15. lokakuuta 2016

Ristiinnaulitseminen

Kertomuksissa Kristuksen ristiinnaulitsemisesta ei mässäillä. Kuvaukset ovat aika lailla pidättyväisiä. Tavat teloittaa olivat aikalaisille tuttua, nykyaikana ne eivät niinkään ole.

Ristiinnaulitseminen oli raaka tapa teloittaa ihminen. Voisi sanoa sen olleen pirullisen kekseliäs tapa. Raaka, kivulias ja pelottava. Tavan tuli selkeästi viestittää vallasta, nöyryyttää ja alistaa.

Erityisesti orjat Rooman valtakunnassa teloitettiin tällä tavalla. Yleisen rauhan ja vallitsevan järjestyksen vuoksi miljoonia orjia oli toki hyvä kohdella edes jotenkin, mutta tietenkin myös rangaista kunnolla. Yhtenä pelotteena oli muun muassa näyttävä ristiinnaulitseminen.

©Wikipedia

Kristuksen ristiinnaulitseminen on saanut lähes yksinoikeuden. Sana Ristiinnaulitseminen viittaa monesti yksinomaan Kristuksen kokemaan teloitukseen.

Tämän huomaa verrattaessa sitä muihin tunnettuihin kuolemiin. Kukaan ei viittaa nimellä Myrkytys vaikkapa Kleopatran (k. 30 eKr.) tai Sokrateen (k. 399 eKr.) kuolemiin. Tai J.F. Kennedyn (k. 1963) sanalla Salamurha, eikä myöskään vaikkapa Giljotiinilla johonkin Ranskan vallankumouksen uhriin.

Yksi haaste tästä on, että ihmisten käsitys ristiinnaulitsemisesta on Kristuksen ristiinnaulitsemisen värittämä. Käsitys tästä tavasta teloittaa jopa hieman vääristyy.

Tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä ristiinnaulittiin. Tapa ei ollut yksin roomalaisten keino. Teloituksen muotoja oli myös paljon. Nykyinen nimitys vie ajatukset jopa liikaa ristin kaltaiseen puuhun. Kyseessä saattoi joskus olla vaikkapa paalu. Saatettiin kiduttaa ennen tai sitten ei. Toisinaan sidottiin puuhun, kun toisinaan naulattiin. Joskus sukupuolielin lävistettiin. Naulat, jos niitä käytettiin, menivät ranteen läpi ja monesti jaloissa kantapäiden läpi. Alastomuus oli vakio (toisin kuin kuvauksissa nykyään).

Näistä syistä ei ole aina lähteissä varma mihin ristiinnaulitseminen tai riiputtaminen viittaa. Epävarmaa on siis minkälaiseen "ristiinnaulitsemisen" muotoon viitataan.

Roomalaiset suosivat kidutusta etukäteen, jonka seurauksena uhri menetti runsaasti verta. Saattoi joskus kuolla jo ennen ristiinnaulitsemista. Käytäntönä oli naulaaminen puuhun.

Pravoslavie.ru

Risti on nykyään uskonnollinen tunnus. Symboli, taitaa olla nimitys. Ristejä on kaikkialla. Ja jos se kiellettään jostakin se johtuu usein nimenomaan siitä, että se on jotain uskonnollista.

Kristuksen aikaan oltiin aivan eri tilanteessa. Ristiinnaulitseminen oli jotain jumalatonta. Tämän tajuaminen ei ihan helppoa nykyään.

Häpeällistä ja nöyryyttävää. Likaista, sotkusta ja veristä. Ulosteita ja virtsaa myös. Kuolema tuli sairauskohtauksen muodossa. Yksi mahdollisuus oli verenhukka edeltävän kidutuksen aikana, kun iho esimerkiksi ruoskimalla saatiin laajasti pois. Ruoska ei muuten ollut mikään söpö nahkaremmi, vaan jotain ihan muuta pikkukoukkuineen. Likaa ja hiekkaa haavoissa. Hengittäminen ristillä oli tuskallisen vaikeaa. Toisinaan katkottiin luita tai lävistettiin keho.

Syy tähän teloitukseen oli vallankäyttö. Kuolema oli kovin rangaistus. Nyt oli kuitenkin kyse siitä miten kuollaan. Viestin piti olla selvä. Et ole minkään arvoinen, et edes ihminen.

