hahmo on kaunis kuninkaan kuva. (Harhaoppeja vastaan, 1.8.1.)
Aavistellen...

Hassu esimerkki. Ehkä jopa ontuva vertaus. Jotain ajateltavaa se kuitenkin antaa.

Lentokoneisiin ei saa raahata loputtomasti tavaraa. Turvallisuussyistä, mutta myös viihtyvyyden vuoksi. Kyse on myös taloudellisuudesta ja luonnon varjelemisesta. Eihän lentokone jaksa loputtomasti tavaraa ja matkustajia lennättää.

Ihmiset ovat hyvin mielissään, että toiset ihmiset laskevat lentokoneille kantokyvyn. Niin ja niin monta matkustajaa mahtuu koneeseen. Tavaraa näin ja näin paljon. Lasketaan keskiarvoja painoille. Ihminen tavaroineen saa painoarvon. Toki huomioidaan polttoaineen ja vaikkapa ruokahuollon painot. Sääkin otetaan huomioon lentoreitissä.

Laskelmissa ei ole mitään väliä oletko punatukkainen ja harrastat jääkiekkoa. Eivät ne myöskään välitä siitä oletko naimisissa tai haku päällä. Laskelmat eivät tätä tietoa kaipaa, eivätkä tarvitse. Ne ummistavat "silmänsä" sille kaikelle. Vain kilogrammat mielessään.

Esimerkiksi eräs henkilö on lentämässä Yhdysvaltoihin. Olisi huvittavaa, jos vaikkapa lennon viihteestä vastaavat vain tuijoittaisivat laskelmia painoista.

Olisi jo hieman hullunkurista, jos joku laskelmien tekijöistä väittäisi kivenkovaa, että apu lennon elokuvan valintaan löytyy hänen painolaskelmistaan. Suutuksissaan hän ehkä lopulta toteaisi, että kysymys ruuan laadusta tai mausta, puhumattakaan vihteestä, on mieletön. Viihdehän ei näy laskelmissa. Mieletöntä tässä taitaa olla yksin laskelmiin tuijottaminen.

Laskelmat ovat erittäin tärkeitä. Eihän vertauksen lentokone alunperinkään olisi olemassa ilman tätä menetelmää. Menetelmä kertoo juuri sen mitä sen kuuluukin kertoa. Tietoisesti vain tiettyä, eikä muuta. Erikoista olisi väittää vain kaiken tämän olevan olemassa.

Kristus, mosaiikki 1100-luvulta
©Web Gallery of Art

Ihmisen elämä on "mosaiikki" kaikenlaista. Järki ja tunteet, menneisyys ja ohikiitävä nykyhetki. Muistot ja unelmat. Ilot ja surut. Halkeamista valo pääsee sisälle. Kokemus, muttei välttämättä kokemukset.

Elämä kaikkinensa kuuluu uskoon. Kaikki se on mukana uskon tiellä. Väittäisin, että harva on täysin uskoton. Tämä ääripää vaatisi jo aikamoista paatumusta. Tällainen paatumus vaati uhrautuvaa työtä, eräänlaista kilvoittelua, voisi sanoa. Peräti tietynkaltaista "silmiensä" puhkomista. Hyvin harva on todella paatuneen paksunahkainen.

Usko ja rukous on kutsu näkemään toisin. Tai itse asiassa näkemään oikein. Kaikki palat ikään kuin loksahtavat paikoilleen.


18. marraskuuta 2014

Ajan hallintaa

"Jos ajattelet, miten monta sellaista tyhjää minuuttia päivään sisältyy, joina teemme jotakin vain siksi, että pelkäämme tyhjyyttä ja yksinoloa itsemme kanssa, huomaat, että on paljonkin sellaisia lyhyitä hetkiä, jotka voisivat kuulua sekä meille että Jumalalle samanaikaisesti."

Aika ei tunnu riittävän. Ehkä toisinaan sitä on liikaakin. Jotkut jopa puhuvat ajan tappamisesta.

Aika, mitä se edes on? Tiedän, kun ei kysytä, mutta kysyttäessä en enää tiedä, taisi eräs kirkkoisä tuskailla. Menneisyys ja tulevaisuus, nykyhetki ohuen ohuena välissä.

Metropoliitta Antoni Bloom (k. 2003) Rukouskoulu-kirjassaan (1976) yritti tehdä selkoa ajasta ja sen hallinnasta. Juuri sen haltuun ottamisesta "elämän ristiriitojen, jännitystilojen ja kiireen" keskellä. "Voimme kontrolloida aikaa ja pysäyttää sen", metropoliitta peräti lupaa.

©Lars Ahlbäck

Tärkeä huomio. Aikaa ei tarvitsee jahdata. Kiireen tunto nousee juuri usein tästä. Yksi rukouselämän ja muunkin elämän ehto on kyky olla - rauhallisena ja vakaana. Edes hetken. Keskittyä.
[Aika] ei juokse meiltä karkuun, vaan meitä kohti. Oletpa keskittynyt seuraavaan minuuttiin tai oletpa siitä kokonaan tietämätön, se minuutti tulee sinulle... Ei siis ole tarvis yrittää hypätä nykyhetkestä tulevaisuuteen. Voimme vain yksinkertaisesti odottaa sitä paikoillamme ollen. Tässä mielessä voimme aivan hyvin pysyä vakaina paikoillamme ja kuitenkin liikkua ajassa, sillä aika itse liikkuu.
Ei se auta, jos junassa Helsingin ja Turun välillä kävelet viimeisestä vaunusta ensimmäiseen. Juna on perillä aikataulun mukaan tai ei. Ihminen usein kuitenkin luulee voivansa elää tuuman verran etuajassa.

Kiireen tunto luo rauhattomuutta. Metropoliitta korostaa, että hän puhuu tunteesta ja kokemuksesta. Joskus on tarve liikkua nopeammin, kiirehtiä vaikkapa junaan. Kiireen tunne ei vauhtia kuitenkaan kasvata. Ehdit, jos ehdit ja yrittää kannattaa.

Metropoliitta Antoni
©Церковный вестник
Kun Saksa oli miehittänyt Ranskan, toimin vastarintaliikkeessä. Kerran laskeutuessani maanalaisen rautatien asemalle poliisi otti minut kiinni... Minulla oli menneisyys, minulla oli tulevaisuus, ja minä liikuin edellisestä jälkimmäiseen kävellen reippaasti portaita alas. "Seis, esittäkää paperinne." Sinä hetkenä tapahtui monta asiaa. Ensiksi aloin ajatella hyvin nopeasti, tunteeni tulivat voimakkaiksi, aloin tuntea, että koko tilanne oli niin vapauttava ja värikylläinen, että milloinkaan ennen Métro Étoile -aseman alimmilla porrasaskelmilla en ole kokenut sellaista. Toiseksi huomasin, että minulla ei ollut menneisyyttä, sillä todellinen menneisyyteni oli sellainen, että siitä minut olisi ammuttu. Niin tuota menneisyyttä ei enää ollut olemassa. Sitä väärää menneisyyttä, josta olin valmis kertomaan, ei milloinkaan ollut olemassa...
Kaikki eivät saa osakseen ratkaisevia kokemuksia, paljastavia tilanteita. On kuitenkin harjoituksia, joiden avulla aikaa voi oppia hallitsemaan. Metropoliitta Antoni antaa seuraavan neuvon ja kehottaa harjaantumaan siinä.
Istuudu ja sano: "Nyt minä istun, en tee mitään. En tee mitään viiteen minuuttiin." Ja sitten rentoudu, ja koko tämä aika - et kestä sitä aluksi enempää kuin minuutin tai kaksi- muistuta itsellesi: "Olen tässä Jumalan edessä, oman itseni kanssa ja niiden huonekalujen keskellä, jotka ovat ympärilläni, olen aivan hiljaa mihinkään liikkumatta."
Ihminen joutuu heti höykytyksen kohteeksi. Tusinan verran asiota mieli kehottaa tekemään. Mikään ei saa vetää sinua pois. "Eikä edes äkilliseen tarmon puuskaan, joka ajaa sinua tekemään juuri nyt kaikkea sitä, mikä viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana on jäänyt tekemättä", muistutetaan.

