15. lokakuuta 2016

Ristiinnaulitseminen

Kertomuksissa Kristuksen ristiinnaulitsemisesta ei mässäillä. Kuvaukset ovat aika lailla pidättyväisiä. Tavat teloittaa olivat aikalaisille tuttua, nykyaikana ne eivät niinkään ole.

Ristiinnaulitseminen oli raaka tapa teloittaa ihminen. Voisi sanoa sen olleen pirullisen kekseliäs tapa. Raaka, kivulias ja pelottava. Tavan tuli selkeästi viestittää vallasta, nöyryyttää ja alistaa.

Erityisesti orjat Rooman valtakunnassa teloitettiin tällä tavalla. Yleisen rauhan ja vallitsevan järjestyksen vuoksi miljoonia orjia oli toki hyvä kohdella edes jotenkin, mutta tietenkin myös rangaista kunnolla. Yhtenä pelotteena oli muun muassa näyttävä ristiinnaulitseminen.

©Wikipedia

Kristuksen ristiinnaulitseminen on saanut lähes yksinoikeuden. Sana Ristiinnaulitseminen viittaa monesti yksinomaan Kristuksen kokemaan teloitukseen.

Tämän huomaa verrattaessa sitä muihin tunnettuihin kuolemiin. Kukaan ei viittaa nimellä Myrkytys vaikkapa Kleopatran (k. 30 eKr.) tai Sokrateen (k. 399 eKr.) kuolemiin. Tai J.F. Kennedyn (k. 1963) sanalla Salamurha, eikä myöskään vaikkapa Giljotiinilla johonkin Ranskan vallankumouksen uhriin.

Yksi haaste tästä on, että ihmisten käsitys ristiinnaulitsemisesta on Kristuksen ristiinnaulitsemisen värittämä. Käsitys tästä tavasta teloittaa jopa hieman vääristyy.

Tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä ristiinnaulittiin. Tapa ei ollut yksin roomalaisten keino. Teloituksen muotoja oli myös paljon. Nykyinen nimitys vie ajatukset jopa liikaa ristin kaltaiseen puuhun. Kyseessä saattoi joskus olla vaikkapa paalu. Saatettiin kiduttaa ennen tai sitten ei. Toisinaan sidottiin puuhun, kun toisinaan naulattiin. Joskus sukupuolielin lävistettiin. Naulat, jos niitä käytettiin, menivät ranteen läpi ja monesti jaloissa kantapäiden läpi. Alastomuus oli vakio (toisin kuin kuvauksissa nykyään).

Näistä syistä ei ole aina lähteissä varma mihin ristiinnaulitseminen tai riiputtaminen viittaa. Epävarmaa on siis minkälaiseen "ristiinnaulitsemisen" muotoon viitataan.

Roomalaiset suosivat kidutusta etukäteen, jonka seurauksena uhri menetti runsaasti verta. Saattoi joskus kuolla jo ennen ristiinnaulitsemista. Käytäntönä oli naulaaminen puuhun.

Pravoslavie.ru

Risti on nykyään uskonnollinen tunnus. Symboli, taitaa olla nimitys. Ristejä on kaikkialla. Ja jos se kiellettään jostakin se johtuu usein nimenomaan siitä, että se on jotain uskonnollista.

Kristuksen aikaan oltiin aivan eri tilanteessa. Ristiinnaulitseminen oli jotain jumalatonta. Tämän tajuaminen ei ihan helppoa nykyään.

Häpeällistä ja nöyryyttävää. Likaista, sotkusta ja veristä. Ulosteita ja virtsaa myös. Kuolema tuli sairauskohtauksen muodossa. Yksi mahdollisuus oli verenhukka edeltävän kidutuksen aikana, kun iho esimerkiksi ruoskimalla saatiin laajasti pois. Ruoska ei muuten ollut mikään söpö nahkaremmi, vaan jotain ihan muuta pikkukoukkuineen. Likaa ja hiekkaa haavoissa. Hengittäminen ristillä oli tuskallisen vaikeaa. Toisinaan katkottiin luita tai lävistettiin keho.

Syy tähän teloitukseen oli vallankäyttö. Kuolema oli kovin rangaistus. Nyt oli kuitenkin kyse siitä miten kuollaan. Viestin piti olla selvä. Et ole minkään arvoinen, et edes ihminen.

Ristiinnaulitseminen oli pahin keino. Sen jälkeen tuli polttaminen ja mestaus. Oma lukunsa oli pedoille syöttäminen. Parempi väki sai "inhimillisimpiä" rangaistuksia. Erityisesti orjat ja muu väki olivat ristiinnaulitsemisen uhreja. Tapaa teloittaa kutsuttiin jopa joskus "orjan kuolemanrangaistukseksi".

