9. syyskuuta 2014

Alussa Jumala loi

Maa ja ilma. Tuttavallisemmin maailma, suomeksi ilmaistuna. Kaikkinensa maailma jaksaa ihmistä hämmästyttää ja myös hämmentää. Tomua vain ja silti tarua ihmeellisempää.

Alussa Jumala loi... Raamatun ensisanat kaikuvat mahtavina. Ne vievät aapisasioihin ortodoksisen kirkon opetuksessa maailmankaikkeudesta. Tarkoitus olisi osaa niitä lyhyesti esitellä. Ehkä vähän myös pohtia aiheen liepeillä.

Ihminen saattaa unohtaa olevansa itse osa maailmankaikkeutta. Toki maailmaa voi "pilkkoa" ja tutkia. Ikään kuin perata sitä sieltä täältä. Ihminen itse kuitenkin on ja pysyy kaikkeuden osana. "Täällä olon" voi ilmaista modernin filosofian käsittein, mutta muunlaisetkin käyvät. Vaikkapa pilakuvalla.

©Selcukerdem.com

Ortodoksinen kirkko opettaa, että maailmankaikkeus kaikkinensa on luotua. Se on saatettu "olemattomuudesta olemiseen", kuten ortodoksinen jumalanpalvelusteksti asian ilmaisee.

Äärimmäisyys on syytä ottaa tosissaan. Tätä tavoittaa teologinen ilmaisu creatio ex nihilo - luotu tyhjästä. Esiintyy välillä erikoinen ajatus, että Jumala asuu jossakin ulkoavaruudessa ja sieltä loi maapallon. Tai sitten parrakkaana heppuna istuu jossain avaruuden "reunalla".

Ikivanha on kylläkin kokemus siitä, että maailmankaikkeus - tai luomakunta - kielii Luojastaan. Kokemus on varmaankin aika lailla yleisinhimillinen. Osviittaa siihen antaa vaikkapa kauneus ja hauraus. Ei kuitenkaan jo mainittu parta.

Liian tunteelliseksi ei kuitenkaan ortodoksinen kirkko ryhdy. Paatumus on sitten toinen ääripää. Tietynlaista sokeutta järjen pakottaessa etsimään selitystä, missä havaitseekin järjestystä ja mieltä. Jumala ei kuitenkaan ole ihmisajatuksen ja -tiedon "tyhjien aukkojen jumala". Tämä epäjumala pakenee ihmistiedon kehityksen edetessä, vaikkapa jonkin taivaankappaleen taakse. Vain parta ehkä näkyy.

Varhainen kristillinen opettaja käytti vertausta omenasta kuvaillessaan asianlaitaa. Tai edes yritti kuvata opetuksen äärimmäisyyttä. Jumala on Luojana vailla vertaistaan. Ihminen on kuin siemen omenan sisällä. Kuoren ja kaiken muun takana, tiiviisti maailmassa. Omena on Jumalan kämmenellä.

Maan nousu sen kuussa
©Wikipedia

Jumalan kämmen, saattaa kuulostaa hieman lapselliselta. Paljon on tällaisia "karkeita" ilmaisuja, ihan raamatullisia. Venäläinen ortodoksiteologi Vladimir Losski (k. 1958) muistutti, että "ylevämpiä" sanoja on toki myös, vaikkapa yliolevainen tai actus purus. Juuri karkeat sanat ovat silti usein parempia, sillä niiden kanssa ei ole vaaraa tulla otetuksi liian kirjaimellisesti. Ne eivät käsitteinä helposti muodostu epäjumaliksi.

Pienenä sivuhuomatuksena on ehkä käsiteltävä kahta kiistakysymystä. Nuoren maan kreationismia ja älykästä suunnittelua. Molempiin ortodoksinen kirkko suhtautuu varauksellisesti. Ensiksi mainittuun selkeän torjuvasti. Jälkimmäinen saa joskus varovaista ymmärrystä osakseen. Molempia vaivaa usein se että ne ovat aikamoinen sekamelska ja näennäisitieteellistä jankuttamista. Molemmat aatteet ovat lähes epäjumalia kannattajilleen.

Ortodoksisen kirkon opetus sen sijaan on sekä karkeampi että aidompi, vapaasti ilmaistuna. "Tuhat vuotta on sinulle kuin yksi päivä...", vaikkapa ylistetään. Ortodoksisuudessa luetaan Raamattua myös perinteisen kirjaimellisesti, mutta se on juuri kirjaimellista, eikä "kirjaimellista" (mieleen tulee pesukoneen ohjekirja).