©Death to The World

Maailma on sanana moniselitteinen. Maailma on Jumalan luoma, mutta samalla sanalla maailma kuvataan myös sekamelskaista maailmanmenoa. Orjuuttavaa todellisuutta, joka piiskaa vauhtiin. Oravanpyörä toisille, tai muinaisemmin ilmaistuna vallan, rahan ja seksin ruhtinaskunta.

Monesti ihminen ajattelee olevansa kuluttaja. Hän kuluttaa tuotteita, palveluita ja monesti myös kokemuksia. Tarkemmin ajateltuna itse kuluttaja kuluttaa itseään.

Metropoliitta Antoni on toisaalla opettanut hienosti luopumisen tuomasta vapaudesta. Eräs ihminen halusi kovasti kelloa. Hän otti sen käteensä ja puristi tiukasti päästämättä kellosta irti. "Nyt se on minun, yksin minun", hän mietti tyytyväisenä. Metropoliitta Antoni kuitenkin huomautti, että tämä ihminen on ehkä saanut kellon, mutta menettänyt kätensä.

Katsokaa kedon kukkia, sanoi Kristus. Ei yhtään huono ajatus. Ei myöskään kävely luonnossa tai puistossa. Näiden paikkojen puuttuessa katso puuta, ota vaikkapa märkä syyslehti käteesi. Työnnä kätesi mutaan. Ihaile toista ihmistä, hänen kasvonpiirteitään, tai ehkä käsiä. Tee tätä arasti, eikä pyhäinhäväistyksenä. Luontoa, muita ihmisiä ja lopulta itseään voi tosiaan häväistä.

©Antti Narmala

Elämä voi olla myrskyä. Monesti ihminen on myrskyn silmässä. Se raivoaa, mutta saattaa jopa tulla sisäpuolelle. Hiljentyminen on monen kaipaamaa. Se ehkä jopa vähän pelottaa. Kaivataan ja samalla vähän paetaan hiljaisuutta.

Vanha viisas sanonta kertoo, ettei puuhun voi kiivetä latvasta. Sopivasti, ei liikaa, eikä liian vähän, onkin jo toinen opetus.
Aloita huulten hiljaisuudesta, tunteitten hijaisuudesta, mielen hiljaisuudesta, ruumiin hiljaisuudesta. Mutta olisi erehdys kuvitella, että voisimme aloittaa korkeimmasta, sydämen ja mielen hiljaisuuudesta. Meidän on aloitetta hiljentämällä huulemme, hiljentämällä ruumiimme niin, että opimme pysymään hiljaa, vapautumaan jännittyneisyydestä. Meidän ei pidä olla hiljaa niin, että vaipuisimme päiväunelmiin ja velttouteen vaan niin - kuten venäläinen sananlasku sanoo - että olemme kuin viulun kieli, joka on viritetty niin, että siitä lähtee oikea sävel, ei viritetty liian tiukalle, jolloin kieli katkeaa, eikä liioin liian löysälle, jolloin siitä lähtee vain epämääräistä ääntä. Ja sen jälkeen meidän on opittava kuuntelemaan hiljaisuutta, olemaan ehdottoman hiljaa. Ehkä useammin kuin kuvittelemmekaan saamme havaita tosiksi Ilmestyskirjan sanat: "Minä seison ovella ja kolkutan."


Blogikirjoitus on osa kirjoitusten sarjaa Rukouskoulu-kirjasta. Metropoliitta Antonin elämään voi tutustua lyhyesti täällä.


11. marraskuuta 2014

Sielusta ja ruumista

Ihminen on sitä, mitä syö. Ja myös paljon enemmän. Kysymys sielusta ja ruumiista on yksi ihmisen suurista kysymyksistä. Matka sormenpäistä sielun syvyyksiin on pitkä.

Matka sormenpäistä sielun syvyyksiin on vajaa metri, saattaa joku tokaista. Riippuu toki vähän siitä mittaako etäisyyden päästä tai sydämestä. Yksi saattaa vähän virnistää sanaa sielu. Matkaa ei ehkä sittenkään mitata ihan näin.

Ihminen on "sekoitus", sielua ja ruumista, opettaa ortodoksinen kirkko. Voidaan myös käyttää sanoja hengellinen ja aineellinen, sisin ja uloin ja monella muullakin tavalla ilmaista tämä "sekoitus".

Ihminen elää "kaksinkertaisesti", sieluna ja ruumiina. Hän on yhdyssiteenä näkyväisen ja näkymättömän välillä. Sielu ja ruumis luotiin yhtä aikaa, opettaa ortodoksinen kirkko. Ei toista ensin ja toista sitten. Sielun ja ruumiin suhde on monesti köydenvetoa, kumpikaan ei kuitenkaan voi vedota ensisijaisuuteensa.

©dickuhne

Sielu sanana pohjautuu kreikkalaiseen psyyke sanaan. Tuttu varmaankin vaikka sanasta psykologia, joka menneessä tunnettiin juuri sielutieteenä. Sanan merkitys on paljon muutakin. Sielu sana viittaa pääosin elämään.

Latinaan siirrryttäessä sanana oli anima. Kyseisen sanan johdannainen tulee vastaan englanniksi sanassa animal. Ihmiset eivät ainoastaan elä, vaan myös eläimet.

Elämän merkkinä on monesti ollut hengitys tai veri. Jos hengitys toimii ja veri kulkee, silloin eletään. Raamattu kertoo kuinka Jumala muovasi maan tomua ja puhalsi tähän elämän henkäyksen. Ihmisestä tuli elävä olento. Veri on esillä monessakin yhteydessä juuri merkkinä elämästä.

Raamattu ei niinkään tarjoa teoriaa ihmisestä sieluna ja ruumiina. Tämä oli itsestäänselvyys ja tätä se myös on suuremmalle osalle ihmisistä.

Ihmisessä on yhtaikaa kaksi puolta. Ei niinkään eri osaa, vaan enemmänkin kaksi puolta. Ikään kuin ykseys, eikä jonkinlainen summa.  "Se henkinen puoli...",  on pelissä mukana, kuten urheiluvalmentajat hyvin tietävät, eikä vain kroppa, ilmaistakseni asian hyvin vapaasti.

Monesti ajatellaan sielun olevan ruumiissa. Toki voi myös ajatella ruumiin olevan sielussa. Tämä on jo hieman erilainen tapa lähestyä aihetta. Sielu on eräänlainen muoto.

Silmät, sielun peili

Ihmisen sukulaisuus muuhun elämään on hyvin läheinen. Jo varhain kuitenkin oivalllettiin, ettei ihminen ollut aivan samanlainen. Se että eläimillä on sielunsa onkin aivan perusaapista ortodoksiselle kirkolle. Sielun korkein alue - mieli, järki ja tietoisuus - on jo eri asia.

Ihmiselämä ei ole ikään kuin vieraalta planeetalta. Ihmisen erilleen vetäminen muusta elämästä ei ole oikein. Suuntaus ei ollut kristillisen materialismin mukaista, kuten ortodoksipappi Sergei Bulgakov (k. 1944) kannan ilmaisi.

Ortodoksiselle kirkolle ihminen on suurenmoinen, mutta hänen jalkansa ovat silti mudassa. Ortodoksinen usko lähestyy ihmisen erityisyyttä juuri korostamalla sielun korkeimpia kykyjä. Mieli tai järki vähitellen eriytyi omaksi aiheekseen. Usein käytetään sanaa nous, hengellinen ymmärrys tai mieli.

Sana nous on aika lailla epämääräinen, ja syystäkin. Se viittaa mielen ja järjen korkeimpiin - tai ehkä paremmin sanottuna syvimpiin - ja kuolemattomiin alueisiin. Tähän korkeuteen pääsee armon varassa ja se vie "sydämen" syvyyksiin.

Vankila

Ortodoksinen kirkko muistuttaa, että ihminen on ihminen suhteessa Jumalaan. Kuvaavaa on, että juuri ihmisen halutessa olla vain ihminen, syntyy kaikkein epäinhimillisintä. Vain Jumalan varassa on paljon puhuttu sielun kuolemattomuus, itsessään se ei ole kuolematon.

