15. joulukuuta 2015

Erakkomajoista kuntosaleille

Jooga on jo ilmiö. Sitä on kaikkialla. Se on jo osa arkea monen elämässä, vauvasta vaariin. Voisi sanoa sen valloittaneen maailman.

Jooga on yleismaailmallinen hyvinvoinnin ja henkisen kehityksen menetelmä muinaisesta Intiasta. Se sopii kaikille ihmisille maailmankatsomukseen ja sukupuoleen katsomatta.

Tämä on monen käsitys joogasta. Heille riittää tämä mielikuva ja joogan tuottava hyvä olo. Tätä käsitystä voidaan kutsua joogamyytiksi. Jooga on kuitenkin paljon monimutkaisempi ilmiö.

Tutkija Matti Rautaniemen (s. 1981) Erakkomajoista kuntosaleille - miten jooga valloitti maailman -kirja (2015) esittelee joogan taustoja. Joogaan ovat vaikuttaneet lukuisat uskonnolliset, mutta myös yhteiskunnalliset, poliittiset ja taloudelliset seikat.

Rautaniemi
©Netta Kervinen

Käytännössä kaikki nykyisin harjoitetut joogat ovat syntyjään parin sadan vuoden takaa. Juuret ovat toki muinaisuudessa. Viitteitä joogasta esiintyy lähes neljän tuhannen vuoden takaa.

Joogalla on erityisesti hindulaiset juuret. Jo itse sana jooga on Intian muinaisesta pyhästä kielestä sanskritista. Moni on myös kuullut esimerkiksi mantrasta, karmasta tai vaikkapa chakrasta.

Alkujaan joogan pyrkimys oli aistien ja mielen hallinta. Päämääränä oli irti pääseminen jälleensyntymisen kiertokulusta. Harjoituksina oli esimerkiksi itsekuri, pidättyväisyys, keskittyminen, puhdistautuminen, paastoaminen ja valvominen.

Jooga ja Intian uskonnollisuus on hyvin rikas. Kerrostumia on lukuisia. Pääuomia ja sivupolkuja. On jopa ollut aseistautuneiden sotajoogien armeijoja.

Blavatsky
©Wikipedia

Modernin joogan synty liittyy 1800-luvun Intiaan siirtomaana ja sen kansallismielisten pyrkimyksiin joogalla ja muulla kansallistunnetta kohottavalla koota maa. Tällöin luotiin perusta nykyjoogalle.

Jooga syntyi siis ikään kuin uudelleen 1800-luvulla. Se nousi unholasta. Ajan ajatus oli se, että keho on kansan - tai jopa rodun - terveyden mittari. Tämä oli muun muassa sosiaalidarwinismin ja kansallisaatteen nousun syytä.

Tämän yhteydessä uudelleen tulkittiin asentoihin ja liikkeisiin keskittyvää joogaa. Aikaisemmin se oli ollut hyvinkin toisenlaista - pyrkimys jopa tuskallisesti ottaa valtaansa keho. Nyt kyse oli yrityksesta luoda intialainen liikuntamuoto. Tavoitteena oli muun muassa olla länsimaisia vaihtoehtoja etevämpi liikunnallinen harjoitus.

Liikunnallisen joogan kehitys jatkoi koko ajan muuttumistaan. Oma lukunsa on viime aikoina länsimaissa muovautunut kaupallinen ja jopa itsekeskeisen itsensä kehittämiseen keskittyvä joogailu.

Aikoinaan hieman keinotekoisesti joogaa kehitettiin liikunnallisemmaksi ja jopa akrobaattisempaan suuntaan. Ihmisten kiinnostus piti saada, tavalla tai toisella. Vaikkapa monelle tutut aurinkotervehdykset ovatkin sitten vasta 1940-lukua tuotos.

Joogamainos
©Upper Limits

Joogan kehityksessä tietyllä mystiikalla on oma paikkansa. Erityisesti länsimaisella vaihtehtouskonnollisuudella. Itämainen hengellisyys on yksi sen perusosista.

Jooga sopi hyvin ei-opilliseen yksilölliseen hengellisyyteen. Salatieteet - jossain tieteen ja mystiikan rajamailla - olivat myös kovassa nousussa viime vuosisatoina.

Suurin yksittäinen vaikuttaja modernin joogan historiassa on Helena Petrovna Blavatskyn (k. 1891) perustamalla Teosofisella Seuralla. Se loi perustan länsimaiselle joogan harjoittamiselle. Blavatsky kutsui joogaa "käytännölliseksi okkultismiksi". Teosofian suosio noin sata vuotta sitten kulttuuriväen piirissä teki joogasta laajasti tunnetun. Sanat karma, ja meditaatio ja monet muut muuttuivat monelle tutuiksi.

1900-luvun puolivälissä oma uomansa on psykedeelinen liikehdintä. Tavalla tai toisella piti päästä arjen toiselle puolelle. Huumeet, vaikkapa LSD ja meskaliini, olivat yksi tie. Yhden mahdollisuuden tarjosi juuri jooga, joko ilman tai huumeiden kera. 1960-luvulla oli yli neljä miljoonaa LSD:n käyttäjää. Jooga oli monelle yksi tekniikka tajunnan syvyyksiin.

Idän lumo tavoitti kasvavan tiedonvälityksen myötä miljoonia. Kirjailijat, rokkarit ja muut tähdet takasivat näkyvyyttä uudelle henkisyydelle.

Oma lukunsa oli gurut. Osa heistä eivät olleet kovin yleviä. Esiintyi lahkolaisuutta ja kulttien aivopesua. Osittain nykyajan New Age -liikkeen korostama yksilöllinen henkisyys on osittain vastaveto juuri tälle guru-palvonnalle.

Jooga muuttui vähitellen osaksi sitä kirjoa hengellisiä tuotteita, joita ovat oma-apu oppaat, kaikenlaiset terapiat, monet luontaishoidot ja vaikkapa käsite mindfulness.

Hengellisyys on nyt myös kulutushyödyke ja osa kuluttamisen kulttuuria.

Luostari Athosvuorella
©Неофит

Ortodoksinen kirkko suhtautuu varauksellisesti joogaan, erityisesti hengellisenä harjoituksena.

Yksi syy on varmaankin sen tausta. Joogan juuret ovat ei-kristilliset. Toki hyvin liikunnallinen jooga on vain etäisesti kiinni joogan syvissä juurissa. Pohjimmiltaan on kuitenkin kyse harjoituksista, jotka ovat vieraita ortodoksiselle kirkolle.

Joogan juuret muinaisuudessa ovat vankan uskonnolliset. Tämä on hyvä tehdä selväksi. Uskonnollisuutta, hengellisyyttä tai ainakin jonkinlaista henkistä kurottautumista "ylös" (tai vaikkapa alas, sisälle tai syvälle) esiintyy yhä runsaasti, olkoon jokin jooga aika lailla vain kehonhuoltoon keskittyvää.

Voi verrata joogaa pyhiinvaellukseen (kuten Rautaniemi tekee oivallisesti). Vaellus on hyvin kehollinen, muttei vain kehollinen. Kyse ei ole vain patikoinnista, vaan sen erottaa siitä juuri merkitys. Lähtö, matka ja päämäärä antaa merkityksen.

Jo nimen joogan liittäminen johonkin harjoituksen, vaikkapa kehonhuoltoon, liittää tämän kehollisen harjoitukset osaksi tiettyä merkitystä ja yhteyttä.

Moni ilmiö tai vaikkapa aate haluaa viedä suuren osan ihmisen sydämestä. Ortodoksinen kirkko on syystäkin varuillaan. Kyse voi olla kulutuksesta, politiikasta tai vaikkapa juuri joogasta. Vietävinä on vapaasti ilmaistuna aikaa, rahaa, kiinnostusta ja vaikkapa arkea. Elämää kaikkinensa.

Vanha viisaus on, että jos yrittää istua kahdelle jakkaralle, päätyy lattialle. Voisi ehkä sanoa ortodoksisen kirkon olevan hieman mustasukkainen. Ilmaisu on muuten raamatullinen.

Minä olen tie, totuus ja elämä, kertoi Kristus. Hänelle kuuluu ihmisen elämä kaikkinensa.


1. joulukuuta 2015

Papilta kysyttyä 33

Ihmeet? Jälleensyntyminen? Niin kuin oli kirjoitettu?

Ihmeet?

Ortodoksisen kirkon mukaan ihmeitä tapahtuu. Kyse on pohjimmiltaan avoimuudesta elämän ihmeellisyydelle. Parisen ajatusta aiheesta.

Puhe ihmeistä saa monen hieman hämilleen. Syyt tähän ovat moninaiset. Ihminen on monesti syystäkin hieman epäileväinen, voisi sanoa kriittinen. Jotkut- saattavat pitää ihmeistä kertovaa epätasapainoisena mieleltään. Toisinaan ihmeistä kerrotaan yliannostukseksi asti.

Ortodoksisessa kirkossa ihmeellisistä tapahtumista ei monesti suuresti elämöidä, vaan kiitoksella ja uudella innolla - ja myös vastuulla - jatketaan uskonelämää. Kertomuksia toki myös kerätään ja kerrotaan.

Arvostelukyky on myös osa uskoa. Kyse on hyvin järkevästä varovaisuudesta. Esimerkiksi näkyihin ortodoksinen hengellisyys suhtautuu aika lailla maltillisesti.

Ihmeiden ajatellaan usein olevan ristiriidassa totutun kanssa. Toisinaan ajatellaan niiden olevan poikkeuksia tai peräti "luonnonlakien" vastaisia.

Tämä aika nuori asetelma on hieman vieras ortodoksiselle kirkolle. Taustalla on myös näky maailmasta ja kaikesta pohjimmiltaan ilman mieltä. Välillä myös mukana on aika pinnallinen käsitys tosiasioista, jotka ovat ikään kuin kerättäviä palikoita, ilman tulkintaa. Toisinaan ollaan aika ylimielisiä ja ajatellaan luonnonlakien olleen tuntemattomia muinaisuudessa.

Monet elämän lainalaisuudet ovat olleet tuttuja muinaisuudessakin. Ainakin elämän perusjutut. Voi vaikkapa pohtia, hieman hymyillen, Joosefin huolta Marian raskaudesta. Ei hän ollut hädissään siksi ettei hän ei tiennyt mistä vauvat tulevat, vaan nimenomaan siksi että hän tiesi.

Uhri Beslanissa
©Pravmir.ru

Kristus teki ihmeitä. Niitä ei kuitenkaan Uudessa testamentissa kutsuta ihmeiksi, vaan monella muulla sanalla. Tämä on hyvä muistaa.

Ihme sanaa lähimpänä on hämmästyttävät teot. Muita sanoja ovat tunnus- ja voimateot tai merkki. Myös sanaa paradoksi käytettiin.

Yleisin on jo mainittu merkki (kreikaksi semeion, mistä muuten semiotiikka saa nimensä). Ihme merkkinä on vähän kuin ikkuna. Ikkunaa itseään ei niinkään katsota, vaan sen läpi ja kautta muualle. Ihme osoittaa eteenpäin, olkoon itse tapahtuma sitten kuinka hämmästyttävä.

