15. lokakuuta 2017

Kärsivällinen usko

Kärsivällisyys muiden kanssa on rakkautta, kärsivällisyyttä itsensä kanssa on toivoa ja kärsivällisyyttä Jumalan kanssa on uskoa.

Moni yhteiskunta 1900-luvulla ei maallistunut, vaan maallistettiin. Tšekkoslovakia oli tällainen maa ja Tšekki on nykyään yksi maailman ateistisimmista maista.

Katolinen pappi Tomáš Halík (s. 1948) laskeskeli, että maansa "erämaavaellus" kesti yhtä kauan kuin Israelin kansan erämaavaellus.

Hän itse joutui epäsuosioon ja häntä kiellettiin opettamasta korkeakouluissa. Vuodesta 1972 hän työskenteli psykologina ja hänet vihittiin salaa papiksi 21. elokuuta vuonna 1978. Edes hänen oma äitinsä ei tiennyt pappeudesta.

Halík ei kuitenkaan vihaa ateismia, epäilystä, uskon arkuutta ja epäuskoa. Ne ovat ikään kuin tekijöitä uskon tiellä. Niiltä voi usko oppia paljon. Hän ei siis pyri tyrmäämään vastustajaansa, vaan uskon tulee ottaa ateisti "syleilyynsä".

©Tomáš Halík

Ateismi jää kärsivällisen uskon myötä. Kaunis on egyptiläisen ortodoksin Adel Bestavrosin (k. 2005) kiteytys.
Kärsivällisyys muiden kanssa on rakkautta, kärsivällisyyttä itsensä kanssa on toivoa ja kärsivällisyyttä Jumalan kanssa on uskoa.
Kristinusko on siitä omanlaisensa usko, että se on toistuvasti pitänyt rajansa "huokoisina". Yhteisön reunamille on jäänyt tilaa ja paikka uteliaille.

Lahko sen sijaan omaa kovan ytimen tosiuskovaisia, Halík toteaa. Reunamien väki on lahkojen silmissä auttamattomasti hukassa (ja varmasti kadotuksessa). Kirkot sen sijaan ovat usein "vanhempia, viisaampia, kokeneempia ja suvaitsevaisempia".

Toki kirkko on toisinaan vetäytynyt suojaan. Näin tapahtuu usein vainon aikana. Muulloin rajapinta on jäänyt huokoisemmaksi. Tämä on aina ärsyttänyt kiihkeimpiä.

Sakkeus oli verovirkalijia. Oman kansansa halveksima ja varmaan kadehtima. Olihan hän sekä yhteistyössä vihatun miehitysvallan kanssa että myös äveriäs. Osa veroista meni työn luontaisetuna Sakkeuksen omaan taskuun.

Uteliaana hän kurkki reunamilta. Lopulta hän kiipesi puuhun. Kristus kohtasi hänet ja tuli hänen vieraakseen. Tämähän ärsytti sovinnaisia.

Halík tekee Sakkeuksesta etsijöiden esimerkin ja voisi jopa sanoa suojeluspyhimyksen.

©Lars Ahlbäck

Arvostelu uskoa kohtaan on usein aiheesta. Historian aikana on tapahtunut kaikenlaista. Toisaalta niin on myös tapahtunut epäuskon nimissä. 1900-luvulla se kiri kiinni oikein kunnolla. Tilastot uhreista eivät kuitenkaan oikeastaan ratkaise kysymystä Jumalasta.

Älyllinen taistelu ei sekään tuo ratkaisua. Puolesta ja vastaan esitetään kaikenlaista. Lopullinen voitto jää saamatta. Ainakin uskon kannalta tietty epävarmuus pitää uskon elävänä. Ateismikin muuttuu tylsäksi, toteaa Halík, kun siitä tulee "dogmaattista metafysiikkaa". Näin kävi materialismille ja marxismille.

Uskon älyllinen puoli saa monesti elinvoimaa juuri eriävistä mielipiteistä. Se "elää harhaopista", voisi sanoa Halíkin sanoin. Se on eräänlaista "käänteistä jumaluusoppia".

