15. marraskuuta 2015

Taistelu joulusta

Pohjola kietoutuu pimeyteen talvella. Kaamos, taitaa olla nimi sille. Jo tuhansia vuosia ihmiset ovat kunnioittaneet tätä pimeää aikaa. Juhlittiin myös pimeyden taittumista ja vuoden kääntymistä valoa kohti.

Tuhat vuotta on joulua Pohjolassa vietetty Kristuksen syntymän juhlana. Pakanalliselta ajalta oleva nimi joulu on yhä käytössä. Monissa muissa kielissä löytyi hiljalleen toinen kristillisempi nimi.

"Joulu on alunperin pakanallinen juhla..." Näin muistutetaan monesti. Todellakin, keskitalven joulujuhlaa on Pohjolassa vietetty jo ennen kristinuskoa.

Varmaankin kaikki kulttuurit ovat tavalla tai toisella viettäneet vuodenkiertoa ja sen taitekohtia. Keskitalvella Pohjolassa juhlittiin pimeyden ja valon taitekohtaa. Tämä saatettiin varmistaa ihan ihmisuhreilla.

Tavallisesti kerrotaan, että syy siihen että 25. joulukuuta valikoitui Kristuksen syntymäjuhlaksi on "taktinen". Roomassa haluttiin kristinuskon myötä kristillistää pakanallinen auringon juhla.


Pakanallinen auringon syntymäjuhla - Sol Invictus - Roomassa on mielenkiintoinen tapaus. Syntymäjuhlan juuret ovat keisari Aurelianuksen (k. 275) uskonnollisissa uudistuksissa. Huomattavaa on, että hänen väitetään säätäneen Sol Invictus -juhlan 270-luvulla muun muassa torjuakseen kasvavan uuden uskon, kristinuskon.

Itse asiassa Sol Invictus -syntymäjuhla oli nähtävästi yritys syrjäyttää Kristuksen syntymäjuhla Roomassa, missä sitä oli jo vietetty 200-luvun alusta. Asiat näyttäytyvät siis hieman eri valossa kun pintaa raapaisee. Voitaisiin sanoa, että Roomassa yritettiin pakanallistaa joulukuun 25. päivä.

Idän kirkot, Jerusalemia lukuunottamatta, viettivät "joulunsa" 6. tammikuuta. Vähitellen kuitenkin syntyi tilanne, että 25. joulukuuta vietettiin Kristuksen syntymää ja 6. tammikuuta Kristuksen kastetta. Tämä tilanne saavutettiin kokonaan idässä vasta 500-luvulla.

Nykytilanne on mielenkiintoinen. Moni asia, ilmiö ja juhla "puhalletaan" tyhjäksi niin että jäljelle jää vain kuori. Jos kuori on liian "uskonnollinen" sekin saatetaan hylätään.

Esimerkkinä käy joululaulut, joista poistetaan Jeesus-nimi tai viittaus Jumalaan. Toki ovat jotkut yli-innokkaat kristityt poistaneet John Lennonin (k. 1980) Imagine-laulusta sanan uskonto.

Nikolaos-ikoni

Oma lukunsa on joulupukki. Toki on olemassa julbocken Ruotsissa, mutta se on juuri pukin näköinen. Hyvin tunnettua on kuka esiintyy taiteessa pukinkavioissa. Punavaatteinen ja valkopartainen hahmo taitaa olla kuuluisan punaisen virvoitusjuomayhtiön luomus.

Santa Claus -hahmo onkin jo jotain muuta. Taustalla on ihan oikea ihminen. 300-luvulla eli Vähä-Aasiassa piispa nimeltä Nikolaos. Hänet tunnettiin laupeudentekijänä, joka muun muassa antoi lahjoja puutteenalaisille ja kärsiville. Lukuisat ovat ne kertomukset hänen laupeudentyöstään. Lahjojen antaminen saa innoituksensa Nikolaoksesta.

Joulukuusi on aika uusi ilmiö. Se ei ole mikään pelkästään pakanallinen tapa vaan liittyy vahvasti myös myöhäiskeskiajan joulunäytelmiin Kristuksen syntymästä. Joulukuusen joulutähti on tietenkin Betlehemin tähti, kuten myös joulutähti ikkunassa.

Benedictus XVI
©Getty Images

Maallistuminen ja kaupallisuus kehittää varmasti uusia "idoleita" vuoden juhliin. Tarpeen tullen ne muokataan. Ne ovat kuitenkin vain välineitä ja tyhjiä kuoria. Päämääränä on kulutus, eikä sitä saa häiritä mikään.

Ihminen ei kuitenkaan elä yksin leivästä, eikä myöskään mahantäytteestä. Jokainen voi toki kokeilla. Ahmikaa koko joulukuu kaikissa mahdollisissa paikoissa jouluruokia ja kuunnelkaa tontturallatuksia samalla. Lyön vetoa, että kaiken ahmimisen jälkeen ja rallatusten jälkeen on toisaalta täyteläinen oli, kilojakin on varmaan tullut lisää, mutta samalla pohjattoman tyhjä olo.

