15. syyskuuta 2016

Papilta kysyttyä 38

Lapsikaste? Pelastusvarmuus?

Lapsikaste?

Ortodoksinen kirkko kastaa lapsia, ihan sylivauvoja. Hätätapauksissa vaikka heti syntymän jälkeen. Itse asiassa kaiken ikäisiä kastetaan.

Lapsikastetta vastustetaan toisinaan uskonnollisista syistä. Tätä esiintyy monenlaisissa lahkoissa. Näiden liikkeiden juuret ovat useimmiten uskonpuhdistuksessa 1500-luvulla, suorasti tai epäsuorasti.

Ortodoksinen kirkko suhtautuu tyynesti vastustukseen. Onhan lapsikasteella jo tuhansia vuosia käytäntöä takana. Vain vuosisatoja tai ehkä vain vuosikymmeniä vanhojen ryhmittymien vastustus koetaan hieman hassuna. Oma lukunsa on yksittäiset itse nimitetyt julistajat, omine päähänpinttymineen.

Tarpeen tullen ortodoksinen kirkko toki perustelee käytäntöään. Erityisesti jos vastustus aiheuttaa hajaannusta.

©Pravmir.ru

Uusi testamentti kertoo peräti viidestä kastetusta perheestä. Kaipa edes yhdessä perheessä lapsia oli. Justinus Marttyyri (k. 165) kertoo kuinka "monet miehet ja naiset, jotka ovat lapsesta saakka olleet Kristuksen oppilaita" ovat nyt vanhuksia.

100-luvulla esiintyvät ensimmäiset varmat maininnat itse lapsikasteesta. Käytäntöön suhtauduttiin kielteisesti, mutta myönnettiin sen olleen ihan alusta saakka mukana. Yksi halusi lapsen kasvavan ja ymmärtävän paremmin, kun toinen taas ei oikein ymmärtänyt miksi viaton lapsi tuli kastaa "syntien anteeksiantamiseksi".

Cyprianus (k. 258) kertoo lapsien kastamisesta kahdeksan päivän ikäisenä. Hän pitää tätäkin jo liian myöhäisenä. Lapselle ei ole omia syntejä, mutta hän on silti langenneena pelastuksen tarpeessa. Eräs kirkolliskokous tuolta ajalta jopa totesi kaikkien ihmisten olevan tasa-arvoisia riippumatta "koosta tai iästä". Lapsen sai jo kastaa toisena päivänä.

On myös lukuisia aikuisena kasteen ottaneita. Kristittyjen määrä kasvoi suuresti 300-luvulle tultaessa. Monen kohdalla oli jo vuosikymmeniä syntymästä. Nyt oli kuitenkin aika "syntyä ylhäältä".

Lapsikastetta vastustavat usein jankuttavat kaikesta huolimatta. Se ei lue Raamatussa tai jotain muuta. Paljon ei lue Raamatussa, joka on uskon perintöä varhaisilta ajoilta. Muuten juuri naiset, lapset ja köyhät ovat aika lailla näkymättömiä historian havinassa.

On myös aiheellista huomioida, että uskovat muodostivat ensimmäisinä vuosisatoina noin alle prosentin valtakunnan 60 miljoonan väestöstä, alkuaikoina jopa promilleissa laskettiin. Vuonna 200 uskovia oli noin 0,36 prosenttia väestöstä. Vasta vuonna 250 uskovilla oli noin kahden prosentin osuus. Ei sen kokoiselta porukalta ihan kaikesta jää merkintää, siinä määrin kun joku nykyaikana kaipaa.

Varsinainen vastustus lapsikastetta vastaan kehittyi tosiaan 1500-luvulla. Vastustus kehittyi aikana, jolloin juuri perinteet ja käytänteet olivat kyseenalaistettuja. Vain Raamatun piti riittää, vaikka asenne onkin auttamattoman yksipuolinen.


Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, itse Kristus opetti.

Ortodoksinen kirkko on monella tavalla lapsimyönteinen. Lapsi osallistuu omalla tavallaan uskon elämään, vauvasta asti osana perhettään ja kumminsa avulla.