Nykyaikana käydään kovaa kamppailua ihmisestä. Käsitykset ihmisestä ovat lukuisat, ja hän on muuttunut jonkinlaiseksi roolien oireeksi. Ihminen on alati itsekseen tulemisen liikkeessä ja tätä päättömällä tavalla. Näin käy, kun ihminen kieltää juurensa.

Ortodoksinen kirkko on oppinut tuntemaan ihmisen hyvin. Ihmisen suuruus, hyvässä sekä pahassa on tuttua. Pohjimmiltaan ihminen pysyy itselleen salaisuutena. Ihminen sekä tuttu että tuntematon. Tuttu monella tavalla ja silti niin tuntematon.
 
Ihminen on pohjimmiltaan salaisuus. Onhan ihmisen syvyyksissä kuva, joka heijastaa itse Luojaa. Suuri salaisuus, muttei siis heitteillä.

Rukous
Vasili Surikovin maalaus

Suhde Jumalaan on mitä inhimillisintä ihmisessä. Ilman tätä elämänlankaa kaikki vääristyy. Lankeemus on paljolti juuri ihmisen halua olla ihminen ilman Jumalaa. Tai kuten kreikkalaiset kirkkoisät olisivat suunnilleen sanoneet: jumala ilman Jumalaa.

Ylpeä itseriittoisuus - muista ihmisistä ja Jumalasta on jotain äärimmäisen pahaa. Ajattelen, siis olen - on helposti mitä suurinta itsekkyyttä ja se pirstouttaa. Syystäkin tie elämään Kristuksen mukaan alkaa "itsensä" kieltämisessä, vihaamisessa ja hukkaamisessa.

Kasvoissa taitaa olla eniten ihmiskehon lihaksista. Toki voi peilissä tuijoitella omia kasvojaan, mutta elämä löytyy toisista kasvoista. Totuudella on kasvot, opettaa ortodoksinen kirkko.

Kristuksen ikoni


1. marraskuuta 2014

Sisintä kohti

"Rukouksen ei välttämättä tarvitse olla mikään suuri liturginen taidonnäyte, mutta sen pitää olla aito, ja sen pitää täysin ilmentää sitä, mitä tahdot sanoa..."

Aitous ja pyrkimys olla aito, siinäpä haastetta. Moni ihminen lähes vannoo olevansa aito. Paljon aikaa kuluu ihmisen todistellessa aitouttaan muille ja varmaan myös vähän itselleenkin. Pyrkimys miellettyyn yksilölliseen aitouteen riivaa lukuisia.

Aitous ei tunnu löytyvän esimerkiksi shoppailemalla. Eivät vaikkapa älypuhelimen väri, merkki tai malli kerro mitään oleellista juuri sinusta. Ihan kuin tietty merkkivaate olisi jotenkin erityisen aito. Tämä ja monet muut luulot palvelevat ihan muita voimia.

Metropoliitta Antoni Bloom (k. 2003) Rukouskoulu-kirjassaan (1976) Sisintä kohti -luvussa antaa hyviä ja raikkaita eväitä etsiä ominta sisintä - ja sen kautta itse Jumalaa.

Rukousnauha
©Doxologia.ro

Ihminen kaipaa, unelmoi. Muistaa. Utelee. Kaikenlaisin tavoin ihminen kurottautuu. Ihmisen sydän ei ole tyhjiö. Mielikään ei oikeastaan koskaan ole hiljaa.

Suu paljastaa lopulta sen, mitä sydän on täynnä ja millä se on täytetty. Sydän ja suu lähekkäin. Tämä on hyvä luonnehdinta aitoudesta, vilpittömyydestä.

Metropoliitta Antoni muistuttaa, että nyt on otettava suunta. "Ei voi mennä sisintä kohti, jos on kokonaan suuntautunut ulospäin", hän tähdentää.
Yritä tehdä eräs koe... Koeta varata aikaa ollaaksesi yksin itsesi kanssa. Sulje ovi ja istuudu huoneeseesi joskus, kun sinulla ei ole muuta tekemistä. Sano: "Nyt olen itseni kanssa." Istu vain hiljaa itseksesi. Hämmästyttävän lyhyen ajan kuluttua melko varmasti pitkästyt. Tämä opettaa meille erään hyvin hyödyllisen asian. Se osoittaa meille, että jos oltuamme kymmenen minuuttia yksin, vain itsemme kanssa, pitkästymme...
Miksi näin? Siksi, että meillä on niin vähän annettavaa itsellemme ajatuksen, tunteen ja elämän ravinnoksi. Jos tutkit elämääsi tarkasti, niin huomaat melko pian, että me tuskin koskaan elämme sisältä ulospäin, sen sijaan me vastaamme ärsykkeisiin. Me toisin sanoen elämme heijastaen, reagoiden ulkopuolisiin ärsykkeisiin... Miten harvoin elämmekään niistä aarteista, joita tiedämme sisimmässämme olevan.
Metropoliitta Antoni
©BBC

Ilman hengitystä ei elä, eikä oikeastaan ilman rukoustakaan. Matkalla kohti sisintä rukous on tärkein väline. Metropoliitta Antoni kertoo kolmesta rukouksen tavasta. Kyse on siis avusta löytää juuri aito ja oma äänensä rukouksessa.

Ihminen voi rukoilla omin sanoin, ilman sen suurempaa valmistelua. Toisaalta on olemassa lyhyitä ja tiiviitä rukouksia. On myös olemassa valmiita rukouksia, rukouskirjasta tuttuja.

Kaikkia tarvitaan. Yksin tunteen varassa ei voi olla, toisaalta valmiit rukoukset jäävät joskus etäisiksi. Jatkuvat lyhyet rukoukset voivat alkuun uuvuttaa tottumatonta.

Metropoliitta Antoni muistuttaa yhdestä vaivihkaisesta asiasta. On aina syytä muistaa, että rukouksen sanat velvoittavat. Sanojen lateleminen sai jo itse Kristuksen tuomion. Aitojen sanojen löytyminen saatta jopa vähän pelottaa.

Sanojen lausuminen tulee "hinnalla". Syystäkin ihminen pelkää. Kaikenlaisen mietiskelyn ja henkisyyden suosio perustuu juuri leppoisuuteen, harvemmin se panee elämän päälaelleen. Se voi jopa olla oman minuuden itsekästä koristelua.
Rukouksen sanoilla on se ominaisuus, että ne aina velvoittavat. Ei voi yksinkertaisesti lausua rukousanoja ilman, että niihin sisältyy velvollisuus ja lupaus: "Jos sanon näin, tilaisuuden tullen myös teen niin." Jos sanot Jumalalle: "Herra, millä hinnalla hyvänsä pelasta minut", sinun on muistettava panna siihen mukaan koko tahtosi. Jonakin päivänä näet Jumala sanoo: "Tämä on se hinta, joka sinun on maksettava." Muinaiset kirjoittajat ovat sanonneet: "Anna veresi niin Jumala antaa Hengen." Tämä on se hinta...
Ilman rukouksen "happea" usko muuttuu helposti aatteeksi tai jopa "vaatteeksi". Ilman rukousta "tukehtuu". - See more at: http://sanapapilta.blogspot.fi/2013/04/rukouksesta.html#sthash.2zdgNsvR.dpuf
Ilman rukouksen "happea" usko muuttuu helposti aatteeksi tai jopa "vaatteeksi". Ilman rukousta "tukehtuu". - See more at: http://sanapapilta.blogspot.fi/2013/04/rukouksesta.html#sthash.2zdgNsvR.dpuf
Ilman rukouksen "happea" usko muuttuu helposti aatteeksi tai jopa "vaatteeksi". Ilman rukousta "tukehtuu". - See more at: http://sanapapilta.blogspot.fi/2013/04/rukouksesta.html#sthash.2zdgNsvR.dpuf
Ilman rukouksen "happea" usko muuttuu helposti aatteeksi tai jopa "vaatteeksi". Ilman rukousta "tukehtuu". - See more at: http://sanapapilta.blogspot.fi/2013/04/rukouksesta.html#sthash.2zdgNsvR.dpuf
Ikoni 1300-luvulta
Pravoslavie.ru

Oman äänensä löytäminen on ensiarvoisen tärkeää. Ehkäpä se tarkoittaa vain hiljaa olemista. Ehkä vähitellen arka Herra, armahda -kuiskaus. Toki saattaa olla, ettei puheelle tule loppua.

