15. syyskuuta 2014

Jumala on poissa

"Monta vuotta sitten tuli minua tapaamaan eräs mies. Hän pyysi minua näyttämään hänelle Jumalan. Sanoin hänelle, että en voi..."

Huutoa tyhjälle taivaalle. Ihminen etsii kaikkialta, eikä löydä etsimäänsä. Kokemus Jumalan poissaolosta on monelle piinallisen todellinen.

Metropoliitta Antoni Bloom (k. 2013) aloitti Rukouskoulu-kirjaansa (1976) Jumala on poissa -nimisellä luvulla. Luulen monen saavan ajateltavaa, mahdollisesti jopa lohtua ja uutta intoa hänen opastuksestaan.
Itsekin vasta-alkajana otaksun, että tekin olette vasta-alkajia. Aloitamme siis yhdessä. En puhu niille, jotka tavoittelevat mystista rukousta tai korkeimpia täydellisyyden asteita, sillä ne asiat opettavat itse itsensä...
Next to Nothingness

Jumala kohdataan. Tämä ei tapahdu tilauksesta. Kaikenlaisilla tekniikoilla voidaan kylläkin vaipua ties mihin olotilaan. Ihminen saattaa asettaa eteensä mielikuvituksessaan jumalan. Eihän näin voi myöskään tehdä toisen ihmisen kanssa. Suhde on molemminpuolinen ja sitä se on myös suhteessa Jumalaan.
Me valitamme sitä, että Jumala ei ilmaise itseään meille niinä muutamana minuuttina, jotka hänelle varaamme, mutta mitä sanomme niistä kahdestakymmenestäkolmesta ja puolesta tunnista, jolloin Jumala on saattanut kolkuttaa ovellemme, mutta olemme vastanneet: "Olen varattu, valitan!"
Jokin aika sitten tehtiin koe. Kyse oli "kypärästä" ja tarkoitus oli selvittää ohimolohkojen toimintaa aivoissa. Ikään kuin tuottaa jumalkokemus "kutittamalla" isoaivojen osaa. Tulokset olivat moninaisia. Läsnäolon kokemuksia, toisilla lievää pahoinvointia ja kolmansilla ei oikein mitään.

Koe on yksi esimerkki eriskummallisesta asenteesta. Monesti puijaukseen riittää jo näennäisen tieteelliset härpäkkeet. Jumala on vain liikettä aivoissa. Päässä koko homma ja sekin viiraa reippaasti, kypärällä tai ilman. Ei Jumala ole olemassa "ihan oikeasti".

Ihminen etsii. Etsintä ja uteliaisuus on aitoa ihmisyyttä. Mainittu "kypärä" on sekin tätä, vaikkakin vääristä syistä ja väärällä tavalla. Jumala ei taatusti löydy tällä asenteella, kypärän kera tai ilman. Luulisin metropoliitta Antonin arvioivan asian näin. Vasta-alkajuus on jotain aivan muuta.

Monasti ihminen ei tarjoaa itseään Jumalalle. Ehkä jotain roolia tai nurkkaa elämässään. Toisinaan ei edes kaivata Jumalaa, vaan jotain Jumalalta. Metropoliitta Antoni muistutti, että nöyryyttä suhteen alussa on vain olla. Olla vaatimatta ja odottaa Jumalaa itseään.