Erityisen herkkä Halík on kärsimykselle ja siitä nousevalle vaikeudelle uskoa. Monet perinteiset vastaukset ovat aika lailla epätyydyttäviä. Sen verran kauhea oli vaikkapa 1900-luku. Selittely ei auta. Monesti on hyvä ensin olla hiljaa. Sanojen aika on myöhemmin.

Ihmisen tuska on Halíkin mukaan "pyhää maata" ja uskon tulee kunnioittaa sitä. Ei ehkä aina olla vain hiljaa, mutta ainakin hyvin varovainen ja arka vastauksissaan.

Yksi tärkeä huomio on, että jo kapinoimalla ja vastustamalla epäoikeudenmukaisuutta, vääryyttä ja kaipaamalla hyvää, ollaan "uskon maaperällä". Jo tässä on halua uskoa hyvään, järjestykseen ja mielekkyyteen.

©Pinterest

Halík muistuttaa, ettei aika vain kulu, vaan on myös aika tehdä ja tarttua toimeen. "Kaikella on määrähetkensä", toteaa Saarnaajan kirja Raamatussa. Näin se jatkuu:
Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä maasta, aika surmata ja aika parantaa, aika on purkaa ja aika rakentaa, aika itkeä ja aika nauraa, aika on valittaa ja aika tanssia, aika heitellä kiviä ja aika ne kerätä, aika on syleillä...
On ollut riittävästi kivien heittelyä ja nyt on aika kerätä niitä. Aika on syleillä.

Tekniikka on voittanut etäisyydet, mutta läheisyyttä ei ole vieläkään saavutettu. Läheisyyden ja syleilyn saavuttaminen ei onnistu yksin tekniikalla. Näitä ei hallita tai saada kukistamalla.

Aika on syleillä. Kyse on pitkälti vanhan kysymyksen toisesta muodosta: Kuka on lähimmäiseni?


1. lokakuuta 2017

Ikoni uskon apuna

Mitä ovat ikonit ja miksi niitä on? Miten ne oikein toimivat? Myös kyseenalaistamalla voi oppia uutta ikoneista. Itse asiassa kiista ikoneista selvensi opetusta niistä.

Ikonit ovat ortodoksisen kirkon käyntikortteja. Ne ovat nykyään käytössä myös monessa muussakin kirkossa. Ikoneita on myös siellä täällä, kodeissa, toimistoissa ja vaikkapa kahviloissa.

Uskon tiellä ikonit voivat olla askel eteenpäin uskossa. Pappismunkki Serafim Seppälä on aiheesta puhunut ”verbaalisesta burnoutista”, missä sanat uuvuttavat. Kokousten, uutisvirran ja myös pitkien saarnojen jälkeen ikoni voi olla hiljaisempi tie eteenpäin.

Ikoni on ”hiljaisen viittauksen kieli” ja ”sanatonta hiljaisuuden puhetta”, lainatakseni taas Seppälää.


Vuonna 727 keisari tuhosi Kristuksen kuvan palatsinsa portilta. Riita ikoneista alkoi toden teolla. Keisari oli jo aikaisemmin yrittänyt Se kesti yli sata vuotta ja vaati paljon verta.

Yksi kertomus on kuvaava. Munkki Stefanos joutui syytteeseen ikonien vuoksi. Oikeutta käytiin 700-luvulla raa’alla tavalla. Kuvia vastustivat erityisesti juuri keisari, vallanpitäjät ja hänelle uskolliset piispat.

Oikeudessa Stefanokselle yritettiin osoittaa, etteivät Kristuksen tai hänen äitinsä kuvat olleet pyhiä. Ne olivat syyttäjien mukaan jopa epäjumalanpalvelusta. Kuvien kunnioitus ei ollut kristillistä heidän mielestä, pikemminkin paluuta pakanuuteen.

Stefanos puolusti ikoneita. Pilkkaamalla ikoneita niiden vastustajat pilkkasivat itse Kristusta ja hänen äitiään, hän muistutti.

Nokkelasti Stefanos kiteytti oikeudessa koko kiistan yhdellä esimerkillään. Hän osoitti kultaista kolikkoa. Kolikossa oli keisarin kuva, sen arvon ja aitouden takeena. Stefanos kysyi syyttäjiltä mitä tapahtuisi, jos joku tallaisi maassa kolikkoa. Tämän tekijä saisi kovan rangaistuksen pilkattuaan keisarin kuvaa.

