16. huhtikuuta 2015

Vastauksetta jäänyt rukous

Anokaa, niin teille annetaan. Ei annettu, vaikka kuinka pyysin. Vastauksetta jäänyt rukous jää usein vaivaamaan mieltä. Epäilemme joko Jumalaa tai itseämme.

Jo rukouselämän vasta-alkaja tietää sen. Välillä tulee olo, että puhuttelee tyhjää taivasta. Ei tätä kokemusta pääse pakoon. Ei kokemusta tulekaan paeta, vaan rehellisesti kohdata.

Metropoliitta Antoni Bloom (k. 2003) oli rukouselämässä kokenut. Elämänsä aikana hän koki paljon ja lukuisin tavoin opasti ihmisiä nimenomaan rukoukseen. Monelle hän on ikään kuin aikamme kirkkoisä ja hänen sanansa puhutteli monia.

Metropoliitta Antonin kanssa on turvallista kohdata kysymys - ja kokemus - vastauksetta jääneestä rukouksesta.

Metropoliitta Antoni

Ortodoksisen kirkon opetus on, että Jumalaa kuulee kaikki rukoukset. Taidokkaat sekä mumisten sanotut. Sanomatta jääneetkin, vain huokauksin ja kyynelin ilmaistut.

Rukouksia on sekä valmiita että omia. Molempia käytetään. Jumalanpalveluselämän rukoukset ovat valmiita ja ne myös ovat mukana henkilökohtaisessa rukouselämässä. Omassa rukouselämässä käytetään myös omia sanoja.

Rukousten kuuleminen on kuitenkin eri asia kuin "vastaus". Vastauksiakin on monenlaisia. Hiljaisuuskin voi olla vastaus. Ehkä vaitiolo onkin ihmisen kuuroutta. Asiaa on vaikea ilmaista.

Metropoliitta Antoni kertoo parista, jopa hauskasta, esimerkistä.
Muistan tapauksen, kuinka eräs vanha mies kertoi lapsena rukoilleensa useita kuukausia saadakseen Jumalalta sen hämmästyttävän lahjan, mikä hänen sedällään oli, nimittäin että joka ilta voisi ottaa hampaansa suustaan ja panna ne vesilasiin...
"Olen rukoillut melkein lakkaamatta neljätoista vuotta enkä ole koskaan kokenut minkäänlaista tunnetta Jumalan läsnäolosta." Sanoin: "Annoitteko hänelle tilaisuuden panna sana väliin?" "Hm", hän sanoi. "En, olen puhunut hänelle koko ajan, sillä eikö se ole rukousta?" "Ei", sanoin, "en luule, että se on."
Tuhottu ikoni
©Pravmir.ru

Kaikki pyynnöt eivät kuitenkaan ole "lapsellisia". Tai hauskoja esimerkkejä.

Ihminen ehkä alkaa epäilemään itseään. Vastauksetta jäänyt rukous, tai siis toivottua vastausta vaille jäänyt rukous jää vaivaamaan.

Ikävä kyllä on tapauksia jolloin vastauksetta jäänyttä rukousta käytetään "lyömäaseena". Syytökset vähäisestä uskosta, huonosta uskosta tai ties mistä sinkoilevat. Kyse on hengellisestä väkivallasta. Jäljet ovat usein rumat.

Metropoliitta Antoni muistutta, että itse evankeliumeissa ainut vastauksetta jäänyt rukous on itse Kristuksen lausuma.
Jos luet evankeliumia tarkkaavaisesti, näet, että siinä on vain yksi vastauksetta jäänyt rukous. Se on Kristuksen rukous Getsemanen puutarhassa... jumalallisen kärsijän usko oli tarpeeksi suuri kestämään hiljaisuudenkin.
©Pravoslavie.ru
Jo sen tosiasian, että ihminen kääntyy Jumalan puoleen, pitäisi olla osoitus uskosta, mutta se on sitä vain tiettyyn määrään asti; me uskomme ja samalla kertaa emme usko, ja uskon suuruus näkyy siinä, kuinka se voittaa omat epäilyksemme. Kun sanomme: "Niin, minä epäilen, mutta uskon todella Jumalan rakkauteen enemmän kuin luotan omiin epäilyksiini", avautuu Jumalalle mahdollisuus toimia.
Monesti metropoliitta Antoni tähdensi epäilyä uskon merkkinä. Se on osoitys kasvavasta uskosta. Usko kypsyy ja syvenee. Moni inhimillinen ennakkoluulo suhteessa Jumalaan murtuu.