Metropoliitta Antoni
©Pravmir.ru

Eräs mies lähestyi metropoliitta Antonia ja pyysi tätä näyttämään Jumalan. Tätä piispa ei voinut tehdä. Keskustelun aikana metropoliitta Antoni kysyi mieheltä häntä evankeliumeissa liikuttanutta kohtaa.
- Kyllä, Johanneksen kahdeksannessa luvussa, se kappale, joka puhuu avionrikoksesta kiinni joutuneesta naisesta. 
- Hyvä. Tämä on yksi kauneimpia ja liikuttavimpia kohtia. Istuhan nyt ja mieti, kenen paikalle asettaisit itsesi tässä kuvatussa kohtauksessa. Oletko Herra tai edes joku hänen puolellaan, täynnä armoa, ymmärtämystä ja uskoa tätä naista kohtaan, joka saattaisi katua ja josta saattaisi tulla uusi ihminen? Oletko tuo avionrikoksesta kiinni joutunut nainen? Vai oletko yksi noista vanhemmista miehistä, jotka kävelevät pois, koska ovat tietoisia omasta syntisyydestään, vai joku nuoremmista, jotka jäävät odottamaan?
- Ei, minusta tuntuu, että olen se ainoa juutalainen, joka ei olisi kävellyt ulos vaan olisi kivittänyt naisen.
- Kiitä sitten Jumalaa, että hän ei salli sinun kohdata häntä kasvoista kasvoihin.
Kristuksen ikoni tekeillä
©Antti Narmala

Rukous ja elämä kuuluvat yhteen. Jumalan puoleen voi kääntyä milloin vain. Hän kaipaa ihmistä, ei siksi että tämä on hyvä, vaan koska Jumala on hyvä.

Ihminen ei kuitenkaan voi vaatia tai tilata Jumalan läsnäoloa. Ei se ole kohtaamista, eikä se ole suhde. Liian usein ihminen haluaa jotain Jumalalta, eikä Jumalaa itseään. Monesti alku on se, että ihminen yksinkertaisesti saa olla. Se riittää sillä kertaa. Itse apostoli Pietari lankesi aikoinaan maahan ja sanoi: "Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies."

Rukousta edeltää elämä ja sitä seuraa elämä. Jumalan kohtaaminen on aina tuomio, muistuttaa metropoliitta Antoni. Elämä ennen kohtaamista ja sen jälkeen on tuomion alla.

Tuomio on painava sana, äärimmäisen raskas. Moni kaipaa Jumalalta muuta. Armoa, lohtua ja uskon sarastusta sielun syvyyksissä. Tuomio on osoitus kaiken tämän aitoudesta. Epäjumalat tarjoavat helpon ja orjuuttavan tyydytyksen.

Pietari
©Wikipedia
Rukous merkitsee kohtaamista. Se on syvä suhde. Meitä enempää kuin Jumalakaan ei voi pakottaa tähän suhteeseen...
Tavallisesti yrittäessämme olla voimakkaita me estämme Jumalaa ilmaisemasta meissä voimansa. Muistat varmaan, miten sinua opetettiin kirjoittamaan ollessasi pieni. Äitisi pani kynän käteesi, otti kätesi omaansa ja alkoi liikuttaa sitä. Kun et ollenkaan tiennyt, mitä hän tarkoitii, annoit kätesi olla vapaasti hänen kädessään... Jumalan voima ilmenee heikkoudessa. Tai ajatelkaamme purjetta. Tuuli voi tarttua purjeeseen, ja sitä voidaan käyttää liikuttamaan venettä vain siksi, että se on niin ohut ja hento.


Blogikirjoitus on osa kirjoitusten sarjaa Rukouskoulu-kirjasta. Metropoliitta Antonin elämään voi tutustua lyhyesti täällä.


9. syyskuuta 2014

Alussa Jumala loi

Maa ja ilma. Tuttavallisemmin maailma, suomeksi ilmaistuna. Kaikkinensa maailma jaksaa ihmistä hämmästyttää ja myös hämmentää. Tomua vain ja silti tarua ihmeellisempää.

Alussa Jumala loi... Raamatun ensisanat kaikuvat mahtavina. Ne vievät aapisasioihin ortodoksisen kirkon opetuksessa maailmankaikkeudesta. Tarkoitus olisi osaa niitä lyhyesti esitellä. Ehkä vähän myös pohtia aiheen liepeillä.

Ihminen saattaa unohtaa olevansa itse osa maailmankaikkeutta. Toki maailmaa voi "pilkkoa" ja tutkia. Ikään kuin perata sitä sieltä täältä. Ihminen itse kuitenkin on ja pysyy kaikkeuden osana. "Täällä olon" voi ilmaista modernin filosofian käsittein, mutta muunlaisetkin käyvät. Vaikkapa pilakuvalla.