Ristiinnaulitseminen oli pahin keino. Sen jälkeen tuli polttaminen ja mestaus. Oma lukunsa oli pedoille syöttäminen. Parempi väki sai "inhimillisimpiä" rangaistuksia. Erityisesti orjat ja muu väki olivat ristiinnaulitsemisen uhreja. Tapaa teloittaa kutsuttiin jopa joskus "orjan kuolemanrangaistukseksi".

Erässä antiikin aikaisessa keskustelussa vaimo keskustelee miehensä kanssa. Nainen haluaa orjan ristiinnaulittavaksi. Mies epäröi ja pohtii, etteikö ihmistä voisi kuulla ensin. Tähän vaimo tokaisee: "Kutsutko orjaa ihmiseksi?" Orja tietenkin teloitettiin.

Toki malttiin myös kannustettiin. Esimerkiksi joku piti liiallisena orjan ristiinnaulitsemista siitä, että hän oli maistellut keittoa sitä tuodessaan ruokailuun. Tämäkin on aika kuvaavaa, vaikkakin maltista oli kyse.

Rangaistus ei kuitenkaan ollut orjien yksinoikeus. Muutkin teloitettiin näin. Fleming Rutledge (s. 1937) on silti muistuttanut, että sähkötuolissa teloitus Yhdysvalloissa ei tarkkaan ottaen ole köyhän tummaihoisen kuolemanrangaistus, mutta käytännössä melkein niin.

Ehkä nyt on helpompi kuvitella minkä vaikutuksen kristinusko teki puheellaan Jumalasta, joka otti "orjan muodon" ja ollen "kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti".

Tai minkä ulkoavaruudesta tulevan pyynnön apostoli Paavali esittää, pyytäessään herraa pitämään orjaansa "rakkaana veljenä".

Kristus
©Pios Marian

Uuden testamentin pidättyväisyys kuvauksissa ristiinnaulitsemisesta johtuu ehkäpä siitä, että tapa teloittaa oli tuttu. On kuitenkin myös teologinen syy tälle ratkaisulle.

Tyyni Kristus ristillä yrittää juuri tavoittaa tätä teologista puolta, ei niinkään kuvata aidosti veristä tapahtumaa.

Ylösnousemuksella ei ollut todistajia, eikä kuvauksia. Alkuaikoina ortodoksinen kirkko käytti vain ristiä merkkinä voitosta. Tavaksi varhaisina aikoina tuli kuvata Kristus silmät auki ristillä, merkkinä ristinvoitosta. Myöhemmin ikonitaiteessa kylttiin ristillä kirjoitettiin: Kunnian Kuningas.

Perussyy tälle on se, ettei Kristuksen kärsimys ja kuolema ole vain verta ja hikeä. Tämä oli jo opetuslapsille vaikea ymmärtää. Heille ristiinnaulitseminen oli tappio, eikä ainakaan mikään uskonnollinen merkki ylhäältä.

Tappio sanaa on painotettava. Nykyään helposti ajattelee, että kyseessä oli vaikkapa pieni vastaisku. Opetuslasten silmissä homma oli loppu, ihan lopullisesti. Se, että apostoli Pietari kielsi Kristuksen ei välttämättä ole vain pelkoa, vaan tappion tunnustamista: En tunne sitä miestä.

Paavali joutui sanomaan selkeästi: en häpeä sanomaani. Ristin todellisuus taustalla hänen sanansa tulevat ymmärrettäviksi. Nykyään ne kuulostaa tyylittelyltä. Hän jopa puhui ristin hulluudesta.

On kuitenkin hyvä huomata, ettei Raamattu kiillota mitään. Se on aika lailla raakaa ihmisyyttä, alusta loppuun. Risti on osoitus synnin läsnäolosta ja "suuresta painosta" maailmassa, lainatakseni yhtä keskiaikaista ilmaisua.

Itse Kristus puhuu tulevasta kuolemastaan ylentämisenä ja kuinka se tulee vetämään puoleensa maailman. Hän kertoi itse antavansa itsensä. Täh, varmaankin moni mietti, silloin ja yhä nykyäänkin.

Kristus lempeästi nuhteli monia hitaiksi uskomaan ja ymmärtämään.


Kirjallisuutena on käytetty muun muassa Martin Hengelin (k. 2009) Crucifixion -kirjaa (1977), Fleming Rutledgen The Crucifixion -kirjaa (2015) ja myös hieman Gunnar Samuelssonin (s. 1966) Crucifixion in Antiquity -kirjaa (2013, toinen painos).