Erässä antiikin aikaisessa keskustelussa vaimo keskustelee miehensä kanssa. Nainen haluaa orjan ristiinnaulittavaksi. Mies epäröi ja pohtii, etteikö ihmistä voisi kuulla ensin. Tähän vaimo tokaisee: "Kutsutko orjaa ihmiseksi?" Orja tietenkin teloitettiin.

Toki malttiin myös kannustettiin. Esimerkiksi joku piti liiallisena orjan ristiinnaulitsemista siitä, että hän oli maistellut keittoa sitä tuodessaan ruokailuun. Tämäkin on aika kuvaavaa, vaikkakin maltista oli kyse.

Rangaistus ei kuitenkaan ollut orjien yksinoikeus. Muutkin teloitettiin näin. Fleming Rutledge (s. 1937) on silti muistuttanut, että sähkötuolissa teloitus Yhdysvalloissa ei tarkkaan ottaen ole köyhän tummaihoisen kuolemanrangaistus, mutta käytännössä melkein niin.

Ehkä nyt on helpompi kuvitella minkä vaikutuksen kristinusko teki puheellaan Jumalasta, joka otti "orjan muodon" ja ollen "kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti".

Tai minkä ulkoavaruudesta tulevan pyynnön apostoli Paavali esittää, pyytäessään herraa pitämään orjaansa "rakkaana veljenä".

Kristus
©Pios Marian

Uuden testamentin pidättyväisyys kuvauksissa ristiinnaulitsemisesta johtuu ehkäpä siitä, että tapa teloittaa oli tuttu. On kuitenkin myös teologinen syy tälle ratkaisulle.

Tyyni Kristus ristillä yrittää juuri tavoittaa tätä teologista puolta, ei niinkään kuvata aidosti veristä tapahtumaa.

Ylösnousemuksella ei ollut todistajia, eikä kuvauksia. Alkuaikoina ortodoksinen kirkko käytti vain ristiä merkkinä voitosta. Tavaksi varhaisina aikoina tuli kuvata Kristus silmät auki ristillä, merkkinä ristinvoitosta. Myöhemmin ikonitaiteessa kylttiin ristillä kirjoitettiin: Kunnian Kuningas.

Perussyy tälle on se, ettei Kristuksen kärsimys ja kuolema ole vain verta ja hikeä. Tämä oli jo opetuslapsille vaikea ymmärtää. Heille ristiinnaulitseminen oli tappio, eikä ainakaan mikään uskonnollinen merkki ylhäältä.

Tappio sanaa on painotettava. Nykyään helposti ajattelee, että kyseessä oli vaikkapa pieni vastaisku. Opetuslasten silmissä homma oli loppu, ihan lopullisesti. Se, että apostoli Pietari kielsi Kristuksen ei välttämättä ole vain pelkoa, vaan tappion tunnustamista: En tunne sitä miestä.

Paavali joutui sanomaan selkeästi: en häpeä sanomaani. Ristin todellisuus taustalla hänen sanansa tulevat ymmärrettäviksi. Nykyään ne kuulostaa tyylittelyltä. Hän jopa puhui ristin hulluudesta.

On kuitenkin hyvä huomata, ettei Raamattu kiillota mitään. Se on aika lailla raakaa ihmisyyttä, alusta loppuun. Risti on osoitus synnin läsnäolosta ja "suuresta painosta" maailmassa, lainatakseni yhtä keskiaikaista ilmaisua.

Itse Kristus puhuu tulevasta kuolemastaan ylentämisenä ja kuinka se tulee vetämään puoleensa maailman. Hän kertoi itse antavansa itsensä. Täh, varmaankin moni mietti, silloin ja yhä nykyäänkin.

Kristus lempeästi nuhteli monia hitaiksi uskomaan ja ymmärtämään.


Kirjallisuutena on käytetty muun muassa Martin Hengelin (k. 2009) Crucifixion -kirjaa (1977), Fleming Rutledgen The Crucifixion -kirjaa (2015) ja myös hieman Gunnar Samuelssonin (s. 1966) Crucifixion in Antiquity -kirjaa (2013, toinen painos).


1. lokakuuta 2016

Arkielämän pyhät

Tarua ihmeellisempää. Kertomukset ihmisten kokemasta on vaikuttava tapa kertoa uskon tiestä. Ne ovat usein kaikkea muuta kuin tylsiä. Tai kaavamaisia.

Neuvostoliiton viimeisinä aikoina tapahtui paljon. Historiaan on päässyt suuret mullistukset. Pinnan alla kuitenkin on jotain ehkä jopa suurempaa, tai siis syvällisempää.

