11. elokuuta 2015

Ortodoksisuus on elämää

Ortodoksisuus puhuttelee monia. Se on ymmärrettävää. Ortodoksinen usko ja elämä on kokonaisvaltaista. Tätä on kristinusko, voisi sanoa.

Olet kylässä, vieraassa paikassa. Huomasit jo matkalla ympäristön olevan viehättävä. Moni paikka vaikutti kutsuvalta, monia puhuttelevia näkyjä. Moni on varmaan kokenut jotain tällaista, saapuessaan illalla vieraaseen majapaikkaansa.

Aamulla eteesi tuodaan kartta. Se on hyvä ja yksityiskohtainen, ehkä se on jopa tabletilla. Karttaa katsotaan tovi ja siitä esitellän paikkoja sinulle. Kerrotaan teistä ja kortteleista. Ylistetään metsäpolkua puron varrella. Näkymä eräältä mäeltä on kuulemma hengästyttävä.

Kartta suljetaan ja saat kuulla, että tässäpä oli tämä tutustuminen. Muuta ei tarvita. Moni olisi aika ihmeissään ja kaipaisi jo matkaan. Ei, tämä riittää tutustumiseksi ympäristöön. Mutta mehän olemme vain tuijottaneet karttaa, tokaiset hölmistyneenä.

©Kira Leskinen

Tavat tutustua vieraaseen ympäristöön kartalla ja lähtemällä kävelemään ovat erilaisia. Molempia varmaan tarvitaan. Huomionarvoista vertauksessa on, että molempia tarvitaan ja ettei yksin kartta riitä.

Ihmisen halutessa tutustua ortodoksisuuteen hänet useimmiten kutsutaan jumalanpalvelukseen. Tule, näe ja tutustu. Harvemmin tässä vaiheessa karttaa edes kaivetaan esiin.

Jumalanpalvelus, laulujen ja rukousten sanat, tunnelma, tuoksu ja vaikkapa eleet ovat ympäristö. Paikkansa on toki uskonopilla ja oppikirjoilla, mutta ilman karttaa selviää hyvin aluksi.

Eräs filosofinen oivallus viime vuosisatana oli, että ihminen ei niinkään lähesty maailmaa ja elämää ikään kuin tarkkailijana, erillään tai irrallaan. Ihminen on osa kaikkea, keskellä elämää. Täällä ollaan ja elämän arvoitus ei muualla ratkea.

Ortodoksipappi Andrew Louth (s. 1944) totesikin, että ortodoksinen tyyli sointuu hyvin yllä mainittujen 1900-luvun oivallusten kanssa.

Ajatteleminen ja tekeminen, oleminen ja rukoileminen, ovat avoinna kaikille Louth kiteyttää. Jo olemalla ihminen sinä ajattelet, teet, olet ja ehkä jopa rukoilet.

©Ari Savinainen

Se on jo eri kysymys mihin ihminen suuntaa ajattelunsa, tekemisensä, olemisensa ja rukouksensa. Missä sydämesi on, siellä on aarteesi, muistutti itse Kristus.

Uskonelämälläkin on siis selvä suuntansa. Tämä suunta on eteenpäin, kohti tulevaa Kristusta. Tie oli varhainen nimi kristinuskolle ja seisominen jumalanpalveluksissa on tuttua.

Mitä sitten käytännön uskonelämä viestittää? Otetaan vaikka paasto. Vuoden päivistä puolet ovat ortodoksisen kalenterin mukaan paastopäiviä. Päiviä pidättäytymiselle ruuasta ja menoista. Aikoja muistaa rakkaus Jumalaa ja ihmisiä kohtaan.

Ortodoksiselta kirkolta saatetaan tiedustella kantaa kuluttamiseen. Vastaus on jo selvillä, kunhan osaa yhdistää yllä mainitun elämään. Ehkäpä usko on tajunnut jo varhain, että ihminen kyltymättömästi kuluttaa - ja tällöin lopulta kuluttaa itsensä ja pian kuluu loppuun koko muukin luomakunta.

©Ants Vahter

Ortodoksisuus on elämää. Tutustuminen tähän ei onnistu katselemalla vain karttaa. Itse asiassa itse Raamattuakin voi ikään kuin jäädä tuijottamaan, eikä saada siitä tolkkua.

Ehkäpä ortodoksisen kirkon viesti monelle tänään on kysymys. Harva uskaltaa oikeasti pysähtyä. On niin helppoa unohtaa jokaisessa ihmisessä olevan "jokin ylimalkainen ja hämärä" aavistus Jumalasta, lainatakseni vapaasti 1200-luvun läntistä ilmaisua.

Rukouselämä suuntaa ihmisen oikein. Tähän ei riitä pelkkä hiljentyminen tai jokin hengellinen venyttely. Ristinmerkki on uskon tunnustamista. Ruuan siunaaminen ja siitä kiittäminen on tärkeää. Paastojen kunnioitus on osa ortodoksisuutta. Säännöllinen jumalanpalveluselämä ja ehtoolliseen osallistuminen elintärkeää. Syntien tunnustaminen myös välttämätön, eikä ole valinnaista.

©Patriarchia.ru

Ortodoksisella kirkolla on toki "kartta". Raamattu, opinkappaleita, koeteltua opetusta ja lukuisia esimerkkejä antaumuksellisesta uskosta, peräti kuolemaan asti. On myös vuosisatoja ja -tuhansia vanhoja rukouksia ja veisuja.

On havahduttavaa pohtia, että suurin osa "kartasta" on nähnyt vaikkapa Rooman valtakunnan tuhon, Konstantinopolin kukistumisen, Islamin synnyn, modernin tieteen kehityksen, lukuisat vallankumoukset, Yhdysvaltojen synnyn, valistusajan, lukuisten valtioitten synnyn ja tuhon, maailmansotia ja ties mitä. Nykyaikakin on muuten joskus menneisyyttä.

Kartta merkintöineen pitää suunnan oikeana. Aapisasiat ja kartta tulee pitää mielessä. Tarvittaessa ortodoksinen kirkko tähdentää niitä. Ei se korottaessaan ääntään pohdi yleistä mielipidettä tai ajan tuulenpuuskia. Nöyrästi anteeksi pyytelemättä.


Blogikirjoitus perustuu muun muassa Andrew Louthin Introducing Eastern Orthodox Theology -kirjan (2013) Thinking and doind, being and praying: where do we start? -lukuun. Myös James K. Smithin (s. 1970) Desiring the Kingdom - Worship, Worldview, and Cultural Formation -kirjaan (Cultural Liturgies, Volume 1, 2009).