Jumalan vaitiolo on merkki siitä, että hän voi luottaa ihmisen kestävän hiljaisuudenkin.
Jumalan lähellä olo ... voi olla riemua, se voi olla kauhua, se voi olla sydämen murhetta tai mitä tahansa muuta. Meidän pitää muistaa, että se, mitä tulemme havaitsemaan tänään, on jotakin meille tuntematonta, koska Jumala sellaisena kuin tunsimme hänet eilen ei ole Jumala sellaisena, millaisena hän saattaa ilmaista itsensä huomenna.
Lääketieteellisen koulutuksen saaneena metropoliitta Antoni myös muistutti, kuinka epäilys on tie suurempaan tietämykseen ja ymmärrykseen. Se toki voi olla kivulias, muttei epätoivoinen.

Sana jos on avainsana. Jos sinä voit tehdä jotakin, tee se. Moni pyytää muutosta, edes pientä elämäänsä. Jos sinä uskot, vastasi Kristus monesti.
Molemmat "jossit" ovat vastaavuussuhteissa, koska jos ei ole uskoa, ei myöskään Jumalan ole mahdollista puuttua tilanteeseen.
©Lars Ahlbäck

Ei voima, vaan rakkaus. Täten metropoliitta Antoni korostaa opettaessaan rukouksesta ja ihmeistä. Ihmeen tarkoitus ei ole olla voimannäyte, vaan Jumala kaipaa uskon siementä. Tällöin ihme on mahdollinen.

Ihme on osoitus rakkaudesta ja huolenpidosta, ei voimasta tai pakotetusta. Ei tietenkään "poikkeuksesta luonnonlaeista" 1700-luvun hengessä.
Vaikka tiedämmekin Jumalan kaikkivaltiaaksi, niin kauan kuin ajattelemme, että hän on välinpitämätön, ei ihmekään ole mahdollinen. Tehdäkseen ihmeen Jumalan olisi pakolla vietävä tahtonsa läpi, ja sitä hän ei tee, koska ytimenä hänen suhteessaan maailmaan, vaikkapa langenneeseenkin, on hänen ... kunnioituksensa ihmisen vapautta ja oikeuksia kohtaan. Hetki, jolloin sanot: "Minä uskon ja sen tähden olen kääntynyt sinun puoleesi", tahtoo sanoa: "Minä uskon, että sinä olet halukas, että sinussa on rakkautta, että sinä todellakin kiinnostunut jokaisesta yksityistapauksesta."
Rukous merkitsee kohtaamista. Se on syvä suhde. Meitä, enempää kuin Jumalakaan ei voi pakottaa tähän suhteeseen... 
Tavallisesti yrittäessämme olla voimakkaita me estämme Jumalaa ilmaisemasta meissä voimaansa. Muistat varmaan, miten sinua opetettiin kirjoittamaan ollessasi pieni. Äitisi pani kynän käteesi, otti kätesi omaansa ja ryhtyi liikuttamaan sitä. Kun et ollenkaan tiennyt, mitä hän tarkoitti, annoit kätesi olla vapaasti hänen kädessään... Jumalan voima ilmenee heikkoudessa. Tai ajatelkaamme purjetta. Tuuli voi tarttua purjeeseen, ja sitä voidaan käyttää liikuttamaan venettä vain siksi, että se on niin ohut ja hento.


Blogikirjoitus perustuu Elävä rukous -kirjan (1979, toinen painos) kirjan lukuihin Vastauksetta jäänyt rukous ja anomus, Askeettinen rukous ja Epilogi. Hieman on käytetty Rukouskoulu-kirjaa (1976). Kirjaan voi tutustua täällä.


1. huhtikuuta 2015

Patriarkka Kirill - Uskosta

"Usko on etupäässä sydämen asian, vaikka alkaakin ajatuksissa."