©Selcukerdem.com

Ortodoksinen kirkko opettaa, että maailmankaikkeus kaikkinensa on luotua. Se on saatettu "olemattomuudesta olemiseen", kuten ortodoksinen jumalanpalvelusteksti asian ilmaisee.

Äärimmäisyys on syytä ottaa tosissaan. Tätä tavoittaa teologinen ilmaisu creatio ex nihilo - luotu tyhjästä. Esiintyy välillä erikoinen ajatus, että Jumala asuu jossakin ulkoavaruudessa ja sieltä loi maapallon. Tai sitten parrakkaana heppuna istuu jossain avaruuden "reunalla".

Ikivanha on kylläkin kokemus siitä, että maailmankaikkeus - tai luomakunta - kielii Luojastaan. Kokemus on varmaankin aika lailla yleisinhimillinen. Osviittaa siihen antaa vaikkapa kauneus ja hauraus. Ei kuitenkaan jo mainittu parta.

Liian tunteelliseksi ei kuitenkaan ortodoksinen kirkko ryhdy. Paatumus on sitten toinen ääripää. Tietynlaista sokeutta järjen pakottaessa etsimään selitystä, missä havaitseekin järjestystä ja mieltä. Jumala ei kuitenkaan ole ihmisajatuksen ja -tiedon "tyhjien aukkojen jumala". Tämä epäjumala pakenee ihmistiedon kehityksen edetessä, vaikkapa jonkin taivaankappaleen taakse. Vain parta ehkä näkyy.

Varhainen kristillinen opettaja käytti vertausta omenasta kuvaillessaan asianlaitaa. Tai edes yritti kuvata opetuksen äärimmäisyyttä. Jumala on Luojana vailla vertaistaan. Ihminen on kuin siemen omenan sisällä. Kuoren ja kaiken muun takana, tiiviisti maailmassa. Omena on Jumalan kämmenellä.

Maan nousu sen kuussa
©Wikipedia

Jumalan kämmen, saattaa kuulostaa hieman lapselliselta. Paljon on tällaisia "karkeita" ilmaisuja, ihan raamatullisia. Venäläinen ortodoksiteologi Vladimir Losski (k. 1958) muistutti, että "ylevämpiä" sanoja on toki myös, vaikkapa yliolevainen tai actus purus. Juuri karkeat sanat ovat silti usein parempia, sillä niiden kanssa ei ole vaaraa tulla otetuksi liian kirjaimellisesti. Ne eivät käsitteinä helposti muodostu epäjumaliksi.

Pienenä sivuhuomatuksena on ehkä käsiteltävä kahta kiistakysymystä. Nuoren maan kreationismia ja älykästä suunnittelua. Molempiin ortodoksinen kirkko suhtautuu varauksellisesti. Ensiksi mainittuun selkeän torjuvasti. Jälkimmäinen saa joskus varovaista ymmärrystä osakseen. Molempia vaivaa usein se että ne ovat aikamoinen sekamelska ja näennäisitieteellistä jankuttamista. Molemmat aatteet ovat lähes epäjumalia kannattajilleen.

Ortodoksisen kirkon opetus sen sijaan on sekä karkeampi että aidompi, vapaasti ilmaistuna. "Tuhat vuotta on sinulle kuin yksi päivä...", vaikkapa ylistetään. Ortodoksisuudessa luetaan Raamattua myös perinteisen kirjaimellisesti, mutta se on juuri kirjaimellista, eikä "kirjaimellista" (mieleen tulee pesukoneen ohjekirja).

