15. joulukuuta 2016

Uskon Jumalaan

Uskon yhteen Jumalaan, kaikkivaltiaaseen Isään, taivaan ja maan, kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaan.

Uskontunnustus ei ala arasti. Mennään, eikä meinata, kuten sanotaan.

Heti ollaan uskonasioiden äärellä. Lausumalla uskon ihminen yrittää vastata tähän kaikkeen ja samalla sitoutuu ortodoksisen kirkon uskoon. Aamen on "allekirjoitus". Ei ihan helppoa ja monelle vieras tilanne.

Asiaa voi verrata rakkauden tunnustamiseen. "Minä rakastan sinua" ei tarkoita vain jonkun asian toteamista kerran-kaksi, vaan sitoutumista ja uskollisuutta ja kuuliaisuutta. Se vaati alituista sitoutumista yhä uudelleen ja uudelleen. Ja myös toistamista ja ääneen sanomista.

Uskon kanssa on kyse hyvinkin samanlaisesta antautumisesta. Se voi jopa tuntua hypyltä korkealta.

©Pravmir

Yksi Jumala. Nykyaikana tämä usko yhteen Jumalaan ei hämmästytä. Toista oli ennen.

Muinaisuudessa usko yhteen Jumalaan oli asettumista vastavirtaan. Se saattaa kuulostaa kummalliselta nykyään, mutta juutalaisia ja myöhemmin kristittyjä syytettiin ateisteiksi.

Jumalia, voimia ja ties mitä hahmoja oli tarjolla riittämiin. Tälle kaikelle sanottiin ei. Monesti osattiin myös hyvin nähdä miten ihminen jumaloi viettejään, sankareitaan ja vaikkapa luonnonvoimia. Ihminen tekee niistä jumalia.

Tämä alentaa ihmistä. Esimerkiksi Atanasios Suuri (k. 373) kävi  läpi kuinka ensin kohteeksi alentuu taivaankappaleet. Seuraavaksi sankarihahmot ja osa niistä jo eläessään muuttuvat jumalhahmoiksi. Alentuminen saavuttaa jo lähes pohjan kivien ja eläinten palvonnan kohdalla. Ihmisen omat halut myös helposti korvikkeina ja jumaltarut eivät ole kovinkaan ylentävää lukemista.

Ei tämä toki ole vain menneisyyttä. Raha, valta ja vaikkapa nautinto ovat yhä jumalia. Ihmisen elämän sisältö. Toki ne ovat naamioituneet eri tavalla nykyään. Itsessään usein tarpeellisia, mutteivät lunasta lupaamaansa.

Jumala on se, mitä suurempaa ei voida ajatella, toteaa yksi 1000-luvun opetus. Jo tämä kannustaa unohtamaan kaikenlaiset epäjumalat. Vain aito asia riittää.

Atanasios

Uskontunnustuksen alussa on mullistava sana - isä. Se ei ole ennenkuulumaton, mutta on nyt kristinuskossa esillä aivan erityisellä tavalla.

Hieman tilastoa. Vanha testamentti viittaa Jumalaan sanalla isä vain 17 kertaa. Herra sana on esillä melkein 7000 kertaa ja Jumala noin 2600 kertaa. Uudessa testamentissa Jumalaa nimitetään isäksi noin 260 kertaa, eikä siinä ole vielä laskettu vertauskuvalliset viittaukset.

Pääsyy sanan käyttöön on itse Kristus. Hän puhutteli Jumalaa isäksi. Puhuttelu on jopa monesti jäänyt hänen äidinkielellään Uuteen testamenttiin. Abba, hän sanoi useasti.

Varhaisessa vaiheessa olisivat toki harhaoppiset halunneet valita nimiä kuten Alku, Ykseys ja Ainut.

Kuulostavat yleviltä, mutta Irenaeus Lyonilainen (k. 202) haukkui nasevasti koko tämän nimien kirjon. Nimet ovat itse keksittyjä, eivätkä meille ilmoitettuja. Yhtä hyvin jumaluutta voisi tämän ajatuskulun mukaan kutsua vaikkapa Kurpitsaksi, Meloniksi ja Kurkuksi, lohkaisee Irenaeus yhden varhaiskirkon vitsin.

Isä on annettu nimitys. Se toistuu Isä meidän -rukouksessa päivittäin kristityillä. Myös puhe Jumalan lapsina olemisesta pohjautuu tähän. Kristityt kutsuvat syystä toisiaan veljiksi ja sisariksi. Toki kristityt ovat usein pettäneet tämän kutsumuksen olla yhtä ja edistää rauhaa. Uskon perusteet ovat kuitenkin kunnossa ja kohdillaan.

Asiaa voi verrata islamiin. Se korostaa kristinuskon opetusta. Jumalalla islamin mukaan ei kerta kaikkiaan voi olla poikaa. Puhe Jumalasta isänä ei ole yleistä. Suhde Jumalaan ei ole niinkään samanlaista kuin lapsen suhde vanhempaansa, ja tarkoittaahan islam alistumista.

©Mozaicon

Sana kaikkivaltias kuulostaa mahtavalta. Jukka Thurén (k. 2015) on esittänyt oivaltavia asioita kyseisestä sanasta.

Alkukielellä sana on pantokrator. Sana viittaa kouraan ja sormiin ja siinä voidaan nähdä juuret puheelle Jumalan kämmenestä.

"Kaikkivaltias on verrattomasti suurempi kuin maailmankaikkeus, jonka hän on näperrellyt sormillaan!", toteaa Thurén.

Sanan ymmärtäminen vaikkapa kaikkivoipaksi on edellytyksenä koulupoikaviisastelulle siitä pystyykö kaikkivaltias luomaan niin ison kiven, ettei hän pysty nostamaan sitä. Parempaa on kuitenkin nähdä sana siten, että se tuottaa suomalaisen pilapiirroksen herrat, jotka istuvat Jumalan kämmenellä pohtimassa, onko Jumalaa olemassa.

Kaikkivaltias sana ei vain aiheuta saivartelua, mutta myös aitoja kysymyksiä kärsimyksestä maailmassa. Lyhyesti tähän ei kukaan osaa vastata ja hyvin luultavammin vain itse Kaikkivaltias.

Tunnustamalla Jumalan kaikkivaltiaaksi ihminen tulee hänen alamaisekseen. Maailmassa on toki muitakin pyrkijöitä Jumalan paikalle, mutta kristitylle Jumala on Herra.

Onko Jumala olemassa?
©MAXI-Kari - Kari Suomalainen

Maailma, suomeksi sanoista maa ja ilma on luotu. Kaikkinensa saanut alkunsa. Maailmankaikkeus tai universum latinaksi viittaa tähän kaikkeen.

Uskonnot ovat usein korostaneet hengen maailmaa. Tai ainakin jotain aineetonta puolta. Kristinusko veti viivan toisin. Sekin oli luotua. Tätä muun muassa sanat "taivas" ja "näkymätön" korostavat uskontunnustuksessa. Ne eivät ole jotain jumalallista kotikenttää, vaan ihan luotua ja sen luuleminen muuksi ei ole kristinuskoa.

Aika, paikka ja kaikki muu, olkoot se kuinka pientä tai suurta tahansa, on luotua. Ohimennen todettuna, maailma ei ole vain 6000 vuotta vanha, eikä tätä tarvitse uskoa.

Yksi tärkeä näky kristinuskossa on, että kaikki on Luojan tahtomaa ja tätä nimenomaan rakkaudesta. Pohjimmiltaan kaikella on siis jokin mieli, vaikkakin pahasti nyt myös vinksallaan. Ikään kuin logiikkansa, voisi sanoa. Syystäkin se jotenkin puhuttelee ihmistä. Vanhastaan kaikkea kutsuttiin kosmokseksi - joksikin kauniiksi, hyväksi ja mielekkääksi.

Tämä on erinomainen pohja sekä tutkimukselle että luomakunnan varjeluun. Ihminen saa käyttää luontoa, muttei hyväksikäyttää sitä.
Tyhjän veroisia ovat luonnostaan ne ihmiset, jotka eivät ole oppineet tuntemaan Jumalaa, eivät kaikesta näkemästään hyvästä ole tavoittaneet Häntä joka on, eivätkä hänen töitään katsellessaan ole tunnistaneet niiden tekijää. Tuli ja tuuli ja kevyt ilma, tähtiholvi, pauhaavat vedet ja taivaan valot - siinä heidän jumalansa, maailman herrat. Jos he ovat ihastuneet niiden kauneuteen niin että ovat luulleet niitä jumaliksi, ajatelkoot, kuinka ylivertainen niiden valtias on, sillä itse kauneuden alkusyy on ne luonut. Jos he ovat ihailleet niiden mahtia ja voimaa, päätelkööt näkemästään, kuinka paljon mahtavampi niiden luoja on. Kun katsoo suurta ja kaunista luomakuntaa, katsoo samalla sen tekijää. Kovin ankarasti heitä ei tule moittia - ehkä he vain ovat eksyneet etsiessään Jumalaa, pyrkiessään löytämään hänet. Hänen töittensä keskellä eläessään he ovat tutkineet niitä, ja niiden kauneus on saanut heidät valtoihinsa. Silti heille ei voi antaa anteeksi. Jos heistä tuli niin viisaita, että he pystyivät tutkimaan maailmankaikkeutta, kuinka he eivät jo aikaisemmin löytäneet sen Herraa? (Viis. 13:1-9)


Blogikirjoitus on osa tulevaa laajempaa sarjaa blogikirjoituksia uskontunnustuksesta. Kirjoitukset koottu tänne.


1. joulukuuta 2016

Uskontunnustuksen tarve

Uskontunnustus on tarpeen. Uskontunnustus pitää uskon aitona ja ankkuroi sen tukevasti.

Uskontunnustus piti varhaisina aikoina osata ulkoa. Osata sydämellään, voisi sanoa viitaten englanninkielen ilmaisuun "know by heart".

Jo tämä olkoon yhtenä syynä tuntea uskontunnustus. Ei ehkä osata ulkoa, mutta ainakin tulla tutuksi sen kanssa.

Uskontunnustus on ikään kuin uskon kielioppi. Toki kielioppi ei ole koko juttu, mutta antaa rungon. Ehkä asiaa voi verrata runouteen ja kielioppiin. Kielioppi ei itsessään ole runoutta, mutta runous ilman kielioppia ei varmaankaan sekään toimi.

Vertaus vähän ontuu, sillä onhan uskontunnustus jopa rukousta. Uskon yhteen Jumalaan...

©On Being/Krista Tippet 
Uskonelämäni, kuten kaikkien, vaihtelee. On hyviä ja huonoja hetkiä, kiihkoa ja viileyttä, tylsistymistä ja alakuloisuutta. Kaikkea muutakin on. Minulta ei siksi kysytä sunnuntaiaamuna kello 9.20 mitä uskon? En aamulla istu alas paperilappusen kanssa pohtimaan mitäpäs minä juuri tänään uskon. Tätä minulta ei kysytä. Kysymys on sen sijaan siitä, kuulutko yhteisöön, joka on nyt jo puolitoista vuosituhatta tunnustanut uskovansa yhteen Jumalaan.
Kaikilla on hyviä ja huonoja hetkiä elämässään. Myös uskonelämässään. Yhteen päivään mahtuu tuntemuksia laidasta laitaan. Tämä on tuttua monelle ihmiselle. Tunteet tulevat ja menevät.

Jaroslav Pelikanin (k. 2006) sanat yllä ovat osuvia. Pelikan oli Yalen yliopiston kirkkohistorian professori. Yksi hänen suurteoksistaan oli kolmetuhatta sivua laaja kokoelma kristillisiä uskontunnustuksia - Creeds and Confessions of Faith in the Christian Tradition (2003)

Kristinusko tuntuu kutevan tai versovan uskontunnustuksia, Pelikan pohti erässä haastattelussa. Tässä kohdin se siis eroaa monesta muusta uskonnosta. Lähes tuhat kappaletta Pelikan sai kerättyä ja mainittuun kokoelmaan otettiin parisataa.