Ihminen saattaa olla jotenkin yksin. Ehkä hän on jo kauan ollut tätä. Hymyä toki riittää muille, mutta omissa oloissa mieli synkistyy. Ulkopuolisuuden kokemus on vahva, myös uskon saralla. Epätoivokin tuttua.

Yleisellä tasolla on vaikeaa opastaa näissä asioissa. Metropoliitta Antonin ajatus siitä, että on olemassa "sellainen epätoivon aste, mihin yhtyy täydellinen toivo" voi olla lohdullinen. Jumalalle voi huutaa, epätoivoisen toivolla.
Jos epätoivomme tulee kyllin syvältä, jos se mitä pyydämme ja itkemme on niin olennaista, että siihen sisältyvät kaikki elämämme tarpeet, silloin löydämme rukoussanat ja kykenemme tavoittamaan rukouksen ytimen: me kohtaamme Jumalan.
©Leppävirtaa

Tärkeää on myös kyetä lepäämään hengellisesti. Ei niinkään ottaa vapaapäivää uskosta, vaan levätä Jumalan kanssa. Huumorilla eräs teologi kertoi, kuinka häntä epäiltiin ateistiksi, kun hän ei lounaalla puhunut jumalallisista asioista.

Yksi vaara on "hengellinen ruuansulatushäiriö". Vielä vaarallisempi on lähes demoninen "hengellinen ahneus".
Käännä vain katseesi Jumalan puoleen ja hymyile hänelle. On hetkiä, jolloin voit sanoa Jumalalle: "Minun yksinkertaisesti täytyy levätä, en jaksa olla kanssasi koko aikaa." Tämä on täysin totta. Et vielä kykene kestämään Jumalan seuraa koko aikaa. Hyvä on, sano hänelle niin. Jumala tietää sen aivan hyvin, mitä tahansa teetkin. Mene yksiksesi ja sano: "Nyt lepään. Hetkiseksi suostun olemaan vähemmän jumalinen." Tällä tavalla voimme levätä ja katsella asioita, jotka ovat myös Jumalan: puita, rakennuksia... 


Blogikirjoitus on osa kirjoitusten sarjaa Rukouskoulu-kirjasta. Metropoliitta Antonin elämään voi tutustua lyhyesti täällä.


13. lokakuuta 2014

Ortodoksisesta ihmiskuvasta

Ollako vai eikö olla, siinä pulma. Eipä ole pulma, eihän se ole edes ihmisen valinta. Täälläpä ollaan, hetken vain. Selkäranka kaartuu lähes kysymysmerkin kaltaisena.

Tuhansia vuosia sitten tehtiin nerokas koe. Linnunmunia avattiin päivittäin. Vähitellen pienen linnun elämän kehittyminen selkisi. Elämä kehittyy munan sisällä, jokaisena päivänä astetta pidemmälle. Jo muutaman päivän kuluttua pikkuruinen sydän näkyy veripisteenä.

Ihminen on tomua, kertoo Raamattu. Hänen syntymäpaikkansa on jossain Charles Darwinin (k. 1882) lämpimän lammikon seuduilla. Avatut linnunmunat jo yli kaksi tuhatta vuotta sitten kertoivat paljon lintujen elämästä, nykyaikana tiedetään jo yhtä sun toista myös ihmisestä.

©Gosia Siudzinska
©TrekEarth.com

Ortodoksisen kirkon ihmiskuvaa kehutaan usein myönteiseksi. Myönteiseksi ihmiskuvan tekee sen näkymä jo mainitusta tomusta ja lämpimän lammikon elämästä.

Ihminen on eläin, joka on saanut erityisen kutsun, opetti eräs 300-luvun kirkkoisä. Tomua, muttei vain tomua. Jumalan kuva myös, opettaa ortodoksinen kirkko. Tähän ei ole aina helppoa uskoa. Moni toki haluasi uskoa, kaikesta pahasta huolimatta.

Aavistellen moni tietää ihmisen olevan tomua enemmän. Haparoiva kyky rakastaa, välittää, uhrautua, ystävystyä, luoda, tutkia ja vaikkapa kysellä itseltään tyhmiä kysymyksia. Kysymyksiä itseään koskien tai peräti nauraa itselleen.

Ihminen on tomunakin jumalkykyinen. Uskot paskaan, pakenet todellisuutta, lauloi joku vihaisesti uskovista ihmisistä. Kaipa asian voi kuitata paskana. Vanha viisaus on, että suu puhuu sitä mitä sydän on täynnä.

©Wm. B. Eerdmans Publishing Company

Ihminen tekee paljon pahaa. Tavallaan ihmisen kyky vaikkapa tuhota kokonaisia eläinlajeja tai elämä maapallolla pariinkin otteeseen aseillaan, myös kertoo ihmisen suuruudesta.

Jo antiikin aikana tajuttiin ihmisen olevan mikrokosmos. Ihminen pienoismaailmana on solmukohta maailmassa. Hän on sekä hyvässä että pahassa suuri. Luova sekä tuhoisa, molempia suurenmoisella tavalla.

Ihmiselon kudoksessa on jotain vialla. Viallisuutta on kaikkialla. Kaikki on langennutta, appelsiinimehu sekä viski, opetti huumorilla eräs ortodoksipappi. Kaikki on irvokasta.

Ortodoksinen kirkko ottaa lankeemuksen ja synnin hyvin vakavasti. Ihminen ja maailma ovat auttamattomasti Jumalan pelastuksen tarpeessa. Ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan koskaan ole innostunut liiallisesti pessimismistä ihmiseen liittyen, ei se Jumalan kunnia siitä kirkkaampana loista. Irvikuvassakin on kuvan kaltaisuutta.

©Lars Ahlbäck

Teologia on vaikea laji. Paljon kummallisia sanoja. Yksi teologinen termi on ekonomia. Monelle tuttu sanasta talous. Teologiassa sana viittaa Jumalan taloudenpitoon. Ei niinkään taloudellisessa, vaan kodinhoidollisessa mielessä. Jumalan ekonomia on huolenpitoa ihmisestä ja maailmasta. Sanat kaitselmus ja sallimus ovat myös hyviä.

Maailma on nähnyt profeettoja ja muitakin viestintuojia. Ei vain kristinuskon piirissä. He ovat kaikki tavoillaan yrittäneet saada ihmisen palaamaan Jumalan tykö. Tai edes nostamaan katseensa. Lämmin lammikko tai joku orjuuttavaksi himoksi vääristynyt vietti on kuitenkin vetänyt puoleensa.

Kauneus on myös ollut osviittana. Apostoli Paavali muistutti, että Jumalan voima ja jumaluus ovat aina olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan maailmassa.

Jumala on ekonomiassa kurouttautunut monesti ihmisen ja maailman puoleen. Tässä näkymässä jokikinen elämä on suuri draama, pohjamutia myöten merkityksellistä.


Jumalan ekonomian ainutlaatuisin teko ja huolenpito oli Kristus. Hän on vastaus. Hän on Jumalan selitystä ja tulkintaa. Jumalan kasvot, kaikkien ja kaiken kaipaamat kasvot. Kristus on vastaus kaikkeen kaipaukseen ja kaikkeen uteluun.

Tarkoitus jo kaiken alussa oli, että itse Jumala tulisi luotunsa luokse. Tätä oli aavisteltu, vähän arveltu. Kyse ei ole siis ensisijaisesti hälytystehtävästä, vaikka mitä suuremmassa määrin myös sitä, vaan jo alussa kaiken luodun kudoksessa olevan täyttymys.