Ortodoksipappi Alexander Schmemannia (k. 1983) sietää lainata usein aiheesta.
Lapsi ei tunne vielä elämän jakaantumista menneeseen, nykyiseen ja tulevaan, tätä surullista kokemusta lopullisesti menetetystä ajasta. Lapsi elää täysin nykyhetkessä, hän on täysin läsnä siinä, olipa sitten kyse ilosta tai surusta. Hän on täynnä iloa, siksi puhutaan lapsennaurusta tai lapsenhymystä. Hän on täynnä murhetta tai epätoivoa, siksi puhutaan lapsenkyyneleistä ja siksi hän itkee ja nauraa niin helposti ja hillittömästi. Lapsi on eheä sekä suhteessa aikaan että koko elämään, hän antautuu täysin kaikkeen. Hän ei suhtaudu maailmaan järkiperäisesti tai analyyttisesti. Hän ei ota vastaan sitä vain yhdellä aistilla, vaan koko olemuksellaan. Siksi maailma avautuu hänelle kaikissa ulottuvuuksissaan. Jos eläimet puhuvat lapselle tai puut kärsivät tai iloitsevat, aurinko hymyilee ja jos tyhjä tulitikkulaatikko voi muuttua autoksi, lentokoneeksi tai taloksi, se ei tarkoita, että lapsi olisi tyhmä tai kehittymätön. Lapselle on nimittäin annettu ja paljastettu ihmeellinen syvyyden ja kaiken kaikkeen liittymisen tunne. Lapsella on lahja yhdistyä täysin maailmaan ja elämään. Kasvaessamme me todellakin menetämme toivottomasti kaiken sen.
Ortodoksisen kirkon opetusta kasteesta ja lapsista voi lukea täällä ja täällä. Vastasyntyneen syntisyydestä voi lukea täällä. Kasteen eksorkismeista voi lukea täällä.
Vaikka monet ajattelevat kasteen lahjan olevan vain syntien anteeksianto, olemme laskeneet niitä olevan kymmenen. Tästä syystä kastamme myös vauvoja, vaikka he ovat synnittömiä, että he saisivat pyhityksen lahjan, rauhan, lapseksi ottamisen ja veljien ja sisarien perinnön Kristuksen jäseninä, ja tulla Pyhän Hengen asuinpaikoiksi. (Johannes Krysostomos)


Pelastusvarmuus?

Herra, armahda. Ortodoksisessa kirkossa tätä toistetaan koko ajan. Monesti tämä on ihmisille tutuin lausahdus jumalanpalveluksissa.

Ortodoksisessa kirkossa pyhäksi ei ketään tunnusteta ennen kuolemaansa. Usein siihen menee vuosikymmeniä kuoleman jälkeen. Tietenkin Jumala tuntee pyhänsä, mutta kirkko ne vasta tunnistaa ja tunnustaa jälkikäteen.

Toki joskus ihmistä pidetään "pyhänä jo eläessään", mutta silloin viimeistään hän itse muistuttaa olevansa katuva syntinen.

©Pravmir.ru

Olen pelastunut, saattaa joku kertoa. Ortodoksinen kirkko pitää väittämää jopa hieman vaarallisena. Siitä usein seuraa kysymys: Oletko sinä pelastunut? Asetelma on ortodoksisen kokemuksen mukaan epäterve. Ylpeys on vaarana ja sitä hyvin kavalalla tavalla.

Ortodoksisessa kirkossa Herra, armahda, siis lausutaan kaikille. Ei ole pelastuneita ja ei pelastuneita. Asetelma me ja ne on tässä kohdin vieras ortodoksiselle kirkolle. Kaikki ovat pelastuksen tarpeessa.

Tässä elämässä kaikki siis ovat matkalla. Matkan varrelle voi aina jäädä. Kaikki ikään kuin kurottautuvat, kuten apostoli Paavali asian ilmaisi. Esimerkiksi Paavalin kirje Filippiläisille on erinomaista lukemista tässä aiheessa.

Ihminen voi olla toivoton ja kaipaa rauhaa. Huoli itsestään ja muista on monesti suuri. Ortodoksinen kirkko tässä kohdin korostaa Jumalan olevan ihmisiä rakastava. Filantropiaa löytyy, käyttääkseni Paavalin sanaa aiheesta. Jumala on myös armollinen. Ihmisten synnit ovat kuin tippoja armon valtameressä.