Monesti ihmeiden seuraus oli ihmetys ja jopa pelko todistajissa. Jopa syytettiin Kristuksen toimivan pahan vallassa. Kristuksen ylösnousemus on suurin ihme. "Kun he näkivät hänet, he kumarsivat häntä, joskin muutamat epäilivät", kerrotaan. Tästä on kyllä hyväuskoisuus kaukana.

Ortodoksisen kirkon elämään kuuluu avoimuus ihmeille. Voisi ehkä kutsua sitä avoimuudeksi yllätyksille. Ihminen saa toivoa ja rukoilla yllätystä elämäänsä. Olkoon aihe sitten rakkaus, sairaus, jokin kärsimys tai vaikkapa elanto.

Ajateltavaa saa Blaise Pascalin (k. 1662) merkinnästä.
[Jumala] siis on tahtonut ilmestyä näkyvästi niille jotka etsivät häntä sydämensä halusta ja salassa niiltä jotka pakenevat häntä sydämensä halusta, hän on rajoittanut itseään koskevaa tietoa antamalla merkkejä jotka näkyvät häntä etsiville, mutta eivät niille jotka eivät etsi.
On kyllin valoa niille jotka vain toivovat näkevänsä, kyllin hämärää niille joilla on päinvastainen halu.


Jälleensyntyminen?

Ortodoksinen kirkko ei opeta jälleensyntymistä tai sielunvaellusta - reinkarnaatiota. Opetus on harhaa.

Opetus jälleensyntymisestä on ikivanha ja sitä esiintyy laajalti. Opetuksella on monenlaisia muotoja. Eräässä sielu vaeltaa kuoleman myötä kehosta toiseen, joko ihmis- tai eläinruumiiseen. Jälleensyntymisen kierto pitää vallassaan ja loppuu vasta maailmansielun osallisuudessa. Toki on myös olemassa ajatus minuuttomuudesta ja että autuus voidaan saavuttaa vapautumalla vaelluksesta ja raukeamisella nirvanaan.

Nykyaikana monissa tulkinnoissa - vaikkapa lännessä - ajatellaan usein sielunvaelluksen olevan alati nousua kohti parempaa. Siirtyminen eläimeen on usein jäänyt taka-alalle. Tätä myönteistä aatosta sielunvaelluksesta kohti parempaa ei sielunvaellus-opetusten perinteisissä muodoissa ole.

Kaikenlaisia muotoja siis on. Yhteistä niille on kuitenkin muun muassa se, ettei keholla ole loppujen lopuksi oikein osaa eikä arpaa - ainakaan loppuviimeksi.

Esimerkiksi kehon väitetään olevan vain sielun tai jonkin "kipinän" kuori tai jopa vankityrmä. Pahimmillaan opetetaan, että sielu on vankina ruumiissa. Sielu tai jokin muu "sisin" on jumalallinen, mutta nyt vangittuna.

Pelastuksen väitetään olevan juuri, tavalla tai toisella, vapautumista ruumiista. Se ja moni muu elämän arkinen asia tulee sivuuttaa tai jotenkin ylittää matkalla tyyneyteen.

Krishna-liikkeen jälleensyntymisen kuvitusta

Yksi merkittävin kristinuskon kannanotto varhaisina aikoina oli opetus sielun ja ruumiin "samanaikaisuudesta". Ei sielu ole olemassa ennen ruumistaan.

Kyse oli hyvin mullistavasta kannasta uskontojen historiassa. Ihminen oli sekä sielu että ruumis. Ihminen sieluna ja ruumiina kiteytyi vaikkapa opetukseen sydämestä ihmisen keskuksena. On hyvä muistaa, että tämä opetus tukee lähimmäisen palvelemista. Toista ihmistä hoidetaan ja hoivataan. Jokainen ihminen - kaikkinensa - on tärkeä.

Ortodoksisessa kirjallisuudessa on toki mukana aimo annos viha-rakkautta kehoa kohtaan. Monella tavalla ihminen on ristiriitainen ja tämä jännite näkyy kirjallisuudessa. Pohjimmiltaan ihminen kaikkinensa on kutsuttu. Ortodoksisessa kirkossa ihminen nähdään juuri kokonaisuutena.

Kyrillos Jerusalemilaisen (k. 386) kristinuskon perusopetus kristityksi pyrkiville on kaunis.
Pilkkaamme suulla, rukoilemme suulla. Harjoitamme haureutta ruumiilla, harjoitamme puhtautta ruumiilla. Riistämme kädellä, jaamme almuja kädellä, ja kaikki muukin tapahtuu vastaavasti. Kun nyt kerran ruumis on kaikessa ollut palvelemassa, se saa olla osallinen myös tulevasta. Varjelkaamme siis ruumiitamme, älkäämme väärinkäyttäkö niitä kuin vieraita. Emmehän sano harhaoppien tavoin, että ruumiin vaate on vierasta, vaan varjelemme sitä omanamme.


Niin kuin oli kirjoitettu?

"Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu, hänet haudattiin, hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu, ja hän ilmestyi Keefakselle ja sitten niille kahdelletoista."

Koko lainaus yllä on yksi varhaisimmista uskon kiteytyksistä - yhteenveto, voisi sanoa. Kaikki tapahtui niin kuin oli kirjoitettu, kertoi apostoli Paavali.

Niin kuin oli kirjoitettu -ilmaisu on ortodoksisessa kirkossa jopa niin tärkeä, että se on saanut paikan uskontunnustuksessa.

Uudessa testamentissa myös toistuvasti kerrotaan, että "tämä kaikki tapahtui, jotta kävisi toteen" tai miten Kristus "selitti heille Mooseksesta ja kaikista profeetoista alkaen, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu".



Niin kuin oli kirjoitettu -lause viittaa Vanhaan testamenttiin. Viittauksen syntyessä ei edes ollut Uutta testamenttia, vaan sana Raamattu viittasi Vanhaan testamenttiin. Vakiintunutta Uutta testamenttia ei ollut vielä lähes kahteen vuosisataan.

Varhaiset kristityt yrittivät ymmärtää Herran salaisuutta, elämää, kärsimystä, kuolemaa ja ylösnousemusta, kuten 100-luvun teksti kertoo, Vanhan testamentin avulla. Se antoi heille sanat ymmärtää ja ilmaista tapahtunutta. Vaikkapa viittauksilla Mooseksen korottamaan käärmeeseen (Joh. 3:14), Iisakin uhraamiseen (1. Moos. 22) tai kärsivään palvelijaan (Jes. 52:13-53:12)

Viittaukset myös ilmaisevat, että Vanha testamentti on osa uskoa ja kaikki uusi on jatkumoa. Vain harhaoppiset hylkäsivät Vanhan testamentin.

Vanha testamentti toki sai aivan uuden merkityksen Kristuksen myötä. Hän on ikään kuin tulkinta-avain. Tämä kaikki tapahtui kirkossa, yhteisessä jumalanpalveluksessa ja pitäytyen uskon aapistotuuksiin. Ilman näitä yhteyksiä meno oli villiä ja vei lopulta harhaan.

"Elämä eletään eteenpäin, mutta ymmärretään taaksepäin", on väitetty. Ortodoksinen kirkko yhä ravitsee itsensä Raamatulla ja pyrkii "ymmärtämään kirjoitukset" ja se kasvaa, menestyy ja leviää.


Papilta kysyttyä -sivulla kootusti kaikki Papilta kysyttyä -kirjoitukset. Sivulla löytyy ohjeet kysymysten lähettämistä varten. Toivottavasti etsimäsi kysymys ja vastaus löytyy.


15. marraskuuta 2015

Taistelu joulusta

Pohjola kietoutuu pimeyteen talvella. Kaamos, taitaa olla nimi sille. Jo tuhansia vuosia ihmiset ovat kunnioittaneet tätä pimeää aikaa. Juhlittiin myös pimeyden taittumista ja vuoden kääntymistä valoa kohti.

Tuhat vuotta on joulua Pohjolassa vietetty Kristuksen syntymän juhlana. Pakanalliselta ajalta oleva nimi joulu on yhä käytössä. Monissa muissa kielissä löytyi hiljalleen toinen kristillisempi nimi.

"Joulu on alunperin pakanallinen juhla..." Näin muistutetaan monesti. Todellakin, keskitalven joulujuhlaa on Pohjolassa vietetty jo ennen kristinuskoa.

Varmaankin kaikki kulttuurit ovat tavalla tai toisella viettäneet vuodenkiertoa ja sen taitekohtia. Keskitalvella Pohjolassa juhlittiin pimeyden ja valon taitekohtaa. Tämä saatettiin varmistaa ihan ihmisuhreilla.

Tavallisesti kerrotaan, että syy siihen että 25. joulukuuta valikoitui Kristuksen syntymäjuhlaksi on "taktinen". Roomassa haluttiin kristinuskon myötä kristillistää pakanallinen auringon juhla.


Pakanallinen auringon syntymäjuhla - Sol Invictus - Roomassa on mielenkiintoinen tapaus. Syntymäjuhlan juuret ovat keisari Aurelianuksen (k. 275) uskonnollisissa uudistuksissa. Huomattavaa on, että hänen väitetään säätäneen Sol Invictus -juhlan 270-luvulla muun muassa torjuakseen kasvavan uuden uskon, kristinuskon.

Itse asiassa Sol Invictus -syntymäjuhla oli nähtävästi yritys syrjäyttää Kristuksen syntymäjuhla Roomassa, missä sitä oli jo vietetty 200-luvun alusta. Asiat näyttäytyvät siis hieman eri valossa kun pintaa raapaisee. Voitaisiin sanoa, että Roomassa yritettiin pakanallistaa joulukuun 25. päivä.

Idän kirkot, Jerusalemia lukuunottamatta, viettivät "joulunsa" 6. tammikuuta. Vähitellen kuitenkin syntyi tilanne, että 25. joulukuuta vietettiin Kristuksen syntymää ja 6. tammikuuta Kristuksen kastetta. Tämä tilanne saavutettiin kokonaan idässä vasta 500-luvulla.

Nykytilanne on mielenkiintoinen. Moni asia, ilmiö ja juhla "puhalletaan" tyhjäksi niin että jäljelle jää vain kuori. Jos kuori on liian "uskonnollinen" sekin saatetaan hylätään.

Esimerkkinä käy joululaulut, joista poistetaan Jeesus-nimi tai viittaus Jumalaan. Toki ovat jotkut yli-innokkaat kristityt poistaneet John Lennonin (k. 1980) Imagine-laulusta sanan uskonto.

Nikolaos-ikoni

Oma lukunsa on joulupukki. Toki on olemassa julbocken Ruotsissa, mutta se on juuri pukin näköinen. Hyvin tunnettua on kuka esiintyy taiteessa pukinkavioissa. Punavaatteinen ja valkopartainen hahmo taitaa olla kuuluisan punaisen virvoitusjuomayhtiön luomus.

Santa Claus -hahmo onkin jo jotain muuta. Taustalla on ihan oikea ihminen. 300-luvulla eli Vähä-Aasiassa piispa nimeltä Nikolaos. Hänet tunnettiin laupeudentekijänä, joka muun muassa antoi lahjoja puutteenalaisille ja kärsiville. Lukuisat ovat ne kertomukset hänen laupeudentyöstään. Lahjojen antaminen saa innoituksensa Nikolaoksesta.