Ihmiskuvan myönteisyys ei siis yksin johdu taustasta. Ihminen mikrokosmoksena jakaa paljon muun elämän ja luodun kanssa. Hyönteiset, taivaankappaleet tai meret ovat sukua ihmiselle. Nykytiede kertoo hyvinkin paljon näistä yhtäläisyyksistä. Kaikenlaisista tomun ainesosista.

Harva kokee reiluksi tulla määritellyksi taustansa vuoksi. Harva haluaa tulla elämässä jo ennakkoon roolitetuksi. Ihan kuin tausta tai vaikkapa sukupuoli määrittelisi täysin ihmisen.

Ortodoksinen kirkko haluaakin usein muistuttaa, ettei vastaus kysymykseen ihmisestä löydy vain taustassa, ikään kuin roolissa kädellisenä eläimenä, vaan yhtä paljon ihmiselon kutsumuksessa.

Minä olen tie, totuus ja elämä, kertoi Kristus.



1. lokakuuta 2014

Kolkutus ovelle

Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.

Kristus lupaa paljon. Moni varmaan onkin pyytänyt, etsinyt ja lähes paukuttanut kuuluisaa ovea. Ihan oikeasti yrittänyt.

Metropoliitta Antoni Bloom (k. 2003) Rukouskoulu-kirjassaan (1976) pohtii tätä "oven" etsimistä Kolkutus ovelle -luvussa. Toivon mukaan moni saa näistä piispan sanoista rohkaisua ja suunnan.

Lentokenttien turvatarkastuksissa on metallinpaljastimet. Ne ovat hyviä ilmaisemaan vaikkapa kolikkoja, koruja tai muita metallisia esineitä. Tarkoituksena on tietenkin paljastaa mahdollisia aseita. Vaikkakin paljastimet ovat alallaan erinomaisia löytämään tiettyjä esineitä niin harva kuitenkaan väittäisi maailmassa olevan vain vaihtorahaa ja vyönsolkia.

Pikku-Prinssi

Nykyihmistä vaivaa usein tietty sokeus. Sokeuttahan on monenlaista ja usein sokea "näkee" jopa enemmän kuin näkevä. Nykyajalla on myös ennakkoluulonsa. Luulo omasta ennakkoluulottomuudestaan on jo oma ennakkoluulon lajinsa. Vielä sinnikästä sorttia.

Kirjailija Antoine de Saint-Exupéryn (k. 1944) Pikku prinssi -kirjassa kerrotaan miten ystävystytään, jonkun sellaisen kanssa, joka on äärettömän herkkä, haavoittuva ja arka. Kirjan voi lukea ikään kuin rukouskoulun tyyppisenä. Metropoliitta Antoni neuvookin tutustumaan tähän kirjan kettuun. Hän myös kertoo toisestakin ketusta.

Eräs munkki tutustui oppimattomaan paimeneen. Päivän päättyessä munkki näki kuinka paimen laittoi parasta lypsäämänsä maitoa kulhoon vähän matkan päähän. Munkki oli ihmeissään.
- Miksi teit noin?
- Tämä maito on Jumalalle.
- Miten niin?
- Otan aina parhaan maidon, mitä minulla on, ja tuon sen uhriksi Jumalalle.
- Juoko Jumala maidon?
- Kyllä Hän juo sen.
Munkki päätti hieman valistaa oppimatonta paimenta. Hän kertoi kuinka Jumala on puhdas henki eikä juo maitoa. Paimen oli kuitenkin varma asiastaan. Keskustelu kiivastui jo hieman. Munkki ehdotti sitten, että paimen menisi piiloon ja tarkkailisi tuleeko Jumala juomaan maidon.

Yö saapui. Piilossa oleva paimen näki pienen ketun, joka loikki erämaasta. Nuuhkien se katsoi oikealle ja vasemmalle. Tämän jälkeen se tepasteli suoraaan kulholle ja latki maidon suihinsa. Seuraavana aamuna munkki tapasi hyvin murheellisen paimenen.
- Mitä on tapahtunut?
- Olit oikeassa. Jumala on puhdas henki, eikä halua maitoani.
- Sinun pitäisi olla onnellinen. Nyt tiedät paremmin.
- Niin tiedän, mutta ainoa asia, minkä saatoin tehdä ilmaistaakseni rakkauteni Jumalaa kohtaan on otettu pois.
Oppinut munkki oli tietenkin tyytyväinen. Ikävä kyllä paimen oli jäänyt sanattomaksi. Yöllä Jumala ilmestyi munkille.
- Sinä olet väärässä. On totta, että olen puhdas henki, mutta siitä huolimatta olen aina ottanut kiitollisena vastaan maidon, jonka paimen on minulle jättänyt. Hän on uhrannut sen rakkautensa ilmauksena. Mutta koska olen puhdas henki, enkä tarvitse maitoa, minä annoin sen tälle pienelle ketulle, joka pitää siitä kovasti.
"Sinä olet väärässä..." Harva haluaa kuulla tätä. Se voi kuitenkin olla uuden alku. Ihan oikeasti uuden alku. Taisi eräs kirkkoisä todeta: "Etsi mitä etsit, mutta älä etsi sieltä mistä etsit."

Antoni
©Pravmir.ru

Hyvin usein ihmiset sinkoavat rukouksensa tyhjälle taivaalle ja hämmästyvät huomatessaan sen tyhjäksi. Inahdustakaan ei kuulu. On tärkeää huomata, että kristinuskon mukaan ihmisten etsimä "ovi" löytyy ennen kaikkea sisimmästä.

Kyse on matkasta sisimpään. Ei sisin päämääränä tai itsetutkiskelun kohtena, vaan sisimmän läpi kohti paikkaa jossa Jumala ja ihminen voivat kohdata.

Asia on niin, metropoliitta Antoni muistuttaa, että jos ihminen ei kohtaa Jumalaa "oman nahkan sisäpuolella", hänen on hyvin vaikeaa kohdata tämä muualla.
Ehdotankin, että ensiksi kysyisit itseltäsi, mitkä rukouksen sanat tuntuisivat sinusta järkeviltä esittää Jumalalle; ei sillä ole väliä, ovatko ne omiasi vai toisten ihmisten luomia. Kysy itseltäsi myös sitä, missä määrin ne koskettavat sydäntäsi ja miten kiinteästi kykenet keskittymään niihin. Ellet näet itse voi kiinnittää huomiotasi lausumiisi sanoihin, miksi sitten Jumalan pitäisi? Miten hän voi ottaa ne vastaan rakkauden ilmaisuna, jos itse et pane niihin sydäntäsi, jos sisällytät niihin vain tietyn määrän kohteliaisuutta sekoitettuna tiettyyn määrään hajamielisyyttä?
Jumalaa ei ole
©Pravmir.ru

Kosmonautti Juri Gagarinin (k. 1968) väitettiin sanoneen, ettei taivaassa ole Jumalaa. Eräs moskovalainen pappi tokaisi samantien: "Jos ei ole nähnyt Jumalaa maan päällä, ei voi milloinkaan nähdä häntä taivaassakaan." Ei edes vaikka itse Herra seisoisi ihmisen edessä, metropoliitta Antoni painottaa.

Jopa hengittäminen voi olla Jumalan ääreen kurottautumista. Liian helposti ihmiseltä unohtuu, ettei hän omista mitään. Ei yhtikäs mitään. Oma elämäkin on jotain annettua. Jokainen hengenveto on lahjaa ja myös sydämenlyönnit. Ruoka siunataan juuri lahjana ja kannetaan siunauksesta kiitosta.

Ihminen on pohjimmiltaan "köyhä". Tämän tajuaminen on jo tulemista oven äärelle ja samalla se on kaiken rikkautena näkemistä.
Me olemme rikkaita, mutta kaikki omistamamme on lahjaa. Se on merkki Jumalan rakkaudesta ja ihmisten rakkaudesta. Se on jatkuvaa Jumalan rakkauden lahjaa...
Jos kiinnität mielesi aarteisiin... silloin sydämesi kutistuu yhtä pieneksi kuin se asia, jonka olet itse sen sisään sulkenut... 
Sinä hetkenä kun saavutat peruskallion, sinä hetkenä kun huomaat, että et omista mitään, olet Jumalan valtakunnan rajalla. Olet melkein tietoinen siitä, että Jumala on rakkaus ja että hänen rakkautensa pitää sinuakin yllä. Ja silloin saatat sanoa kaksi asiaa samanaikaisesti: voit rukoilla ääärimmäisen köyhyytesi ja kurjuutesi tunnossa ja voit iloita siitä, että olet niin rikas Jumalan rakkaudesta.
Ristin juhla
©Jaakko Olkinuora


Blogikirjoitus on osa kirjoitusten sarjaa Rukouskoulu-kirjasta. Metropoliitta Antonin elämään voi tutustua lyhyesti täällä.


