16. huhtikuuta 2015

Vastauksetta jäänyt rukous

Anokaa, niin teille annetaan. Ei annettu, vaikka kuinka pyysin. Vastauksetta jäänyt rukous jää usein vaivaamaan mieltä. Epäilemme joko Jumalaa tai itseämme.

Jo rukouselämän vasta-alkaja tietää sen. Välillä tulee olo, että puhuttelee tyhjää taivasta. Ei tätä kokemusta pääse pakoon. Ei kokemusta tulekaan paeta, vaan rehellisesti kohdata.

Metropoliitta Antoni Bloom (k. 2003) oli rukouselämässä kokenut. Elämänsä aikana hän koki paljon ja lukuisin tavoin opasti ihmisiä nimenomaan rukoukseen. Monelle hän on ikään kuin aikamme kirkkoisä ja hänen sanansa puhutteli monia.

Metropoliitta Antonin kanssa on turvallista kohdata kysymys - ja kokemus - vastauksetta jääneestä rukouksesta.

Metropoliitta Antoni

Ortodoksisen kirkon opetus on, että Jumalaa kuulee kaikki rukoukset. Taidokkaat sekä mumisten sanotut. Sanomatta jääneetkin, vain huokauksin ja kyynelin ilmaistut.

Rukouksia on sekä valmiita että omia. Molempia käytetään. Jumalanpalveluselämän rukoukset ovat valmiita ja ne myös ovat mukana henkilökohtaisessa rukouselämässä. Omassa rukouselämässä käytetään myös omia sanoja.

Rukousten kuuleminen on kuitenkin eri asia kuin "vastaus". Vastauksiakin on monenlaisia. Hiljaisuuskin voi olla vastaus. Ehkä vaitiolo onkin ihmisen kuuroutta. Asiaa on vaikea ilmaista.

Metropoliitta Antoni kertoo parista, jopa hauskasta, esimerkistä.
Muistan tapauksen, kuinka eräs vanha mies kertoi lapsena rukoilleensa useita kuukausia saadakseen Jumalalta sen hämmästyttävän lahjan, mikä hänen sedällään oli, nimittäin että joka ilta voisi ottaa hampaansa suustaan ja panna ne vesilasiin...
"Olen rukoillut melkein lakkaamatta neljätoista vuotta enkä ole koskaan kokenut minkäänlaista tunnetta Jumalan läsnäolosta." Sanoin: "Annoitteko hänelle tilaisuuden panna sana väliin?" "Hm", hän sanoi. "En, olen puhunut hänelle koko ajan, sillä eikö se ole rukousta?" "Ei", sanoin, "en luule, että se on."
Tuhottu ikoni
©Pravmir.ru

Kaikki pyynnöt eivät kuitenkaan ole "lapsellisia". Tai hauskoja esimerkkejä.

Ihminen ehkä alkaa epäilemään itseään. Vastauksetta jäänyt rukous, tai siis toivottua vastausta vaille jäänyt rukous jää vaivaamaan.

Ikävä kyllä on tapauksia jolloin vastauksetta jäänyttä rukousta käytetään "lyömäaseena". Syytökset vähäisestä uskosta, huonosta uskosta tai ties mistä sinkoilevat. Kyse on hengellisestä väkivallasta. Jäljet ovat usein rumat.

Metropoliitta Antoni muistutta, että itse evankeliumeissa ainut vastauksetta jäänyt rukous on itse Kristuksen lausuma.
Jos luet evankeliumia tarkkaavaisesti, näet, että siinä on vain yksi vastauksetta jäänyt rukous. Se on Kristuksen rukous Getsemanen puutarhassa... jumalallisen kärsijän usko oli tarpeeksi suuri kestämään hiljaisuudenkin.
©Pravoslavie.ru
Jo sen tosiasian, että ihminen kääntyy Jumalan puoleen, pitäisi olla osoitus uskosta, mutta se on sitä vain tiettyyn määrään asti; me uskomme ja samalla kertaa emme usko, ja uskon suuruus näkyy siinä, kuinka se voittaa omat epäilyksemme. Kun sanomme: "Niin, minä epäilen, mutta uskon todella Jumalan rakkauteen enemmän kuin luotan omiin epäilyksiini", avautuu Jumalalle mahdollisuus toimia.
Monesti metropoliitta Antoni tähdensi epäilyä uskon merkkinä. Se on osoitys kasvavasta uskosta. Usko kypsyy ja syvenee. Moni inhimillinen ennakkoluulo suhteessa Jumalaan murtuu.