Lainauksen tarkasti lukenut saattaa huomata Pelikanin puhuvan puolestatoista vuosituhannesta. Kristinusko on kuitenkin jo iältään noin pari tuhatta vuotta vanha.

Pelikan viittaa lainauksessaan kristinuskon kaikkein eniten käyttämään uskontunnustukseen - 300-luvulla laadittuun nikealais-konstantinopolilaiseen uskontunnustukseen. Tätä pidetään uskontunnustuksena ennen kaikkia muita.

Ortodoksinen kirkko kokee tämän uskontunnustuksen omakseen.

Pelikan

Uskonnon nimissä on tehty paljon pahaa. Tätä ei käy kiistämään, eikä tulekaan kiistää.
Uskonnollisen väkivallan torjumisen lääke ei ole vähemmän, vaan enemmän uskoa.
Tämä Miroslav Volfin (s. 1956) huomio saattaa hämmästyttää monia. Viime vuosisatojen yleisin näkemys on ollut, että mitä vähemmän uskontoa julkisessa tilassa sen parempi.

Volf syntyi ja kasvoi Jugoslaviassa. Hän on kroaatti. Tuon maan hajoamiseen liittyy raakaa uskonnollista väkivaltaa. Hänen teologinen työnsä onkin henkilökohtaisista syistä paljolti liittynyt uskonnolliseen väkivaltaan, anteeksiantoon ja uskonnon paikkaan yhteiskunnassa.

Kristinuskon ydinkohdat ovat selkeästi väkivaltaa ja sortoa vastaan. Jos yhteisöllä on ikään kuin ohut usko niin se on helpompi ja johdatella väkivallan tielle, Volf tähdentää.

Uskonto saattaa olla esillä määrällisesti paljon erilaisissa kiistakysymyksissä ja väkivaltaisuuksissa. Volf kuitenkin toteaa, että määrällinen seikka on erilainen kuin laadullinen. Ohutta uskoa löytyy yllin kyllin.

Liiaksi mukautuva usko on helppo kaapata. Kyse voi olla äärimmäisyyksistä, mutta myös ihan julkisessa keskustelussa usein esiintyvä olettamus, että uskon tulisi mukautua ajan henkeen ollakseen ajankohtainen. Usko menettää tällöin äänensä ja laulaa muiden lauluja.

Yksinkertaistaen voisi sanoa, että jos usko on paksua ja laadukasta sitä ei voida kaapata ja uskovat ovat rauhan, totuuden, sovinnon ja oikeuden todistajia.

Mielestäni uskontunnustuksen tarve on myös tämänkaltainen. Se auttaa pitämään uskon paksuna (tai ehkä voisi pikemmin sanoa täyteläisenä tai tiheänä), aitona ja laadukkaana.

Tällöin identiteetti, käyttääkseen hienompaa sanaa, on kunnossa ja tiedetään mitä ollaan.

Volf
©Miroslav Volf

Usko on jotain hyvin henkilökohtaista, muttei irrallaan muista. Usko ei ole kenenkään oma juttu, jotenkin yksityinen. Yksin ei voi olla kristitty, opetettiin jo varhaisina aikoina. Usko on jotain jaettua, vaikkakin myös syvästi henkilökohtaista.

On hyvä tietää, että uskontunnustus alunperin oli monikkomuodossa. Me uskomme, eikä niinkään minä uskon. Se onkin ainoa muutos jonka ortodoksinen kirkko on uskontunnustukseen tehnyt.

Uskontunnustus on siis myös rajanveto. Ihan mitä tahansa kristitty ei voi uskoa. Apostoli Paavali muuten puhui terveen uskon puolesta käyttäen kreikan hygieeninen sanaa. Uskontunnustus on yksi keino pitää usko puhtaana.

Uskontunnustus on arvovaltainen kooste uskon ydinasioista. Ei koko uskoa ole siihen tiivistetty, vaan ydinkohdat. On hyvä muistaa, ettei usko kohdistuu niinkään lauselmiin, vaan niiden ilmaisemaan todellisuuteen.

Lopuksi on hyvä huomata, että uskontunnustusta käytetään ortodoksisessa kirkossa erityisesti kasteessa ja jumalanpalveluksissa.

Kyse on siis ei vain tunnustuksesta, vaan myös rukouksesta. Kyse ei siis ole vain kaavasta. Eikä siihen kangistuta. Tapana on jumalanpalveluksissa yhteisesti laulaa uskontunnustus. Se on siis toki opinkappaleita, mutta myös laulua. Se kuvaavasti päättyy rukouksen tavoin aameneen.


Blogikirjoitus on osa tulevaa laajempaa sarjaa blogikirjoituksia uskontunnustuksesta. Kirjoitukset koottu tänne. Pelikanin erinomainen radiohaastattelun uskontunnustuksesta voi kuunnella täällä.


15. marraskuuta 2016

Mikaela Luthman - Kuolemme kaikki

Yksi on varmaa, kuolemme kaikki. Näin isämme vastasi meille lapsille, kun kysyimme onko jokin elämässä varmaa. Kaikki tämän tietävät, mutta monet tukahduttavat tietoisuuden siitä.

Kuolema pelottaa. Monet tai ehkä jopa kaikki pelkäävät kuolemaa. Tulemme jättämään tämän usein niin ihanan, kauniin, jännittävän, joskus tylsän, ankean, näennäisesti, ehkä jopa sietämättömän elämän. Tätä emme halua!

Mitä tulee kuoleman jälkeen? Raukeaminen tyhjyyteen, suureen pimeyteen, pelottaa monia. Ehkä myös kuolemanjälkeinen elämä pelottaa. Mahdolliset kivut ennen kuolemaa ahdistavat ja herättävät pelkoa.

Näiden pelkojen valossa voidaan tarkastella taas herännyttä keskustelua kuolinavusta.

Luthman
©Linnéa Jimenez/Dagen

Keskustelu kuolinavusta käydään hyväntahtoisesti. Se siis käydään ottaen huomioon muut ihmiset. Näin tekevät sekä kannattajat että vastustajat. Eihän kukaan halua pahuuttaan pakottaa toista ihmistä kuolemaan kovissa kivuissa. Eikä kukaan halua pahantahtoisesti pakottaa lääkäriä riistämään elämää, kun hänet on koulutettu varjelemaan sitä. Molemmilla puolilla on pyrkimys kohti inhimillisyyttä ja vilpitöntä halua vähentää kärsimystä.

Kertomuksia vaikeasta kärsimyksestä ennen kuolemaa ei voida ohittaa. Ne pakottavat ajatteluun ja itsetutkiskeluun.

Tehdäänkö nykyään tosiaan kaikki mitä voidaan kärsimyksen lievittämiseksi? Osataanko? Eikö olisi parempaa, jos lääkäri sen sijaan, vailla todellisia mahdollisuuksia lieventää kipua, ahdistusta ja hätää, vain antaisi kuolevalle ja kärsivälle ihmisparalle kuolettavan ja armollisen myrkkyruiskeen.

Kuoleminen on muuttunut. Aikana jolloin sairaudet melkein aina johtivat kuolemaan tai niitä harvoin osattiin parantaa, oli luonnollista että kuolevista pidettiin huolta. Tätä tehtiin niin hyvin kuin osattiin. Luostarit olivat monesti hoivan edelläkävijöitä.

Lääketieteen valtavan menestyksen jälkeen parantaminen muuttui luontevasti tärkeimmäksi. Kuolemasta tuli epäonnistuminen ja se jäi vaille kiinnostusta.

Muistan elävästi yhden kesän sairaala-apulaisena 1970-luvulla. Yhdessä huoneessa makasi kuoleva nainen. Hän oli jopa - Luojan kiitos - saanut oman huoneen. Hänen luokseen kierrosta ei tehty. Ei haluttu "häiritä". Nykyään ollaan jo edistytty ja ihmisiä, kuten tuo nainen, "häiritään" rakastavalla ja huolehtivalla tavalla hoivaten sekä kehoa että sielua.

Paljon on nykyään siis paremmin. Meillä on nykyään parempaa tietoa ja parempia lääkkeitä oireiden hoitoon. Uskallamme useammin lopettaa merkityksettömän hoidon, josta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Uskallamme antaa potilaiden valita haluavatko he keskeyttää elämää ylläpitävän hoidon, kun sairaus on parantumaton, pitkälle edistynyt ja kivulias.

Meillä on myös mahdollisuus käyttää oireita lievittävää nukutusta. Tämä antaa kuolevan potilaan nukkua viimeisen ajan lääkkeiden avulla. Oma kokemukseni tästä on hyvä. Potilas on saanut oireettoman kuoleman ja omaiset ovat kokeneet olevansa turvassa.

Vainaja
©Lars Ahlbäck

Minulla oli työkaveri, joka vaikeiden päätösten edellä oli tapana kysyä: "Jos olisi kyse äidistäsi, mitä sinä tekisit?"

Kysymys on kuitenkin eettisesti väärä. Sinulla täytyy olla oikeus samaan hyvään hoitoon, riippumatta siitä oletko lääkärin äiti tai luokan riiviö, joka kiusasi lääkäriä teidän käydessänne yhdessä koulua. Äidillä on oikeus turvalliseen synnytykseen riippumatta siitä asuuko hän Haagan linnassa ja odottaa esikoistaan tai asuuko hän lähiössä ja on vaikeasti traumatisoitunut Syyrian sodasta ja synnyttämässä neljättä lastaan.

Keskustelu oikeudesta hyvään hoitoon oireiden lieventämiseksi kuoleman edellä on muuttunut paljolti työkaverini kysymyksen kaltaiseksi. Hän teki sen hyvää tarkoittaen.

Yleisiä johtopäätöksiä tehdään yksittäistapauksista. Yksityisistä kokemuksista tulee totuuksia kaikille. Väitteet puolesta ja vastaan ovat pitkälti kuitenkin yhä samat. Keskustelu usein herää nimenomaan henkilökohtaisista syistä. Ihminen todistaa läheisensä vaikean kuoleman.

Kuolinavun puolesta esitetyt väitteen ovat helppoja koota yhteen.
  • Yhdenkään ihmisen ei tulisi joutua kärsimään vaikeasti.
  • Kaikilla ihmisillä on oikeus päättää kehostaan, elämästään ja kuolemastaan.

Vastaan esitetyt väitteet ovat monimutkaisempia.
  • Elämä on loukkaamatonta tai pyhää, jos tätä sanaa haluaa käyttää. Yhdelläkään ihmisellä ei ole oikeutta asettua tämän yläpuolelle. Tätä väitettä on usein arvosteltu sen uskonnollisesta sävystä.
  • "Liukumäen" tai kaltevan pinnan väite antaa ymmärtää, että kuolinapuun sisältyy riski. Käytänteeksi otetaan jotain joka on vastoin eettistä pyrkimystä varjella ja ylläpitää elämää. Elämän raja väljenee koko ajan. On vahvoja viitteitä, että näin on käynyt niissä maissa, missä kuolinapua annetaan mieli- ja muistisairaille, kuten myös ihmisille joilta ei olla edes kysytty, vaan omaiset ovat kuolinapua pyytäneet.
  • Miten laillistettu tappaminen vaikuttaa yksilöön? Vanhana ja sairaana, läheiset kiireisinä, voi ihmisestä tuntua velvollisuudelta lyhentää elämäänsä.
  • Mitä se tekee yhteiskunnalle? Entäs ihmiskuvalle? Kuvitelkaa kauhistuttavaa mahdollisuutta, että taloudelliset vaikutteet hiipivät mukaan yhtälöön. Ajatelkaa mitä muistisairaiden hoito ja hoiva maksaa ja kuinka paljon resursseja säästyisi sallimalla "humanitaarisen kuolinavun" heille.
  • Kuka suorittaa kuolinavun? Olen kuullut, esitettävän, että kun kuolinapu on laillistettua, niin siihen osallistuminen on aluksi henkilökunnalle vapaaehtoista. Huomatkaa, aluksi.

Kielteiset kokemuksen kuolinavusta tietyissä maissa, missä kuolinaputurismi on todellisuutta ja taloudellisesti kannattavaa liiketoimintaa, on saanut vaihtoehtoisen mallin puolestapuhujia.