Joukko nuoria aikuisia löysi 1980-luvulla tiensä uskoon. He pääsivät kosketuksiin maailman kanssa, joka on loputtoman valoisa, täynnä löytöjä, toivoa ja onnea, ja toki myös koettelemuksia. Ja mikä kaikkein tärkeintä siellä oli itse Jumala.

Yksi tässä joukossa oli Georgi, josta myöhemmin tuli munkki ja nykyään hän on piispa. Arkkimandriitta Tiihon Ševkunovin (s. 1958) Arkielämän pyhät ynnä muita kertomuksia -kirja (2016) kertoo uskon jännittävän tarinan.

©Lars Ahlbäck

Miten kaikki alkoi? Joukko nuoria opiskelijoita Venäjän valtion elokuvataiteen instituutista, alkoivat yksinkertaisesti pohtimaan elämää. Nuoret kokivat, ettei kaikki ole niin kuin heille on vakuutettu.
Uskoon minä tulin monien ystävieni tavoin instituutissa opiskellessani. VGIK:ssa oli paljon hienoja opettajia, joilta saimme syvällisen humanistisen koulutuksen. He panivat meidät ajattelemaan elämän tärkeimpiä kysymyksiä.
Kun me keskustelimme näistä ikuisista kysymyksistä, menneiden vuosisatojen tapahtumista ja omista ongelmistamme 1970- ja 1980-luvun instituutin auditorioissa, asuntoloissa, opiskelijoiden suosimissa halvoissa kahviloissa ja vaellellessamme öisin Moskovan vanhoilla kaduilla ja kujilla, me vakuutuimme siitä, että valtio pettää meitä ja iskostaa päähämme karkeita ja mielettömiä tulkintojaan historiasta ja politiikasta ja kaikesta muustakin. Me ymmärsimme oikein hyvin, että jonkun mahtikäskyllä valtio tekee kaiken voitavansa, jottei meille jäisi minkäänlaista mahdollisuutta ottaa itse selvää Jumalasta ja Kirkosta.
Neuvostoliitto oli ateistinen maa. Ateismia opetettiin tieteellisenä totuutena. Raamattuja ei ollut kaupan, eikä lainattavissa kirjastoista. Puhumattakaan muusta uskonnollisesta kirjallisuudesta.
Noina vuosina korkeakoulujen isoissa kirjastoissa ei ollut edes Raamattua... Me keräsimme tietoa uskosta pieninä murusina esimerkiksi ateismin oppikirjoista ja klassisten filosofien teoksista. Venäjän klassinen kirjallisuus vaikutti tietysti meihin suuresti.
Tiihon muistelee myös omaa nuoriso-ohjaajaansa, joka suolsi ateismia '"täysin vakuttuneena siitä, mitä hänelle vuorostaan oli opetettu". Tiihon havahtui siihen, että nimet Dostojevski, KantPuškin, Tolstoi, Goethe, Pascal, Hegel ja lukuisat muut olivat omalla tavallaan uskovia. Sen sijaan ateistisen valtion johtajat ja tuhotyöntekijät olivat järjestään kaikki ateisteja. Oma lukunsa olivat toki esimerkiksi Marx, Lenin, Trotski ja Hitler.
Se merkitsi, että jouduimme vielä ratkaisemaan yhden kysymyksen, jonka muotoilimme ehkä karkeasti mutta täysin selkeästi: joko puškinit, dostojevskit ja newtonit olivat niin primitiivisiä ja kapeakatseisia, etteivät pystyneet selvittämään tätä ongelmaa, toisin sanoen typeryksiä, tai typeryksiä olimmekin me...
Piispa Tiihon

Vuonna 1982 Tiihon kastettiin. Kummina oli kirkon siivoojatäti. Hän kehotti silloista Georgia matkustamaan Pihkovan Petserin luostariin. Tiihonin tuli etsiä luostarista ohjaajavanhus Johannes Krestjankin (k. 2006).

Ensimmäiset päivät luostarissa eivät olleet mieleisiä. Kaupunkilainen ja elokuvataiteen osaaja oli kurkkuaan myöten täynnä "tätä eksotiikkaa".
En ollut koskaan elämässäni siivonnut viemäreitä, pilkkonut puita, luonut lehmänlantaa tai lakaissuut mukulakivipeitteisiä kujia...
Ohjaajavanhus Johannes ei myöskään tehnyt suurta vaikutusta. Ei hän ollut kiinnostava vaan sellainen tavallinen ystävällinen papparainen. Pientä jutustelua toki tapahtui. Johannes neuvoi kääntymään toisen papin puoleen. Aikanaan Johanneksesta tuli Tiihonin elämän yksi tärkeimmistä ihmisistä.