Ensimmäistä sunnuntaita pääsiäisen jälkeen kutsutaan Tuomaan sunnuntaiksi. Tuona päivänä pyhäköissä luetaan evankeliumiluku siitä kuinka Ylösnoussut Vapahtaja ilmestyi apostoleille. Tuomas kuitenkin tuolloin puuttui. Apostolien kertoessa Tuomaalle tapahtuneesta, hän oli epäuskoinen.
En usko. Jos en itse näe naulanjälkiä hänen käsissään ja pistä sormeani niihin ja jos en pistä kättäni hänen kylkeensä, minä en usko.
En usko, jos en... Tätä ihmiset ovat sanoneet kaikkina aikoina ylösnousemuksen jälkeen. Toiset ottavat vastaan sanoman ylösnousemuksesta avoimella sydämellä ja ilolla. Toiset sen sijaan torjuvat sen.
En usko, sillä se ei sovi tunnetun elämän lainalaisuuksiin. En usko, sillä en voi varmistaa sitä, eikä minulla ole mitään todisteita.
Patriarkka Kirill
Patriarchia.ru

Mitä on usko? Apostoli Paavali vastaa tähän kysymykseen. "Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä."

1800-luvun erinomainen venäläinen teologi Filaret Moskovalainen (k. 1867) ilmaisi asian näin.
Varmuus näkymättömästä, niinkuin se olisi näkyväistä, sekä toivottavasta että odotettavasta, niinkuin se olemassa olisi.
Usko eroaa tiedosta. Ihmistieto perustuu kokemukseen ja aistivaikutelmiin. Tämän vuoksi näkyvät esineet ovat tiedon kohteina, eivätkä uskon kohteina. Kuullut sanat eivät myöskään ole uskon kohteina, vaan tiedon kohteina. Usko on varmuutta aistien takana olevasta todellisuudesta.

Uskonopissaan jo mainittu Filaret Moskovalainen kiinnittää huomiota siihen, että usko alkaa järjessä, vaikkakin se kuuluukin sydämelle. "Usko on etupäässä sydämen asia, vaikka alkaakin ajatuksissa."

Usko voi perustua johdonmukaiselle ajattelulle. Esimerkiksi minulle on helpompaa väittää maailmankaikkeuden perustana olevan järki. En voi uskoa, että sopusointuisan ja kauniin maailman perustana ja alkuna on järjettömyys.

Itselleni on paljon helpompaa ajatella että maailmankaikkeuden alussa on Järki. En osaa uskoa, että kaiken sopusoinnun ja kauneuden takana olisi järjettömyys ja jotain alati muuttuvaa ainetta, joka muuttuu yksinkertaisesta monimutkaiseksi, elottomasta eläväksi ja järjettömästä järjelliseksi. Ajatteluni sulkee pois tällaisen uskon maailmankaikkeuden alkuun. Tämä kaikki tapahtuu siis vasta ajattelun puitteissa.

Filaret
©Optina.ru

Ihminen voi ajattelullaan saavuttaa käsityksen Jumalasta, löytää Luojan. Tämä ei kuitenkaan vielä ole uskoa. Käsityksen Jumalasta tulisi aiheuttaa muutos. Sen tulisi juurtua ihmisen sieluun, ei vain järjen tasolla, vaan myös sydämen.

Usko on erityinen sielun tila. Se kuuluu ihmisen hengelliseen elämän sisimpään, ihmissydämelle.

Teologian mukaan uskonnollinen tunne on kaikissa ihmisissä. Se on osa ihmistä, ikään kuin vaikkapa musikaalisuus. Tämän tunteen ollessa palava ja elävä, silloin ihminen uskoo. Sen ollessa toimeton, puuttuu usko.

Jos joku periaatteellisesti kieltää uskon, ei uskonnollinen tunne katoa. Tässä tapauksessa ihminen yksinkertaisesti, tahtoen tai tahtomattaan luo korvaavat uskonkohdat, eräänlaiset korvikkeet. Ihminen luo itselleen epäjumalat ja korvikkeet joita sitten palvoo, uskoo ja palvelee uskonnon tavoin.

Lähimenneisyydessä monelle ihmiselle aate tuli uskonnoksi. Se julisti ihannetta "valoisasta tulevaisuudesta". Nykypäivä antaa moninaisia esimerkkejä siitä kuinka ihmiset, lähes uskonnollisella innolla, antautuvat aatteelle tai toiselle. Olkoot nämä sitten poliittisia tai kansallisia. He saattavat myös samalla antaumuksella palvella omaa rakkauttaan valtaan, kulutukseen ja paheisiin, tehden rahasta, esineistä ja vallasta epäjumalia.

