15. kesäkuuta 2015

Opetuslapsena

Lähtekää minun mukaani. Kutsu on kuulunut jo vuosituhansia. Tie oli varhainen nimi kristinuskolle. Minä olen tie, sanoi itse Kristus.

Yksi tunnetuimmista erämaaisistä 300-luvulta teki kerran matkan Roomaan. Siellä hänelle kerrottiin eräästä kuuluisasta naisesta, joka asusti pienessä huoneessa poistumatta siitä koskaan. Tuntien suurta epäluuloisuutta tällaista elämäntapaa kohtaan, erämaaisä joka itse oli suuri vaeltaja, meni tämän luokse ja kysyi: "Mitä sinä täällä vain istut?" Nainen vastasi tähän: "Minä en istu. Minä olen matkalla."

Raamattu jo hyvin varhain pitää keskiössä vaellusta. Uskon suuri esimerkki on Abraham. Hän on apostoli Paavalin mukaan "kaikkien niiden isä, jotka uskovat". Abraham "uskoi" ja "lähti". "Hän lähti matkaan, vaikka ei tiennyt, minne oli menossa."

On hyvä poiketa totutulta polulta, kuten Mooses. "Menenpä katsomaan..." (2. Moos. 3:3)

Abraham, Saara ja Mooses
©Dimitry Shkolnik

Ortodoksisessa kirkossa jumalanpalveluksissa perinteisesti seistään. Se on muun muassa merkki matkalla olemisesta, uskontiestä kirjaimellisesti.

Seisominen edesauttaa valppautta. Hyvä asento antaa rukoilijalle valppaan ja keskittyneen mielen. Asentoa on verrattu vartiosotilaan valppauteen tämän seisoessa vartiossa - pitkiäkin aikoja.

Tottuminen seisomiseen vaatii aikaa ja kilvoittelua. Seisomalla tasajaloin ja jalat hartioiden leveydellä antaa hyvän asennon. Kyse ei kuitenkaan ole vain asennosta, vaan myös asenteesta.

Asenne auttaa seisomaan, ihan fyysisesti, mutta seisominen kertoo myös oppilaana olemisesta. Ollaan oppimassa, kulkemassa kohti ja alati matkalla. Nöyrästi ponnistellen.

Ortodoksiselle kirkolle on hyvin vierasta ajatella, että joku pitää itseään pelastuneena. Joissakin kyseenalaisissa piireissä saatetaan jopa lähes arkisesti tiedustella: Oletko pelastunut?

©Patriarchia.ru
Minä tahdon tuntea Kristuksen... Ehkä silloin saan myös nousta kuolleista. 
En tarkoita, että olisin jo saavuttanut päämääräni tai jo tullut täydelliseksi. Mutta pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, kun kerran Kristus Jeesus on ottanut minut omakseen. 
En katso vielä päässeeni siihen asti. Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat... 
Meidän on vain jatkettava eteenpäin siitä, mihin olemme päässeet.
Tämä on jo mainitun Paavalin puhetta. Apostoli on rakastettu, mutta myös vihatttu. Monien mielestä hän on ikävintä mitä kristinuskolle on tapahtunut.

Kirjeessään Filippiläisille hän on henkilökohtaisimmillaan. Minä tahdon tuntea Kristuksen ja pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, hän kertoo. Ei hän ole perillä ja yhä ponnistelee eteenpäin.

Uuden testamentin Filippiläiskirje on hyvä lukea. Ehkä Paavalin muu opetus näyttäytyy tämän jälkeen hieman toisenlaisena. Se osoittautuu raittiiksi ja terveeksi, tai kuten Paavali itse ilmaisee sen - hygieeniseksi.

Paavali
©Wikipedia

Minä tahdon tuntea Kristuksen. Tämä on uskon ydinasioita. Voisi jopa sanoa kristinuskon kovaa ydintä. Uskonaapisen kirjain a.

Kristuksen tulisi herättää uteliaisuutta, kaipuuta, ihailua ja vaikkapa kunnioitusta. Tämä on hyvä asenne oppilaalle, Kristuksen seuraajalle. Uskontiellä ollaan jo tällöin hyvällä alulla.

Usko ei ole sooloilua vaan ortodoksisen kirkon kanssa vaelletaan yhdessä. Syystäkin kirkkoa on vanhastaan kutsuttu äidiksi.

Ehkä joku on eri mieltä kirkon kanssa. Jokin kohta opissa tai opetuksessa ihmetyttää. Hätä ei ole suuri, ei ainakaan epätoivoinen.

Oppilas pyrkii oppimaan lisää ja antaa aikaa tälle. Vähitellen hän oppii ja kasvaa uskonopissa. On vapauttavaa olla oppilaana, eikä yrittää päteä kirkon kanssa.

Ikävän usein tilanne kuitenkin lukkiutuu. Oppilaan asenne unohtuu. Ihminen jää erimieliseksi kirkon kanssa. Hätä on jo suuri, jos ihminen alkaa opettaa kirkkoa vastaan. Kristuksen antama opetus ja esimerkki, ja kirkon viisaus ja kokemus jopa, muuttuvat vahanenäksi, joka väännetään suuntaan jos toiseen.

Men

Venäläinen ortodoksipappi Aleksandr Men (k. 1991) kirjoitti aikanaan kauniin Kristuksen opetuslasten -rukouksen.
Jeesus Kristus, Jumalan Poika, joka paljastit meille taivaallisen Isän. Auta meitä elämään opetuslapsinasi. 
Sinä olet luvannut lahjoittaa rauhan sieluillemme. Mutta sinä et tahdo laiskoja orjia. Anna meille voimaa seistä vartiossa ja pysyä valveilla. Auta meitä elämään uskollisina sinulle ja vain sinulle. 
Opeta meitä tekemään kaikki sinun kasvojesi edessä. Tee meidät lapsiksesi. Lahjoita meille voimaa täyttää sinun tahtosi ja ohjeesi. Opeta meitä tekemään hyvää. Suojele meitä fariseusten hapatukselta. 
Opeta meitä näkemään mikä elämässä on olennaista, ainoa tarpeellinen. Auta meitä vapautumaan synnistä, joutenolosta, hengen velttoudesta. Kaikki mikä maailmassa on hyvää ja kaunista muistuttakoon meitä sinusta. Palvelkoon maailman pahuus varoittajanamme. Anna meidän nähdä syntisissä oman lankeilumme peili. 
Opeta meitä näkemään sisaria ja velijä niissä, jotka ajattelevat toisin kuin me, toisuskoisissa ja epäuskoisissa. Auta meitä muistamaan elämän lyhyyttä, jotta kuolemamme muistaminen olisi meille voimana uutteruuteen ja palvelemiseen. Aseta meihin taito antaa anteeksi, rakastaa ja antautua käyttöön. 
Opeta meitä elämään rukouksessa. Annan meidän jo nyt olla osallisia sinun valtakunnastasi. 
Opeta meitä vihaamaan syntiä, mutta ei syntistä. Lahjoita meille voimaa todistaa sinusta. Älä salli meidän olla turhamaisia, pikkumaisia. 
Auta meitä elämään opetuslapsinasi. 
Aamen