Kymmenen päivää lopulta kuluivat loppuun. Aika luostarissa oli ollut mielenkiintoista, mutta Moskova oli nyt mielen päällä. Nyt kuitenkin alkoi tapahtumaan.
Kun olin ensimmäistä kertaa kymmeneen päivään luostarin porttien ulkopuolella, minut valtasi aivan ensimmäiseksi hillitön halu heittää laukut pois ja rynnätä päätä pahkaa takaisin! Sellaista en todellakaan ollut odottanut. Suurin ponnistuksin lähdin hitaasti linja-autoasemalle ja ymmärsin, että olin joutunut aivan toisenlaiseen maailmaan, en suinkaan siihen, jonka oli jättänyt taakseni kymmenen päivää aikaisemmin ... Kaikki oli vain yksinkertaisesti muuttunut aivan toiseksi.
Krestjankin
©Pravmir.ru

Kirja Arkielämän pyhät on täynnä mitä mielenkiintoisimpia kertomuksia. Paria on jo tässä blogissa esitelty (omina vapaina selostuksina) - Patriarkan pyhäinjäännökset - tarua ihmeellisempää ja Kommunisti lausui uskontunnustuksen.

Monet kertomuksista eivät ole vain opettavaisia, vaan myös hauskoja. Toki myös petosta ja suruja. Lukija saa tutustua pinnan alla tapahtuneeseen ja tutustua lukuisiin mielenkiintoisiin hahmoihin. Ei vain ohjaajavanhuksiin ja pappeihin. Myöskin venäläisen kirkollisuuden omiin piirteisiin pääsee tutustumaan. Yksi esimerkki liittyy ylinopeussakkoihin.

Saksalainen ortodoksipiispa Mark Arndt (s. 1941) oli käymässä Venäjällä. Käytiin neuvotteluita. Mark kertoi tapauksesta, joka sai hänet muuttamaan mielensä Venäjän hengellisyyden tilan arvioista Neuvostoliiton jälkeen. Kaikki ei ollut pelkkää propagandaa.
[Piispa Mark] oli yhden papin kyydissä Moskovan lähistöllä ... auto kiiti 140 km:n tuntivauhdilla 90 km:n rajoitusalueella. [Piispa] istui pitkään vaiti ja lopulta huomautti autoa kuljettaneelle papille, että nopeusrajoituksen ja auton vauhdin välillä oli hieman eroa. Pappi vain hymähti ulkomaalaisen naiiviudelle ja vakuutti hänelle, että kaikki oli aivan kunnossa. 
- Entä jos poliisi pysäyttää meidät? [piispa] kysyi.
- Niidenkään kanssa ei ole mitään ongelmaa! pappi vastasi.
Jonkin ajan kuluttua liikennepoliisi pysäyttikin heidät. Pappi avasi auton ikkunan ja sanoi nuorelle miliisille luottavaisesti ja hyväntahtoisesti:
- Hyvää päivää, päällikkö! Anteeksi nyt, meillä on kiire.
Miliisi ei kuitenkaan mitenkään reagoinut häneen tervehdykseensä.
- Ajokortti ja rekisteriote, kiitos! hän vaati.
Anna olla, päällikkö, pappi hermostui. Etkö näe, että meillä on todella kiire?
- Saanko paperit, miliisi toisti.
Pappia sekä hävetti että nolotti vieraan edessä, mutta mitään ei ollut tehtävissä. hän ojensi ajokorttinsa ja auton rekisteriotteen miliisille, mutta ei kyennyt hillitsemään itseään, vaan huomautti purevasti:
- Ota sitten! Teidän tehtävä on rangaista. Meidän tehtävämme on armahtaa.
Miliisi vilkaisi häneen viileästi ja vastasi:
- No, ensinnäkin me emme rankaise, vaan laki. Ettekä tekään armahda, vaan Herra Jumala! 
Arkkipiispa Mark kertoi, että juuri silloin hän oli tajunnut, että jos venäläisellä tiellä partioiva miliisikin ajatteli nykyään tällä tavoin, kaikki oli jälleen kerran muuttunut tässä käsittämättömässä maassa.
Arkielämän pyhistä ynnä muita kertomuksia -kirjasta on tullut myyntimenestys. Se on käännetty lukuisille kielille. Miljoonat ovat tutustuneet murjottaviin munkkeihin, viisaisiin ohjaajavanhuksiin, ihmeellisiin tapahtumiin ja uskon tunnustajiin ateistisessa valtiossa.


Kirjalla on oma nettisivunsa venäjäksi ja englanniksi täällä. Suomeksi sen voi tilata täältä. Julkaisijaan voi tutustua täällä.