Tässä mallissa sairas ihminen pyytää kuolinapua, kun tietyt ehdot täyttyvät. Tällöin lääkäri voi kirjoittaa lääkemääräyksen kuolettavasta pilleristä, jonka potilas voi ottaa itse ilman toisen apua. Yksi ehdoista on täysi-ikäisyys ja että sairaus todetaan kahden lääkärin toimesta varmasti kuolettavaksi puolessa vuodessa. Lääkäreiden tulee olla aika hyviä arvioimaan, että he täysin varmasti tietävät sairauden johtavan puolessa vuodessa kuolemaan!

Minä olen oireita lieventävän, palliatiivisen, hoidon, lääkäri. Minulla on pitkä kokemus ja osaan aika hyvin arvioida lähestyvää kuolemaa. En kuitenkaan osaa arvioida sen tuloa puoli vuotta ennakkoon!

©Getty Images

Mitä katolinen kirkko opettaa kuolinavusta? Tietenkin katolinen kirkko vastustaa laillistettua tappamista.

Tärkeä huomio on, että katolisella kirkolla on myös näkemys luonnollisesta laista. Ihmisellä on siis kyky saavuttaa jonkinlainen käsitys oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta käyttäen omia kykyjään, riippumatta opinkappaleista ja Raamatusta.

Ei siksi, että olen katolilainen, vaan monen vuoden kokemuksesta työstä kuolevien ja kärsivien kanssa, minulla on selkeä kanta.

Älkää aloittako laillistettua tappamista. Älkää pakottako ihmisiä ottamaan toisen ihmisen elämää. Älkää asettako vaikeasti sairaita pelkäämään, että on heidän velvollisuutensa pyytää kuolemaa, etteivät he olisi läheisilleen ja/tai yhteiskunnalle taakaksi. Älkää siirtäkö ihmisyytemme rajoja.

Mielestäni rakastava kohtaaminen ennen kuolemaa, oireita lieventävä hoito, elämää ylläpitävien toimien keskeyttäminen kun ei ole paluuta, ja nukutus vaikeasti kärsiville on itsestäänselvää.

Eutanasia, lääkärin avustama itsemurha ja kaikki laillistetut tappamisen muodot eivät ole inhimillisen yhteiskunnan arvoisia, vaan ovat sille sopimattomia.


Kirjoitus on alunperin ilmestynyt ruotsiksi katolisessa lehdessä Signum - katolsk orientering om kyrka, kultur och samhälle. Käännös on tapahtunut toimittaen. Mahdolliset virheet blogin. Koko kirjoituksen voi lukea linkistä yllä. Mikaela Luthman on ylilääkäri ja työskentelee Stockholms sjukhem -laitoksessa. Ortodoksinen kirkko myös vastustaa eutanasiaa.


1. marraskuuta 2016

Jumala

Jumala sitä ja tätä. Keskustelu uskonnosta käy toisinaan hyvin kiivaana. Liian usein kaikkein keskeisin aihe - itse Jumala - jää jotenkin syrjään.

"En usko Jumalaan." Näin kertoi nuorukainen papille. Saadessaan tietää millaiseen jumalaan nuorukainen ei uskonut pappi tokaisi, ettei hänkään sellaiseen jumalaan usko.

Kerrotaan myös erän munkin useasti keskustelleen ateistien kanssa. Hän antoi heidän aloittaa ja totesi sitten usein omassa puheenvuorossaan olevansa täysin samaa mieltä.

Jumala sitä ja tätä. Jumala on... täytä itse loput. Tämä ei käy. On siksi aiheellista oppia mitä perinteinen kristinusko Jumalasta opettaa. Moni saattaa vähän yllättyä ja saada selityksen munkin ja papin epäuskoon.



Ortodoksinen kirkko usein korostaa malttia puheessa Jumalasta. Hieno sana tälle asenteelle on apofaattisuus.

Yritetään siis sanoa mitä Jumala ei ole. Jumalasta ei sovi höpöttä sitä ja tätä. Tietty jumalanpelko ja nöyryys on aina paikallaan. Jumala on esimerkiksi käsittämätön. Häntä ei tavoita kädet, muttei myöskään käsitteet.

Jo Gregorios Teologi (300-luku) muistutti kuitenkin, että jotain on sanottava Jumalasta. Hullunkurista on jos joku kysyy mitä on kaksi kertaa viisi ja saa vastaukseksi, ettei se ei ole kaksi, eikä kolme, eikä viisi, eikä kaksikymmentä, kolmekymmentä tai alle kymmenen tai yli kymmenen.

Gregorios muistuttaa, että jotain täytyy sanoa. Kaksi kertaa viisi -esimerkki on muuten hänen. Yksi hänen pyrkimyksistään on muistuttaa, että Jumala on juuri sekä tuntematon että tunnettu. Jumalaa ei kuitenkaan voi puheellaan vangita, mutta puhe kuitenkin jotenkin tavoittaa.

Kyrillos Jerusalemilaisen (k. 386) tokaisut aiheen tiimoilta ovat jopa hauskoja. Vaikkei voisi juoda koko jokea, voi silti sammuttaa janonsa tai ei tule lähteä nälkäisenä suuresta puutarhasta vaikka ei voi syödä kaikkia hedelmiä.

Toisinaan uskovat vierastavat ajattelua. Puhetta Jumalasta pidetään järkeilynä. Se ei ole oleellista, väitetään. Se ei pelasta, saatetaan tokaista. Totta.

Harkittu puhe ja ajattelu Jumalasta ei yksin vie perille asti. Pikkuvene ei ole käypä ylittämään valtamerta, mutta kyllä sillä järvillä, joilla ja saaristossa pärjää aika hyvin. Ei se täysin turha ole.

©Wikipedia
Jumala on aluton, loputon, ikuinen, iankaikkinen, luomaton, muuttumaton, vaihtelematon, yksinkertainen, osista koostumaton, ruumiiton, näkymätön, mahdoton koskettaa...
Tämä luettelo on Johannes Damaskolaisen (k. 749). Kyse on yhteenvedosta ortodoksisen kirkon opetuksesta Jumalasta. Ei tietenkään kaikki, mutta perusta.

Jokaista sanaa on hyvä hetken miettiä. Ihan rauhassa. Moni sanoista saattaa tuntua vieraalta. On kuitenkin hyvä tajuta, että tässä kiteytetään perinteinen opetus Jumalasta.
Uskomme siis yhteen Jumalaan, yhteen alkuun, aluttomaan, luomattomaan, syntymättömään, tuhoutumattomaan ja kuolemattomaan, iankaikkiseen, äärettömään, kuvaamattomaan, rajoittamattomaan, voimaltaan äärettömään, yksinkertaiseen, osista koostumattomaan, ruumittomaan, virtaamattomaan, vaikutuksista vapaaseen, muuttumattomaan, muutoksettomaan, näkymättömään, hyvyyden ja vanhurskauden lähteeseen, hengelliseen valoon, lähestymättömään, mihinkään mittaan mahtumattomaan voimaan, jonka ainoana mittana on oma tahto, sillä se voi kaiken, mitä haluaa.
Kaiken tämän, ehkä vähän uuvuttavan luettelon, perusviesti on, että Jumala on jotain aivan muuta. Jotain täysin muuta. Äärimmäisellä tavalla "tuolla puolen" ja "yläpuolella" (tai vaikkapa "alapuolella") kaikkeen elämästä tuttuun nähden. Jumala ei ole jokin astetta vaikuttavampi heppu, vaan oikeasti vailla vertaa.

Jumala ei kerta kaikkiaan löydy mikroskoopilla tutkittaessa tai kaukoputken avulla. Ei vaikka kuinka ihmisen kyky kehittyisi ei Jumalaa löytyisi.

©Space.com

Väitteet kirja on pöydällä ja Jumala on taivaissa, eivät perinteisen opetuksen mukaan ole verrattavissa. Toki kielioppi väitteissä on samankaltainen.

Tämä raitis kanta murtui vähitellen. Ortodoksisen kirkon (tai katolisen kirkon) opetus ei ole toki muuttunut, mutta erityisesti maailman tapa ymmärtää miten kieli toimii, muuttui. Tämä koskee erityisesti läntistä aatehistoriaa (joka nykyään on usein se määräävä maailmanlaajuinen tapa jäsentää asioita).

Keskiajalla alkoi esiintyä ajatusta, että Jumalalla ja kaikella muulla tuli olla jotain yhteistä. Heillä tuli olla jotain jaettua. Yhteiseksi alettiin mieltää oleminen. Kirja on ja myös Jumala on, he ovat jossain ja vaikkapa olemassa. Tässä kohdin kaikki perinteinen usko haluaisi huutaa pelin poikki.

Kehittyi jopa ajatus, että Jumala on jossain. Hän sijaitsee jossakin maailmankaikkeudessa. Jo mainittu Johannes muuten pitäisi tätä herjana. Ajatus, että Jumala joutuisi vaikkapa siirtymään paikasta A paikkaan B, tai että hänellä olisi osoite maailmankaikkeudessa, olisi hänen mielestään vähän lapsellista ajatella.

Tässä on luvattoman lyhyesti ilmaistu vajaa tuhat vuottaa aatehistoriaa. Suurin osan ihan tavallisista uskovista ihmisistä tajuaa, ettei Jumala ole puu, taivaankappale tai se kuuluisa ukko. Tai jokin taivaan superhahmo. Tyhmää vaatia tilille heitä sellaisesta jumalasta. Itse Jumala on jo sitten asia erikseen.

©Pravmir.ru

Tavallinen uskova ei tällaiseen hyvin filosofisesti ja teologisesti kehittyneeseen Jumalaan usko. Näin monasti väitetään.

Arvostelu ei oikein osu maaliinsa, väittää ortodoksiteologi David Bentley Hart (s. 1965).

Suurin osa uskovista osaa hyvinkin ilmaista perinteisellä tavalla pätevästi Jumalasta ajan, paikan ja aineen tuolla puolen. Jokunen ateisti saattaa saada jonkinlaista tyydytystä siitä, että luulottelee itselleen muiden ihmisten uskovan joulupukin kaltaiseen jumalhahmoon, Hart sivaltaa.

Monella ihmisellä on varmaankin aika vähäinen käsitys molekyylibiologiasta, paleontologiasta tai vaikkapa hiukkasfysiikasta. Ei tämä kuitenkaan tarkoita, että näiden arvostelija voi jättää näiden alojen parhaat edustajat huomioimatta, sillä "tavallinen ihminen" ei niitä ymmärrä.

Jos joku haluaa käydä Jumalan kimppuun ja ottaa hänet tähtäimeen pitää haastaa maailmanhistorian kovimmat ajattelijat.

"Eikö riitä, että näkee puutarhan kauneuden; täytyykö lisäksi uskoa, että sen pohjalla on vielä keijukaisiakin?" Hauska ja iskevä lausahdus, Linnunradan käsikirja liftareille -kirjastaan (1989) tutulta Douglas Adamsilta (k. 2001).

Ainoastaan hassut ja hölmöt yhä uskovat, annetaan ymmärtää. Veikkaisin silti, että vaikkapa Aristoteles (k. 322 eKr.), Tuomas Akvinolainen (k. 1274), naapurustosi pappi tai ehkäpä myös naapurissa asuva mummo olisivat vähän ihmeissään.

Ehkä joku heistä huokailisi. Jaahas, vai että puutarhan keijukaiset. Kyse kun on kuitenkin koko ajan ollut puutarhurista. Tai itse asiassa paljon "suuremmasta".