Jumalan vaitiolo on merkki siitä, että hän voi luottaa ihmisen kestävän hiljaisuudenkin.
Jumalan lähellä olo ... voi olla riemua, se voi olla kauhua, se voi olla sydämen murhetta tai mitä tahansa muuta. Meidän pitää muistaa, että se, mitä tulemme havaitsemaan tänään, on jotakin meille tuntematonta, koska Jumala sellaisena kuin tunsimme hänet eilen ei ole Jumala sellaisena, millaisena hän saattaa ilmaista itsensä huomenna.
Lääketieteellisen koulutuksen saaneena metropoliitta Antoni myös muistutti, kuinka epäilys on tie suurempaan tietämykseen ja ymmärrykseen. Se toki voi olla kivulias, muttei epätoivoinen.

Sana jos on avainsana. Jos sinä voit tehdä jotakin, tee se. Moni pyytää muutosta, edes pientä elämäänsä. Jos sinä uskot, vastasi Kristus monesti.
Molemmat "jossit" ovat vastaavuussuhteissa, koska jos ei ole uskoa, ei myöskään Jumalan ole mahdollista puuttua tilanteeseen.
©Lars Ahlbäck

Ei voima, vaan rakkaus. Täten metropoliitta Antoni korostaa opettaessaan rukouksesta ja ihmeistä. Ihmeen tarkoitus ei ole olla voimannäyte, vaan Jumala kaipaa uskon siementä. Tällöin ihme on mahdollinen.

Ihme on osoitus rakkaudesta ja huolenpidosta, ei voimasta tai pakotetusta. Ei tietenkään "poikkeuksesta luonnonlaeista" 1700-luvun hengessä.
Vaikka tiedämmekin Jumalan kaikkivaltiaaksi, niin kauan kuin ajattelemme, että hän on välinpitämätön, ei ihmekään ole mahdollinen. Tehdäkseen ihmeen Jumalan olisi pakolla vietävä tahtonsa läpi, ja sitä hän ei tee, koska ytimenä hänen suhteessaan maailmaan, vaikkapa langenneeseenkin, on hänen ... kunnioituksensa ihmisen vapautta ja oikeuksia kohtaan. Hetki, jolloin sanot: "Minä uskon ja sen tähden olen kääntynyt sinun puoleesi", tahtoo sanoa: "Minä uskon, että sinä olet halukas, että sinussa on rakkautta, että sinä todellakin kiinnostunut jokaisesta yksityistapauksesta."
Rukous merkitsee kohtaamista. Se on syvä suhde. Meitä, enempää kuin Jumalakaan ei voi pakottaa tähän suhteeseen... 
Tavallisesti yrittäessämme olla voimakkaita me estämme Jumalaa ilmaisemasta meissä voimaansa. Muistat varmaan, miten sinua opetettiin kirjoittamaan ollessasi pieni. Äitisi pani kynän käteesi, otti kätesi omaansa ja ryhtyi liikuttamaan sitä. Kun et ollenkaan tiennyt, mitä hän tarkoitti, annoit kätesi olla vapaasti hänen kädessään... Jumalan voima ilmenee heikkoudessa. Tai ajatelkaamme purjetta. Tuuli voi tarttua purjeeseen, ja sitä voidaan käyttää liikuttamaan venettä vain siksi, että se on niin ohut ja hento.


Blogikirjoitus perustuu Elävä rukous -kirjan (1979, toinen painos) kirjan lukuihin Vastauksetta jäänyt rukous ja anomus, Askeettinen rukous ja Epilogi. Hieman on käytetty Rukouskoulu-kirjaa (1976). Kirjaan voi tutustua täällä.