Vastauksen saatuaan, Stefanos otti kolikon ja sylki keisarin kuvaa. Hän jopa heitti sen maahan ja tallasi sen jalkojensa alle. Kyyti vankilaan oli tämän jälkeen raju.

Vajaan vuoden Stefanos odotti tuomiotaan vangittuna, yhdessä satojen muiden ikonien puolustajien kanssa. Lopulta hänet vietiin kadulle ja pahoinpideltiin hengiltä. Ruumis heitettiin joukkohautaan.

Kertomuksessa on pienoiskoossa kiista ikoneista. Aika hyvin se alustavasti vastaa kysymyksiin mitä, miksi ja miten.

©Pravoslavie.ru

Ikonia toisinaan sanotaan ikkunaksi taivaaseen. Ilmaisu on kaunis, vaikkei taida olla kovinkaan perinteinen. Se on muistutus ikonin kutsusta nähdä "kauas".

Suuret taideteokset pysäyttävät. Monesti ihminen arvostelevin silmin arvioin näkemäänsä, olkoon se ihmisiä, esineitä, tv-ohjelmia ja ties mitä. Suuret taideteokset ovat usein mykistäviä. Suurin osa ihmisistä tajuaa silloin olla hiljaa.

Ihmisen tulisi saapua niiden eteen ”nöyrässä odotuksessa”. Tämä koskee suuria taideteoksia, mutta ennenkaikkea ikoneita, sillä ne julistavat korkeinta iloa. Nekin ovat ikkunoita.

Ikoni tarjoaa näyn. Se ei ole kangastus tai harhaa. Muinoin kristinusko juuri nimitti epäjumalia tätä tarkoittavalla sanalla. Ne olivat kreikaksi idoleita. Ne ovat turhia toiveita, lumetta ihmisille. Ne ovat Raamatun mukaan juuri mykkiä.

Nykyaikana idoli on monesti myönteinen sana. Idoleita etsitään jopa kilpailuissa. Ne ovat silti yhä idoleita, sillä niihin ei tule laittaa toivoansa. Ne ovat toki usein esikuvia tai innoittajia.

Uskon opetus on kuitenkin se, ettei heihin saa laittaa lopullista toivoansa. Elämänsä päämääräksi ei kannata laittaa raha, ihailua tai vaikkapa nautintoa. Tämän tehdessä ”hukkaa” elämänsä, Kristus opetti.

Hyvin sanotaan vitsissä rikkaasta miehestä. Hautajaisissa moni pohti paljonko hän jätti jälkeensä. Uteliaat päättivät kysyä perinnön kokoa. Hän jätti kaiken jälkeensä, he saivat vastaukseksi.

Uskonoppi tuntee käsitteen ilmoitus. Se saattaa kuulostaa hyvinkin tekniseltä, voisi sanoa dogmaattiselta. Kaipa se esiintyy käsitteenä katekismuksissa myös.

Kaikkein yksinkertaisimmillaan käsite ilmoitus kuitenkin tarkoittaa, että sanomaton, tutkimaton, näkymätön ja käsittämätön - meidän silmissämme usein kasvoton - Jumala on Kristuksessa lopullisesti paljastanut kasvonsa.

Kristuksen ikonin edessä, voimme muistuttaa mieleemme, että katselemme ihmiseksi tulleen Jumalan kasvoja – hänen silmiään ja vaikkapa ilmettään. Voimme ehkä toistaa erän munkin sanoja: "Minä olen sinun, sinä olet minun.


Monet kerrat ja monin tavoin Jumala muinoin puhui, kertoo Raamattu.

Yksi syy siihen, että nykyaikana koetaan uskon saralla burnout kaikista sanoista ja puheista on se, että ilmoitus on liiaksi nähty tietona tai jonkinlaisena taivaallisena infona.

Syystä hiljaisuus, vaikeneminen, ikonit, retriitit ja varmaankin jooga myös puhuttelevat monia. Tämä on aiheellinen vastaveto. Erityisesti luterilaisessa Suomessa sana on monesti nähty liiankin kapeasti kirjaimena.