Pelastusvarmuuden voisi sanoa olevan varmuutta siitä, että Kristus on Vapahtaja. Jos tätä ilmaisua ensinnäkin haluaa käyttää. Se ei kylläkään ole perinteinen ortodoksinen ilmaisu.
Uskon, Herra, ja tunnustan, että sinä olet totisesti Kristus, elävän Jumalan poika, tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen ensimmäinen... (Ortodoksisesta liturgiasta)


Papilta kysyttyä -sivulla kootusti kaikki Papilta kysyttyä -kirjoitukset. Sivulla löytyy ohjeet kysymysten lähettämistä varten. Toivottavasti etsimäsi kysymys ja vastaus löytyy.


1. syyskuuta 2016

Syntinen pappi

Pappi on syntinen. Hän voi jopa olla paha. Ihanteet ovat korkeat, mutta todellisuus joskus toinen. Papin elämä voi olla jopa suoranaista valhetta.

Vuonna 249 väkivaltainen mies nousi keisarin istuimelle. Vain kaksi vuotta keisari Decius (k. 251) hallitsi. Nuo kaksi vuotta kuitenkin tuntuivat kristittyjen nahoissa.

Tähän asti kristittyjen kohtaama vaino oli ollut satunnaista. Paljon ennakkoluuloja ja toki myös marttyyrikuolemia. Aika rauhassa oltiin silti saatu olla. Kunnes kaikki muuttui.

Valtakunnassa tehtiin koe kuuliaisuudesta. Kaikenlaiset säröt piti saada kuriin. Kristittyjen vähemmistö oli yksi merkittävistä säröistä. Ihmisten piti todistaa uskollisuutensa Deciukselle, valtakunnalle ja se jumalille. Se tapahtui syömällä uhrilihaa tai laittamalla suitsuke uhrialttarille. Sen tuli tapahtua todistajien läsnäollessa.

Isku oli kova. Yksi ensimmäisistä Deciuksen käynnistämän vainon marttyyreista oli Rooman piispa joka kuoli kaltoinkohtelun jälkeen vankeudessa.

Lukuisat kristityt kuitenkin antoivat periksi. Joukossa oli piispoja ja pappeja myös. Eräässä kaupungissa itse piispa toi oman lampaansa mukanaan uhrattavaksi.

©Pravoslavie.ru

Vainon jälkeen kirkko oli hajalla, voisi sanoa sisäisesti rikki. Toisaalta oli luopioita ja sitten oli niitä jotka olivat kestäneet kidutuksen ja menettäneet kaiken omaisuutensa. Moni menetti jopa henkensä.

Luopioitten paluu osaksi yhteisöä aiheutti jännitteitä. Piispa Cyprianus (k. 258) osoitti johtajuutta ja sai aikaan päätöksen, että paluun tuli tapahtua ajan saatossa katuen. Moni tulisi vasta kuolinvuoteellaan palaamaan kirkon yhteyteen. Elinikäinen katumus oli vaatimus.

Tämä saattaa kuulostaa kovalta. Pelokkaat ihmiset olivat luopuneet kovan paikan tullen. Cyprianus kuitenkin muistutti, että menettelyssä oli kyse kuolleiden muistosta. Uhreja ei saanut unohtaa. Marttyyrit olivat maksaneet kaikkein kovimman hinnan, oman elämänsä.

Cyprianus antoi itse oman henkensä uskon tähden vuonna 258. Voisi sanoa, että hän eli kuten opetti. Cyprianus piti homman koossa, myös tavoittaen vilpittömästi katuvia luopioita.

Tausta yllä on osoitus yhteisön koostumuksesta, sekä sen "vehnästä" että sen "rikkaviljasta", lainatakseni itse Kristusta. Kristus opetti lopullisen pesänjaon tapahtuvan hänen toimestaan vasta aikojen lopussa.

Jo varhain oli kuitenkin väkeä, joka ajatteli toisin. Tämä tuli ajankohtaiseksi yllä selostettujen tapahtumien vuoksi. Yhteisön tuli olla tahraton, vailla ryppyä. Pyhyys tarkoitti täydellisyyttä. Yhteisön ei tulisi sietää heikkoutta ja syntisiä. Peli oli kerrasta poikki. Tätä asennetta voisi kutsua lahkolaismaiseksi.