Olen aika kovalla tyylillä edennyt. Luulen kuitenkin, että moni joulun "taiassa" edes hetkellisesti aavistaa jotain. Se voi olla ohikiitävä hetki, mutta maailma jotenkin pysähtyy jouluyönä. Ainakin suuri osa maailmaa.

Kokemus ei ole mielen temppu, vaan juuri mitä aidoin inhimillinen kokemus. Heti on toki legioona kuiskaamassa, että unohda tuo ja hyppää mukaan karuselliin. Täällä on jo kaikki muut.

Lopetan kirjoituksen nykyisen paavin Benedictus XVI (s. 1927) pohdiskeluun ollessaan vielä kardinaali Joseph Ratzinger. Hän puhuu siitä "hengähdystauosta", jonka joulunpyhät suovat, edes hetkellisesti. Tärkein ei ole kulutuksessa.
"Kritiikki nykyistä joulunviettoa kohtaan on suurelta osin perusteltua. Se ei kuitenkaan ole tarpeeksi pitänyt mielessä, että kaupallisuuden ja tunteellisuuden kuoren takana alkuperäisen suuruuden kaipuu ei ole poissa. Itse asiassa tunteellisuus toimii lavasteena, jonka takana on syvällisiä ja puhtaita tunteita, liian arkoja ollakseen esillä katseille... 
[Joulupyhien] 'hengähdystauolla' meitä saattaa jopa koskettaa jumalallisen rakkauden ja pyhän rauhan tuulahdus, jonka joulu tuo. Tämän vuoksi meidän ei tulisi yrittää ottaa pois heiltä jotka ajattelevat etteivät osaa uskoa, tätä tunnetta, joka on heidän uskonsa viimeisiä kaikuja. He osallistuvat tässä tunteen kaiussa jollain tavalla joulun 'hengähdykseen', joka on niin täynnä jumalallista rauhaa. Meidän tulisi olla kiitollisia siitä, että he yhä nauttivat pienin määrin tästä Jumalan joululahjasta ja meidän tulisi yrittää olla yhtä heidän kanssaan viettäessämme siunattua joulua."
Joulun roskaa...
©The Wall Street Journal

1. marraskuuta 2015

Vatikaanin II kirkolliskokous

Katoliseen kirkkoon kuuluu yli miljardi ihmistä. 1900-luvun yksi merkittävin kirkollinen tapahtuma oli Vatikaanin toinen kirkolliskokous.

Neljä vuotta, vuosina 1962-65, kestäneessä kirkolliskokouksessa avauduttiin lähes kaikkeen maailmassa olevaan. Otettiin uusi ote moneen asiaan.

1800-luku oli ollut katoliselle kirkolle pitkä vuosisata, ehkä jopa tunkkainen. Se oli ottanut monta iskua. Vallankumouksia, kulttuuritaisteluja ja menetettyä yhteiskunnallista asemaa. Ranskan vallankumouksesta vuosina 1789-1799 aina 1960-luvun kynnykselle oltiin jopa jyrkästi puolustusasemissa, poteroissa.

Vähitellen kuitenkin huomattiin, että oli tarve uudelle asenteelle. Maailmakin kaipasi vastuunkantajaa.

Maallinen Eurooppa ei ollutkaan automaattinen paratiisi, oli ollut kaksi ennennäkemättömän tuhoisaa maailmansotaa, rotuoppia, kansanmurhia käsittämättömine uhrilukuineen ja kaikenlaista hirmuvaltaa. Nämä asiat vetivät monen hiljaiseksi.

©Lars Ahlbäck

Katolinen teologi Emil Anton (s. 1985) on kirjoittanut mielenkiintoisen johdannon Vatikaanin toiseen kirkolliskokoukseen. Vatikaanin II kirkolliskokous - johdatus historiaan, teksteihin ja tulkintaan -kirja (2015) antaa helposti lähestyttävän johdannon aiheeseen.

Omana lisänään historian ja teologian ohella ovat hauskat jutut kokoukseen liittyen. Esimerkiksi kun keskusteltiin latinan asemasta jumalanpalveluskielenä lännessä, korostettiin sen vaalimaa maailmanlaajuista ykseyttä. Tähän osa vastasi humoristisesti, että silloinhan katolilainen saattoi mennä minne tahansa maailmassa ja olla ymmärtämättä jumalanpalvelusta.

Kansankieli vei voiton. Toki ei vain huumorin avulla, vaan myös vaikkapa oivalluksella, ettei ykseyttä voida ylläpitää tiukalla yhdenmukaisuudella. Ei edes 1500-luvulla latina ollut kenenkään äidinkieli, mutta silloin yhä yhdistävä sivistyskieli. 1900-luvulla oli vaikea ajatella japanilaisen olevan pakotettu viettämään jumalanpalvelusta muinaisella eurooppalaisella kielellä.

Myös tuntematon tai ainakin vieras kieli oli saanut ihmiset etsimään innoituksensa hengelliseen elämään muualta kuin jumalanpalveluksesta. Tämä koski paljolti tavallista kirkkokansaa ja myös monia mystikoita. Tämä oli aikalailla kiero tilanne.