Joulukuusi on aika uusi ilmiö. Se ei ole mikään pelkästään pakanallinen tapa vaan liittyy vahvasti myös myöhäiskeskiajan joulunäytelmiin Kristuksen syntymästä. Joulukuusen joulutähti on tietenkin Betlehemin tähti, kuten myös joulutähti ikkunassa.

Benedictus XVI
©Getty Images

Maallistuminen ja kaupallisuus kehittää varmasti uusia "idoleita" vuoden juhliin. Tarpeen tullen ne muokataan. Ne ovat kuitenkin vain välineitä ja tyhjiä kuoria. Päämääränä on kulutus, eikä sitä saa häiritä mikään.

Ihminen ei kuitenkaan elä yksin leivästä, eikä myöskään mahantäytteestä. Jokainen voi toki kokeilla. Ahmikaa koko joulukuu kaikissa mahdollisissa paikoissa jouluruokia ja kuunnelkaa tontturallatuksia samalla. Lyön vetoa, että kaiken ahmimisen jälkeen ja rallatusten jälkeen on toisaalta täyteläinen oli, kilojakin on varmaan tullut lisää, mutta samalla pohjattoman tyhjä olo.

Olen aika kovalla tyylillä edennyt. Luulen kuitenkin, että moni joulun "taiassa" edes hetkellisesti aavistaa jotain. Se voi olla ohikiitävä hetki, mutta maailma jotenkin pysähtyy jouluyönä. Ainakin suuri osa maailmaa.

Kokemus ei ole mielen temppu, vaan juuri mitä aidoin inhimillinen kokemus. Heti on toki legioona kuiskaamassa, että unohda tuo ja hyppää mukaan karuselliin. Täällä on jo kaikki muut.

Lopetan kirjoituksen nykyisen paavin Benedictus XVI (s. 1927) pohdiskeluun ollessaan vielä kardinaali Joseph Ratzinger. Hän puhuu siitä "hengähdystauosta", jonka joulunpyhät suovat, edes hetkellisesti. Tärkein ei ole kulutuksessa.
"Kritiikki nykyistä joulunviettoa kohtaan on suurelta osin perusteltua. Se ei kuitenkaan ole tarpeeksi pitänyt mielessä, että kaupallisuuden ja tunteellisuuden kuoren takana alkuperäisen suuruuden kaipuu ei ole poissa. Itse asiassa tunteellisuus toimii lavasteena, jonka takana on syvällisiä ja puhtaita tunteita, liian arkoja ollakseen esillä katseille... 
[Joulupyhien] 'hengähdystauolla' meitä saattaa jopa koskettaa jumalallisen rakkauden ja pyhän rauhan tuulahdus, jonka joulu tuo. Tämän vuoksi meidän ei tulisi yrittää ottaa pois heiltä jotka ajattelevat etteivät osaa uskoa, tätä tunnetta, joka on heidän uskonsa viimeisiä kaikuja. He osallistuvat tässä tunteen kaiussa jollain tavalla joulun 'hengähdykseen', joka on niin täynnä jumalallista rauhaa. Meidän tulisi olla kiitollisia siitä, että he yhä nauttivat pienin määrin tästä Jumalan joululahjasta ja meidän tulisi yrittää olla yhtä heidän kanssaan viettäessämme siunattua joulua."
Joulun roskaa...
©The Wall Street Journal

1. marraskuuta 2015

Vatikaanin II kirkolliskokous

Katoliseen kirkkoon kuuluu yli miljardi ihmistä. 1900-luvun yksi merkittävin kirkollinen tapahtuma oli Vatikaanin toinen kirkolliskokous.

Neljä vuotta, vuosina 1962-65, kestäneessä kirkolliskokouksessa avauduttiin lähes kaikkeen maailmassa olevaan. Otettiin uusi ote moneen asiaan.

1800-luku oli ollut katoliselle kirkolle pitkä vuosisata, ehkä jopa tunkkainen. Se oli ottanut monta iskua. Vallankumouksia, kulttuuritaisteluja ja menetettyä yhteiskunnallista asemaa. Ranskan vallankumouksesta vuosina 1789-1799 aina 1960-luvun kynnykselle oltiin jopa jyrkästi puolustusasemissa, poteroissa.

Vähitellen kuitenkin huomattiin, että oli tarve uudelle asenteelle. Maailmakin kaipasi vastuunkantajaa.

Maallinen Eurooppa ei ollutkaan automaattinen paratiisi, oli ollut kaksi ennennäkemättömän tuhoisaa maailmansotaa, rotuoppia, kansanmurhia käsittämättömine uhrilukuineen ja kaikenlaista hirmuvaltaa. Nämä asiat vetivät monen hiljaiseksi.

©Lars Ahlbäck

Katolinen teologi Emil Anton (s. 1985) on kirjoittanut mielenkiintoisen johdannon Vatikaanin toiseen kirkolliskokoukseen. Vatikaanin II kirkolliskokous - johdatus historiaan, teksteihin ja tulkintaan -kirja (2015) antaa helposti lähestyttävän johdannon aiheeseen.

Omana lisänään historian ja teologian ohella ovat hauskat jutut kokoukseen liittyen. Esimerkiksi kun keskusteltiin latinan asemasta jumalanpalveluskielenä lännessä, korostettiin sen vaalimaa maailmanlaajuista ykseyttä. Tähän osa vastasi humoristisesti, että silloinhan katolilainen saattoi mennä minne tahansa maailmassa ja olla ymmärtämättä jumalanpalvelusta.

Kansankieli vei voiton. Toki ei vain huumorin avulla, vaan myös vaikkapa oivalluksella, ettei ykseyttä voida ylläpitää tiukalla yhdenmukaisuudella. Ei edes 1500-luvulla latina ollut kenenkään äidinkieli, mutta silloin yhä yhdistävä sivistyskieli. 1900-luvulla oli vaikea ajatella japanilaisen olevan pakotettu viettämään jumalanpalvelusta muinaisella eurooppalaisella kielellä.

Myös tuntematon tai ainakin vieras kieli oli saanut ihmiset etsimään innoituksensa hengelliseen elämään muualta kuin jumalanpalveluksesta. Tämä koski paljolti tavallista kirkkokansaa ja myös monia mystikoita. Tämä oli aikalailla kiero tilanne.

Jumalanpalveluksesta oli tullut "pyhää oopperaa", kuten kirkolliskokouksen osallistunut nuori mies Joseph Ratzinger (s. 1927), tuleva paavi Benedictus XVI, asian ilmaisi.

Anton
©Emil Anton

Ortodoksiselle kirkolle eräs mieluinen piirre Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa oli yhteisöllisyyden korostus. Paavius oli 1800-luvulla kehittynyt ihan äärimmilleen kun ajatellaan vaikkapa vuoden 1870 oppia paavin erehtymättömyydestä ja asemasta vailla vertaa.

Toki tällä oli taustansa jo varhaisilta ajoilta, yli tuhannen vuoden takaa. Se oli aiheuttanut erimielisyyttä jo silloin idän ja lännen välillä. 1800-luvulla se kuitenkin vietiin huippuunsa. Paavius sai osakseen huomiota, mutta piispuus ja kirkko-oppi olivat jääneet taka-alalle.

Vatikaanin toinen kirkolliskokous oli askel ortodoksiseen suuntaan, voisi sanoa. Jo se, että paavi Paavali VI (k. 1978) halusi nyt saattaa voimaan kirkolliskokouksen päätökset "yhdessä isien kanssa" oli merkittävä ele.

Eräässä puheessaan Paavali VI kertoi lähtevänsä pyhiinvaellukselle Pyhälle Maalle ja tapaavansa Jerusalemissa ortodoksisen patriarkan Atenagoraksen (k. 1972). Pietarinkirkossa oltiin ensin hiiren hiljaa ja sitten raikuivat suosionosoitukset. Edellisestä tapaamisesta oli kulunut jo puoli vuosituhat.

Toistuvasti myös keskusteluissa Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa oli esillä viittaus idän kirkkojen opetukseen, vaikkei tätä aina noudatettukaan.

Atenagoras
©Orthodox Institute

Paavi Johannes XXIII:lta (k. 1963) kuulemma kyseltiin syytä tälle kirkolliskokoukselle. Ehkäpä tämä jopa tehtiin vähän arvostellen, sillä kaikkihan hoitui mallikkaasti hallinnon pyöriessä Roomassa.

Kerrotaan paavin vastatakseen astuneen ikkunan luokse, avanneen ikkunan ja näin kertoneen katolisen kirkon tarvitsevan raitista ilmaa.

Kaikenlaisesta siten myös keskusteltiin. Luulen, että moni katolista kirkkoa tai ehkä jopa kristinuskoa pinnallisesti tunteva yllättyy kirjan äärellä. Siinä on keskustelua, huumoria ja totuuden etsintää. Toki myös juonittelua ja sen sellaista.

Oma lukunsa on kirkolliskokouksen jälkipuinti. Osa olisi halunnut mennä vielä pidemmälle ja jopa yritti vedota hieman epämääräisesti kirkolliskokouksen "henkeen". Toinen ääripää tuomitsi kaiken ja osa jopa valitsi omat vastapaavinsa.

Benedictus XVI kiteytti osuvasti miten Vatikaanin toinen kirkolliskokous kaikesta huolimatta oli osa jatkumoa.
[Vatikaanin toinen kirkolliskokous on] uudelleenarvioinut tai jopa korjannut joitain historiallisia päätöksiä, mutta tässä näennäisessä epäjatkuvuudessa se on itse asiassa säilyttänyt ja syventänyt kirkon sisintä olemusta ja tosi identiteettiä.
Piispoja kirkolliskokouksessa
©Lothar Wolleh/Wikipedia

Vatikaanin toinen kirkolliskokous on äärimmäisen mielenkiintoinen. Ortodoksi voi saada ajateltavaa siitä, vaikkapa ajankohtaisesta kirjasta.

Ehkäpä jopa lohtua. Suuri kirkolliskokous - olkoon sen asema sitten mikä tahansa - on mahdollista pitää nykyaikanakin, ei vain lähes satumaisessa muinaisuudessa.

Ortodoksisen kirkon omaksi vatikaani-kakkoseksi on kylläkin jo kutsuttu Venäjän ortodoksisen kirkon Moskovan kirkolliskokousta vuosina 1917-1918.

Mielenkiintoista kyllä Moskovassa, vajaa sata vuotta sitten, sekä Vatikaanissa viisikymmentä vuotta sitten, yhtenä pääaiheena oli juuri yhteisöllisyys ja näkymä kirkosta Jumalan kansana, eikä niinkään laitoksena.


Kirjaan voi tutustua täällä ja myös tilata täältä. Kirja on saanut kehuja osakseen. Tarkentavia huomioita on tehty tässä arvostelussa (sivulla 15). Kirjoittaja pitää omaa blogia Hyviä uutisia - suomalaisuutta, katolisuutta, teologiaa. Tuorein ortodoksinen kannanotto johtajuudesta kirkossa taitaa olla Venäjän ortodoksisen kirkon vuodelta 2013.


15. lokakuuta 2015

Eksorkismit

"Karkota hänestä jokainen paha ja saastainen henki, joka on kätkeytynyt ja pesiytynyt hänen sydämeensä... Luovutko kiusaajasta ja kaikista hänen toimistaan ja sanansaattajistaan, kaikesta hänen palvelemisestaan ja korskeudestaan?"