Ihmiselämää kuudentena päivänä
Ympäröivä maailma. Mitä me näemme? Paljon epäjärjestystä ja ilmeistä tuhlausta, paljon traagista epätoivoa ja hyödyttömältä näyttävää kärsimystä. Mutta, onko siinä kaikki? Ei suinkaan. Jos on olemassa 'pahan ongelma', niin on myös 'hyvän ongelma'. Minne katsahdemmekin, emme näe siellä pelkästään sekasortoa vaan myös kauneutta. Lumihiutaleessa ja hyönteisen siivessä me havaitsemme rakennemalleja, jotka ovat niin hienopiirteisiä ja tasapainoisia, ettei mitään inhimillisen tiedon valmistamaa voi verrata siihen.
Meidän ei ole syytä tunteilla näillä asioilla, mutta emme voi jättää niitä havaitsemattakaan. Miten ja miksi nämä mallit ovat ilmantuneet? Jos otan vielä avaamattoman korttipakan, jossa kaikki neljä maata ovat siististi järjestyksessä, ja alan sekoittaa niitä, niin mitä enemmän niitä sekoitan, sitä enemmän alkuperäinen järjestys häviää, ja sijaan tulee sattumanvarainen järjestys. Mutta maailmankaikkeudessa on käynyt juuri päinvastoin. Alkuperäisestä kaaoksesta on ilmaantunut yhä monimutkaisempia ja tarkoituksenmukaisempia malleja, ja näitten mallien joukossa kaikkein monimutkaisin ja tarkoituksenmukaisin on ihminen itse. Miksi korttipakalle tapahtuu juuri päinvastoin kuin maailmankaikkeuden tasolla on tapahtunut? Mikä tai kuka on vastuussa tästä kosmisesta järjestyksestä ja muotoilusta? 
Tällaiset kysymykset eivät ole aiheettomia. Järki itse pakottaa minut etsimään selitystä, missä havaitsenkin järjestystä ja tarkoitusta...
Tämä on ortodoksipiispa Kallistos Waren (s. 1934) aapisopetusta aiheesta. Ei ole syytä tunteilla näillä asioilla. Toisaalta järki lähes pakottaa etsimään selitystä. Kysymistä riittä, piispa kannustaa. Kysymykset ovat olleet ihmisen seurana jo kauan. Olankohautuksella niistä ei pääse.

Ware

Ortodoksinen kirkko on elämänsä aikana kohdannut jo lukuisia maailmankuvia. Kaikkina aikoina usko elänyt. Kaikilla maailmankuvilla on ollut omat etunsa ja haittansa uskon näkökulmasta. Nykyaika ei ole poikkeus.

Raamatun alkusivuilla usko elää muinaisen Lähi-idän maailmankuvan puitteissa. Omine ominaispiirteineen. Maanpiiri ja taivas, ikään kuin kansi päällä. Välillä vesi tihkuu läpi sateena. Vaikkapa Viisauden kirjassa on jo mukana kreikkalaista maailmankuvaa. Usko käytää jo sanoja kosmos ja alkusyy.

300-luvulla Basileios Suuri pohtii maailmaa aikansa huipputieteen löydöksin (olihan hän aikansa parikin "yliopistoa" käynyt). Keskiajan lopussa murtuu taas yksi maailmankuva, halkeamia oli jo ollut kauan. Kuvaan astuu vähitellen menetelmänsä kirkastanut ja alati kirkastava tiede. Myös uusine aatteineen.

Eräs nunna pohti miten vaikkapa jo mainittu Basileios suhtautuisi nykytieteen löydöksiin. Ei pelolla, vaan uteliaalla innolla. Älä pelkää, sanoi itse Kristus. Ilman pelkoa tai hätäilyä, uteliaana ja uskovana, tunteella mieltä etsien, mutta ilman tunteellisuutta.
Kysy sinä eläimiltä, ne kertovat sen sinulle, kysy taivaan linnuilta, ne sen sinulle ilmoittavat. Katso maata, se on valmis opettamaan, meren kalatkin sen sinulle kertovat. Kaikki ne tietävät tämän: Herra itse on kaiken tehnyt... 
Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo hänen teoistaan. Päivä ilmoittaa ne päivälle, yö julistaa yölle. Ei se ole puhetta, ei sanoja, ei ääntä jonka voisi korvin kuulla. Kuitenkin se kaikuu kaikkialla, maanpiirin yli merten ääriin. Hän on tehnyt sinne majan auringolle. Ja aurinko nousee kuin sulhanen hääteltastaan, kuin sankari riemukkaana juoksemaan rataansa. Taivaan äärestä se lähtee ja kaartaa taivaan toiseen ääreen, eikä mikään jää sen paisteelta piiloon.
Aurinkokunnan koon tulisi herättää pelonsekaista kunnioitusta ihmisen hengellisessä tajunnassa. Minkä vuoksi ihmisen tulisi luopua arvokkuudestaan aurinkokunnan äärellä, mieluummin kuin valaan? Jos pelkkä koko todistaa, ettei ihminen ole Jumalan kuva, niin valashan voi ollakin Jumalan kuva... On varsin hyödytöntä inttää, että ihminen on pieni kosmoksen rinnalla, sillä ihminen on aina ollut pieni lähimmän puun rinnalla. 