15. syyskuuta 2014

Jumala on poissa

"Monta vuotta sitten tuli minua tapaamaan eräs mies. Hän pyysi minua näyttämään hänelle Jumalan. Sanoin hänelle, että en voi..."

Huutoa tyhjälle taivaalle. Ihminen etsii kaikkialta, eikä löydä etsimäänsä. Kokemus Jumalan poissaolosta on monelle piinallisen todellinen.

Metropoliitta Antoni Bloom (k. 2013) aloitti Rukouskoulu-kirjaansa (1976) Jumala on poissa -nimisellä luvulla. Luulen monen saavan ajateltavaa, mahdollisesti jopa lohtua ja uutta intoa hänen opastuksestaan.
Itsekin vasta-alkajana otaksun, että tekin olette vasta-alkajia. Aloitamme siis yhdessä. En puhu niille, jotka tavoittelevat mystista rukousta tai korkeimpia täydellisyyden asteita, sillä ne asiat opettavat itse itsensä...
Next to Nothingness

Jumala kohdataan. Tämä ei tapahdu tilauksesta. Kaikenlaisilla tekniikoilla voidaan kylläkin vaipua ties mihin olotilaan. Ihminen saattaa asettaa eteensä mielikuvituksessaan jumalan. Eihän näin voi myöskään tehdä toisen ihmisen kanssa. Suhde on molemminpuolinen ja sitä se on myös suhteessa Jumalaan.
Me valitamme sitä, että Jumala ei ilmaise itseään meille niinä muutamana minuuttina, jotka hänelle varaamme, mutta mitä sanomme niistä kahdestakymmenestäkolmesta ja puolesta tunnista, jolloin Jumala on saattanut kolkuttaa ovellemme, mutta olemme vastanneet: "Olen varattu, valitan!"
Jokin aika sitten tehtiin koe. Kyse oli "kypärästä" ja tarkoitus oli selvittää ohimolohkojen toimintaa aivoissa. Ikään kuin tuottaa jumalkokemus "kutittamalla" isoaivojen osaa. Tulokset olivat moninaisia. Läsnäolon kokemuksia, toisilla lievää pahoinvointia ja kolmansilla ei oikein mitään.

Koe on yksi esimerkki eriskummallisesta asenteesta. Monesti puijaukseen riittää jo näennäisen tieteelliset härpäkkeet. Jumala on vain liikettä aivoissa. Päässä koko homma ja sekin viiraa reippaasti, kypärällä tai ilman. Ei Jumala ole olemassa "ihan oikeasti".

Ihminen etsii. Etsintä ja uteliaisuus on aitoa ihmisyyttä. Mainittu "kypärä" on sekin tätä, vaikkakin vääristä syistä ja väärällä tavalla. Jumala ei taatusti löydy tällä asenteella, kypärän kera tai ilman. Luulisin metropoliitta Antonin arvioivan asian näin. Vasta-alkajuus on jotain aivan muuta.

Monasti ihminen ei tarjoaa itseään Jumalalle. Ehkä jotain roolia tai nurkkaa elämässään. Toisinaan ei edes kaivata Jumalaa, vaan jotain Jumalalta. Metropoliitta Antoni muistutti, että nöyryyttä suhteen alussa on vain olla. Olla vaatimatta ja odottaa Jumalaa itseään.

Metropoliitta Antoni
©Pravmir.ru

Eräs mies lähestyi metropoliitta Antonia ja pyysi tätä näyttämään Jumalan. Tätä piispa ei voinut tehdä. Keskustelun aikana metropoliitta Antoni kysyi mieheltä häntä evankeliumeissa liikuttanutta kohtaa.
- Kyllä, Johanneksen kahdeksannessa luvussa, se kappale, joka puhuu avionrikoksesta kiinni joutuneesta naisesta. 
- Hyvä. Tämä on yksi kauneimpia ja liikuttavimpia kohtia. Istuhan nyt ja mieti, kenen paikalle asettaisit itsesi tässä kuvatussa kohtauksessa. Oletko Herra tai edes joku hänen puolellaan, täynnä armoa, ymmärtämystä ja uskoa tätä naista kohtaan, joka saattaisi katua ja josta saattaisi tulla uusi ihminen? Oletko tuo avionrikoksesta kiinni joutunut nainen? Vai oletko yksi noista vanhemmista miehistä, jotka kävelevät pois, koska ovat tietoisia omasta syntisyydestään, vai joku nuoremmista, jotka jäävät odottamaan?
- Ei, minusta tuntuu, että olen se ainoa juutalainen, joka ei olisi kävellyt ulos vaan olisi kivittänyt naisen.
- Kiitä sitten Jumalaa, että hän ei salli sinun kohdata häntä kasvoista kasvoihin.
Kristuksen ikoni tekeillä
©Antti Narmala

Rukous ja elämä kuuluvat yhteen. Jumalan puoleen voi kääntyä milloin vain. Hän kaipaa ihmistä, ei siksi että tämä on hyvä, vaan koska Jumala on hyvä.

Ihminen ei kuitenkaan voi vaatia tai tilata Jumalan läsnäoloa. Ei se ole kohtaamista, eikä se ole suhde. Liian usein ihminen haluaa jotain Jumalalta, eikä Jumalaa itseään. Monesti alku on se, että ihminen yksinkertaisesti saa olla. Se riittää sillä kertaa. Itse apostoli Pietari lankesi aikoinaan maahan ja sanoi: "Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies."

Rukousta edeltää elämä ja sitä seuraa elämä. Jumalan kohtaaminen on aina tuomio, muistuttaa metropoliitta Antoni. Elämä ennen kohtaamista ja sen jälkeen on tuomion alla.

Tuomio on painava sana, äärimmäisen raskas. Moni kaipaa Jumalalta muuta. Armoa, lohtua ja uskon sarastusta sielun syvyyksissä. Tuomio on osoitus kaiken tämän aitoudesta. Epäjumalat tarjoavat helpon ja orjuuttavan tyydytyksen.

Pietari
©Wikipedia
Rukous merkitsee kohtaamista. Se on syvä suhde. Meitä enempää kuin Jumalakaan ei voi pakottaa tähän suhteeseen...
Tavallisesti yrittäessämme olla voimakkaita me estämme Jumalaa ilmaisemasta meissä voimansa. Muistat varmaan, miten sinua opetettiin kirjoittamaan ollessasi pieni. Äitisi pani kynän käteesi, otti kätesi omaansa ja alkoi liikuttaa sitä. Kun et ollenkaan tiennyt, mitä hän tarkoitii, annoit kätesi olla vapaasti hänen kädessään... Jumalan voima ilmenee heikkoudessa. Tai ajatelkaamme purjetta. Tuuli voi tarttua purjeeseen, ja sitä voidaan käyttää liikuttamaan venettä vain siksi, että se on niin ohut ja hento.


Blogikirjoitus on osa kirjoitusten sarjaa Rukouskoulu-kirjasta. Metropoliitta Antonin elämään voi tutustua lyhyesti täällä.


9. syyskuuta 2014

Alussa Jumala loi

Maa ja ilma. Tuttavallisemmin maailma, suomeksi ilmaistuna. Kaikkinensa maailma jaksaa ihmistä hämmästyttää ja myös hämmentää. Tomua vain ja silti tarua ihmeellisempää.

Alussa Jumala loi... Raamatun ensisanat kaikuvat mahtavina. Ne vievät aapisasioihin ortodoksisen kirkon opetuksessa maailmankaikkeudesta. Tarkoitus olisi osaa niitä lyhyesti esitellä. Ehkä vähän myös pohtia aiheen liepeillä.