Pahojen henkien pois ajaminen - eksorkismi - särähtää monen korvaan. Moni suhtautuu tähän epävarman leppoisasti, jopa virnistäen. Häkellyttää. Hullujako olette, ajattelee ehkä jopa joku.

Väitetään erään professorin todenneen, että demonit, ihmeet ja kaikki muut asiat eivät ole enää todellisuutta maailmassa jossa käytetään sähköä. Moni ymmärtää ajatuksen, mutta katsellessaan piikkilanka-sähköaitoja mieli hieman muuttuu.

Suuri ruotsalainen lehti ilmoitti vuonna 1908 ettei paholaista ole olemassa. Suurin osa 1900-lukua olikin vasta edessäpäin. Tämä sai jonkun kirjoittamaan lehteen kiitossähkeen.
Kiitos, toiminkin parhaiten tuntemattomana.
Sähköaitaan kuollut, Matthausen vuonna 1942
©Yad Vashem

Ortodoksisessa kirkossa on olemassa eksorkismi. Se tapahtuu kastetta edeltävässä toimituksessa. Se on käytössä yhä tänä päivänä.

Aihe on vaikea monelle. Se on jotenkin niin kaukana kaikesta totutusta. Syystäkin aiheesta on hyvä saada hieman opetusta.

On hyvä muistaa eksorkismin olevan osa vakiintunutta toimitusta. Tällä on siis ikiaikaiset ja raittiit kirkolliset puitteet, eikä se ole vain jokin hengellisen elämän "villin lännen" irrallinen tapahtuma.

Ortodoksipappi Alexander Schmemann (k. 1983) Vedestä ja hengestä -kirjassaan (suomeksi 2015, alunperin 1974) käsittelee aihetta ansiokkaasti. Ei toki tyhjentävästi, mutta kuitenkin riittävästi. 
Moderni ihminen, ortodoksikin, on tavallisesti hyvin hämmästynyt kuullessaan, että kastetoimitus alkaa paholaiselle osoitetuilla sanoilla. Paholaisella ei todellakaan ole mitään sijaa hänen uskonnollisessa katsomuksessaan; sehän kuuluu keskiaikaisen taikauskon sotavarustukseen ja karkean primitiiviseen ajattelutapaan... 
©Pravmir.ru
Kirkko ei ole koskaan muotoillut paholaisesta mitään selvää ja lyhyttä systemaattista oppia. Ensiarvoisen tärkeää on, että meillä on kirkossa aina ollut kokemus demonisista asioista. Yksinkertaisesti sanoen kirkko on aina tuntenut paholaisen...
Syy tähän opilliseen malttiin on aiheessa. Pahuus, paha ja paholainen ovat pohjimmiltaan juuri järjettömiä ja mielettömiä. Se ei yksinkertaisesti taivu systemaattiseksi opinkappaleiksi. Toki rukouksessa ja kilvoituksessa kokeneet ihmiset ovat omalla sarallaan paljonkin aiheesta kertoneet.
On vaikeaa, jos ei suorastaan mahdotonta, määritellä järjetön järjelliseksi, irrationaalinen rationaaliseksi. Ja demonisuus tai yleisemmin ottaen paha jos mikä on irrationaalisen todellisuutta...
Entäs Jumala saattaa joku huomauttaa. Onhan hänestä oppia vaikka millä mitalla saatetaan piikitellä ehkäpä hieman näsäviisaasti. Aiheellinen huomio, mutta tarkkaan ottaen ortodoksinen kirkko pitää toki puhetta Jumalasta järjen ylittävänä, muttei järjettömänä.

"Täytä hänet uskolla Sinuun, sekä toivolla ja rakkaudella..."
©photoalex.ru

Paha ei ole ortodoksisen kirkon mukaan vain hyvän puutetta. Pahuus ei myöskään pohjimmiltaan ole tiedon tai vaikkapa koulutuksen puutetta.
Raamatun käsitys ja kirkon kokemus pahasta ei suinkaan ole tällainen. Raamatun ja kirkon kokemuksen mukaan paha ei ole missään tapauksessa pelkkää poissaoloa. Se on päinvastoin läsnäoloa, se on jotakin pimeän, irrationaalisen mutta hyvin todellisen läsnäoloa, vaikka tuon läsnäolon alkuperä ei ehkä olekaan meille selvä emmekä sitä välittömästi ymmärrä. Niinpä viha ei ole yksinkertaisesti vain rakkauden poissaoloa; se on jonkin pimeän voiman läsnäoloa, joka voi olla todella hyvin aktiivinen, älykäs ja jopa luova. Eikä viha taatusti ole seurausta tietämättömyydestä. Me voimme tietää ja silti vihata...
Pohdinnat pahuudesta ja sen hengellisistä ulottuvuuksista saattavat saada ymmärrystä osakseen. Moni kuitenkin kokee puheen paholaisesta ja demoneista hyvin vieraaksi. Vaikeaksikin jopa. On syytä kuitenkin muistaa, ettei jokin voi rakastaa tai vihata, vaan ainoastaan joku.
Rakkautta ei voi olla siellä, missä ei ole rakastajaa, siis persoonaa, joka rakastaa, ei myöskään voi olla vihaa ilman vihaajaa, siis persoonaa, joka vihaa. Ja jos hyvyyden perimmäinen mysteeri on persoonassa, myös pahan perimmäisen mysteerin pitää olla persoonallinen. Pahan pimeän ja irrationaalisen läsnäolon takana täytyy olla persoona tai persoonia. 
"Voidellaan Jumalan palvelija riemun öljyllä..."
©Pravmir.ru

Ortodoksinen kirkko ei niinkään selitä pahaa, vaan kohtaa sen. Tämän esimerkin on itse Jumala antanut.
Näin toimi Jumala pahan suhteen. Hän ei selittänyt sitä. Hän lähetti ainosyntyisen Poikansa kaikkien pahan voimien ristiinaulittavaksi ja siten tuhoamaan ne rakkaudellaan, uskollaan ja kuuliaisuudellaan.
Ihminen lähtee seuraamaan Kristusta ja liittyy häneen. Tämä tapahtuu kasteen myötä. Nykyään moni kastetaan jo lapsena. Toki myös moni ottaa vastaan kasteen vasta aikuisena. Riippumatta iästä kyse on kannanotosta, suunnanotosta ja valinnasta.

Tämä koskee myös pientä lasta. Kummi on juuri se joka vastaa lapsen puolesta. Hän "lainaa suutaan ja jalkojaan" vauvalle, jotta tämä voisi tulla kasteelle ja tunnustaa uskon, lainatakseni yhtä kirkkoisää. Eikö lapsen pitäisi itse päättää? -keskustelu on oma juttunsa.

Paholainen ja paha kohdataan juuri tällä lähdön hetkellä. Tällä polulla esteenä on tämä pimeä ja voimakas hahmo.
Se on siirrettävä sivuun, se on ajettava pois, jos haluamme edetä. Sillä hetkellä kun palveluksen toimittajan käsi on koskettanut Jumalan lapsen päätä ja painanut siihen Kristuksen merkin, paholainen on paikalla turvatakseen oikeutensa siihen, minkä se on varastanut Jumalalta ja mitä se väittää omakseen. Me emme ehkä näe häntä, mutta kirkko tietää hänen olevan paikalla. Me emme ehkä koe muuta kuin mukavan perhejuhlan tunnelman, mutta kirkko tietää, että taistelu elämästä ja kuolemasta on alkamassa... Jumala on tietenkin jo saanut lopullisen voiton, mutta paholainen ei vielä antautunut... Hän ei voi tehdä mitään Kristusta vastaan, mutta paljon meitä varten.
Kastetaan Jumalan palvelija...
©Pravmir.ru
Karkota hänestä jokainen paha ja saastainen henki, joka on kätkeytynyt ja pesiytynyt hänen sydämeensä, eksytyksen henki, pahuuden henki, epäjumalanpalveluksen ja kaiken ahneuden henki, valheen ja kaiken epäpuhtauden henki, joka kiusaajan opetuksen mukaan vaikuttaa. Ja tee hänet Kristuksesi pyhän lauman oikeaksi lampaaksi, Kirkkosi kalliiksi jäseneksi... (Rukoukset pyhän kasteen edellä)


Schmemannin kirjaan voi tutustua täällä. Kirjan voi tilata täältä. Sana papilta -blogissa on joitakin blogikirjoituksia Schmemanniin liittyen - Uskosta ja epäuskosta, Schmemannin päiväkirjat ja Maailman elämän edestä.


1. lokakuuta 2015

Rakkaudesta köyhiin

Ihmiset helposti unohtavat kanssaihmisensä. Lähimmäinen ohitetaan monesti kaukaa. Vierasta pelätään, vastuuta sysätään muille. Ehkä ei edes lainkaan välitetä.

Puhe Rakkaudesta köyhiin on yksi ortodoksisen kirkon kauneimmista opetuspuheista. Sen piti yksi ortodoksisen kirkon tärkeimmistä opettajista Gregorios Teologi (300-luku).

Gregorioksen kirjoitukset olivat parhaimmillaan Raamatun jälkeen lainatuin lähde ortodoksisessa teologiassa. Osa Gregorioksen puheista ovat jopa päätyneet jumalanpalvelusteksteiksi.

Hän kuuluu pieneen joukkoon, joka on saanut lisänimen teologi. Gregoriosta voidaan hyvällä syyllä pitää "syvästi arvovaltaisena". Hän on yksi kolmesta "koko maailman opettajista" ortodoksisessa kirkossa.

Gregorios

300-luvun Kappadokian Kesareassa oli vaikeat ajat. Köyhyyttä ja myös lepraa esiintyi laajalti. Tuolloin ei ollut - eikä monessa paikassa nykyäänkään ole - yleistä terveydenhuoltoa.

Basileios Suuri (300-luku) yritti jotenkin järjestää hoitoa ja hoivaa hädänalaisille. Tämä hanke kaipasi rahoitusta. Gregorios käytti omaa lahjaansa tämän hankkeen ajamiseksi. Hän osasi puhua kauniisti.

Heti alkuun on todettava, ettei ole sattumaa, että juuri kristityt ottivat asiakseen - sydämenasiaksi - huolenpidon hädänalaisista. Olihan jo apostoli Paavali kertonut Jumalasta, joka otti orjan muodon.

Tämä oli hätkähdyttävä sanoma. Monesti kun oltiin vaikkapa totuttu kuulemaan riitelevistä, herkkähipiäisistä ja rellestävistä jumalhahmoista.

Lepraa sairastava, köyhä tai nälkäinen sai huomiota toisinaan, enemmänkin yhteiskuntarauhan vuoksi. Ajateltiin jopa, että osa elämässä oli kohtaloa, eikä tämän kuvioita saanut sotkea.

Kristinusko julisti sen sijaan sanomaa juuri ihmisiärakastavasta Jumalasta, kaikkien Luojasta. Se miten vankia tai nälkäistä kohteli ratkaisi paikan tuonpuoleisessa. Hädänalaisten kaltoinkohtelu johti kadotukseen, edes hurskaudesta ei ollut tällöin avuksi.

©Flickr

Maailmanmeno polkee maahan heikon. Kristinusko kertoi kuinka koko maailma oli kaikenlaisten voimien vallassa. Jopa eräs "tämän maailman ruhtinas" häärää täällä.