Jumalanpalveluksesta oli tullut "pyhää oopperaa", kuten kirkolliskokouksen osallistunut nuori mies Joseph Ratzinger (s. 1927), tuleva paavi Benedictus XVI, asian ilmaisi.

Anton
©Emil Anton

Ortodoksiselle kirkolle eräs mieluinen piirre Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa oli yhteisöllisyyden korostus. Paavius oli 1800-luvulla kehittynyt ihan äärimmilleen kun ajatellaan vaikkapa vuoden 1870 oppia paavin erehtymättömyydestä ja asemasta vailla vertaa.

Toki tällä oli taustansa jo varhaisilta ajoilta, yli tuhannen vuoden takaa. Se oli aiheuttanut erimielisyyttä jo silloin idän ja lännen välillä. 1800-luvulla se kuitenkin vietiin huippuunsa. Paavius sai osakseen huomiota, mutta piispuus ja kirkko-oppi olivat jääneet taka-alalle.

Vatikaanin toinen kirkolliskokous oli askel ortodoksiseen suuntaan, voisi sanoa. Jo se, että paavi Paavali VI (k. 1978) halusi nyt saattaa voimaan kirkolliskokouksen päätökset "yhdessä isien kanssa" oli merkittävä ele.

Eräässä puheessaan Paavali VI kertoi lähtevänsä pyhiinvaellukselle Pyhälle Maalle ja tapaavansa Jerusalemissa ortodoksisen patriarkan Atenagoraksen (k. 1972). Pietarinkirkossa oltiin ensin hiiren hiljaa ja sitten raikuivat suosionosoitukset. Edellisestä tapaamisesta oli kulunut jo puoli vuosituhat.

Toistuvasti myös keskusteluissa Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa oli esillä viittaus idän kirkkojen opetukseen, vaikkei tätä aina noudatettukaan.

Atenagoras
©Orthodox Institute

Paavi Johannes XXIII:lta (k. 1963) kuulemma kyseltiin syytä tälle kirkolliskokoukselle. Ehkäpä tämä jopa tehtiin vähän arvostellen, sillä kaikkihan hoitui mallikkaasti hallinnon pyöriessä Roomassa.

Kerrotaan paavin vastatakseen astuneen ikkunan luokse, avanneen ikkunan ja näin kertoneen katolisen kirkon tarvitsevan raitista ilmaa.

Kaikenlaisesta siten myös keskusteltiin. Luulen, että moni katolista kirkkoa tai ehkä jopa kristinuskoa pinnallisesti tunteva yllättyy kirjan äärellä. Siinä on keskustelua, huumoria ja totuuden etsintää. Toki myös juonittelua ja sen sellaista.

Oma lukunsa on kirkolliskokouksen jälkipuinti. Osa olisi halunnut mennä vielä pidemmälle ja jopa yritti vedota hieman epämääräisesti kirkolliskokouksen "henkeen". Toinen ääripää tuomitsi kaiken ja osa jopa valitsi omat vastapaavinsa.

Benedictus XVI kiteytti osuvasti miten Vatikaanin toinen kirkolliskokous kaikesta huolimatta oli osa jatkumoa.
[Vatikaanin toinen kirkolliskokous on] uudelleenarvioinut tai jopa korjannut joitain historiallisia päätöksiä, mutta tässä näennäisessä epäjatkuvuudessa se on itse asiassa säilyttänyt ja syventänyt kirkon sisintä olemusta ja tosi identiteettiä.
Piispoja kirkolliskokouksessa
©Lothar Wolleh/Wikipedia

Vatikaanin toinen kirkolliskokous on äärimmäisen mielenkiintoinen. Ortodoksi voi saada ajateltavaa siitä, vaikkapa ajankohtaisesta kirjasta.

Ehkäpä jopa lohtua. Suuri kirkolliskokous - olkoon sen asema sitten mikä tahansa - on mahdollista pitää nykyaikanakin, ei vain lähes satumaisessa muinaisuudessa.

Ortodoksisen kirkon omaksi vatikaani-kakkoseksi on kylläkin jo kutsuttu Venäjän ortodoksisen kirkon Moskovan kirkolliskokousta vuosina 1917-1918.

Mielenkiintoista kyllä Moskovassa, vajaa sata vuotta sitten, sekä Vatikaanissa viisikymmentä vuotta sitten, yhtenä pääaiheena oli juuri yhteisöllisyys ja näkymä kirkosta Jumalan kansana, eikä niinkään laitoksena.


Kirjaan voi tutustua täällä ja myös tilata täältä. Kirja on saanut kehuja osakseen. Tarkentavia huomioita on tehty tässä arvostelussa (sivulla 15). Kirjoittaja pitää omaa blogia Hyviä uutisia - suomalaisuutta, katolisuutta, teologiaa. Tuorein ortodoksinen kannanotto johtajuudesta kirkossa taitaa olla Venäjän ortodoksisen kirkon vuodelta 2013.