15. heinäkuuta 2014

Yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen kirkko

Moni vierastaa järjestäytynyttä uskontoa. Ortodoksinen kirkko on kuitenkin kirkkomyönteinen. Kristinusko on sen mukaan luonteeltaan juuri kirkollista.

Ortodoksisuus on kirkollista. Se on osa sen kudosta, juurta jaksain. Harva toki vastustaa järjestäytynyttä terveydenhuoltoa, mutta järjestäytynyt uskonto nähdään jotenkin epäaitona.

Liian vähän sandaaleja ja liian paljon kullattuja kupoleita. Sandaaleja tai muinaisia asuja kaipaavat saavat ajateltavaa erään ortodoksipiispan yksinkertaisesta muistutuksesta.
Vastaako sitten nykypäivän ortodoksinen kirkko sitä mielikuvaa, jonka saamme apostolien aikaisesta seurakunnasta Uuden testamentin ja apostolisten isien kirjoitusten perusteella? Se vastaa sitä yhtä paljon kuin täysi-ikäinen ihminen vastaa hänestä lapsena otettua kuvaa. Varttumisestaan huolimatta kirkko on 20. vuosisadalla olemukseltaan ja hengeltään sama, mikä se on ollut alusta asti.
Georgialainen nunna
©Pravoslavie.ru

"Kristuksen ruumis", oli yksi varhaisin tapa jotenkin kertoa tästä yhteisöstä ja sen (ruumiin)jäsenistä. Vertaus on apostoli Paavalilta. Toki jo Kristus antoi osviittaa vertaukselle. Onhan hän sen "kehon" päänä.

Saattaa kuulostaa ylevältä jos monella on tuttu "laitoskirkko" mielessä. Jo varhaisina vuosisatoina se muistutti aikansa rekisteröityjä yhdistyksiä - ry:iä. Kirkko on kuitenkin paljon enemmän kuin ry, muinoin ja yhä tänään.

Ortodoksinen kirkko on yksi. Onhan sen pää yksi. Nykyään sanottaisiin ehkä pomo. Kristus on kirkon kokoava tekijä. Yksi perinteinen tapa on kuvata Kristus ristille kädet levitettynä. Monesti ne on tulkittu sylinä. Juuri niin, sylinä, joka kokoaa.

Kristus ei pomota. Hän on toki herra. "Sehän minä olen", hän itse sanoi. Pomona hän polvistui ja pesi opetuslastensa likaiset jalat. "Ymmärrättekö te, mitä teille tein? ... Jos nyt minä, teidän herranne ja opettajanne, olen pessyt teidän jalkanne, tulee myös teidän pestä toistenne jalat. Minä annoin teille esimerkin..."
Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin ... Eihän ruumiskaan muodostu yhdestä jäsenestä vaan monista. Vaikka jalka sanoisi: "Koska en ole käsi, en kuulu ruumiiseen", se silti kuuluu ruumiiseen. Ja jos korva sanoisi: "Koska en ole silmä, en kuulu ruumiiseen", se silti kuuluu ruumiiseen. Jos koko ruumis olisi pelkkää silmää, olisiko silloin kuuloa? Tai jos se olisi pelkkää korvaa, olisiko silloin hajuaistia? Jumala on kuitenkin asettanut ruumiiseen kaikki eri jäsenet niin kuin on hyväksi nähnyt. Jos kaikki olisivat yhtä ja samaa jäsentä, olisiko silloin mitään ruumista? Jäseniä on kuitenkin monta, kun taas ruumis on yksi. Ei silmä voi sanoa kädelle: "Minä en tarvitse sinua", eikä liioin pää jaloille: "Minä en tarvitse teitä."
©Pravoslavie.ru

Ortodoksinen kirkko on katolinen. Sana tarkoittaa yhteistä ja yleistä. Se myös sisältää ajatuksen täyteydestä, vastakohtana jotain osittaista. Tämä saattaa kuulostaa aika lailla epämääräiseltä. Katolisuus viittaa suunnilleen samaan kuin sanonnat "täyttä laatua" ja "tasalaatua".

Kirkko on maailmanlaajuinen. Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, tähdensi Paavali aikanaan.

Paavali viittasi aikansa tapoihin lokeroida tai jopa leimata ihmisiä. Nykyaikana on myös muita tapoja lokeroida ja juuri leimata ihmisiä tai peräti kokonaisia kulttuureita. Ehkäpä roolittaa, sanottaisiin nykyään. Nämä roolit ovat pohjimmiltaan kirkolle yhdentekevää.