Blogikirjoituksen taustana on Alussa Jumala loi -alustus Helsingin ortodoksisen seurakunnan ortodoksiakerhossa 8.9.2014.


1. syyskuuta 2014

Yleishengellisyys

Olen avoin, kaikki uskonnot kiinnostavat minua. Kukin tulee uskollaan autuaaksi. En usko niin kuin kirkko opettaa. Uskoni ei tarvitse kirkkoa. Olen etsijä, en halua sitoutua...

Etsintä. Ihailtava piirre. Avoimuus on sitä myös. Uteliaisuuskin pitää virkeänä.

Liika on kuitenkin liikaa. Ainakin yksipuolisuus. Sana kyllä saa syvyytensä sanasta ei. Eksyneenä metsässä taitaa suunnan otto ja siinä pysyminen olla parasta. Sinne tänne pyöriminen takuulla pitää eksyneenä. Ota silmä käteen voi joskus sanoa avaimia etsivälle.

Kirjailija C. S. Lewis (k. 1964) kuvasi kerran sitoutumista tiettyyn kirkkoon tai yhteisöön seuraavasti. Etsijä on yhä ikään kuin talon eteisessä. Jo talossa, mutta silti eteisessä. Eteinen ei sinänsä ole ongelma. Tätä kauttahan kuljetaan taloon. Toki saattahan sitä joku vaikkapa ikkunasta tai savupiipusta tulla taloon. Ne ovat kuitenkin poikkeuksia vaikka elämässä niitäkin on.

Eteinen muodostuu ongelmaksi jos ihminen aikoo jäädä asumaan sinne. Lewisin vertauksessa talon eri huoneet ovat kirkkoja ja kristillisiä yhteisöjä. Lewisin mukaan eteiseen ei voi jäädä asumaan.

Harva varmaankaan asuu tai elää eteisessä. Jokunen saattaa kylläkin yöllisten rientojen jälkeen sammua sinne.

©Lars Ahlbäck

Yksi tapa jolla muinoin kuvattiin Jumalan ja ihmisen suhdetta oli juuri suhde. Ihan parisuhde. Jumalan kerrotaan olevan mustasukkainen, kiivaastikin. Hoosean-kirja Vanhassa testamentissa kuvaa välejä juuri avioliiton avulla. Hoosea (700-luku e. Kr.) menee naimisiin uskottoman naisen kanssa. Piikki on selvä. Kansa on luopumuksen vietävänä. Liitto Jumalan kanssa on huorattu epäjumalanpalvelukselle. Jumala on silti uskollinen uskottomalle kansalleen.
Huoruus ja viini vievät kansalta järjen. He kysyvät neuvoa pyhiltä puiltaan, arvat antavat heille vastauksia. Huoruuden henki eksyttää heidät, he kääntyvät uskottomina pois Jumalansa luota. Vuorten huipuilla he uhraavat, polttavat suitsuketta kukkuloilla tammen, poppelin ja rautatammen alla.
Raamatun tyyli on raju. Ei voi ainakaan sanoa ilmaisua "sokeroiduksi". Tarkoitus ei ole nyt harrastaa raamatunselitystä. Tarkoitus on vain kiinnittää huomiota siihen, että Olen avoin, kaikki uskonnot kiinnostavat minua -lausahdus voidaan arvioida myös tästä näkökulmasta.