Jo mainittu Gregorios Teologi on ilmaissut kauniisti jumalpuheesta näin.
Oi Sinä, yläpuolella kaiken, miten voisin huutaa sinua avuksi jollakin toisella nimellä? Millainen laulu voisi ylistää sinut julki? Mitkään sanat eivät riitä. Kuka sinut käsittäisi? Sinä ainoa olet katoamaton - ei ole sanaa, joka ei olisi sinusta lähtöisin. Sinä ainoa olet tutkimaton - ei ole ajatusta, joka ei olisi sinusta lähtöisin. Kaikki olevaiset rukoilevat sinua, kaikki äänelliset, kaikki äänettömät. Kaikki olennot kumartavat sinua, kaikki joilla on kyky ajatella ja kaikki nekin joilla ei sitä ole. Maailman sisin unelma pyrkii valittaen kohti sinua. Kaikki rukoilevat sinua, jokainen olento joka pystyy lukemaan olemassaolon merkkejä, kohottaa kohti sinua hiljaisuuden veisun. Kaikki mikä säilyy, säilyy sinussa, vain sinussa. Kaikkeuden voimat murtuvat ja päätyvät sinussa lepoon. Sinä olet kaikkien olentojen pääteasema, sinä olet ainoa. Sinä olet jokainen, etkä ole kukaan. Sinä et ole yksin, sinä et ole me kaikki yhteensä. Sinulla on kaikki nimet, kuinka huutaisin sinua avuksi? Sinä olet ainoa, jota ei voi kutsua nimeltä. Mikä taivaallinen henki voisi lävistää pilvet jotka kätkevät taivaan? Ole laupias, oi Sinä yläpuolella kaiken; miten voisin huutaa sinua avuksi jollakin toisella nimellä?


15. lokakuuta 2016

Ristiinnaulitseminen

Kertomuksissa Kristuksen ristiinnaulitsemisesta ei mässäillä. Kuvaukset ovat aika lailla pidättyväisiä. Tavat teloittaa olivat aikalaisille tuttua, nykyaikana ne eivät niinkään ole.

Ristiinnaulitseminen oli raaka tapa teloittaa ihminen. Voisi sanoa sen olleen pirullisen kekseliäs tapa. Raaka, kivulias ja pelottava. Tavan tuli selkeästi viestittää vallasta, nöyryyttää ja alistaa.

Erityisesti orjat Rooman valtakunnassa teloitettiin tällä tavalla. Yleisen rauhan ja vallitsevan järjestyksen vuoksi miljoonia orjia oli toki hyvä kohdella edes jotenkin, mutta tietenkin myös rangaista kunnolla. Yhtenä pelotteena oli muun muassa näyttävä ristiinnaulitseminen.

©Wikipedia

Kristuksen ristiinnaulitseminen on saanut lähes yksinoikeuden. Sana Ristiinnaulitseminen viittaa monesti yksinomaan Kristuksen kokemaan teloitukseen.

Tämän huomaa verrattaessa sitä muihin tunnettuihin kuolemiin. Kukaan ei viittaa nimellä Myrkytys vaikkapa Kleopatran (k. 30 eKr.) tai Sokrateen (k. 399 eKr.) kuolemiin. Tai J.F. Kennedyn (k. 1963) sanalla Salamurha, eikä myöskään vaikkapa Giljotiinilla johonkin Ranskan vallankumouksen uhriin.

Yksi haaste tästä on, että ihmisten käsitys ristiinnaulitsemisesta on Kristuksen ristiinnaulitsemisen värittämä. Käsitys tästä tavasta teloittaa jopa hieman vääristyy.

Tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä ristiinnaulittiin. Tapa ei ollut yksin roomalaisten keino. Teloituksen muotoja oli myös paljon. Nykyinen nimitys vie ajatukset jopa liikaa ristin kaltaiseen puuhun. Kyseessä saattoi joskus olla vaikkapa paalu. Saatettiin kiduttaa ennen tai sitten ei. Toisinaan sidottiin puuhun, kun toisinaan naulattiin. Joskus sukupuolielin lävistettiin. Naulat, jos niitä käytettiin, menivät ranteen läpi ja monesti jaloissa kantapäiden läpi. Alastomuus oli vakio (toisin kuin kuvauksissa nykyään).

Näistä syistä ei ole aina lähteissä varma mihin ristiinnaulitseminen tai riiputtaminen viittaa. Epävarmaa on siis minkälaiseen "ristiinnaulitsemisen" muotoon viitataan.

Roomalaiset suosivat kidutusta etukäteen, jonka seurauksena uhri menetti runsaasti verta. Saattoi joskus kuolla jo ennen ristiinnaulitsemista. Käytäntönä oli naulaaminen puuhun.

Pravoslavie.ru

Risti on nykyään uskonnollinen tunnus. Symboli, taitaa olla nimitys. Ristejä on kaikkialla. Ja jos se kiellettään jostakin se johtuu usein nimenomaan siitä, että se on jotain uskonnollista.

Kristuksen aikaan oltiin aivan eri tilanteessa. Ristiinnaulitseminen oli jotain jumalatonta. Tämän tajuaminen ei ihan helppoa nykyään.

Häpeällistä ja nöyryyttävää. Likaista, sotkusta ja veristä. Ulosteita ja virtsaa myös. Kuolema tuli sairauskohtauksen muodossa. Yksi mahdollisuus oli verenhukka edeltävän kidutuksen aikana, kun iho esimerkiksi ruoskimalla saatiin laajasti pois. Ruoska ei muuten ollut mikään söpö nahkaremmi, vaan jotain ihan muuta pikkukoukkuineen. Likaa ja hiekkaa haavoissa. Hengittäminen ristillä oli tuskallisen vaikeaa. Toisinaan katkottiin luita tai lävistettiin keho.

Syy tähän teloitukseen oli vallankäyttö. Kuolema oli kovin rangaistus. Nyt oli kuitenkin kyse siitä miten kuollaan. Viestin piti olla selvä. Et ole minkään arvoinen, et edes ihminen.

Ristiinnaulitseminen oli pahin keino. Sen jälkeen tuli polttaminen ja mestaus. Oma lukunsa oli pedoille syöttäminen. Parempi väki sai "inhimillisimpiä" rangaistuksia. Erityisesti orjat ja muu väki olivat ristiinnaulitsemisen uhreja. Tapaa teloittaa kutsuttiin jopa joskus "orjan kuolemanrangaistukseksi".

Erässä antiikin aikaisessa keskustelussa vaimo keskustelee miehensä kanssa. Nainen haluaa orjan ristiinnaulittavaksi. Mies epäröi ja pohtii, etteikö ihmistä voisi kuulla ensin. Tähän vaimo tokaisee: "Kutsutko orjaa ihmiseksi?" Orja tietenkin teloitettiin.

Toki malttiin myös kannustettiin. Esimerkiksi joku piti liiallisena orjan ristiinnaulitsemista siitä, että hän oli maistellut keittoa sitä tuodessaan ruokailuun. Tämäkin on aika kuvaavaa, vaikkakin maltista oli kyse.

Rangaistus ei kuitenkaan ollut orjien yksinoikeus. Muutkin teloitettiin näin. Fleming Rutledge (s. 1937) on silti muistuttanut, että sähkötuolissa teloitus Yhdysvalloissa ei tarkkaan ottaen ole köyhän tummaihoisen kuolemanrangaistus, mutta käytännössä melkein niin.

Ehkä nyt on helpompi kuvitella minkä vaikutuksen kristinusko teki puheellaan Jumalasta, joka otti "orjan muodon" ja ollen "kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti".

Tai minkä ulkoavaruudesta tulevan pyynnön apostoli Paavali esittää, pyytäessään herraa pitämään orjaansa "rakkaana veljenä".

Kristus
©Pios Marian

Uuden testamentin pidättyväisyys kuvauksissa ristiinnaulitsemisesta johtuu ehkäpä siitä, että tapa teloittaa oli tuttu. On kuitenkin myös teologinen syy tälle ratkaisulle.

Tyyni Kristus ristillä yrittää juuri tavoittaa tätä teologista puolta, ei niinkään kuvata aidosti veristä tapahtumaa.

Ylösnousemuksella ei ollut todistajia, eikä kuvauksia. Alkuaikoina ortodoksinen kirkko käytti vain ristiä merkkinä voitosta. Tavaksi varhaisina aikoina tuli kuvata Kristus silmät auki ristillä, merkkinä ristinvoitosta. Myöhemmin ikonitaiteessa kylttiin ristillä kirjoitettiin: Kunnian Kuningas.

Perussyy tälle on se, ettei Kristuksen kärsimys ja kuolema ole vain verta ja hikeä. Tämä oli jo opetuslapsille vaikea ymmärtää. Heille ristiinnaulitseminen oli tappio, eikä ainakaan mikään uskonnollinen merkki ylhäältä.

Tappio sanaa on painotettava. Nykyään helposti ajattelee, että kyseessä oli vaikkapa pieni vastaisku. Opetuslasten silmissä homma oli loppu, ihan lopullisesti. Se, että apostoli Pietari kielsi Kristuksen ei välttämättä ole vain pelkoa, vaan tappion tunnustamista: En tunne sitä miestä.

Paavali joutui sanomaan selkeästi: en häpeä sanomaani. Ristin todellisuus taustalla hänen sanansa tulevat ymmärrettäviksi. Nykyään ne kuulostaa tyylittelyltä. Hän jopa puhui ristin hulluudesta.

On kuitenkin hyvä huomata, ettei Raamattu kiillota mitään. Se on aika lailla raakaa ihmisyyttä, alusta loppuun. Risti on osoitus synnin läsnäolosta ja "suuresta painosta" maailmassa, lainatakseni yhtä keskiaikaista ilmaisua.

Itse Kristus puhuu tulevasta kuolemastaan ylentämisenä ja kuinka se tulee vetämään puoleensa maailman. Hän kertoi itse antavansa itsensä. Täh, varmaankin moni mietti, silloin ja yhä nykyäänkin.

Kristus lempeästi nuhteli monia hitaiksi uskomaan ja ymmärtämään.


Kirjallisuutena on käytetty muun muassa Martin Hengelin (k. 2009) Crucifixion -kirjaa (1977), Fleming Rutledgen The Crucifixion -kirjaa (2015) ja myös hieman Gunnar Samuelssonin (s. 1966) Crucifixion in Antiquity -kirjaa (2013, toinen painos).


1. lokakuuta 2016

Arkielämän pyhät

Tarua ihmeellisempää. Kertomukset ihmisten kokemasta on vaikuttava tapa kertoa uskon tiestä. Ne ovat usein kaikkea muuta kuin tylsiä. Tai kaavamaisia.

Neuvostoliiton viimeisinä aikoina tapahtui paljon. Historiaan on päässyt suuret mullistukset. Pinnan alla kuitenkin on jotain ehkä jopa suurempaa, tai siis syvällisempää.

Joukko nuoria aikuisia löysi 1980-luvulla tiensä uskoon. He pääsivät kosketuksiin maailman kanssa, joka on loputtoman valoisa, täynnä löytöjä, toivoa ja onnea, ja toki myös koettelemuksia. Ja mikä kaikkein tärkeintä siellä oli itse Jumala.

Yksi tässä joukossa oli Georgi, josta myöhemmin tuli munkki ja nykyään hän on piispa. Arkkimandriitta Tiihon Ševkunovin (s. 1958) Arkielämän pyhät ynnä muita kertomuksia -kirja (2016) kertoo uskon jännittävän tarinan.