Ihminen saattaa unohtaa olevansa itse osa maailmankaikkeutta. Toki maailmaa voi "pilkkoa" ja tutkia. Ikään kuin perata sitä sieltä täältä. Ihminen itse kuitenkin on ja pysyy kaikkeuden osana. "Täällä olon" voi ilmaista modernin filosofian käsittein, mutta muunlaisetkin käyvät. Vaikkapa pilakuvalla.

©Selcukerdem.com

Ortodoksinen kirkko opettaa, että maailmankaikkeus kaikkinensa on luotua. Se on saatettu "olemattomuudesta olemiseen", kuten ortodoksinen jumalanpalvelusteksti asian ilmaisee.

Äärimmäisyys on syytä ottaa tosissaan. Tätä tavoittaa teologinen ilmaisu creatio ex nihilo - luotu tyhjästä. Esiintyy välillä erikoinen ajatus, että Jumala asuu jossakin ulkoavaruudessa ja sieltä loi maapallon. Tai sitten parrakkaana heppuna istuu jossain avaruuden "reunalla".

Ikivanha on kylläkin kokemus siitä, että maailmankaikkeus - tai luomakunta - kielii Luojastaan. Kokemus on varmaankin aika lailla yleisinhimillinen. Osviittaa siihen antaa vaikkapa kauneus ja hauraus. Ei kuitenkaan jo mainittu parta.

Liian tunteelliseksi ei kuitenkaan ortodoksinen kirkko ryhdy. Paatumus on sitten toinen ääripää. Tietynlaista sokeutta järjen pakottaessa etsimään selitystä, missä havaitseekin järjestystä ja mieltä. Jumala ei kuitenkaan ole ihmisajatuksen ja -tiedon "tyhjien aukkojen jumala". Tämä epäjumala pakenee ihmistiedon kehityksen edetessä, vaikkapa jonkin taivaankappaleen taakse. Vain parta ehkä näkyy.

Varhainen kristillinen opettaja käytti vertausta omenasta kuvaillessaan asianlaitaa. Tai edes yritti kuvata opetuksen äärimmäisyyttä. Jumala on Luojana vailla vertaistaan. Ihminen on kuin siemen omenan sisällä. Kuoren ja kaiken muun takana, tiiviisti maailmassa. Omena on Jumalan kämmenellä.

Maan nousu sen kuussa
©Wikipedia

Jumalan kämmen, saattaa kuulostaa hieman lapselliselta. Paljon on tällaisia "karkeita" ilmaisuja, ihan raamatullisia. Venäläinen ortodoksiteologi Vladimir Losski (k. 1958) muistutti, että "ylevämpiä" sanoja on toki myös, vaikkapa yliolevainen tai actus purus. Juuri karkeat sanat ovat silti usein parempia, sillä niiden kanssa ei ole vaaraa tulla otetuksi liian kirjaimellisesti. Ne eivät käsitteinä helposti muodostu epäjumaliksi.

Pienenä sivuhuomatuksena on ehkä käsiteltävä kahta kiistakysymystä. Nuoren maan kreationismia ja älykästä suunnittelua. Molempiin ortodoksinen kirkko suhtautuu varauksellisesti. Ensiksi mainittuun selkeän torjuvasti. Jälkimmäinen saa joskus varovaista ymmärrystä osakseen. Molempia vaivaa usein se että ne ovat aikamoinen sekamelska ja näennäisitieteellistä jankuttamista. Molemmat aatteet ovat lähes epäjumalia kannattajilleen.

Ortodoksisen kirkon opetus sen sijaan on sekä karkeampi että aidompi, vapaasti ilmaistuna. "Tuhat vuotta on sinulle kuin yksi päivä...", vaikkapa ylistetään. Ortodoksisuudessa luetaan Raamattua myös perinteisen kirjaimellisesti, mutta se on juuri kirjaimellista, eikä "kirjaimellista" (mieleen tulee pesukoneen ohjekirja).

Ihmiselämää kuudentena päivänä
Ympäröivä maailma. Mitä me näemme? Paljon epäjärjestystä ja ilmeistä tuhlausta, paljon traagista epätoivoa ja hyödyttömältä näyttävää kärsimystä. Mutta, onko siinä kaikki? Ei suinkaan. Jos on olemassa 'pahan ongelma', niin on myös 'hyvän ongelma'. Minne katsahdemmekin, emme näe siellä pelkästään sekasortoa vaan myös kauneutta. Lumihiutaleessa ja hyönteisen siivessä me havaitsemme rakennemalleja, jotka ovat niin hienopiirteisiä ja tasapainoisia, ettei mitään inhimillisen tiedon valmistamaa voi verrata siihen.
Meidän ei ole syytä tunteilla näillä asioilla, mutta emme voi jättää niitä havaitsemattakaan. Miten ja miksi nämä mallit ovat ilmantuneet? Jos otan vielä avaamattoman korttipakan, jossa kaikki neljä maata ovat siististi järjestyksessä, ja alan sekoittaa niitä, niin mitä enemmän niitä sekoitan, sitä enemmän alkuperäinen järjestys häviää, ja sijaan tulee sattumanvarainen järjestys. Mutta maailmankaikkeudessa on käynyt juuri päinvastoin. Alkuperäisestä kaaoksesta on ilmaantunut yhä monimutkaisempia ja tarkoituksenmukaisempia malleja, ja näitten mallien joukossa kaikkein monimutkaisin ja tarkoituksenmukaisin on ihminen itse. Miksi korttipakalle tapahtuu juuri päinvastoin kuin maailmankaikkeuden tasolla on tapahtunut? Mikä tai kuka on vastuussa tästä kosmisesta järjestyksestä ja muotoilusta? 
Tällaiset kysymykset eivät ole aiheettomia. Järki itse pakottaa minut etsimään selitystä, missä havaitsenkin järjestystä ja tarkoitusta...
Tämä on ortodoksipiispa Kallistos Waren (s. 1934) aapisopetusta aiheesta. Ei ole syytä tunteilla näillä asioilla. Toisaalta järki lähes pakottaa etsimään selitystä. Kysymistä riittä, piispa kannustaa. Kysymykset ovat olleet ihmisen seurana jo kauan. Olankohautuksella niistä ei pääse.

Ware

Ortodoksinen kirkko on elämänsä aikana kohdannut jo lukuisia maailmankuvia. Kaikkina aikoina usko elänyt. Kaikilla maailmankuvilla on ollut omat etunsa ja haittansa uskon näkökulmasta. Nykyaika ei ole poikkeus.

Raamatun alkusivuilla usko elää muinaisen Lähi-idän maailmankuvan puitteissa. Omine ominaispiirteineen. Maanpiiri ja taivas, ikään kuin kansi päällä. Välillä vesi tihkuu läpi sateena. Vaikkapa Viisauden kirjassa on jo mukana kreikkalaista maailmankuvaa. Usko käytää jo sanoja kosmos ja alkusyy.

300-luvulla Basileios Suuri pohtii maailmaa aikansa huipputieteen löydöksin (olihan hän aikansa parikin "yliopistoa" käynyt). Keskiajan lopussa murtuu taas yksi maailmankuva, halkeamia oli jo ollut kauan. Kuvaan astuu vähitellen menetelmänsä kirkastanut ja alati kirkastava tiede. Myös uusine aatteineen.