Harva vaimo olisi mielissään, jos aviomies kertoisi olevansa avoin ja että kaikki naiset kiinnostavat. Syyksi ehkä kerrottaisiin, että mies on etsijä eikä halua sitoutua. Ehkä ei edes olla avioliitossa, vaan alati eipäs-juupas -tilanteessa. Vaikeasti selitettävässä parisuhteessa, taitaa joskus olla arvio. Mies silti haluaisi, että nainen olisi saatavilla. Saattaahan mies joskus tarvita jotakin, pientä tai suurta.

Vertaus ehkä on vähän hassu. Ei ehkä kannata tarttua liiaksi yksityiskohtiin. Toivottavasti sen sanoma on selvä ja antaa ajateltavaa.

Profeetta Hosea
1300-luvun seinämaalaus

Ihminen on nykyään syystäkin epäluuloinen vallan edessä. Sana auktoriteetti ei ole kovin kaunis. Viime vuosisata kauheuksineen on syystäkin tehnyt monet epäluuloisiksi. Aatteenpalo poltti liian helposti muut. Puhe totuudesta saa monet varovaiseksi. Liian usein "totuus" oli räikeää vallankäyttöä.

Esiintyy myös "laiskuutta". Saatetaan hieman tahmeasti ja myös vähän periksi antaneena kohauttaa olkapäitään. Mitä on totuus? Taisi eräs ihminen itse Kristuksen edessä huokailla.

Harva on myöskään kovin innoissaan uskonopista. Uskon aapisasioista. A, b, c... ja niin edellen, aina ö:hön saakkaa. Jokunen on toki innoissaan a:sta ja b:stä ja jaksaa ehkä jonnekin g:n kohdille. Sen jälkeen kuitenkin omaksutaan hälläväliä -asenne. Ihan syystäkin muistutetaan, ettei vaikkapa seksuaalietiikka kuulu a:n, b:n tai edes g:n kohdille. S:ään ehkäpä. Aapiseen se kuitenkin kuuluu.

Toki onhan jokunen, joka ei näe a:ta a:na tai s:ää s:nä. Niitäkin on, jotka aloittavat ö:stä ja julistavat sen a:ksi. Jokunen harhailee kokonaan ilman aakkosia ja oppimatta aapisasioita. Joskus jopa nokka pystyssä.

Farkkumainos

Uskon, lausutaan uskontunnustuksessa. Aamen, sanotaan vielä päätteeksi. Aamenella allekirjoitetaan lausuttu, erään kirkkoisän opetuksen mukaan. Itse kukin myös tietää, että jos kääntyy johonkin suuntaan, kääntää samalla selkänsä muualle.

Usko on tie, kerrotaan usein. Se ilmenee kauniisti jumalanpalveluksissa muun muassa seisomisena. Kyse ei ole nojatuolimatkasta ja "yleisönä" olemisesta. Toki levähtää saa. Lepäämistä ei kuitenkaan ole haahuilu muualla. Kahdelle jakkaralle istahtaja päätyy lattialle.

Haahuilussa on pidemmän päälle kyse päättämättömyydestä. Se voi jopa olla ylpeyttä. Minähän yksin päätän nämä asiat. Toki jokunen huomauttaa ylemmyydentuntoisesti kuinka syntistä ja vaikkapa juoruilevaa porukkaa kirkossa on. Ei kukaan tätä kiellä. Älä tuomitse, taisi joku sanoa, tai mittaa itseäsi samalla mitalla.

On kyse itsensä antamisesta. Etsimisestä ja myös löytämisestä. Ota kiinni liepeestä ja hän käntyy puoleesi ja halaa sinua.
Sinun haltuusi, ihmisiä rakastava Herra, me annamme koko elämämme ja kaiken toivomme... (Ortodoksisesta liturgiasta)
©Pravmir.ru