Gregorioksen yksi perussanoma oli se, ettei nykyinen maailmantila ole Jumalan tarkoittamaa. Orjuus, riistäminen ja ihmisten kaltoin kohtelu on osa langennutta maailmaa.
Jumalan korkein ja ensimmäinen laki antaa sateen sekä vanhurskaille että syntisille, aurinko nousee kaikille... Hän levittää perusedellytykset elämälle, kaikille vailla vastahakoisuutta. Tämä ei ole vallan, lain tai vaikkapa maantieteen määräämää. Elämän lahjat ovat kaikkien rikkautta ja yhteistä omaisuutta... 
Ihmiset kuitenkin piilottavat kultansa ja hopeansa, sekä tarpeettomat vaatteensa maahan. Myös kiiltävät jalokivet ja muut rikkaudet kätketään maahan. Nämä ovat kaikki väkivallan, riidan ja alkukantaisen sorron tuloksia... Ihmiset eivät edes halua käyttää ylijäämäänsä auttaakseen toisia hädässä. Mitä myötätunnon puutetta! Mitä typeryyttä!
Alun perin ei ollut näin, sanoo Herra. Hän joka loi ihmisen alussa teki hänestä vapaan ja kykenevän päättämään omasta käytöksestään. Ihmisperhe kuitenkin rikottiin kavalan käärmeen toimesta. Tämä tekee kovemmista vielä kovempia ja hyökkääviä heikkoja kohtaan. Ihmisperhe on pirstaloitunut moneen nimeen ja jalo alkumme on ahneudella tuhottu. Jopa laki on nyt ahneuden kanssarikollisena, eräänlaisena vallan palveluksessa. Pyydän kuitenkin teitä ajattelemaan ihmisyyden alkuperäistä tasa-arvoa, eikä sen myöhempää hajaannusta. Älä ajattele valloittajan lakia, vaan Luojan lakia!
Veljet ja sisaret, Gregorios monesti syystäkin varainhankintapuheessaan toisti. Sanat yllä kertovat selkeästi syyn. Veli ja sisar, ovat uskon syvällisiä sanoja. Tätä ne ovat nykyäänkin.
Jumala ei häpeä tulla kutsutuksi meidän Isäksemme, vaikkakin hän on Jumalamme ja Herramme. Kiellämmekö kuitenkin oman ihmisyytemme perheen?
©Lars Ahlbäck

Sairaus tai köyhyys ehkä on kärsivän omaa syytä. Tätäkin on yritetty esittää. On jopa väitetty, että kaikki tämä on jo mainitun kohtalon määräämää. Eipä sille voi mitään.

Gregoriokselle tämä on kauhistus ja vielä pahempi on nähdä siinä Jumalan tahto. Hän kertoo Jumalaa pilkkaavista opetuksista. On ihmisiä, jotka väittävät kurjuuden olevan Jumalan työtä ja oman menestyksensä Jumalan siunausta. Eikä tälle siten kuulu edes tehdä mitään. Kyse on jumalallisesta valinnasta ja se on Jumalan tahto. "Nämä ihmiset puhuvat rakkaudesta Jumalaan vain ja ainoastaan, kun heidän pennosensa ovat varjelun tarpeessa", Gregorios tokaisee.

Gregorios hieman pohtii  kärsimyksen ongelmaa. Viaton kärsii, mutta syy on hämärän peitossa.  Ehkä jopa jotkin kärsimykset ovat Jumalasta. Kukaan ei ole vapaa lankeemuksesta, vaikka vaikuttaisi kuinka kunnolliselta. Vastaus ylittää ihmisen käsityskyvyn. Kuka voisi laskea meren hiekkajyvät, sadepisarat ja ikuisuuden päivät, sanoo Gregorios.

Gregorios tähdentää kuitenkin, ettei vastaus löydy 1+1-tyyppisessä järkeilyssä. Syy ja seuraus on huono tapa lähestyä aihetta. Paha voi muuttua hyväksi, hyvä pahaksi. "Itse epäröin selittää kaikkia elämän vastoinkäymisiä synnin rangaistuksena ja kaikkea mukavuutta palkintona hurskaudesta", Gregorios tunnustaa.

Nätti ja selkeä jako on Jumalan käsissä. Kaivattu universaalisuus on tulevan elämän tila, missä paha saa palkkansa ja hyvä palkintonsa, kertoo Gregorios. Tuolloin yksi osa saa autuuden ja toinen kadotuksen. Tässä elämässä on tyydyttävä sekamelskaan, vailla lopullista vastausta.

©Lars Ahlbäck

Gregorioksen puhe on kutsua iloon. Välillä tulee myös ravistella kunnolla. Gregorios kuitenkin pääosin kannustaa filantropiaan - rakkauteen ihmisiin. Usko vahvistuu ja ihminen tulee tuntemaan Jumalan.

Monesti hädänalaisilla toivo on ainoa lääke, Gregorios kertoo. Tähän toivoon tulisi hyvinvoivien vastata ja jakaa omastaan. "Meidän tulee avata sydämemme kaikille köyhille, pahaa kärsiville, olkoon syy mikä tahansa", opastaa Gregorios.
Meidän tulee jakaa omastaan toisille ihmisille, olkoot he sitten leskiä tai orpoja, pakolaisia, vallankäytön uhreja, epäinhimmillisten verokerääjien kohteita, väkivallan runtelemia tai rosvojen ryöstämiä, pakkolunastuksen uhreja tai vaikkapa merihädässä. 
He kaikki ovat yhtä lailla hädänalaisia ja luovat katseensa meidän käsiin, kuten me nostamme katseemme pyyntöinemme Jumalan puoleen.
Gregorios on äärimmäisen ankara yltäkylläisyydessä eläviä kohtaan. He eivät huomaa, eivätkä edes halua huomata ihmisiä ympärillään. He piehtaroivat ruuan parissa ja omassa untuvaisessa todellisuudessaan.
Jos lainkaan uskotte minua, niin te Kristuksen perillisinä, palvelijoina, veljinä ja sisarina, hoitakaa nyt Kristuksen tarpeita. Hoitakaa Kristusta kun vielä on aikaa. Palvelkaamme Kristusta, virvoittakaa Kristus, pukekaamme Kristus, kunnioittakaamme Kristusta... Aamen.


Mukavan esityksen Gregorioksen elämään saa Peter Halldorfin (s. 1958) 21 kirkkoisää - kristillisen uskon muotoutumisen historiaa -kirjasta (2010, 2. painos). Rakkaudesta köyhiin -puheeseen voi tutustua kokoelmassa Gregorioksen puheita. Lainaukset Gregoriokselta ovat käännöksiä englanninkielisestä käännöksestä yllä. Käännökset paikoin vapaita.


15. syyskuuta 2015

Raamattu

Raamattu, tuttu ja monesti kuitenkin niin vieras. Pari perusasiaa olisi hyvä muistaa ja pitää mielessä.

Raamattu muistuttaa muita kirjoja. Kannet ja sivuja tekstillä, ohuempi paperi voi toki olla vierasta. Raamattu ei kuitenkaan ole kuten muut kirjat, itse asiassa se ei edes olekaan vain yksi kirja.

Sana Raamattu juontaa kreikankielen ta grammata sanasta - kirjoitukset. Huomionarvoista on, että on kyse monikosta - kirjoitukset. Monikko ilmenee usein muissa kielissä helpommin, esimerkiksi englanninkielen Holy Scriptures.

Painotekniikan keksiminen ja julkaisemisen kehittyminen sai aikaan nykyään tutun näköisen Raamatun. Käytännöllistä, mutta samalla helposti moninaisuus unohtuu. Kyse on pienestä "kirjastosta".

©Shutterstock

Raamatu koostuu kahdesta osasta, Vanhasta testamentista sekä Uudesta testamentista. Vanha testamentti on perintöä juutalaisuudesta. Monet varhaiset viittaukset "pyhiin kirjoituksiin" viittaavat juuri Vanhaan testamenttiin.

Vanhan testamentin asema oli monasti haastettuna. Monet harhaopit kiistivät sen aseman. Vanhat kirjoitukset eivät aina olleet helppo pala. Kristus oli kuitenkin "avain". Vanha testamentti ikään kuin "ymmärrettiin taaksepäin" Kristuksen valossa.

Vähitellen muodostui Uutena testamenttina tunnettu kokonaisuus. Erityisesti apostoli Paavalin kirjeet olivat varhain osaa kokoelmaa. Varhaisin kirjoitus Uudessa testamentissa onkin tämän apostolin käsialaa.

Monesti kerrotaan kristinuskon olevan kirjauskonto. Tämä ei ihan pidä paikkansa. Aika pitkään usko oli ilman ikiomia kirjoituksia.

Vanha testamentti omaksuttiin jo varhain omaksi. "Ne ovat osa pyhiä kirjoituksianne, tai pikemminkin meidän kirjoituksiamme...", tokaisu 100-luvulta juutalaiselle kertoo kuinka Vanha testamentti jo nähtiin kristittyjen omina kirjoituksina.

Uuden testamentin ydinainesta ovat evankeliumit. Niitä on neljä kappaletta - Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumit. Omanlaisia kaikki omalla tavallaan.

Evankeliumien määrä on rikkaus, muttei sekamelskaksi asti. Ortodoksisen kirkon perinne puhuu toisinaan evankeliumeista ikoneina. Ne ovat musteella maalattuja kuvia Kristuksesta.

Itse asiassa ortodoksisen raamattukäsityksen aapinen ilmenee kauniisti katsomalla pyhäkön alttaripöytää. Kunniapaikalla keskellä pöytää makaa kirja. Kyse ei ole koko Raamatusta, vaan juuri evankeliumikirjasta - sisältäen Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumit.

Alttari
©Wikipedia

Evankeliumit kertovat Kristuksesta. Ne todistavat Kristuksen elämästä, opetuksesta ja myös kärsimyksestä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta.

Kristus on siis Raamatun sydän. Tämä ilmenee jo mainitusta evankeliumikirjan sijainnista pyhäkössä. Evankeliumit ovat myös ainoat Raamatun kirjat, joiden lukemisen aikana jumalanpalveluksisa palaa erityinen kynttilä ja juhlistaa lukemista.

Kristuksen opetus on myös vaakana, kun pohditaan - tai voisi sanoa punnitaan - Raamatun eri kohtia. Tämä koskee erityisesti Vanhaa testamenttia. Tämä ei kuitenkaan ole jonkinlaista juupas eipäs, eipäs juupas kiistelyä.

Ortodoksinen kirkko lähestyy Raamattua hyvin kypsällä ja raittiilla tavalla. Se ei oikeastaan hätäänny moninaisista lukutavoista. Se toki muistaa, että Kristus pitää koossa paketin, eikä anna mielipiteitten paljouden tukahduttaa raitista lukemista. Punainen lanka pysyy siis näpeissä.

Monelle Raamattu on ikään kuin vahaa, joka muovataan mieleisekseen. Äärimmäisyyksiä on monenlaisia. Yksi käyttää kohtia sieltä täältä lyömaseena, toiselle voi olla vaikeaa ymmärtää ettei Raamattu kannusta vapauteen synnissä, vaan synnistä.

Ware
©dan ava photography

Ortodoksinen kirkko korostaa, että Raamattua luetaan henkilökohtaisella otteella, mutta yhdessä kirkon kanssa, tähdentää ortodoksipiispa Kallistos Ware (s. 1934)

Liian usein ihminen lähestyy Raamattua liian irrallaan, jopa ylpeän itseriitoisella otteella. Monesti ollaan sokeita omille oletuksille, haluille ja sokeille kohdille.  Ei minun tulkintani ole jotenkin ratkaiseva.