©Lars Ahlbäck

Miten kaikki alkoi? Joukko nuoria opiskelijoita Venäjän valtion elokuvataiteen instituutista, alkoivat yksinkertaisesti pohtimaan elämää. Nuoret kokivat, ettei kaikki ole niin kuin heille on vakuutettu.
Uskoon minä tulin monien ystävieni tavoin instituutissa opiskellessani. VGIK:ssa oli paljon hienoja opettajia, joilta saimme syvällisen humanistisen koulutuksen. He panivat meidät ajattelemaan elämän tärkeimpiä kysymyksiä.
Kun me keskustelimme näistä ikuisista kysymyksistä, menneiden vuosisatojen tapahtumista ja omista ongelmistamme 1970- ja 1980-luvun instituutin auditorioissa, asuntoloissa, opiskelijoiden suosimissa halvoissa kahviloissa ja vaellellessamme öisin Moskovan vanhoilla kaduilla ja kujilla, me vakuutuimme siitä, että valtio pettää meitä ja iskostaa päähämme karkeita ja mielettömiä tulkintojaan historiasta ja politiikasta ja kaikesta muustakin. Me ymmärsimme oikein hyvin, että jonkun mahtikäskyllä valtio tekee kaiken voitavansa, jottei meille jäisi minkäänlaista mahdollisuutta ottaa itse selvää Jumalasta ja Kirkosta.
Neuvostoliitto oli ateistinen maa. Ateismia opetettiin tieteellisenä totuutena. Raamattuja ei ollut kaupan, eikä lainattavissa kirjastoista. Puhumattakaan muusta uskonnollisesta kirjallisuudesta.
Noina vuosina korkeakoulujen isoissa kirjastoissa ei ollut edes Raamattua... Me keräsimme tietoa uskosta pieninä murusina esimerkiksi ateismin oppikirjoista ja klassisten filosofien teoksista. Venäjän klassinen kirjallisuus vaikutti tietysti meihin suuresti.
Tiihon muistelee myös omaa nuoriso-ohjaajaansa, joka suolsi ateismia '"täysin vakuttuneena siitä, mitä hänelle vuorostaan oli opetettu". Tiihon havahtui siihen, että nimet Dostojevski, KantPuškin, Tolstoi, Goethe, Pascal, Hegel ja lukuisat muut olivat omalla tavallaan uskovia. Sen sijaan ateistisen valtion johtajat ja tuhotyöntekijät olivat järjestään kaikki ateisteja. Oma lukunsa olivat toki esimerkiksi Marx, Lenin, Trotski ja Hitler.
Se merkitsi, että jouduimme vielä ratkaisemaan yhden kysymyksen, jonka muotoilimme ehkä karkeasti mutta täysin selkeästi: joko puškinit, dostojevskit ja newtonit olivat niin primitiivisiä ja kapeakatseisia, etteivät pystyneet selvittämään tätä ongelmaa, toisin sanoen typeryksiä, tai typeryksiä olimmekin me...
Piispa Tiihon

Vuonna 1982 Tiihon kastettiin. Kummina oli kirkon siivoojatäti. Hän kehotti silloista Georgia matkustamaan Pihkovan Petserin luostariin. Tiihonin tuli etsiä luostarista ohjaajavanhus Johannes Krestjankin (k. 2006).

Ensimmäiset päivät luostarissa eivät olleet mieleisiä. Kaupunkilainen ja elokuvataiteen osaaja oli kurkkuaan myöten täynnä "tätä eksotiikkaa".
En ollut koskaan elämässäni siivonnut viemäreitä, pilkkonut puita, luonut lehmänlantaa tai lakaissuut mukulakivipeitteisiä kujia...
Ohjaajavanhus Johannes ei myöskään tehnyt suurta vaikutusta. Ei hän ollut kiinnostava vaan sellainen tavallinen ystävällinen papparainen. Pientä jutustelua toki tapahtui. Johannes neuvoi kääntymään toisen papin puoleen. Aikanaan Johanneksesta tuli Tiihonin elämän yksi tärkeimmistä ihmisistä.

Kymmenen päivää lopulta kuluivat loppuun. Aika luostarissa oli ollut mielenkiintoista, mutta Moskova oli nyt mielen päällä. Nyt kuitenkin alkoi tapahtumaan.
Kun olin ensimmäistä kertaa kymmeneen päivään luostarin porttien ulkopuolella, minut valtasi aivan ensimmäiseksi hillitön halu heittää laukut pois ja rynnätä päätä pahkaa takaisin! Sellaista en todellakaan ollut odottanut. Suurin ponnistuksin lähdin hitaasti linja-autoasemalle ja ymmärsin, että olin joutunut aivan toisenlaiseen maailmaan, en suinkaan siihen, jonka oli jättänyt taakseni kymmenen päivää aikaisemmin ... Kaikki oli vain yksinkertaisesti muuttunut aivan toiseksi.
Krestjankin
©Pravmir.ru

Kirja Arkielämän pyhät on täynnä mitä mielenkiintoisimpia kertomuksia. Paria on jo tässä blogissa esitelty (omina vapaina selostuksina) - Patriarkan pyhäinjäännökset - tarua ihmeellisempää ja Kommunisti lausui uskontunnustuksen.

Monet kertomuksista eivät ole vain opettavaisia, vaan myös hauskoja. Toki myös petosta ja suruja. Lukija saa tutustua pinnan alla tapahtuneeseen ja tutustua lukuisiin mielenkiintoisiin hahmoihin. Ei vain ohjaajavanhuksiin ja pappeihin. Myöskin venäläisen kirkollisuuden omiin piirteisiin pääsee tutustumaan. Yksi esimerkki liittyy ylinopeussakkoihin.

Saksalainen ortodoksipiispa Mark Arndt (s. 1941) oli käymässä Venäjällä. Käytiin neuvotteluita. Mark kertoi tapauksesta, joka sai hänet muuttamaan mielensä Venäjän hengellisyyden tilan arvioista Neuvostoliiton jälkeen. Kaikki ei ollut pelkkää propagandaa.
[Piispa Mark] oli yhden papin kyydissä Moskovan lähistöllä ... auto kiiti 140 km:n tuntivauhdilla 90 km:n rajoitusalueella. [Piispa] istui pitkään vaiti ja lopulta huomautti autoa kuljettaneelle papille, että nopeusrajoituksen ja auton vauhdin välillä oli hieman eroa. Pappi vain hymähti ulkomaalaisen naiiviudelle ja vakuutti hänelle, että kaikki oli aivan kunnossa. 
- Entä jos poliisi pysäyttää meidät? [piispa] kysyi.
- Niidenkään kanssa ei ole mitään ongelmaa! pappi vastasi.
Jonkin ajan kuluttua liikennepoliisi pysäyttikin heidät. Pappi avasi auton ikkunan ja sanoi nuorelle miliisille luottavaisesti ja hyväntahtoisesti:
- Hyvää päivää, päällikkö! Anteeksi nyt, meillä on kiire.
Miliisi ei kuitenkaan mitenkään reagoinut häneen tervehdykseensä.
- Ajokortti ja rekisteriote, kiitos! hän vaati.
Anna olla, päällikkö, pappi hermostui. Etkö näe, että meillä on todella kiire?
- Saanko paperit, miliisi toisti.
Pappia sekä hävetti että nolotti vieraan edessä, mutta mitään ei ollut tehtävissä. hän ojensi ajokorttinsa ja auton rekisteriotteen miliisille, mutta ei kyennyt hillitsemään itseään, vaan huomautti purevasti:
- Ota sitten! Teidän tehtävä on rangaista. Meidän tehtävämme on armahtaa.
Miliisi vilkaisi häneen viileästi ja vastasi:
- No, ensinnäkin me emme rankaise, vaan laki. Ettekä tekään armahda, vaan Herra Jumala! 
Arkkipiispa Mark kertoi, että juuri silloin hän oli tajunnut, että jos venäläisellä tiellä partioiva miliisikin ajatteli nykyään tällä tavoin, kaikki oli jälleen kerran muuttunut tässä käsittämättömässä maassa.
Arkielämän pyhistä ynnä muita kertomuksia -kirjasta on tullut myyntimenestys. Se on käännetty lukuisille kielille. Miljoonat ovat tutustuneet murjottaviin munkkeihin, viisaisiin ohjaajavanhuksiin, ihmeellisiin tapahtumiin ja uskon tunnustajiin ateistisessa valtiossa.


Kirjalla on oma nettisivunsa venäjäksi ja englanniksi täällä. Suomeksi sen voi tilata täältä. Julkaisijaan voi tutustua täällä.


15. syyskuuta 2016

Papilta kysyttyä 38

Lapsikaste? Pelastusvarmuus?

Lapsikaste?

Ortodoksinen kirkko kastaa lapsia, ihan sylivauvoja. Hätätapauksissa vaikka heti syntymän jälkeen. Itse asiassa kaiken ikäisiä kastetaan.

Lapsikastetta vastustetaan toisinaan uskonnollisista syistä. Tätä esiintyy monenlaisissa lahkoissa. Näiden liikkeiden juuret ovat useimmiten uskonpuhdistuksessa 1500-luvulla, suorasti tai epäsuorasti.

Ortodoksinen kirkko suhtautuu tyynesti vastustukseen. Onhan lapsikasteella jo tuhansia vuosia käytäntöä takana. Vain vuosisatoja tai ehkä vain vuosikymmeniä vanhojen ryhmittymien vastustus koetaan hieman hassuna. Oma lukunsa on yksittäiset itse nimitetyt julistajat, omine päähänpinttymineen.

Tarpeen tullen ortodoksinen kirkko toki perustelee käytäntöään. Erityisesti jos vastustus aiheuttaa hajaannusta.

©Pravmir.ru

Uusi testamentti kertoo peräti viidestä kastetusta perheestä. Kaipa edes yhdessä perheessä lapsia oli. Justinus Marttyyri (k. 165) kertoo kuinka "monet miehet ja naiset, jotka ovat lapsesta saakka olleet Kristuksen oppilaita" ovat nyt vanhuksia.

100-luvulla esiintyvät ensimmäiset varmat maininnat itse lapsikasteesta. Käytäntöön suhtauduttiin kielteisesti, mutta myönnettiin sen olleen ihan alusta saakka mukana. Yksi halusi lapsen kasvavan ja ymmärtävän paremmin, kun toinen taas ei oikein ymmärtänyt miksi viaton lapsi tuli kastaa "syntien anteeksiantamiseksi".

Cyprianus (k. 258) kertoo lapsien kastamisesta kahdeksan päivän ikäisenä. Hän pitää tätäkin jo liian myöhäisenä. Lapselle ei ole omia syntejä, mutta hän on silti langenneena pelastuksen tarpeessa. Eräs kirkolliskokous tuolta ajalta jopa totesi kaikkien ihmisten olevan tasa-arvoisia riippumatta "koosta tai iästä". Lapsen sai jo kastaa toisena päivänä.

On myös lukuisia aikuisena kasteen ottaneita. Kristittyjen määrä kasvoi suuresti 300-luvulle tultaessa. Monen kohdalla oli jo vuosikymmeniä syntymästä. Nyt oli kuitenkin aika "syntyä ylhäältä".

Lapsikastetta vastustavat usein jankuttavat kaikesta huolimatta. Se ei lue Raamatussa tai jotain muuta. Paljon ei lue Raamatussa, joka on uskon perintöä varhaisilta ajoilta. Muuten juuri naiset, lapset ja köyhät ovat aika lailla näkymättömiä historian havinassa.

On myös aiheellista huomioida, että uskovat muodostivat ensimmäisinä vuosisatoina noin alle prosentin valtakunnan 60 miljoonan väestöstä, alkuaikoina jopa promilleissa laskettiin. Vuonna 200 uskovia oli noin 0,36 prosenttia väestöstä. Vasta vuonna 250 uskovilla oli noin kahden prosentin osuus. Ei sen kokoiselta porukalta ihan kaikesta jää merkintää, siinä määrin kun joku nykyaikana kaipaa.

Varsinainen vastustus lapsikastetta vastaan kehittyi tosiaan 1500-luvulla. Vastustus kehittyi aikana, jolloin juuri perinteet ja käytänteet olivat kyseenalaistettuja. Vain Raamatun piti riittää, vaikka asenne onkin auttamattoman yksipuolinen.


Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, itse Kristus opetti.

Ortodoksinen kirkko on monella tavalla lapsimyönteinen. Lapsi osallistuu omalla tavallaan uskon elämään, vauvasta asti osana perhettään ja kumminsa avulla.