Ihmiselämää kuudentena päivänä
Ympäröivä maailma. Mitä me näemme? Paljon epäjärjestystä ja ilmeistä tuhlausta, paljon traagista epätoivoa ja hyödyttömältä näyttävää kärsimystä. Mutta, onko siinä kaikki? Ei suinkaan. Jos on olemassa 'pahan ongelma', niin on myös 'hyvän ongelma'. Minne katsahdemmekin, emme näe siellä pelkästään sekasortoa vaan myös kauneutta. Lumihiutaleessa ja hyönteisen siivessä me havaitsemme rakennemalleja, jotka ovat niin hienopiirteisiä ja tasapainoisia, ettei mitään inhimillisen tiedon valmistamaa voi verrata siihen.
Meidän ei ole syytä tunteilla näillä asioilla, mutta emme voi jättää niitä havaitsemattakaan. Miten ja miksi nämä mallit ovat ilmantuneet? Jos otan vielä avaamattoman korttipakan, jossa kaikki neljä maata ovat siististi järjestyksessä, ja alan sekoittaa niitä, niin mitä enemmän niitä sekoitan, sitä enemmän alkuperäinen järjestys häviää, ja sijaan tulee sattumanvarainen järjestys. Mutta maailmankaikkeudessa on käynyt juuri päinvastoin. Alkuperäisestä kaaoksesta on ilmaantunut yhä monimutkaisempia ja tarkoituksenmukaisempia malleja, ja näitten mallien joukossa kaikkein monimutkaisin ja tarkoituksenmukaisin on ihminen itse. Miksi korttipakalle tapahtuu juuri päinvastoin kuin maailmankaikkeuden tasolla on tapahtunut? Mikä tai kuka on vastuussa tästä kosmisesta järjestyksestä ja muotoilusta? 
Tällaiset kysymykset eivät ole aiheettomia. Järki itse pakottaa minut etsimään selitystä, missä havaitsenkin järjestystä ja tarkoitusta...
Tämä on ortodoksipiispa Kallistos Waren (s. 1934) aapisopetusta aiheesta. Ei ole syytä tunteilla näillä asioilla. Toisaalta järki lähes pakottaa etsimään selitystä. Kysymistä riittä, piispa kannustaa. Kysymykset ovat olleet ihmisen seurana jo kauan. Olankohautuksella niistä ei pääse.

Ware

Ortodoksinen kirkko on elämänsä aikana kohdannut jo lukuisia maailmankuvia. Kaikkina aikoina usko elänyt. Kaikilla maailmankuvilla on ollut omat etunsa ja haittansa uskon näkökulmasta. Nykyaika ei ole poikkeus.

Raamatun alkusivuilla usko elää muinaisen Lähi-idän maailmankuvan puitteissa. Omine ominaispiirteineen. Maanpiiri ja taivas, ikään kuin kansi päällä. Välillä vesi tihkuu läpi sateena. Vaikkapa Viisauden kirjassa on jo mukana kreikkalaista maailmankuvaa. Usko käytää jo sanoja kosmos ja alkusyy.

300-luvulla Basileios Suuri pohtii maailmaa aikansa huipputieteen löydöksin (olihan hän aikansa parikin "yliopistoa" käynyt). Keskiajan lopussa murtuu taas yksi maailmankuva, halkeamia oli jo ollut kauan. Kuvaan astuu vähitellen menetelmänsä kirkastanut ja alati kirkastava tiede. Myös uusine aatteineen.

Eräs nunna pohti miten vaikkapa jo mainittu Basileios suhtautuisi nykytieteen löydöksiin. Ei pelolla, vaan uteliaalla innolla. Älä pelkää, sanoi itse Kristus. Ilman pelkoa tai hätäilyä, uteliaana ja uskovana, tunteella mieltä etsien, mutta ilman tunteellisuutta.
Kysy sinä eläimiltä, ne kertovat sen sinulle, kysy taivaan linnuilta, ne sen sinulle ilmoittavat. Katso maata, se on valmis opettamaan, meren kalatkin sen sinulle kertovat. Kaikki ne tietävät tämän: Herra itse on kaiken tehnyt... 
Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo hänen teoistaan. Päivä ilmoittaa ne päivälle, yö julistaa yölle. Ei se ole puhetta, ei sanoja, ei ääntä jonka voisi korvin kuulla. Kuitenkin se kaikuu kaikkialla, maanpiirin yli merten ääriin. Hän on tehnyt sinne majan auringolle. Ja aurinko nousee kuin sulhanen hääteltastaan, kuin sankari riemukkaana juoksemaan rataansa. Taivaan äärestä se lähtee ja kaartaa taivaan toiseen ääreen, eikä mikään jää sen paisteelta piiloon.
Aurinkokunnan koon tulisi herättää pelonsekaista kunnioitusta ihmisen hengellisessä tajunnassa. Minkä vuoksi ihmisen tulisi luopua arvokkuudestaan aurinkokunnan äärellä, mieluummin kuin valaan? Jos pelkkä koko todistaa, ettei ihminen ole Jumalan kuva, niin valashan voi ollakin Jumalan kuva... On varsin hyödytöntä inttää, että ihminen on pieni kosmoksen rinnalla, sillä ihminen on aina ollut pieni lähimmän puun rinnalla. 


Blogikirjoituksen taustana on Alussa Jumala loi -alustus Helsingin ortodoksisen seurakunnan ortodoksiakerhossa 8.9.2014.