Ortodoksisessa kirkossa perinteen ääni ja kokemus pääsee esille. Tämä näkyy muun muassa jumalanpalveluksissa ja kirkollisissa toimituksissa. Lukukappaleet Raamatusta määräytyvät vuosituhansien saatossa vakintuneen tavan mukaan.

Lukukappaleet ovat tasapainoisesti sieltä täältä ja heijastavat kirkkovuoden kiertoa. Uusi testamentti ja Vanha testamentti ovat oikeassa suhteessa. Valikoima ei siis noudata vaikkapa yksittäisen saarnamiehen suosikkeja.

"Usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus." (1. Kor. 13:13) Tämä opetus mielellään poimitaan Paavalin yhdestä kirjeestä. Samaisessa kirjeessa on kuitenkin muutakin. Esimerkiksi kehotus naisten pään peittämisestä (1. Kor. 11:1-15) tai aika lailla napakat huomiot siveettömyydestä, miesten kanssa makaavista miehistä, ahneista, juomareista, pilkkaajista ja riistäjistä (1. Kor. 6:9-10).

Raamattu elää ortodoksisessa kirkkossa. Se myös saa siellä raittiin tulkinnan. Liian useinhan joku vaihtaa suolan sokeriin tai unohtaa hapatteen.

Yksi vertaus olisi vaikkapa keittokirja. Resepteihin voi tutustua helposti. Mahdollisesti katsoa kuvia ja lueskella ohjeita. Keittokirja kuitenkin on omiaan juuri osana ruuanlaittoa. Ehkä apuna aterian valmistamisessa rakkaille. Irrallaan tästä keittokirja on jotenkin vähän eksyksissä. Voisi ehkä jopa sanoa keittokirjan elävän vasta osana ruuanlaittoa.

Risti ja evankeliumi
©Pravmir.ru

Raamattua tulee lukea. Erityisesti tämä koskee evankeliumeja ja Uuden testamentin kirjeitä. Psalmien kirja Vanhassa testamentissa on myös suositeltava. Kirkkovuoden seuraaminen hyvä apu lukemisessa.

Koko Raamattua tulisi tietenkin yrittää tuntea. Raamattuun voi tutustua vähitellen osana ortodoksisen kirkon elämää. Kannesta kanteen lukeminen ei ole ihan ongelmaton. Raamatun lukeminen on elämän mittainen harrastus, ei läpilukemista kerran tai useammin.

Apuvälineitä on runsaasti, sanakirjoista jättimäisiin selitysteoksiin. Raamattua voi myös lukea yhdessä, vaikkapa pienryhmässä.

Lukemansa tulee ennen kaikkea sovittaa itseensä. Raamattu ei ainakaan ole lyömäase. Lukijan tulisi yrittää nähdä itsensä osana "kertomusta". Ehkä tämä alkaa Jumalan kysymyksestä.
- Missä sinä olet?


Blogikirjoitus perustuu muun muassa metropoliitta Kallistos Waren (s. 1934) How to Read the Bible -kirjoitukseen. Kirjoitukseen voi tutustua täällä. Raamatun yleisesitykseen voi tutusta tästä kirjasta.


1. syyskuuta 2015

Papilta kysyttyä 32

Pääsevätkö eläimet taivaaseen? Jehovan todistajat?

Pääsevätkö eläimet taivaaseen?

Moni kantaa huolta eläimistä. Syystäkin huolenaihe.

Ortodoksinen kirkko tietenkin kantaa huolta eläimistä ja muusta elämästä. Se on kuitenkin ihmiskeskeinen ajattelussaan. Ihmiselämä ennen kaikkea.

Moni kauhistelee tätä keskittymistä ihmiseen. Ehkä joku näkee siinä syyn nykytilaan ja pahimmillaan jopa rasisminkaltaista spesisismia - laji-rasismia, voisi ehkä sanoa. Toki tässä on aiheelliset huomionsa, mutta vain tiettyyn pisteeseen. Paatuneinkin nykyeetikko ei syö vauvoja, mutta vaikkapa naudanlihaa, jopa karitsaa.

Nykyaikana vallalla on aika ristiriitainen suhde eläimiin. Toisaalta monen eläimen, erityisesti lemmikin, terveydenhuolto on paremmalla tolalla kuin lukuisten miljoonien ihmisten. Samanaikaisesti miljoonat eläimet ovat yksikköjä teollisessa ruokatuotannossa. Kuitenkin myös luonnonsuojelu ja muu siihen liittyvä on lähes arkea ja koetaan tärkeäksi.

Uhri
©Wikipedia

Ortodoksinen kirkko liittää kysymyksen ihmisarvosta kysymykseen Jumalasta. Ilman toista ei ole toista. Ihminen on luomakunnan kruunu. Tämä ei tietenkään tarkoita muun elämän vähättelyä.

Kaikki on Jumalan luomaa ja arvokasta. Eläimet ovat teologian silmissä ihmisen palvelijoita. Kuulostaa ehkä hieman epämuodikkaalta, mutta paljon paremmalta kuin tunnetun valistusajan filosofin luonnehdinta eläimistä koneina.

Tieto on valtaa, sanottiin vuosisatoja sitten. Kyse oli siitä, että kun ihminen nyt hallitsee luontoa, ei edes taivas rajana. Ainakin hän luulee niin. Seuraukset ovat jo pikkuhiljaa olleet aika selvillä. Maapallon tilan kerrotaan olevan hälyttävä.

Välinpitämättömyys eläimistä on varmaankin hyvä alusta välinpitämättömyydelle ihmisiä kohtaan. Vanha viisaus on, että hyveet ovat ikään kuin ketju, ne "linkittyvät" toisiinsa. Paheetkin ovat kytköksissä toisiinsa.

Eläinten ja luonnon kaltoin kohtelu ei varmaan kannusta ihmisten hyvään kohteluun (vaikkakin monien lintujen munat ovat rauhoitettuja, muttei vaikkapa ihmiselämä kohdussa).

©HD Wallpapers

Pääsevätkö eläimet taivaaseen? Taitaa aika monen ihmisenkin taivaspaikka olla auki, leikkisästi vastattuna. Itse kysymys on ehkä nykyajalle tyypillinen, vähän erikoinen.

Suoraa vastausta ei varmaankaan ole. Raamatullinen näkymä tulevasta Jumalan valtakunnasta on kyllä hyvin kattava - voisi sanoa kosminen - mittakaavaltaan. Huokaileva luomakunta pääsee autuuteen.
Silloin susi kulkee karitsan kanssa ja pantteri laskeutuu levolle vohlan viereen, vasikka ja leijonanpentu syövät yhdessä ja pikkupoika on niiden paimenena. Lehmä ja emokarhu käyvät yhdessä laitumella, yhdessä laskeutuvat levolle niiden vasikat ja pennut, ja leijona syö heinää kuin härkä. Ja imeväinen leikkii kyyn kolon äärellä, vastikään vieroitettu lapsi kurottaa kättään kohti myrkkykäärmeen luolaa.

Jehovan todistajat?

Jehovan todistajat ovat näkyvästi esillä siellä missä ihmiset liikkuvat, joskus jopa kirkkojen edessä käännyttämässä.

Ortodoksinen kirkko näkee Jehovan todistajat eksyttävänä lahkona.

Kohdatessan Jehovan todistajan tulee olla kohtelias, eikä väitellä. Jälkimmäinen todennäköisesti vain saa aikaiseksi vielä "kovemman" Jehovan todistajan. Heille saatetaan opettaa, että muut ihmiset (ja erityisesti papit) ovat itse Saatanan vallassa sekä vihaavat heitä. Asiallisesti ja kunnioittaen tulee siis kohdata heidät.

Jehovan todistajat eivät usko Pyhään Kolminaisuuteen. Kristus ei ole heille ihmiseksi tullut Jumala, vaan luotu. Paljon muutakin ei-kristillistä he opettavat. He eivät siis ole kristittyjä.

Jehovan todistajien lehtiä
©Lehtikuva

Jo varhain Isä, Poika ja Pyhä Henki, kuten myös Kristuksen elämä, kuolema ja ylösnousemus olivat uskontunnustusten vakioita. Jopa ulkopuoliset huomasivat tämän, kristityillä oli "tapana kokoontua määrättynä päivänä ennen auringonnousua ja keskenään vuorotellen laulaa Kristukselle niin kuin jumalalle", kuten vanhin ulkopuolien selostus kertoo. Ehkä vanhin rukous Kristukselle lausuu: "Herramme, tule!" (1. Kor 16:22)

Kesti vuosisatoja ennen kuin usko Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen ja siihen liittyvä opetus rukouksen ja riitelyn kautta juhlallisesti tunnustettiin uskontunnustuksissa, jonka teologinen sana on kolminaisuusoppi. Myös usko ja opetus Kristuksesta sai aikanaan uskontunnustuksissa muotonsa.

Raamattu ei tunne sanaa Kolminaisuus, kertovat Jehovan todistajat. Tottahan tämä on, tuttu juttu. Toki ei Raamatussa myöskään ole mainittu Jehovan todistajia (tähän ei riitä Jes. 43:10) tai vaikkapa polkupyörää. Itse sana Jehova on virheellinen tulkinta heprean kielestä, sillä Jahve on oikea ilmaus.

Russell

Jehovan todistajat perusti Charles Taze Russell (k. 1916). Hänellä taustaa sekä kristinuskossa että itämaisissa uskonnoissa. Kalvinismia, vapaakirkollisuutta ja adventismia. Myös tutustumista hindulaisuuteen ja buddhalaisuuteen.

Russellin vaimo jätti hänet aikanaan "henkisen julmuuden" vuoksi. Yksi hänen tunnetuista opetuksistaan oli maailmanlopun tuleminen vuonna 1914, lopuksi on myös ennustettu ainakin vuosia 1915, 1918, 1925 ja 1975.

Russellin muussa opetuksessa on runsaasti kristinuskolle vierasta. Itse Jehovan todistajat nimi on peräisin vuodelta 1931 ja Joseph Franklin Rutherfordin (k. 1942) esittämä.

Jehovan todistajien jäsenten tarkkailusta ja ruodussa pitämisestä on runsaasti tietoa. Tiukka valvonta on myös yksi ikävämmistä asioista tässä yhteisössä, omanlaistaan väkivaltaa. Tarkkailua, eristämistä, uhkailua, kuulustelua ja painostusta.


Papilta kysyttyä -sivulla kootusti kaikki Papilta kysyttyä -kirjoitukset. Sivulla löytyy ohjeet kysymysten lähettämistä varten. Toivottavasti etsimäsi kysymys ja vastaus löytyy.


11. elokuuta 2015

Ortodoksisuus on elämää

Ortodoksisuus puhuttelee monia. Se on ymmärrettävää. Ortodoksinen usko ja elämä on kokonaisvaltaista. Tätä on kristinusko, voisi sanoa.

Olet kylässä, vieraassa paikassa. Huomasit jo matkalla ympäristön olevan viehättävä. Moni paikka vaikutti kutsuvalta, monia puhuttelevia näkyjä. Moni on varmaan kokenut jotain tällaista, saapuessaan illalla vieraaseen majapaikkaansa.