Ortodoksipappi Alexander Schmemannia (k. 1983) sietää lainata usein aiheesta.
Lapsi ei tunne vielä elämän jakaantumista menneeseen, nykyiseen ja tulevaan, tätä surullista kokemusta lopullisesti menetetystä ajasta. Lapsi elää täysin nykyhetkessä, hän on täysin läsnä siinä, olipa sitten kyse ilosta tai surusta. Hän on täynnä iloa, siksi puhutaan lapsennaurusta tai lapsenhymystä. Hän on täynnä murhetta tai epätoivoa, siksi puhutaan lapsenkyyneleistä ja siksi hän itkee ja nauraa niin helposti ja hillittömästi. Lapsi on eheä sekä suhteessa aikaan että koko elämään, hän antautuu täysin kaikkeen. Hän ei suhtaudu maailmaan järkiperäisesti tai analyyttisesti. Hän ei ota vastaan sitä vain yhdellä aistilla, vaan koko olemuksellaan. Siksi maailma avautuu hänelle kaikissa ulottuvuuksissaan. Jos eläimet puhuvat lapselle tai puut kärsivät tai iloitsevat, aurinko hymyilee ja jos tyhjä tulitikkulaatikko voi muuttua autoksi, lentokoneeksi tai taloksi, se ei tarkoita, että lapsi olisi tyhmä tai kehittymätön. Lapselle on nimittäin annettu ja paljastettu ihmeellinen syvyyden ja kaiken kaikkeen liittymisen tunne. Lapsella on lahja yhdistyä täysin maailmaan ja elämään. Kasvaessamme me todellakin menetämme toivottomasti kaiken sen.
Ortodoksisen kirkon opetusta kasteesta ja lapsista voi lukea täällä ja täällä. Vastasyntyneen syntisyydestä voi lukea täällä. Kasteen eksorkismeista voi lukea täällä.
Vaikka monet ajattelevat kasteen lahjan olevan vain syntien anteeksianto, olemme laskeneet niitä olevan kymmenen. Tästä syystä kastamme myös vauvoja, vaikka he ovat synnittömiä, että he saisivat pyhityksen lahjan, rauhan, lapseksi ottamisen ja veljien ja sisarien perinnön Kristuksen jäseninä, ja tulla Pyhän Hengen asuinpaikoiksi. (Johannes Krysostomos)


Pelastusvarmuus?

Herra, armahda. Ortodoksisessa kirkossa tätä toistetaan koko ajan. Monesti tämä on ihmisille tutuin lausahdus jumalanpalveluksissa.

Ortodoksisessa kirkossa pyhäksi ei ketään tunnusteta ennen kuolemaansa. Usein siihen menee vuosikymmeniä kuoleman jälkeen. Tietenkin Jumala tuntee pyhänsä, mutta kirkko ne vasta tunnistaa ja tunnustaa jälkikäteen.

Toki joskus ihmistä pidetään "pyhänä jo eläessään", mutta silloin viimeistään hän itse muistuttaa olevansa katuva syntinen.

©Pravmir.ru

Olen pelastunut, saattaa joku kertoa. Ortodoksinen kirkko pitää väittämää jopa hieman vaarallisena. Siitä usein seuraa kysymys: Oletko sinä pelastunut? Asetelma on ortodoksisen kokemuksen mukaan epäterve. Ylpeys on vaarana ja sitä hyvin kavalalla tavalla.

Ortodoksisessa kirkossa Herra, armahda, siis lausutaan kaikille. Ei ole pelastuneita ja ei pelastuneita. Asetelma me ja ne on tässä kohdin vieras ortodoksiselle kirkolle. Kaikki ovat pelastuksen tarpeessa.

Tässä elämässä kaikki siis ovat matkalla. Matkan varrelle voi aina jäädä. Kaikki ikään kuin kurottautuvat, kuten apostoli Paavali asian ilmaisi. Esimerkiksi Paavalin kirje Filippiläisille on erinomaista lukemista tässä aiheessa.

Ihminen voi olla toivoton ja kaipaa rauhaa. Huoli itsestään ja muista on monesti suuri. Ortodoksinen kirkko tässä kohdin korostaa Jumalan olevan ihmisiä rakastava. Filantropiaa löytyy, käyttääkseni Paavalin sanaa aiheesta. Jumala on myös armollinen. Ihmisten synnit ovat kuin tippoja armon valtameressä.

Pelastusvarmuuden voisi sanoa olevan varmuutta siitä, että Kristus on Vapahtaja. Jos tätä ilmaisua ensinnäkin haluaa käyttää. Se ei kylläkään ole perinteinen ortodoksinen ilmaisu.
Uskon, Herra, ja tunnustan, että sinä olet totisesti Kristus, elävän Jumalan poika, tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen ensimmäinen... (Ortodoksisesta liturgiasta)


Papilta kysyttyä -sivulla kootusti kaikki Papilta kysyttyä -kirjoitukset. Sivulla löytyy ohjeet kysymysten lähettämistä varten. Toivottavasti etsimäsi kysymys ja vastaus löytyy.


1. syyskuuta 2016

Syntinen pappi

Pappi on syntinen. Hän voi jopa olla paha. Ihanteet ovat korkeat, mutta todellisuus joskus toinen. Papin elämä voi olla jopa suoranaista valhetta.

Vuonna 249 väkivaltainen mies nousi keisarin istuimelle. Vain kaksi vuotta keisari Decius (k. 251) hallitsi. Nuo kaksi vuotta kuitenkin tuntuivat kristittyjen nahoissa.

Tähän asti kristittyjen kohtaama vaino oli ollut satunnaista. Paljon ennakkoluuloja ja toki myös marttyyrikuolemia. Aika rauhassa oltiin silti saatu olla. Kunnes kaikki muuttui.

Valtakunnassa tehtiin koe kuuliaisuudesta. Kaikenlaiset säröt piti saada kuriin. Kristittyjen vähemmistö oli yksi merkittävistä säröistä. Ihmisten piti todistaa uskollisuutensa Deciukselle, valtakunnalle ja se jumalille. Se tapahtui syömällä uhrilihaa tai laittamalla suitsuke uhrialttarille. Sen tuli tapahtua todistajien läsnäollessa.

Isku oli kova. Yksi ensimmäisistä Deciuksen käynnistämän vainon marttyyreista oli Rooman piispa joka kuoli kaltoinkohtelun jälkeen vankeudessa.

Lukuisat kristityt kuitenkin antoivat periksi. Joukossa oli piispoja ja pappeja myös. Eräässä kaupungissa itse piispa toi oman lampaansa mukanaan uhrattavaksi.

©Pravoslavie.ru

Vainon jälkeen kirkko oli hajalla, voisi sanoa sisäisesti rikki. Toisaalta oli luopioita ja sitten oli niitä jotka olivat kestäneet kidutuksen ja menettäneet kaiken omaisuutensa. Moni menetti jopa henkensä.

Luopioitten paluu osaksi yhteisöä aiheutti jännitteitä. Piispa Cyprianus (k. 258) osoitti johtajuutta ja sai aikaan päätöksen, että paluun tuli tapahtua ajan saatossa katuen. Moni tulisi vasta kuolinvuoteellaan palaamaan kirkon yhteyteen. Elinikäinen katumus oli vaatimus.

Tämä saattaa kuulostaa kovalta. Pelokkaat ihmiset olivat luopuneet kovan paikan tullen. Cyprianus kuitenkin muistutti, että menettelyssä oli kyse kuolleiden muistosta. Uhreja ei saanut unohtaa. Marttyyrit olivat maksaneet kaikkein kovimman hinnan, oman elämänsä.

Cyprianus antoi itse oman henkensä uskon tähden vuonna 258. Voisi sanoa, että hän eli kuten opetti. Cyprianus piti homman koossa, myös tavoittaen vilpittömästi katuvia luopioita.

Tausta yllä on osoitus yhteisön koostumuksesta, sekä sen "vehnästä" että sen "rikkaviljasta", lainatakseni itse Kristusta. Kristus opetti lopullisen pesänjaon tapahtuvan hänen toimestaan vasta aikojen lopussa.

Jo varhain oli kuitenkin väkeä, joka ajatteli toisin. Tämä tuli ajankohtaiseksi yllä selostettujen tapahtumien vuoksi. Yhteisön tuli olla tahraton, vailla ryppyä. Pyhyys tarkoitti täydellisyyttä. Yhteisön ei tulisi sietää heikkoutta ja syntisiä. Peli oli kerrasta poikki. Tätä asennetta voisi kutsua lahkolaismaiseksi.



Ihanteet ja todellisuus ovat karu yhtälö. Miten sovittaa yhteisön ihanteet yhteen sen syntisten jäsenten kanssa ei ole koskaan ollut helppo kysymys. Ovathan jäsenet hyviä ja pahoja, valveutuneita ja välinpitämättömiä, ja sekä hyveellisiä että paheellisia. Tämä koskee myös pappeja - ja piispoja.

On hyvä muistaa, ettei ortodoksinen kirkko ole ihmisten, vaan Kristuksen. Tietenkin se on ihmisiä ja kaikkea varten, muttei pohjimmiltaan heidän omaansa. Ihmisten kirkko, mainoslauseet eivät tässä tapauksessa ihan osu maaliin.

Pappeus on myös tätä. Se ei ole yksittäisen ihmisen omaa, vaan pohjimmiltaan Kristuksen ja jotain annettua. Koko ajatus, että ihmisellä olisi oikeus pappeuteen on ortodoksisesta näkökannasta kummallinen.

Ortodoksinen kirkko on kiinni Kristuksessa. Se on häneen ankkuroitu. Pyhissä toimituksissa Kristus itse toimii. Ihmisen osuus on vastaanottaa ja kantaa hedelmää. Tietenkin myös papin tulee asianmukaisesti ne välittää, eikä puolivillaisesti.

Ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan lähesty tätä asiaa mustavalkoisesti. Eivät toimitukset ole silkkaa magiaa. On esimerkiksi olemassa rukous liturgiassa, missä papin elämä asetetaan valokeilaan.
Äläkä minun syntieni tähden estä Pyhän Henkesi armoa tulemasta esillä olevain lahjain päälle.
©Petri Aho

On olemassa valheellisia, irstaita, itsekkäitä, ilkeitä, kavalia ja ahneita piispoja, pappeja ja diakoneja. Aina on ollut. Elonkorjuuseen asti, Kristus opetti. Sitten peli vihelletään poikki.

Joku saattaa jättää koko kirkon. Lopettaa jumalanpalveluksissa käymisen tavattuaan tällaisen ihmisen. Se on aika ymmärrettävää. Uskonnolliset mielen kolhut ovat usein syviä. Oma lukunsa on synnillinen - näennäisen hyveellinen - vaikenemisen tapa kirkossa.

Ortodoksinen kirkko on tätä suurempaa. Kaltoinkohtelun haavat voivat olla syvät. Pyhät ovat lohtuna ja taivaallisina ystävinä. Ymmärrettävää on kuitenkin, jos ihminen tällöin ottaa etäisyyttä yhteisöstä. Rukous - tai edes huokaus - toivottavasti silti luonnistuu, edes omissa oloissa.

Pieni vertaus yrittää auttaa eteenpäin. Pappia voi verrata elokuvaohjaajaan. Toisinaan tulee nähtyä todella huono elokuva. Se saattaa jopa olla vastenmielinen, ihan surkea. Mutta ei tämän vuoksi kuitenkaan kannata lopettaa elokuvissa käyntiä.

Pahimmat tapaukset tulee saattaa oikeuden eteen ja asiaankuuluvat kirkolliset rangaistuskeinot tulee myös ottaa käyttöön.

Papeista huolimatta tulee käydä jumalanpalveluksissa ja yrittää muistaa, että ortodoksinen kirkko on jotain paljon paljon enemmän kuin yksi - tai useampikin - paha pappi. Kaikki papit vastaavat aikanaan Kristuksen peljättävällä tuomiolla tekemisistään.

Loppujen lopuksi on muistettava, että kaikki papit ovat syntisiä. Toki papin tulisi tavoitella ihanteita ja häneltä vaaditaan aina enemmän. Onneksi kuitenkin hänkin on syntinen.
Hän voi paremmin ymmärtää ja auttaa meitä. Sitä paitsi itse Jumala halusi, että epätäydelliset ja syntiset ihmiset palvelisivat Häntä. Hän ei lähettänyt enkeleitä... Otitpa kultaa puhtailta käsiltä tai likaisilta käsiltä, kulta ei menetä arvoaan.


15. elokuuta 2016

Papilta kysyttyä 37

Raamatun lukeminen kirjaimellisesti?

Raamatun lukeminen kirjaimellisesti?

Raamatun lukeminen on tärkeää. Voisi jopa sanoa Raamatun tuntemisen olevan velvollisuus.