Eräs nunna pohti miten vaikkapa jo mainittu Basileios suhtautuisi nykytieteen löydöksiin. Ei pelolla, vaan uteliaalla innolla. Älä pelkää, sanoi itse Kristus. Ilman pelkoa tai hätäilyä, uteliaana ja uskovana, tunteella mieltä etsien, mutta ilman tunteellisuutta.
Kysy sinä eläimiltä, ne kertovat sen sinulle, kysy taivaan linnuilta, ne sen sinulle ilmoittavat. Katso maata, se on valmis opettamaan, meren kalatkin sen sinulle kertovat. Kaikki ne tietävät tämän: Herra itse on kaiken tehnyt... 
Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo hänen teoistaan. Päivä ilmoittaa ne päivälle, yö julistaa yölle. Ei se ole puhetta, ei sanoja, ei ääntä jonka voisi korvin kuulla. Kuitenkin se kaikuu kaikkialla, maanpiirin yli merten ääriin. Hän on tehnyt sinne majan auringolle. Ja aurinko nousee kuin sulhanen hääteltastaan, kuin sankari riemukkaana juoksemaan rataansa. Taivaan äärestä se lähtee ja kaartaa taivaan toiseen ääreen, eikä mikään jää sen paisteelta piiloon.
Aurinkokunnan koon tulisi herättää pelonsekaista kunnioitusta ihmisen hengellisessä tajunnassa. Minkä vuoksi ihmisen tulisi luopua arvokkuudestaan aurinkokunnan äärellä, mieluummin kuin valaan? Jos pelkkä koko todistaa, ettei ihminen ole Jumalan kuva, niin valashan voi ollakin Jumalan kuva... On varsin hyödytöntä inttää, että ihminen on pieni kosmoksen rinnalla, sillä ihminen on aina ollut pieni lähimmän puun rinnalla. 


Blogikirjoituksen taustana on Alussa Jumala loi -alustus Helsingin ortodoksisen seurakunnan ortodoksiakerhossa 8.9.2014.


1. syyskuuta 2014

Yleishengellisyys

Olen avoin, kaikki uskonnot kiinnostavat minua. Kukin tulee uskollaan autuaaksi. En usko niin kuin kirkko opettaa. Uskoni ei tarvitse kirkkoa. Olen etsijä, en halua sitoutua...

Etsintä. Ihailtava piirre. Avoimuus on sitä myös. Uteliaisuuskin pitää virkeänä.

Liika on kuitenkin liikaa. Ainakin yksipuolisuus. Sana kyllä saa syvyytensä sanasta ei. Eksyneenä metsässä taitaa suunnan otto ja siinä pysyminen olla parasta. Sinne tänne pyöriminen takuulla pitää eksyneenä. Ota silmä käteen voi joskus sanoa avaimia etsivälle.

Kirjailija C. S. Lewis (k. 1964) kuvasi kerran sitoutumista tiettyyn kirkkoon tai yhteisöön seuraavasti. Etsijä on yhä ikään kuin talon eteisessä. Jo talossa, mutta silti eteisessä. Eteinen ei sinänsä ole ongelma. Tätä kauttahan kuljetaan taloon. Toki saattahan sitä joku vaikkapa ikkunasta tai savupiipusta tulla taloon. Ne ovat kuitenkin poikkeuksia vaikka elämässä niitäkin on.

Eteinen muodostuu ongelmaksi jos ihminen aikoo jäädä asumaan sinne. Lewisin vertauksessa talon eri huoneet ovat kirkkoja ja kristillisiä yhteisöjä. Lewisin mukaan eteiseen ei voi jäädä asumaan.

Harva varmaankaan asuu tai elää eteisessä. Jokunen saattaa kylläkin yöllisten rientojen jälkeen sammua sinne.

©Lars Ahlbäck

Yksi tapa jolla muinoin kuvattiin Jumalan ja ihmisen suhdetta oli juuri suhde. Ihan parisuhde. Jumalan kerrotaan olevan mustasukkainen, kiivaastikin. Hoosean-kirja Vanhassa testamentissa kuvaa välejä juuri avioliiton avulla. Hoosea (700-luku e. Kr.) menee naimisiin uskottoman naisen kanssa. Piikki on selvä. Kansa on luopumuksen vietävänä. Liitto Jumalan kanssa on huorattu epäjumalanpalvelukselle. Jumala on silti uskollinen uskottomalle kansalleen.
Huoruus ja viini vievät kansalta järjen. He kysyvät neuvoa pyhiltä puiltaan, arvat antavat heille vastauksia. Huoruuden henki eksyttää heidät, he kääntyvät uskottomina pois Jumalansa luota. Vuorten huipuilla he uhraavat, polttavat suitsuketta kukkuloilla tammen, poppelin ja rautatammen alla.
Raamatun tyyli on raju. Ei voi ainakaan sanoa ilmaisua "sokeroiduksi". Tarkoitus ei ole nyt harrastaa raamatunselitystä. Tarkoitus on vain kiinnittää huomiota siihen, että Olen avoin, kaikki uskonnot kiinnostavat minua -lausahdus voidaan arvioida myös tästä näkökulmasta.

Harva vaimo olisi mielissään, jos aviomies kertoisi olevansa avoin ja että kaikki naiset kiinnostavat. Syyksi ehkä kerrottaisiin, että mies on etsijä eikä halua sitoutua. Ehkä ei edes olla avioliitossa, vaan alati eipäs-juupas -tilanteessa. Vaikeasti selitettävässä parisuhteessa, taitaa joskus olla arvio. Mies silti haluaisi, että nainen olisi saatavilla. Saattaahan mies joskus tarvita jotakin, pientä tai suurta.

Vertaus ehkä on vähän hassu. Ei ehkä kannata tarttua liiaksi yksityiskohtiin. Toivottavasti sen sanoma on selvä ja antaa ajateltavaa.

Profeetta Hosea
1300-luvun seinämaalaus

Ihminen on nykyään syystäkin epäluuloinen vallan edessä. Sana auktoriteetti ei ole kovin kaunis. Viime vuosisata kauheuksineen on syystäkin tehnyt monet epäluuloisiksi. Aatteenpalo poltti liian helposti muut. Puhe totuudesta saa monet varovaiseksi. Liian usein "totuus" oli räikeää vallankäyttöä.

Esiintyy myös "laiskuutta". Saatetaan hieman tahmeasti ja myös vähän periksi antaneena kohauttaa olkapäitään. Mitä on totuus? Taisi eräs ihminen itse Kristuksen edessä huokailla.

Harva on myöskään kovin innoissaan uskonopista. Uskon aapisasioista. A, b, c... ja niin edellen, aina ö:hön saakkaa. Jokunen on toki innoissaan a:sta ja b:stä ja jaksaa ehkä jonnekin g:n kohdille. Sen jälkeen kuitenkin omaksutaan hälläväliä -asenne. Ihan syystäkin muistutetaan, ettei vaikkapa seksuaalietiikka kuulu a:n, b:n tai edes g:n kohdille. S:ään ehkäpä. Aapiseen se kuitenkin kuuluu.

Toki onhan jokunen, joka ei näe a:ta a:na tai s:ää s:nä. Niitäkin on, jotka aloittavat ö:stä ja julistavat sen a:ksi. Jokunen harhailee kokonaan ilman aakkosia ja oppimatta aapisasioita. Joskus jopa nokka pystyssä.

Farkkumainos

Uskon, lausutaan uskontunnustuksessa. Aamen, sanotaan vielä päätteeksi. Aamenella allekirjoitetaan lausuttu, erään kirkkoisän opetuksen mukaan. Itse kukin myös tietää, että jos kääntyy johonkin suuntaan, kääntää samalla selkänsä muualle.

Usko on tie, kerrotaan usein. Se ilmenee kauniisti jumalanpalveluksissa muun muassa seisomisena. Kyse ei ole nojatuolimatkasta ja "yleisönä" olemisesta. Toki levähtää saa. Lepäämistä ei kuitenkaan ole haahuilu muualla. Kahdelle jakkaralle istahtaja päätyy lattialle.

Haahuilussa on pidemmän päälle kyse päättämättömyydestä. Se voi jopa olla ylpeyttä. Minähän yksin päätän nämä asiat. Toki jokunen huomauttaa ylemmyydentuntoisesti kuinka syntistä ja vaikkapa juoruilevaa porukkaa kirkossa on. Ei kukaan tätä kiellä. Älä tuomitse, taisi joku sanoa, tai mittaa itseäsi samalla mitalla.

On kyse itsensä antamisesta. Etsimisestä ja myös löytämisestä. Ota kiinni liepeestä ja hän käntyy puoleesi ja halaa sinua.
Sinun haltuusi, ihmisiä rakastava Herra, me annamme koko elämämme ja kaiken toivomme... (Ortodoksisesta liturgiasta)
©Pravmir.ru