Aamulla eteesi tuodaan kartta. Se on hyvä ja yksityiskohtainen, ehkä se on jopa tabletilla. Karttaa katsotaan tovi ja siitä esitellän paikkoja sinulle. Kerrotaan teistä ja kortteleista. Ylistetään metsäpolkua puron varrella. Näkymä eräältä mäeltä on kuulemma hengästyttävä.

Kartta suljetaan ja saat kuulla, että tässäpä oli tämä tutustuminen. Muuta ei tarvita. Moni olisi aika ihmeissään ja kaipaisi jo matkaan. Ei, tämä riittää tutustumiseksi ympäristöön. Mutta mehän olemme vain tuijottaneet karttaa, tokaiset hölmistyneenä.

©Kira Leskinen

Tavat tutustua vieraaseen ympäristöön kartalla ja lähtemällä kävelemään ovat erilaisia. Molempia varmaan tarvitaan. Huomionarvoista vertauksessa on, että molempia tarvitaan ja ettei yksin kartta riitä.

Ihmisen halutessa tutustua ortodoksisuuteen hänet useimmiten kutsutaan jumalanpalvelukseen. Tule, näe ja tutustu. Harvemmin tässä vaiheessa karttaa edes kaivetaan esiin.

Jumalanpalvelus, laulujen ja rukousten sanat, tunnelma, tuoksu ja vaikkapa eleet ovat ympäristö. Paikkansa on toki uskonopilla ja oppikirjoilla, mutta ilman karttaa selviää hyvin aluksi.

Eräs filosofinen oivallus viime vuosisatana oli, että ihminen ei niinkään lähesty maailmaa ja elämää ikään kuin tarkkailijana, erillään tai irrallaan. Ihminen on osa kaikkea, keskellä elämää. Täällä ollaan ja elämän arvoitus ei muualla ratkea.

Ortodoksipappi Andrew Louth (s. 1944) totesikin, että ortodoksinen tyyli sointuu hyvin yllä mainittujen 1900-luvun oivallusten kanssa.

Ajatteleminen ja tekeminen, oleminen ja rukoileminen, ovat avoinna kaikille Louth kiteyttää. Jo olemalla ihminen sinä ajattelet, teet, olet ja ehkä jopa rukoilet.

©Ari Savinainen

Se on jo eri kysymys mihin ihminen suuntaa ajattelunsa, tekemisensä, olemisensa ja rukouksensa. Missä sydämesi on, siellä on aarteesi, muistutti itse Kristus.

Uskonelämälläkin on siis selvä suuntansa. Tämä suunta on eteenpäin, kohti tulevaa Kristusta. Tie oli varhainen nimi kristinuskolle ja seisominen jumalanpalveluksissa on tuttua.

Mitä sitten käytännön uskonelämä viestittää? Otetaan vaikka paasto. Vuoden päivistä puolet ovat ortodoksisen kalenterin mukaan paastopäiviä. Päiviä pidättäytymiselle ruuasta ja menoista. Aikoja muistaa rakkaus Jumalaa ja ihmisiä kohtaan.

Ortodoksiselta kirkolta saatetaan tiedustella kantaa kuluttamiseen. Vastaus on jo selvillä, kunhan osaa yhdistää yllä mainitun elämään. Ehkäpä usko on tajunnut jo varhain, että ihminen kyltymättömästi kuluttaa - ja tällöin lopulta kuluttaa itsensä ja pian kuluu loppuun koko muukin luomakunta.

©Ants Vahter

Ortodoksisuus on elämää. Tutustuminen tähän ei onnistu katselemalla vain karttaa. Itse asiassa itse Raamattuakin voi ikään kuin jäädä tuijottamaan, eikä saada siitä tolkkua.

Ehkäpä ortodoksisen kirkon viesti monelle tänään on kysymys. Harva uskaltaa oikeasti pysähtyä. On niin helppoa unohtaa jokaisessa ihmisessä olevan "jokin ylimalkainen ja hämärä" aavistus Jumalasta, lainatakseni vapaasti 1200-luvun läntistä ilmaisua.

Rukouselämä suuntaa ihmisen oikein. Tähän ei riitä pelkkä hiljentyminen tai jokin hengellinen venyttely. Ristinmerkki on uskon tunnustamista. Ruuan siunaaminen ja siitä kiittäminen on tärkeää. Paastojen kunnioitus on osa ortodoksisuutta. Säännöllinen jumalanpalveluselämä ja ehtoolliseen osallistuminen elintärkeää. Syntien tunnustaminen myös välttämätön, eikä ole valinnaista.

©Patriarchia.ru

Ortodoksisella kirkolla on toki "kartta". Raamattu, opinkappaleita, koeteltua opetusta ja lukuisia esimerkkejä antaumuksellisesta uskosta, peräti kuolemaan asti. On myös vuosisatoja ja -tuhansia vanhoja rukouksia ja veisuja.

On havahduttavaa pohtia, että suurin osa "kartasta" on nähnyt vaikkapa Rooman valtakunnan tuhon, Konstantinopolin kukistumisen, Islamin synnyn, modernin tieteen kehityksen, lukuisat vallankumoukset, Yhdysvaltojen synnyn, valistusajan, lukuisten valtioitten synnyn ja tuhon, maailmansotia ja ties mitä. Nykyaikakin on muuten joskus menneisyyttä.

Kartta merkintöineen pitää suunnan oikeana. Aapisasiat ja kartta tulee pitää mielessä. Tarvittaessa ortodoksinen kirkko tähdentää niitä. Ei se korottaessaan ääntään pohdi yleistä mielipidettä tai ajan tuulenpuuskia. Nöyrästi anteeksi pyytelemättä.


Blogikirjoitus perustuu muun muassa Andrew Louthin Introducing Eastern Orthodox Theology -kirjan (2013) Thinking and doind, being and praying: where do we start? -lukuun. Myös James K. Smithin (s. 1970) Desiring the Kingdom - Worship, Worldview, and Cultural Formation -kirjaan (Cultural Liturgies, Volume 1, 2009).


20. heinäkuuta 2015

Simeon - pyhä hullu

Suurin osa ihmisistä pelkää menettävänsä kasvonsa. He pelkäävät maineensa puolesta. Yksi silmä vilkuilee maineen perään.

Mitäköhän ihmiset miettivät minusta? Enemmän tai vähemmän tietoisesti eletään jopa muiden ehdoilla. Vankeudessa voisi jopa sanoa.

Moni voisi ottaa oppia 500-luvun pyhältä hullulta - Kristuksen tähden houkalta. Varmasti myös uskovat saavat siitä muistutuksen.

Simeon niminen nuorukainen eli Edessassa, nykyisessä Turkissa. Yhtenä syksynä hän oli Jerusalemissa ja pyhällä maalla juhlimassa ristiä. Paluumatkalla hän tutustui Johannes nimiseen nuoreen mieheen. Simeon oli liikkeellä vanhan äitinsä kanssa ja Johannes vaimonsa. He päättivät liittyä seurueeksi.

©Puppy Entertainment

Seurueen oli tarkoitus leppoisasti palata kotipuoleen pyhän maan vierailun jälkeen. Rikkaina ihmisinä matkailu oli heille mieluista. Mukana oli palvelijoita - orjia - ja matka eteni hevosin.

Jordanin seudulla he näkivät luostariasumuksia - kaikenlaisia rakennuksia, luolia ja vajoja. Johannes esitteli mielellään heidän näkemäänsä ja kysyikin Simeonilta tiesikö tämä ketkä asuivat täällä. Simeon kiinnostui kovasti tietämään lisää.
- Ketkä he ovat?
- Jumalan enkeleitä.
- Voimmeko nähdä heitä?
- Jos meistä tule heidän kaltaisensa.
He olivat menevinään virtsaamaan ja jättivät hevosensa orjilleen. He jatkoivat kahdestaan ja päästivät palvelijansa menemään edeltä.

Johannes osoitti kahtaalle, kohti "maailmaa" ja erämaata.
- Elämään johtava tie.
- Kuolemaan johtava tie.
He päättivät rukoilla ja heittää arpaa. Arpaonni osoitti paluuta yhteiskuntaan ja sen mukavuuksiin. Simeon kuitenkin jäi tuijoittamaan tietä erämaahan. He jättivät iloisina omaisuutensa, perheensä ja kaiken menneen.
Sabbaan luostari
©Wikipedia

Simeon ja Johannes aloittivat kilvoituksen. Rukouksessa he saivat lohdutuksen, varmuuden siitä, että heidän perheillään oli kaikki hyvin. Levollisuus rukouksessa edesmenneiden puolesta antoi heille rauhan. Heidän rakkaillaan oli kaikki hyvin. Kaikki oli anteeksiannettua, myös karkaaminen erämaahan.

Lähes 30 vuotta he elivät erämaassa. Nyt he olivat tukevasti keski-ikäisiä. Simeon päätti lähteä maailmaan, olemaan lohtuna kaikille ihmisille.
- Veljeni, mitä lisähyötyä saamme täällä erämaassa? Kuule minua ja lähde kanssani, pelastaaksemme toisia. Olemme täällä vain itsellemme hyödyksi, emmekä ole saattaneet yhtäkään pelastukseen. "Kenenkään ei pidä etsiä omaa etuaan vaan toisen parasta." "Kaikille olen ollut kaikkea, jotta pelastaisin edes muutamia." "Loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa."
Johannes luuli Simeonin olevan eksyksissä, pahojen henkien riivaama. Simeon kuitenkin vakuutti, että hän aikoi mennä Kristuksen voimassa maailmaan ja pilkata sitä. Johannes oli kuitenkin murheissaan. Simeon pysyi järkkymättömänä. Johannes antoi hänelle muistutuksen.
Ole valveilla. Se minkä erämaa kokoaa, maailma hajoittaa. Hiljaisuus auttaa, hyörinä estää. Valvomisen antama uni vie. Ole valveilla, ettei maailman eksytys vie luostarielämän harkitsevaisuutta. Varo, ettei neitseellisen elämän hedelmä tuhoudu naisten kanssa. Varo, ettei rakkaus rahaan vie köyhyyttäsi, eivätkä ruuat lihota kehoasi, jonka paasto on sulattanut. Varo, ettet menetä hillintääsi naurulla ja rukoustasi huolimattomuudella... Varo, ettei kosketus saata sieluasi hipelöimään. Varo, ettei syödessäsi sydänkin syö tai että kävellessäsi sielusi tanssi... Saa Jumalalta voimaa, vain ja ainoastaan, jotta mitkä muodot tahansa tai sanat tai teot eivät liikuta sydäntäsi ja mieltäsi...
Simeon, seinämaalauksessa

Simeon saapui Emesan kaupunkiin. Nykyään kaupunki on Homs, Syyrian paljon kärsinyt paikka.