Ortodoksinen kirkko kannustaa lukemaan Raamattua yhdessä kirkon kanssa. Se on perustavanlaatuinen osa kirkon elävää uskoa. Ei niinkään jokin teos. Selkeästi ensisijainen osa Raamattua ovat evankeliumit. Ne ovat ikään kuin "avain" Raamatun kirjojen kokonaisuuteen.

Lukeminen ei saa jäädä vain kirjaimen tasolle, pinnalliseksi ja kapeaksi, vaan tasoja on monia. Onhan kyse jostakin elävästä.

Liiallinen kirjaimellisuus johtaa erikoisiin tilanteisiin. Voisi jopa sanoa sokeuteen. Kristus sanoi esimerkiksi, Minä olen ovi. Jos oikein kirjaimellisia ollaan hänellä taitaa sitten olla saranat ja kahvat.

Esimerkki on tahallisen hassu, mutta osoittaa että tasoja löytyy. Muitakin esimerkkejä löytyy, ihan perinteisiä. Yksi perinteisempi esimerkki on nimen Jerusalem monet merkitykset.

Nimi Jerusalem viittaa kaupunkiin. Ihan maantieteelliseen paikkaan. Toisaalta puhutaan "taivaallisesta Jerusalemista". Tällöin ollaan jo maantieteen tuolla puolen. Perinne tuntee myös ajatuksen uudesta Jerusalemista tulevana kaupunkina.

©Shutterstock

Ortodoksinen kirkko ei jää vain kirjaimen tasolle. Erityisesti tämä koskee Vanhaa testamenttia.

Hyvin mustavalkoisesti ilmaistuna - ja yksipuolisesti - voisi sanoa ortodoksisen kirkon lukevan Vanhaa testamenttia vertauskuvallisesti ja Uutta testamenttia kirjaimellisesti. Varhaisena esimerkkinä apostoli Paavali. Sitä voisi kutsua hengelliseksi tulkinnaksi.

Monet varhaiset harhaopit toimivat juuri päinvastoin. Vanha testamentti hylättiin liiallisen kirjaimellisuuden jälkeen ja Uudesta testamentista tehtiin melkein salatiedettä. Liike tunnetaan yleisnimellä gnostilaisuus.

Perinteessä on monella eri tavalla kuvattu kirjaimen ja hengen suhdetta Raamatussa. Kirjaimen tasolle jäämistä on verrattu lihan syömiseen raakana. Toinen kaunis esimerkki on verrata asiaa kahteen joenrantaan. Tulkinta vie kirjaimen rannalta hengen rannalle.

Ortodoksiselle kirkolle on myös tärkeää lukijan hyveellinen tila. Vanha perinteinen viisaus onkin, että luettu kasvaa lukijan kanssa. Toki se voi myös kuihtua lukijan kanssa. Liikettä voi siis olla molempiin suuntiin.

Monitasoinen ja -syinen lukeminen tuli epäilyksen alaiseksi erityisesti uskonpuhdistuksen myötä 1500-luvulla. Tapaa pidettiin jopa harhaisena. Tämä kehitys ei ole ortodoksinen. Raamattu irrallaan perinteestä ja sen opastuksesta vie mielipiteiden vilskeeseen. Raamattu ei ole paljas ja alaston, scriptura nuda, kuten taidettiin noihin aikoihin jopa esittää.

Eräs luterilainen 1800-luvulla huokaisi osuvasti: Ja sitten tulkinnat - kaikki 30 000 tulkintaa.

©Ryk Neethling

Kirjaimellisuudella on kuitenkin turhan huono maine. Joku saattaa jopa vähän huolestuneena tiedustella lukeeko ortodoksinen kirkko Raamattua kirjaimellisesti. Vastaus on suunnilleen kyllä ja ei.

Raamattu tulee ottaa tosissaan. Tulkinta ei siis voi olla ihan villiä, ikään kuin irrallaan tai eksyksissä. Tulkinta ei myöskään ole keino olankohautuksella ohittaa Raamatun opetus. Tulkinnalla ei voi vaikkapa syntiä hyväksyttää.

Kirjain tappaa, kertoo eräs opetus. Äärimmäisyyteen vietynä näin on. Kyse on eräänlaisesta sokeudesta. On siis eroa kirjaimellisuuden ja tämän äärimmäisellä ja yksipuolisella korostamisella (englanniksi se voidaan ilmaista erona sanojen literal ja litaralistic avulla).

Viime vuosisadalla erityisesti oivallettiin kirjoitusten monet tasot. Harvemmin kirjoitukset ovat vain siinä. Niillä käytetään valtaa ja myös vaikutetaan. Moni taso on piilossa pinnan alla. Kyse on pitkälti siitä, että asioita voidaan nähdä (lukea) niin monella eri tavalla.

Nämä yllämainitut oivallukset olivat monella tapaa jo tuttuja. Ortodoksinen kirkko on jo varhain kehittänyt ymmärryksen kirjoitusten eri tasoista, yhteisön merkityksestä ja lukijan (kuulijan) asemasta.

©Лик

On hyvä mainita kaksi sivistyssanaa - metafora ja allegoria. Minä olen ovi, taitaa olla juurikin metafora ja siis suomeksi kielikuva.

Allegoria-sanan alku viittaa tulkintaan joka on aika lailla toisaalla. Sana allos tarkoittaa jotain (täysin) toista tai muuta. Esimerkkinä vaikkapa Gregorios Nyssalaisen (300-luku) allegoria Mooseksen elämästä sielun matkana tai Raamatun Laulujen laulu -kirjan hengellinen tulkinta.

Itse kirjaimet ovat kuitenkin perusteet. Ortodoksinen kirkko ei innostu Raamatun lukemisesta jonkinlaisena salattuna koodina. Raamattu voi hyvin ja elää juuri osana kirkkoa ja sen julkista elämää. Ei siis ole kyse salaopista.

Hyvin allegoriset tulkinnat pysyvät juuri osana yhteisöä koossa. Laatu vaihtelee toisinaan. Näin tulee ollakin.

Ortodoksinen kirkko kannustaa lukemaan Raamattua yhdessä kirkon kanssa. Toki omissa oloissa, muttei kuitenkaan erillään uskon yhteisöstä ja perinteestä.

Ajateltavaa saa 100-luvun kirjoituksesta. Jo silloin kaikenlaista tarjolla, varuillaan tulee olla. Irenaeus Lyonilainen (k. 202) kohtasi aikanansa mitä ihmeellisimpiä ja villejä opetuksia. Kaikenlainen sekoilu ei ole vain nykyaikaa. Monenlaista harhaoppi-cocktailia oli tarjolla.

Harhaopit kylläkin viittasivat Raamattuun. Kohtiin siellä täällä, leikkaa ja liimaa tyylillä. Irenaeus kuitenkin kohtasi harhaopit syvemmällä tasolla, kuin vain kilpasilla raamatunkohdissa.
He yrittävät tehdä sanottavansa uskottavaksi... He tekevät sen poistamalla ja tuhoamalla Raamatun järjestyksen ja  asiayhteyden... He muuttavat ja vääristelevät Raamatun tekstiä, tekevät siitä jotain aivan muuta ja pettävät näin monia yhdistelemällä mielikuvituksensa avulla Herran sanoja väärin. 
On kuin jollakin ihmisellä olisi edessään kaunis kuningasta esittävä mosaiikkikuva, jonka joku hyvä taiteilija on huolellisesti pannut kokoon arvokkaista kivistä. Ja sitten tulee joku toinen ja särkee kuvan ihmishahmon ääriviivat, muuttaa ja sekoittaa mosaiikkikivet ja tekee niistä koiran tai ketun kuvan ja senkin vielä huonosti. Sitten hän väittää, että "siinä on nyt se kaunis kuninkaan kuva" ja viittaa mosaiikkikiviin, jotka ensimmäinen taiteilija oli yhdistänyt kuninkaan kuvaksi, mutta jotka toinen on viskellyt surkeaksi koiran hahmoksi. Ja niin hän pettää mosaiikkikuvallaan ne kokemattomat, joilla ei ole mitään käsitystä kuninkaan muodosta ja saa heidät ylipuhuttua siihen käsitykseen, että haisevan ketun hahmo on kaunis kuninkaan kuva.


Papilta kysyttyä -sivulla kootusti kaikki Papilta kysyttyä -kirjoitukset. Sivulla löytyy ohjeet kysymysten lähettämistä varten. Toivottavasti etsimäsi kysymys ja vastaus löytyy.


15. heinäkuuta 2016

Papilta kysyttyä 36

Evoluutio?

Evoluutio?

Evoluutio on keskeinen osa nykymaailman maailmankuvaa. En ole aiheen asiantuntija, mutta jotain voin kertoa siitä ja sen suhteesta ortodoksiseen uskoon.

Heti alkuun on hyvä todeta että evoluutio on tosiasia, kaipa tämän voi sanoa suoraan. Se kuitenkin kaipaa tulkintaa, kuten muutkin tosiasiat.

Evoluution tajuamisessa keskeinen hahmo on Charles Darwin (k. 1882). Toki muitakin henkilöitä oli, mutta Darwin tunnetaan evoluution löytäjänä.

Aika oli otollinen aatokselle evoluutiosta. Taustalla oli esimerkiksi ymmärrys maailman pitkästä iästä. Fossiileja oli löydetty jo tuhansien vuosien ajan, mutta vasta nyt alettiin ymmärtää niiden todellinen ikä joka tuntui lähes iäisyydeltä. Vuonna 1842 syntyi esimerkiksi uusi sana dinosaurus nimeksi muinaisille otuksille, joiden luita oli alkanut löytymään.

Kehityksen ja muutoksen ilmiö oli havaittu luonnossa. Kaikenlaisia ajatuksia esitettiin sen toiminnasta. On aiheellista huomata, että Darwin esitti yhden selityksen tälle ilmiölle. Se selitti paljon ja teki sen hyvin. Se päihitti siis muut selitykset, vaikkakin paljon oli vielä silloin selittämättä.

Darwin
©Wikipedia

On hieman vaikeaa lyhyesti kiteyttää evoluutiota, mutta sen voisi sanoa olevan nimi sille kehitykselle joka on havaittavissa kaikessa elämässä. Tärkeä käsite on luonnonvalinta. Myös perinnöllisyys on keskeinen.

Erityisesti viime vuosisatana geenitutkimuksen myötä tietämys evoluutiosta syventyi. Perimästä saatiin tarkempaa tietoa. Geeneistä tuli vähän kuin evoluution "atomi". Ajateltiin niiden olevan se valittu peruspalikka koko hommassa.

Geeneihin suhtauduttiin monesti hieman kaavamaisesti. Nykyään ollaan jo paljon monimuotoisemman käsityksen puolella. Toki yhä on esimerkiksi "itsekkäiden geenien" puolestapuhujia. Tieteen kärki on kuitenkin siirtynyt eteenpäin. On huomattu evoluution olevan hyvinkin monimuotoista.

"Mutkun mulla on tälläset geenit", lausuma on auttamattoman yksipuolinen nykytietämyksen valossa.

Kysymys evoluution tarkoituksesta on aika lailla kiistelty. Sattumalla on kannattajansa. Muistutetaan, että jos "elämän nauha" kelattaisiin alkuun ja käynnistettäisiin uudestaan kehittyisi ihan toinen elämä.

Toiset eivät ole yhtä ehdottomia. Esimerkiksi tilanne missä elämänmuodot ovat kehittyneet itsenäisesti, rakenteiltaan tai toiminnoiltaan erittäin samankaltaisiksi, herättää pohdintaa. Tämän voi toki tieteen avulla selittää, mutta ollaan kuitenkin jo siirrytty pois puhtaasta sattumasta.

©Eerdmans Publishing Company

Ortodoksisen kirkon kanta kaikkeen tähän on aika lailla tyyni. Toki esiintyy äärimmäisiä kantoja, ainahan niitä on. Tietenkin myös jännitteitä uskon ja tieteen välillä.

Heti alkuun pari huomiota. Selvyyden vuoksi. Esimerkiksi yhdysvaltalainen Nuoren maan kreationismi -liike ei ole ortodoksista uskoa. Maailma ei ole vain noin 6000 tuhatta vuotta vanha. Tämä on muuten sitä paljon puhuttua kreationismia.