Usko toteutuu myös keholla. "Kaksinkertaisena", kuten asia ilmaistaan. Nykyisin sanoisimme ehkä "tuplana".

700-luvulla Johannes Damaskolainen, ikonien suurin puolustaja totesi:
Olemme koostuneet näkyväisestä ja näkymättömästä eli hengellisestä ja aineellisesta luonnosta. Me edeskannamme Luojalle myös kaksinkertaisen kumartamisen, aivan niin kuin veisaamme sekä ymmärryksellä että ruumillsilla huulillamme. Ja meidät kastetaan vedellä ja Hengellä ja yhdistymme Herraan kaksinkertaisesti: osallistumme sekä pyhistä salaisuuksista että Hengen armosta.
Ruumiillisuutta, ainetta ja arkea ei tietenkään tule liiaksi ihannoida. Kehon yksipuolinen ihannointi ei ole sekään ratkaisu. Onhan sekin langennutta.

Jomman kumman - hengellisen tai aineellisen - ylistäminen yksipuolisesti on vääristävää. Ihminen uskoo ja rakastaa tuplana. Myös kuvin sekä sanoin, viitaten ajankohtaiseen aiheeseen.

Ikoni on ortodoksisuuden hiljainen ja kaunopuheinen julistaja, ei vain kirkon piirissä, uskon tukena, vaan myös ympäristöissä jotka ovat vieraita sille tai jopa vihamielisiä.

Näissä kaikissa tilanteissa ikoni palvelee uskon apuna. Leonid Uspenskin (k. 1987) mukaan: ”Kiistassa ikoneista kirkko kamppaili ikonien puolesta, mutta nykyaikana ikoni kamppailee kirkon puolesta.”

15. syyskuuta 2017

Uskontunnustuksen vuosisata

Uskontunnustus laadittiin 300-luvulla. Vuosisata oli mullistava, eikä ole ihan helppo lyhyesti kertoa vuosisadan monista tapahtumista.
Kuka oikein luulet olevasi? Tilanne on nyt se, että jäljellä ovat vain sinä ja Atanasios. Te vastaan koko maailma. Pääset takaisin Roomaan ja kirkon yhteyteen, jos tuomitset hänet.
Lauseet ovat keisari Konstantiuksen II (k. 361). Hän kuulusteli vuonna 355 paavia Milanossa. Toinen mainittu oli Atanasios Suuri (k. 373). Tilanne on päällä keskellä 300-luvun sekamelskaa.

Koko maailma - valtakunta ja kirkko - oli harhan vallassa. Oikean uskon puolella oli vain harva. Tuosta keisarin kuulustelussa hokemasta "vastaan koko maailma" tulee sanonta latinaksi contra mundum.

Tämä on pieni esimerkki siitä, ettei 300-luku vain ole oikean uskon voittokulku. Suppeasta esityksestä voi saada käsityksen, että 300-luvulla tosta noin vain laadittiin uskontunnustus yleisissä kirkolliskokouksissa vuosina 325 ja 381. Nämä vuosiluvut ovatkin tulleet lähes taianomaisiksi.

Helposti unohtuu, että vuosisata oli täynnä sankaruutta ja myös petollisuutta. Ei voida sanoa uskontunnustuksen laatimisen olleen jonkinlainen läpihuutojuttu.

Konstantius II

300-luvun aikana kirkko kasvoi ja sen myötä vaikutusvalta yhteiskunnassa. Se näkyi ja kuului. Maan alta oltiin siirrytty näkyväksi ja kuuluvaksi osaksi yhteiskuntaa.

Kesän 325 tapahtumat herättävät ajatuksia. Ne kuvaavat hyvin murrosta. Keisari Konstantinus Suuri  (k. 337) otti vastaan sadoittain piispoja, jotka olivat kokoontuneet ensimmäiseen yleiseen kirkolliskokoukseen Nikeassa.