©Lars Ahlbäck

Tarjolla on kaikkialla maailmanlaajuisesti tasalaatua ja täyttä laatua. Moskovasta, Jerusalemiin ja myös vaikkapa Äänekoskella. Yhtä ja samaa kaikille, vaikkapa oppineille ja oppimattomille. Usko myös koskee koko ihmistä. Usko on toki sydämen asia, mutta myös aivojen ja toki myös vaikkapa varpaiden.

Ehkäpä tässä kohdin on hyvä puhua lyhyesti ortodoksisen kirkon apostolisuudesta. Se viittaa apostoleihin. Tuttuja monelle ovat vaikkapa apostolit Pietari, Paavali ja Johannes.

Sana apostoli tarkoittaa lähetettyä. Kyse on tässä Kristuksen lähettämistä opetuslapsista. Itse kahdestatoista ja myös niistä muista.

Ortodoksinen kirkko on aina halunnut olla perinteinen. Erikoisella tavalla se on sekä ikivanha että ikinuori. Perinne on "kuolleiden elävä usko", eikä "elävien kuollut usko".

Asiaa on hieman vaikea kuvata. "Varttumisestaan huolimatta kirkko on 20. vuosisadalla olemukseltaan ja hengeltään sama, mikä se on ollut alusta asti...", kuvaa asianlaitaa hyvin. Apostolit ja lukuisat sukupolvet toistensa jälkeen ovat yhteydessä toisiinsa.

On syytä muistuttaa, ettei apostolisuus ole peruuttamista. Ikään kuin ortodoksinen kirkko kävelisi selkäpuoli kohti tulevaisuutta. Itse asiassa kirkko kulkee nimenomaan alati lähetettynä kasvot menosuntaan. "Maailmalla" on välillä suunta ties mikä.

Pyhyys? Unohtuiko papilta ehkä? Ei unohtunut. Ajateltavaa saa erästä läntisestä keskiaikaisesta kertomuksesta. Eräs aikoi kristityksi. Hänen ystävänsä ihmetteli asiaa, suuresti päivitteli. Mies oli menossa Roomaan. Palattuaan Roomasta aikomus tulla kristityksi oli yhä vallalla. Ystävä ihmetteli yhä ja päätti tarkistaa oliko liittyjä järjissään. "Etkö nähnyt kaikkea alhaista Roomassa?" Mies vastasi myöntävästi. "Näin mitä suurinta alhaisuutta. Kaikki oli kaupan. Tavara, naiset, miehet ja jopa nuorukaiset. Kirkon virkoja lunastettiin. Ei ollut rajaa iljetykselle."

Ystävä oli täysin ymmällään. Yhä kristityksi? "Kyllä. Jos kirkko pysyy pystyssä kaiken näkemästäni huolimatta, se on totisesti Pyhän Hengen pystyssä pitämä."

©Pravoslavie.ru


1. heinäkuuta 2014

Kristinoppileirin aatoksia

Kesä on leirien aikaa. Ortodoksisissa seurakunnissa ne ovat usein kristinoppileirejä - eräänlaisia ortodoksisia rippileirejä.

Kuvin ja lyhyillä kirjoituksilla olisi tarkoitus kertoa leirielämästä papin näkökulmasta. Jakaa ne aatokset jotka "pinnan alla" ovat. Ajatukset liittyvät usein nuorille annettuun opetukseen.

Itse nuorille annettu opetus pysyy aapisasioissa. Oppiminen on aika lailla kokonaisvaltaista. Mitä et osaa lapselle selittää, et itsekään ymmärrä...

Tähtikirkas yö -maalaus
Vincent van Gogh (k. 1890)
©Wikipedia

Tähdet taivaalla. Kaupungissa niitä ei aina edes näe. Ne ikään kuin jotenkin jopa unohtuvat. Mainokset ja muu meno vangitsee katseen. Älypuhelimeen menee ehkä lähes kaikki huomio. Tähtitaivaan alla tai pilkkopimeällä metsäpolulla voi ehkä hetkellisesti aavistaa miksi filosofian ja ihmisajattelun ajatellaan alkaneen hämmästelystä ja ihmettelystä.

Ei se sen kummallisempaa ollut antiikin kreikkalaisille filosofeille tai idän viisaille. Eräskin Mooses poikkesi paimentaessaan hämmästelemään yhtä pensasta (2. Moos. 3).