Toinen yhdysvaltalainen liike Älykäs suunnittelu on oma lukunsa evoluution suhteen, sillä he taitavat pitkälti hyväksyä maailman vanhan iän ja evoluution. Liike etsii evoluutiosta "älykkään suunnittelun" jälkiä.

Jälkimmäinen liike vieras ortodoksiselle uskolle, missä luonnon "kokonaisuus ja säännönmukaisuus ... kokoonpano, säilyminen ja hallinnonalaisuus" kielii Luojasta, lainatakseni 700-luvun uskonoppia, ei niinkään joku luonnon "monimutkainen" yksityiskohta. Liikkeellä on kapeahko tapa lukea Raamattua. Toki pyrkimys nähdä mieltä, tarkoitusta ja päämäärä maailmassa on ihailtava pyrkimys.

Ehkäpä perustelluin arvostelu uskon saralta ei kohdistu niinkään itse evoluutioon tieteenä, vaan juuri sen väärinkäyttöön jonkun aatteen palveluksessa. Tämä syytös kohdistuu myös yllä mainittuun Älykäs suunnittelu -liikkeeseen. Nuoren maan kreationismi -liikkellä on ihan omat villit juttunsa.

Erityisen ongelmallista on se, kun siirrytään tieteestä julistukseen, mutta siirtymä jätetään pimentoon. Tätä tapahtuu vaikkapa monesti ateistisessa julistuksessa.

©Wikipedia

Pari aatosta liittyen evoluutioon ortodoksisen uskon kannalta. Paljon muuta voisi myös selventää. Nyt vain parisen kohtaa.

Ensinnäkin luominen ja evoluutio vastaavat eri kysymyksiin. Usko luomiseen on luottamusta siihen, että kaikki on saanut alkunsa syystä. Kaikella tarkoitetaan siis kaikkea ja äärimmäisellä tavalla. Se siis vastaa kysymyksiin miksi ja mistä. Myös kysymykseen mihin.

Evoluutio sen sijaan yrittää vastata kysymykseen miten elämä on kehittynyt. Ehkä pieni vertaus on paikallaan. Esimerkiksi jäätelökone tekee pehmistä. Vastaus siihen miten kone tekee jäätelöä ei vielä vastaa kysymykseen miksi joku tekee jäätelöä. Tai mitä varten. Ja kaipaahan itse vekotin oman selityksen. Vertaus on ehkä vähän hölmö, mutta tähdentää kuitenkin jotain oleellista.

Elämä on "maan tomusta", myös ihminen. Jo mainitun Darwinin mukaan ihminen kantaa "alhaisen alkuperänsä lähtemätöntä leimaa". Ilmaisu maan tomusta on muuten Raamatun. Ihminen on eläin, joka on saanut kutsun, kertoi puolestaan 300-luvun kirkkoisä.

Ajatus ihmisen jatkumosta kaiken elämän kanssa ei ole ongelma ortodoksiselle kirkolle, vaan tuttu jo muinaisuudessa. Se, että ihmisellä ja kaikella elämällä on jalat maassa ei ole ongelma. Alkaahan korkein rakennuskin kellarikerroksesta.

Monesti ajatellaan ihmisellä olevan kaksi puolta. Hän on ikään kuin sukua sekä eläimille (ja kaikelle elämälle) ja omaa myös erityisaseman. Hän tähyää sitä "mikä on ylhäällä" (Kol. 3:2). Kutsu on käynyt, se on luissa.

Usko käy vuoropuhelua tieteen kanssa, mutta yrittää pelata avoimin kortein. Olkoot pari kappaletta yllä pienenä esimerkkinä siitä. Se ikään kuin käyttää evoluutiota ja yrittää välttää väärinkäyttöä. Yritetään kertoa avoimesti milloin siirrytään tosiasioista niiden tulkintaan. Tämä koskee kaikkea lisääntyvää ja myös muuttuvaa tietoa.


Hyviä teologian alan peruskirjoja ajankohtaisesta aiheesta ovat muun muassa Peter Bouteneffin Beginnings - Ancient Christian Readings of the Biblical Creation Narratives -kirja (2008) ja Christoph Schönbornin Chance or Purpose? - Creation, Evolution and a Rational Faith -kirja (2007). Mielenkiintoinen on myös BBC:n Did Darwin kill God? -dokumentti.


Papilta kysyttyä -sivulla kootusti kaikki Papilta kysyttyä -kirjoitukset. Sivulla löytyy ohjeet kysymysten lähettämistä varten. Toivottavasti etsimäsi kysymys ja vastaus löytyy.


15. kesäkuuta 2016

Vastarintausko

Usko ei tarkoita uskomista kaikkeen, hyväuskoisuutta. Usko tarkoittaa epäuskoa monessa. Monelle käännetään selkä. Tehdään vastarintaa.

Mistä löytyy vaihtoehto tehokkuuden, kilpailun, ahneuden ja kuluttamisen maailmanmenolle? Mitä yksittäinen ihminen voi tehdä? Mistä aloittaa?

Teologi Patrik Hagman (s. 1976) Vastarintausko-kirjassaan pohtii kristinuskon perinteisiä vastauksia tähän. Kyse on kilvoituksen perusasioiden oppimisesta. Tunnetuin taitaa olla paasto. Perinteestä kuitenkin löytyy monia muitakin tapoja kilvoitella uskon mukaisesti vastarinnassa.
Eräs kollegani matkustaa päivittäin töihin bussilla. Monien muiden tavoin hän viettää työmatkansa lukien. Kun bussi matkallaan turkulaisesta saaristosta mantereen puolelle ylittää muutaman sillan, kollegani keskeyttää lukemisen ja katsoo ulos ikkunasta veden yli. Näin hän haluaa muistuttaa itseään, että kauneus ikkunan takana on tärkeämpää kuin se mitä hän on lukemassa... 
Vaikka tapaa voisi pitää vain pienenä erikoisuutena, tämä kirja on ilmaus sellaisen uskon puolesta, että juuri kuvatun kaltaiset päätökset ovat tärkeitä. Juuri ne muovaavat meitä...

©Lars Ahlbäck

Yksi 1900-luvun kuuluisimmista teologeista oli sveitsiläinen Karl Barth (k. 1968). Hän oli merkittävänä taustahahmona vuoden 1934 Barmenin teologisen julistuksen takana.
Me hylkäämme väärän opin, joka mukaan kirkko voisi muuttaa järjestystään ja julistustaan oman mielensä mukaan tai toimia kulloinkin vallassa olevien maailmankatsomuksellisten ja poliittisten mielipiteiden mukaisesti.
Jaahas, saattaa joku miettiä. Taas uskovat murjottavat jostakin. Ehkä mieli muuttuu, kun muistaa keistä tässä puhutaan. Ainakin osoite oli selvä ja julistus postitettiin itse Adolf Hitlerille (k. 1945).

Barthin teoksia alettiinkin Saksassa kieltää laittomina. Noina vaikeina aikoina, juuri ennen toista maailmansotaa, hän tähdensi, että kyllää seuraa ei.
Jos sanomalla Kyllä ei jossain määrin sisällä Eitä, se ei tule olemaan tunnustuksen mukaista... Jos meillä ei ole itseluottamusta sanoa kiellän, voimme samalla jättää sanomatta uskon.
Barth

Se oli silloin, moni ajattelee. Maailma on muuttunut. Tietenkin ajat ovat toiset. Usko on kuitenkin yhä vastarinnassa. Se on sitä toisella tavalla.

Nykymaailmassa moni asia on esimerkiksi tuotteistettu. Jopa ihminen on yhä enemmän tuote. Myös maailmaan syvälle juurtunut epäoikeudenmukaisuus vaatii uskon vastarintaa.

Sana vastarinta saattaa särähtää osan korvaan. Aiheesta Hagman tähdentää uskon vastarinnan eroa maallisesta. Vanhoilliset piirit monesti vääristävät uskoa, mutta edukseen heillä on terve etäisyys vallitsevaan sovinnaiseen menoon. Ajan hengelle itsensä antanut usko on monesti sen sijaan täysin menetetty tapaus.

Kristillinen vastarinta eroaa maallisesta parissa kohden. Yksi on lopputulos. Se on Jumalan käsissä. Epävarmuus on maallisessa mielessä ongelma, mutta uskolle toivon lähde. Kristillinen vastarinta on poliittisen ja aseellisen toiminnan tuolla puolen.

Valta turmelee. Näin voisi Hagmanin mukaan kiteyttää poliittisen toiminnan ongelman. Paikallistasolla ja ruohonjuuritason järjestöissä tilanne on toki aika lailla viaton. Muualla jo valta vie. Aseellisessa vastarinnassa väkivallan vyöryä on vaikea pysäyttää. Sorrettu on pian itse sortaja.

Hagman
©Kaj Aalto/Dagen

Kilvoitus ja kamppailu paheiden kanssa ja hyveiden puolesta ovat uskon perusasioita. Ne ovat usein pieniä arkisia valintoja.

Suurista uroteoista tippuu korkealta. Vanha viisaus on, että ääripäät koskettavat toisiaan. Muutos on enemmänkin askel kerrallaan otettua, kuin harppauksia. Haasteena on vaikkapa mainonta, joka lupaa suuren onnen, kunhan vain ostat tämän pikkuisen tuotteen. Tai luulo, että puhelimen väri oikeasti kertoo jotain oleellista ihmisestä.

Hagmanin esittelemät menetelmät ja keinot ovat perinteisiä. Niitä on kuitenkin sopivasti sovellettu nykyaikaan. Paheet ovat nyt status, yksilöllisyys tai vaikkapa tehokkuus.

Yksi esimerkki vastarinnasta olkoon vaikkapa tunnin lounas hyvässä seurassa. Hyvä on toki muistaa, ettei tämä ole ahkeruuden vastustamista, vaan juuri tehokkuuden, jolla ei ole aikaa millekään muulle.
Tehokkuudesta voi parantua kärsivällisyyden harjoittamisen avulla. Sille, jonka tarvitsee muistuttaa itseään siitä, mikä elämässä on tärkeää, harva keino on yhtä tehokas kuin pitkä lounas... Se, että vähintään tunnin verran, ja mieluiten päivittäin, istuu ja keskustelee hyvien ystävien kanssa lounaan äärellä, häätää kaikki ajatukset työstä elämän tärkeimpänä asiana. Tämä lähestymistapa tekee ihmisestä paremman myös työssään, sillä kunnianhimon tavoin tehokkuus hämärtää kyvyn nähdä hyvä ja arvokas... Tärkeämpää on kuitenkin mitä tällainen käytäntö tekee niille ihmissuhteille, joita päivittäin lounaiden äärellä ravitaan.
©Lars Ahlbäck

Hagmanin tapa esitellä perinteistä kilvoitusta on mieleinen. Hän tekee sen paremmin kuin moni ortodoksinen esitys aiheesta.

Kirjan viimeinen luku Kirkko - toisenlainen yhteisö on erinomainen. Se ja itse asiassa koko kirja sopii monelle. Erityisesti uskosta kiinnostuneille ja kirkkoon liittymistä harkitseville.

Kirkko on aina ollut jotenkin vaikea hahmottaa, sekalainen joukko. Tässä kohdin on hyvä muistaa, että "Kristus tuntee kirkkonsa, mutta meille se jää mysteeriksi", kuten Hagman kiteyttää.

Taas ja jälleen on syytä sanoa. Kirkossa käyminen on tärkeää, jumalanpalveluksessa siis. Erilaiset ihmiset, jotka monesti viihtyvät aika lailla samankaltaisten kanssa kokoontuvat, ja tämän joukon kokoaa itse Jumala.
Yksittäinen jumalanpalvelus on oikeastaan merkityksetön. Vallankumouksellista on jumalanpalveluksissa käymisen tapa, sillä se on vastoin yhteiskuntamme tapoja. Koska jumalanpalvelus opettaa meitä haluamaan toisenlaisia asioita, se on kristillisen vastarinnan kannalta erittäin keskeinen.