Tilanne oli piispoille varmaan hämmentävä. Jo vuosisatoja keisari ja valtakunnan valtaapitävät olivat olleet kristityille vainoajia, kiduttajia ja tappajia. Nyt keisarillisissa tiloissa asteli juhlavieraina kovia kärsineiden esipaimenten joukko. Osa nilkutti, toisilta puuttui joku raaja ja oli jopa kidutuksesta sokeutuneita.

Yksi ele kuvaa hyvin tätä "mannerlaattojen" mullistusta. Keisari tervehti Niilin laakson piispaa Pafnutiosta suutelemalla tämän silmäkuoppaa, silmänsä tämä oli menettänyt vainoissa.

Piispat olivat kokoontuneet tuomaan julki yhteistä uskoa. Keisari toivoi omalta osaltaan yhtenäistä kirkkoa. Levottomuutta oli herättänyt Aleksandriassa esiintynyt harha. Areios niminen pappi oli väittänyt, että Jumala on yksi ja siksi Kristus ei ollut Jumala, vaan pikemminkin jonkinlainen jumala.

Oli aika jolloin Poikaa ei ollut, Areios tokaisi. Hän itse asiassa vierasti puhetta Isästä. Areiokselle Kristus oli kylläkin mahtava hahmo, Jumalan ottopoika, muttei kuitenkaan Isän oma Poika, voisi vapaammin ilmaista.

Nykyaikainen ikoni
© Nikola Saric

Ensimmäisessä yleisessä kirkolliskokouksessa Areioksella oli kannattajansa. Heitä oli laajalti kirkossa ja valtakunnassa. Se tultiin huomaamaan kirkolliskokouksen jälkeen.

Atanasios osallistui nuorena kolmikymppisenä Aleksandrian piispan apurina kirkolliskokoukseen. Hän muisteli jälkikäteen, miten Areioksen kannattajat pitivät silmäpeliä ja kuiskailivat kokouksen aikana. Ei hätää, kaikki täällä päätetty voidaan selittää pois, voisi kuvitella heidän ajatelleen.

Yksi sana vei koko potin. Käsite homoousios päätettiin ottaa kuvaamaan Pojan suhdetta Isään. Uskontunnustuksessa se on sanat "samaa olemusta". Käsite homoousios ei ollut Raamatusta, mutta kyllä kelpo ja raamatullinen.

Kesäkuun 19. päivä uskontunnustus allekirjoitettiin. Kyse ei ole ihan samasta kuin nykyinen uskontunnustus. Vasta toisessa yleisessä kirkolliskokouksessa Konstantinopolissa vuonna 381 uskontunnustus oli lopullisesti valmis.

Nikean jälkeen "koko maailma" kääntyi oikeaa uskoaa vastaan. Ensin keisari oli noin vuosikymmen pitänyt homman jotenkin kasassa, mutta hänen kuolemansa jälkeen riidat roihahtivat.

Kertomuksen mukaan Nikolaos olisi kurittanut Areiosta Nikeassa

Vuosisadan loppupuoli oli aikamoista sekamelskaa. Oikean uskon kannattajat olivat vähemmistössä. Koko maailma vastassa, lainatakseni alussa mainittua keisaria.

Esimerkiksi juuri ennen harhan voittamista pääkaupungissa Konstantinopolissa Gregorios Teologi (300-luku) kokoontui ortodoksien kanssa pienessä kappelissa. Suuret katedraalit ja hovi olivat vielä harhassa.

Atanasios teki vuonna 339 oivallisen siirron ottamalla käyttöön taas uudelleen syytöksen areiolaisuudesta. Ensimmäisen yleisen kirkolliskokouksen jälkeen esiintyi kaikenlaisia tulkintoja uskosta. Kristus oli esimerkiksi melkein Jumala, muttei ihan. Toki oli porukkaa, joka kielsi kokonaan Kristuksen jumaluuden.

Tätä sekalaista joukkoa Atanasios alkoi haukkumaan - ja leimaamaan - areiolaisiksi. Hän halusi osoittaa, etteivät he vannomisestaan huolimatta olleet uskollisia ensimmäiselle yleiselle kirkolliskokoukselle Nikeassa.