Simeon varjeli sisimpäänsä. Hän peitti sen monen silmiltä. Kilvoitus houkkana, pyhänä hulluna alkoi.
Simeon irrotti köysivyönsä löydettyään kuolleen koiran lantakasasta kaupungin ulkopuolella ja kiinnitti toisen pään raadon jalkaan, raahaten tätä juostessaan mukanaan. Näin hän astui kaupungin porteista sisään. Läheisen koulun lapset havaitsivat hänet ja alkoivat kiljua: Katsokaa, hullu isä! Kiljuvat lapset juoksivat hänen perässään ja läimäyttivät häntä korville. Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, hän otti mukaansa pähkinöitä ja meni kirkkoon jumalanpalveluksen alkaessa ja alkoi viskellä pähkinöitä ja sammutella lampukoita. Kun häntä jahdattiin ja haluttiin heittää ulos kirkosta, hän kapusi saarnatuoliin ja heitteli sieltä naisia pähkinöillä. Suurella vaivalla hänet saatiin poistetuksi, mutta mennessään ulos hän kaatoi leipurien myyntipöydät ja he hakkasivat hänet henkihieveriin. (Käännös Ortodoksi.net:stä)
Kunniallinen väki oli aivan kauhuissaan. Maailmanmenoa häirittiin. Pilkan kärki kuitenkin oli paljon syvemmällä. Kamppailua käytiin ihmisten sydämistä.

Pahaa aavistamaton kauppias otti Simeonin töihin. Kauppa ei käynyt, koska Simeon antoi kaiken pois ilmaiseksi. Ruokaa ja muuta tavaraa. Simeon itsekin söi itsensä täyteen, olihan hän ollut jo viikon ilman ruokaa. Kauppias luuli Simeonin myyneen loppuun kaiken. Saatuaan tietää asian todellisen laidan hän ajoi Simeonin pois iskuin ja potkuin.

Simeon oli häpeämätön. Hän ulosti kun tarve vaati, ihan missä vain. Eräs nuori orjanainen oli tullut raskaaksi. Nainen ei halunnut paljastaa isää, vaan syytti Simeonia raiskauksesta. Nainen oli raskaana ja Simeon ruokki hänet kykyjensä mukaan. Synnytys oli vaikea ja Simeon rukoili. Vasta naisen paljastettua oikean isän synnytys eteni hyvin. Simeon vietti myös aikaa kaupungin prostituoitujen kanssa, tyttösystävikseen hän heitä kutsui.

Kaikenlaista Simeon teki. Sydämensä oli kuitenkin puhdas ja tavoitteli juuri toisten sydämiä.

Houkan kuolemasta ehti kulua kaksi päivää, ennen kuin ruumis löydettiin. Se oli jossakin kasassa. Hautajaiset olivat ikään kuin kaupungin puhtaanapidon toimesta suoritettu. Simeon haudattiin tuntemattomien hautausmaalle.

Jarmo Hakkarainen
©Sotkamo-lehti

Poikkeavat ihmiset paljastavat muiden ihmisten sovinnaisuuden. Verrattuna heihin ihmiset ovat auttamattomasti sovinnaisia. He paljastavat räikeästi monen tavanmukaisuuden elämässä ja myös uskossa. Ehkä tämä on syvin syy heidän nimittämiseensä häiriköiksi.

Hyvin on ortodoksipappi Jarmo Hakkarainen (s. 1955) kiteyttänyt.
Pyhä houkka on tässä maailmassa kadonneiden vertauskuva, niiden jotka tulevat perimään ikuisen elämän. Houkkuus ei ole filosofiaa, vaan ilmaisee Kirkon elämännäkemyksen erityispiirteen... Houkkuudessa korostuu pohjaton arvostus inhimillistä olemusta kohtaan...
Houkka elää vapaana. Ortodoksipiispa Kallistos Ware (s. 1934) kirjoittaessaan heistä painottaa houkkien vapautta.
Houkka on vapaa normaaleista perhesiteistä - "ei kenenkään poika, ei kenenkään veli, ei kenenkään isä" – ja koditon maankiertäjä, usein karkotettu. Yleensä hän ei ole erakko, vaan elää ihmisten keskellä. Samalla hän pysyy kuitenkin jotenkin vieraana, maanpakolaisena järjestäytyneen yhteiskunnan reunamilla, hän elää maailman keskellä olematta silti maailmasta. Houkka on vapaa ja vieras…

Simeonin juhlapäivä on 21. heinäkuuta. Simeonista voi lukea lyhyen elämänkerran täältä. Englanniksi täältä. Uskonhulluuden aihetta on mielenkiintoisesti käsitellyt Jaroslav Pelikanin (k. 2006) Fools for Christ - Essays on the True, the Good, and the Beatufiful -kirjassa (1955). Simeon ja hänen elämänkerransa eräs tutkielma löytyy täältä.


15. kesäkuuta 2015

Opetuslapsena

Lähtekää minun mukaani. Kutsu on kuulunut jo vuosituhansia. Tie oli varhainen nimi kristinuskolle. Minä olen tie, sanoi itse Kristus.

Yksi tunnetuimmista erämaaisistä 300-luvulta teki kerran matkan Roomaan. Siellä hänelle kerrottiin eräästä kuuluisasta naisesta, joka asusti pienessä huoneessa poistumatta siitä koskaan. Tuntien suurta epäluuloisuutta tällaista elämäntapaa kohtaan, erämaaisä joka itse oli suuri vaeltaja, meni tämän luokse ja kysyi: "Mitä sinä täällä vain istut?" Nainen vastasi tähän: "Minä en istu. Minä olen matkalla."

Raamattu jo hyvin varhain pitää keskiössä vaellusta. Uskon suuri esimerkki on Abraham. Hän on apostoli Paavalin mukaan "kaikkien niiden isä, jotka uskovat". Abraham "uskoi" ja "lähti". "Hän lähti matkaan, vaikka ei tiennyt, minne oli menossa."

On hyvä poiketa totutulta polulta, kuten Mooses. "Menenpä katsomaan..." (2. Moos. 3:3)

Abraham, Saara ja Mooses
©Dimitry Shkolnik

Ortodoksisessa kirkossa jumalanpalveluksissa perinteisesti seistään. Se on muun muassa merkki matkalla olemisesta, uskontiestä kirjaimellisesti.

Seisominen edesauttaa valppautta. Hyvä asento antaa rukoilijalle valppaan ja keskittyneen mielen. Asentoa on verrattu vartiosotilaan valppauteen tämän seisoessa vartiossa - pitkiäkin aikoja.

Tottuminen seisomiseen vaatii aikaa ja kilvoittelua. Seisomalla tasajaloin ja jalat hartioiden leveydellä antaa hyvän asennon. Kyse ei kuitenkaan ole vain asennosta, vaan myös asenteesta.

Asenne auttaa seisomaan, ihan fyysisesti, mutta seisominen kertoo myös oppilaana olemisesta. Ollaan oppimassa, kulkemassa kohti ja alati matkalla. Nöyrästi ponnistellen.

Ortodoksiselle kirkolle on hyvin vierasta ajatella, että joku pitää itseään pelastuneena. Joissakin kyseenalaisissa piireissä saatetaan jopa lähes arkisesti tiedustella: Oletko pelastunut?

©Patriarchia.ru
Minä tahdon tuntea Kristuksen... Ehkä silloin saan myös nousta kuolleista. 
En tarkoita, että olisin jo saavuttanut päämääräni tai jo tullut täydelliseksi. Mutta pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, kun kerran Kristus Jeesus on ottanut minut omakseen. 
En katso vielä päässeeni siihen asti. Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat... 
Meidän on vain jatkettava eteenpäin siitä, mihin olemme päässeet.
Tämä on jo mainitun Paavalin puhetta. Apostoli on rakastettu, mutta myös vihatttu. Monien mielestä hän on ikävintä mitä kristinuskolle on tapahtunut.

Kirjeessään Filippiläisille hän on henkilökohtaisimmillaan. Minä tahdon tuntea Kristuksen ja pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, hän kertoo. Ei hän ole perillä ja yhä ponnistelee eteenpäin.

Uuden testamentin Filippiläiskirje on hyvä lukea. Ehkä Paavalin muu opetus näyttäytyy tämän jälkeen hieman toisenlaisena. Se osoittautuu raittiiksi ja terveeksi, tai kuten Paavali itse ilmaisee sen - hygieeniseksi.

Paavali
©Wikipedia

Minä tahdon tuntea Kristuksen. Tämä on uskon ydinasioita. Voisi jopa sanoa kristinuskon kovaa ydintä. Uskonaapisen kirjain a.

Kristuksen tulisi herättää uteliaisuutta, kaipuuta, ihailua ja vaikkapa kunnioitusta. Tämä on hyvä asenne oppilaalle, Kristuksen seuraajalle. Uskontiellä ollaan jo tällöin hyvällä alulla.

Usko ei ole sooloilua vaan ortodoksisen kirkon kanssa vaelletaan yhdessä. Syystäkin kirkkoa on vanhastaan kutsuttu äidiksi.

Ehkä joku on eri mieltä kirkon kanssa. Jokin kohta opissa tai opetuksessa ihmetyttää. Hätä ei ole suuri, ei ainakaan epätoivoinen.

Oppilas pyrkii oppimaan lisää ja antaa aikaa tälle. Vähitellen hän oppii ja kasvaa uskonopissa. On vapauttavaa olla oppilaana, eikä yrittää päteä kirkon kanssa.

Ikävän usein tilanne kuitenkin lukkiutuu. Oppilaan asenne unohtuu. Ihminen jää erimieliseksi kirkon kanssa. Hätä on jo suuri, jos ihminen alkaa opettaa kirkkoa vastaan. Kristuksen antama opetus ja esimerkki, ja kirkon viisaus ja kokemus jopa, muuttuvat vahanenäksi, joka väännetään suuntaan jos toiseen.

Men

Venäläinen ortodoksipappi Aleksandr Men (k. 1991) kirjoitti aikanaan kauniin Kristuksen opetuslasten -rukouksen.
Jeesus Kristus, Jumalan Poika, joka paljastit meille taivaallisen Isän. Auta meitä elämään opetuslapsinasi. 
Sinä olet luvannut lahjoittaa rauhan sieluillemme. Mutta sinä et tahdo laiskoja orjia. Anna meille voimaa seistä vartiossa ja pysyä valveilla. Auta meitä elämään uskollisina sinulle ja vain sinulle. 
Opeta meitä tekemään kaikki sinun kasvojesi edessä. Tee meidät lapsiksesi. Lahjoita meille voimaa täyttää sinun tahtosi ja ohjeesi. Opeta meitä tekemään hyvää. Suojele meitä fariseusten hapatukselta. 
Opeta meitä näkemään mikä elämässä on olennaista, ainoa tarpeellinen. Auta meitä vapautumaan synnistä, joutenolosta, hengen velttoudesta. Kaikki mikä maailmassa on hyvää ja kaunista muistuttakoon meitä sinusta. Palvelkoon maailman pahuus varoittajanamme. Anna meidän nähdä syntisissä oman lankeilumme peili. 
Opeta meitä näkemään sisaria ja velijä niissä, jotka ajattelevat toisin kuin me, toisuskoisissa ja epäuskoisissa. Auta meitä muistamaan elämän lyhyyttä, jotta kuolemamme muistaminen olisi meille voimana uutteruuteen ja palvelemiseen. Aseta meihin taito antaa anteeksi, rakastaa ja antautua käyttöön. 
Opeta meitä elämään rukouksessa. Annan meidän jo nyt olla osallisia sinun valtakunnastasi. 
Opeta meitä vihaamaan syntiä, mutta ei syntistä. Lahjoita meille voimaa todistaa sinusta. Älä salli meidän olla turhamaisia, pikkumaisia. 
Auta meitä elämään opetuslapsinasi. 
Aamen