Maailma muuttuu

Miksi yksi ihminen uskoo ja toinen ei usko? Epäuskoiset usein oikeuttavat itseään sanomalla, ettei uskoa ole heille annettu. Onko asia näin?

Ateismin vaikutuksesta vuosikausia levisi ajatus Jumlasta ja uskonnosta riippuvaisina tiedosta ja erityisesti luonnontieteiden menestyksestä. Oletettiin, että tieteelliset edistykset osana kasvatusta ja koulutusta, pystyisivät työntämään syrjään uskonnollisen tunteen ihmiselämästä. Syrjäyttäminen osoittaututui mahdottomaksi jopa pakollisella ateistisella koulutuksella ja myös vainoa käyttämällä.

Uskon läsnäolo tai poissaolo ei riipu tieteellisistä saavutuksista, eikä myöskään koulutuksesta. Kysymys Jumalan olemassaolosta on tieteen rajojen tuolla puolen. On tieteellisesti mahdotonta todistaa Jumalan olemassaolo tai olemattomuus. Kyse on uskosta.

Tässä kohdin on syytä puhua joistakin tekijöistä ja olosuhteista, joiden myötä voi kehittää uskonnollisen tunteen tai omaksua vahvan uskon. Palatkaamme vertaukseen musikaalisuudesta. Tätä jokaisella on enemmän tai vähemmän. Jopa se, joka väittää olevansa täysin epämusikaalinen voi kehittää tietyin ehdoin perustavanlaatuisen "musiikkikorvan" ja oppia tuntemaan harmoniaa.

Kuvitelkaa kaksi ihmistä samankaltaisilla musikaalisilla kyvyillä. Yksi heistä on ammattimuusikko ja toinen on seppä. Seppä ei ole työpaikassaan saanut kehittää "korvaansa, ei edes ylläpitää normaalia kuuloa. Mikä on lopputulema? Musikaalisuuttaan kehittänyt ihminen menestyy muusikkona kun taas epätodennäköistä on että sepästä tulee muusikko.

©Pravoslavie.ru

On olemassa tietyt hengelliset ja moraaliset olosuhteet uskon ja sen tunteen kehittymiselle. Nämä ovat puhdas mieli, sielu ja sydän.

Autuaita puhdassydämiset, he saavat nähdä Jumalan, kertoo Jumalan sana. Iisak Syyrialainen (600-luku) kirjoittaa: "Usko ... vaatii kirkasta ja yksinkertaista ajattelua, joka on kaukana kaikesta juonittelusta ja keinojen keksimisestä."

Jumalallinen viisaus ei voi astua pahaan sieluun, likaiseen mieleen ja synnin tahraamaan sydämeen. Valo ei sekoitu pimeyteen tai puhtaus likaan. Selkeä moraalinen aisti, siis kyky erotta hyvän pahasta ja alistaa elämänsä totuulle ovat ehtoja jumalantuntemiselle.

Toinen tunnistaa toisen, sanottiin jo antiikissa. Jos eläämme valheessa ja liassa, emme tule näkemään Jumalan, tuntea hänet sydämessämme tai lähestyä häntä järjellämme.

Evankeliumi kertoo Tuomaan epäuskosta. Tuomas sai uskon Ylösnousseeseen Herraan. Meidän tulisi pyytää Jumalalta apua elämään hänen totuutensa mukaan, eikä tehdä rikkomuksia, huijata ihmisiä, rakentaa omaa menesttstämme läheistemme epäonnen varaan tai lisätä jo yhteiskuntaa hukuttavaa pahaa.

Solovetskin luostari, usko raunioissa
©Pravoslavie.ru

Rukoilkaamme Herraa, ettemme vahingoittaisi luonnollisia uskonnollisia tunteitamme ja että aina olisimme halukkaita uskomaan.


Opetuspuhe on Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Kirillin pitämästä Paimenen sana -puheista. Usko-puheeseen voi tustustua täällä englanniksi tai alkukielellä venäjäksi. Suomennos on vapaa ja virheet blogin. Kiitos Juhana ja Laura Sirénille avusta Iisak-lainauksen kanssa.