Ihmettelevä ihminen on katoavaa sorttia, lumoushan murtuu ja haihtuu. Moni suhtautuu uskon (ja ihmisyyden) kutsuun samoin kuin tullessa ulos elokuvateatterista "todelliseen" maailmaan. Ihminen havahtuu hereille ja jättää "keksityn" maailman taakseen. Kerrotaan peräti, että olisi kyseessä tauti - hyvin tarttuvaa laatua. Eränlainen mielitauti, häikkä "ohjelmistossa". Ja maalattiinhan Tähtikirkas yö -maalaus hulluuden rajamailla...

Tule ihmiseksi. Tämä on monesti pieni alku, myös seurakunnan leirillä. Luostarissa se voi tarkoittaa tulokkaalle Valitut palat -kirjasen tai David Copperfield -kirjan lukemista. Nuorten leirillä se voi olla jumalanpalvelus, nuotioleikit tai älypuhelimen hetkellinen unohtaminen. Toivottavasti se ei löydy itsetuhoisella tiellä. "I hurt myself today, To see if I still feel...", kertoo eräs laulu.

Leiriohjelma...
©Lars Ahlbäck

"Eikö riitä, että näkee puutarhan kauneuden; täytyykö lisäksi uskoa, että sen pohjalla on vielä keijukaisiakin?" Hauska ja iskevä lausahdus, Linnunradan käsikirja liftareille -kirjastaan tutulta Douglas Adamsilta (k. 2001).

Joulupukki, keijukaiset ja vaikkapa lentävä spagettihirviö (tai toisinaan teekannu) ovat samalla viivalla Jumalan kanssa. Käsitys on yllättävän yleinen. Nuorten kohdalla se on usein jo juurtunut luulo (tajuamatta vaikkapa sen kytköstä ajatteluun perususkomuksista). Ei kuitenkaan juurtunut paatumuksen syvyyteen. Monen aikuisen kohdalla ollaan jo ihmeen tarpeessa. Halkeama kuitenkin jo riittää ja ihmeellistä kyllä rakoilua tapahtuu.

Jaahas, vai että puutarhan keijukaiset. Kyse kun on kuitenkin koko ajan ollut puutarhurista.

Elämä
©Photos.com

Maan tomu. Tämä on Raamatun karu kuvaus ihmisestä. Yksi ensimmäisistä kuvauksista hänestä. Ihmistä tomuna ei tarvitse nähdä, eikä ole aina nähtykään, vain alentavana asiana. Se tarkoittaa myös yhteenkuuluvuutta kaiken muun elämän ja luodun kanssa. Eläinten ja muun elämän, ja tietenkin kaikenlaisen "tomun" kanssa.

Ihminen ei kuitenkaan ole yksin tomua. Hän ei myöskään elä yksin tomusta tai kuten usein perinteisemmin sanotaan yksin leivästä. Leirillä tästä kertominen tapahtuu kokonaisvaltaisesti. Ei siis vain oppitunneilla, vaan kaikkialla.

Kyse on ihmisen järjen, uteliaisuuden, luovuuden, valinnanvapauden ja kyvyn välittää ja rakastaa esiintuomista. Näistäkin ihminen "elää". Ortodoksinen kirkko menee kuitenkin vielä pidemmälle, kun se kertoo meille ihmisen olevan capax Dei - jumalkykyinen. Ja hänen olevan juuri inhimillisin Jumalan lähellä.

Etiikka-oppitunnilta...
©Lars Ahlbäck

Paatumus on vanhahtava sana. Turtumus on toinen. Sanat ovat tuttuja Raamatusta. Ihminen ei päästä lähelle tai toisaalta hänellä voi olla sydän ja suu "kaukana" toisistaan. Välittömyyttä on monesti juuri se että sydän ja suu ovat lähellä" toisiaan. Moni on jopa tottunut elämään sydän ja suu kaukana toisistaan. Oma minän peittyessä "julkisivujen" alle.

Monesti "esteenä" on vaikkapa rooli. Tavatonta ei ole myöskään ennakkoluulo. Nuorten kohdalla nämä eivät ole tyystin tuntemattomia. Aikuisille välillä lähes pysyviä. Pahoittelen lainausmerkkien määrää. Opetustilanteessa ja vaikkapa opetuspuheessa apuna on elävä tilanne. Helpompi pohtia asiaa. Nuoret ymmärtävät, ainakin parin esimerkin jälkeen.

Ortodoksisen kirkon elämä on paljolti odotuksen iloa ja ilon odotusta. Kaikupohja on ihmisessä, jokaisessa ja poikkeuksetta. Välillä tarvitaan lähes ihme. Toisinaan kuori ei ole paksu. Usko on tie.

Etsintää, kaipausta...