Ihanteet ja todellisuus ovat karu yhtälö. Miten sovittaa yhteisön ihanteet yhteen sen syntisten jäsenten kanssa ei ole koskaan ollut helppo kysymys. Ovathan jäsenet hyviä ja pahoja, valveutuneita ja välinpitämättömiä, ja sekä hyveellisiä että paheellisia. Tämä koskee myös pappeja - ja piispoja.

On hyvä muistaa, ettei ortodoksinen kirkko ole ihmisten, vaan Kristuksen. Tietenkin se on ihmisiä ja kaikkea varten, muttei pohjimmiltaan heidän omaansa. Ihmisten kirkko, mainoslauseet eivät tässä tapauksessa ihan osu maaliin.

Pappeus on myös tätä. Se ei ole yksittäisen ihmisen omaa, vaan pohjimmiltaan Kristuksen ja jotain annettua. Koko ajatus, että ihmisellä olisi oikeus pappeuteen on ortodoksisesta näkökannasta kummallinen.

Ortodoksinen kirkko on kiinni Kristuksessa. Se on häneen ankkuroitu. Pyhissä toimituksissa Kristus itse toimii. Ihmisen osuus on vastaanottaa ja kantaa hedelmää. Tietenkin myös papin tulee asianmukaisesti ne välittää, eikä puolivillaisesti.

Ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan lähesty tätä asiaa mustavalkoisesti. Eivät toimitukset ole silkkaa magiaa. On esimerkiksi olemassa rukous liturgiassa, missä papin elämä asetetaan valokeilaan.
Äläkä minun syntieni tähden estä Pyhän Henkesi armoa tulemasta esillä olevain lahjain päälle.
©Petri Aho

On olemassa valheellisia, irstaita, itsekkäitä, ilkeitä, kavalia ja ahneita piispoja, pappeja ja diakoneja. Aina on ollut. Elonkorjuuseen asti, Kristus opetti. Sitten peli vihelletään poikki.

Joku saattaa jättää koko kirkon. Lopettaa jumalanpalveluksissa käymisen tavattuaan tällaisen ihmisen. Se on aika ymmärrettävää. Uskonnolliset mielen kolhut ovat usein syviä. Oma lukunsa on synnillinen - näennäisen hyveellinen - vaikenemisen tapa kirkossa.

Ortodoksinen kirkko on tätä suurempaa. Kaltoinkohtelun haavat voivat olla syvät. Pyhät ovat lohtuna ja taivaallisina ystävinä. Ymmärrettävää on kuitenkin, jos ihminen tällöin ottaa etäisyyttä yhteisöstä. Rukous - tai edes huokaus - toivottavasti silti luonnistuu, edes omissa oloissa.

Pieni vertaus yrittää auttaa eteenpäin. Pappia voi verrata elokuvaohjaajaan. Toisinaan tulee nähtyä todella huono elokuva. Se saattaa jopa olla vastenmielinen, ihan surkea. Mutta ei tämän vuoksi kuitenkaan kannata lopettaa elokuvissa käyntiä.

Pahimmat tapaukset tulee saattaa oikeuden eteen ja asiaankuuluvat kirkolliset rangaistuskeinot tulee myös ottaa käyttöön.

Papeista huolimatta tulee käydä jumalanpalveluksissa ja yrittää muistaa, että ortodoksinen kirkko on jotain paljon paljon enemmän kuin yksi - tai useampikin - paha pappi. Kaikki papit vastaavat aikanaan Kristuksen peljättävällä tuomiolla tekemisistään.

Loppujen lopuksi on muistettava, että kaikki papit ovat syntisiä. Toki papin tulisi tavoitella ihanteita ja häneltä vaaditaan aina enemmän. Onneksi kuitenkin hänkin on syntinen.
Hän voi paremmin ymmärtää ja auttaa meitä. Sitä paitsi itse Jumala halusi, että epätäydelliset ja syntiset ihmiset palvelisivat Häntä. Hän ei lähettänyt enkeleitä... Otitpa kultaa puhtailta käsiltä tai likaisilta käsiltä, kulta ei menetä arvoaan.