Huomattiin aikanaan myös, että aika moni piispa ei ollut niinkään harhassa, vaan vain varovaisia homoousios-sanan kanssa. Atanasios opastikin malttiin.
Heitä ei tule kohdella, kuten vihollisia. Ei saa hyökätä heitä kohti areiomaanikkoina, eikä isien vastustajina, vaan keskustella heidän kanssaan kuten veljien kesken...
Tilanteet muuttuivat koko ajan. Keisareita tuli ja meni, piispat junailivat kaikenlaista. Yksi esimerkki keinojen valikoimasta olkoon se, että Atanasiosta syytettiin yhdessä vaiheessa murhasta. Häntä oltiin jo saattamassa vastuuseen, mutta silloin väitetty uhri löytyikin piilostaan Atanasioksen toimesta.

Gregorios Teologi

Keisari kutsui aikanaan kokoon toisen yleisen kirkolliskokouksen. Kokouksen tunnetuin tulos oli uskontunnustus nykymuodossaan.

Toukokuun 1. päivänä vuonna 381 aloitettiin. Kokouksen puheenjohtaja kuoli kokouksen alkaessa ja Gregorios Teologista tuli puheenjohtaja ja patriarkka.

Kokouksen aikana 36 piispaa lähtivät vastalauseena. Paljon kädenvääntöä käytiin tyhjistä piispanistuimista. Rooman paavi vastusti piispojen siirtelyä ja siitä oli jo aikaisempi päätös. Nyt siis alettiin kyseenalaistamaan Gregorioksen asemaa patriarkkana, sillä hänhän oli ihan vain Sasiman piispa. Gregorios sai lähteä. Nektarios niminen virkamies, joka vasta oli liittymässä kirkkoon, otettiin tilalle. Hänet vihittiin vauhdilla piispaksi kastevaatteet vielä päällään.

Heinäkuun 9. päivänä kokous päättyi. Kokous oli siinä mielessä erikoinen, että sitä ei pidetty asemaltaan yleisenä, kuin vasta vuonna 451. Roomaa ei edes kutsuttu ja paikalla oli vain 150 piispaa.

Piispainistuinten kohdalla alettiin sopeutumaan maallisen vallan kehyksiin. Uusi pääkaupunki meni tässä kehityksessä monen vanhan kirkollisen kaupungin ohitse, mutta jäi Rooman taakse. Moni istuin ihmetteli uuden tulokkaan - Konstantinopolin - kirkollista asemaa, jonka se sai puhtaasti maallisen vallan paikkana. Rooma hyväksyi säännön vasta noin 900 vuotta myöhemmin.
Omalta osaltani, totta puhuakseni, tulen välttämään kaikkia piispojen kokouksia. En ole koskaan nähnyt yhtäkään kokousta saavuttavan mitään hyvää, eikä olemaan ratkaisuna pulmiin. Asia on päinvastoin, kokous usein lisää niitä. Tulet aina löytämään sieltä rakkautta riitaan ja valtaan… Olen tullut siihen tulokseen, että ainoa sielun turva on hiljaa olemisessa. (Gregorios Teologi)


Blogikirjoitus on osa laajempaa sarjaa blogikirjoituksia uskontunnustuksesta. Kirjoitukset koottu tänne. Pelikanin erinomainen radiohaastattelun uskontunnustuksesta voi kuunnella täällä. Hyvä historiallinen yleisesitys löytyy John Behrin (s. 1966) The Nicene Faith - Part 1 -kirjan (2004) luvussa Councils and Controversies: A Historical Overview (s. 61-122).

1. syyskuuta 2017

Arkinen tie pyhyyteen

Arjella on huono maine. Kuitenkin juuri tavallisessa päivässä jalkojemme alla voi olla tie, jolla pienin askelin löytyy arjen pyhyys. Harppauksia ei ole, ja oikotiet ovat aina itse Jumalan lähettämiä.

Arki on monelle kuin pyhän vastakohta, johon viikon- loppu tai muu vapaa tuo helpotuksen. Arki kestetään niin sanotun sitku-ajattelun voimalla. Moni kuitenkin pettyy vapaapäivän tai loman koittaessa; kaikkea ei ehtinytkään, tuntuu pahalta. Sitten taas arki ja uusi odotus.

Yksi hengellisyyden perustavoite on tämän kierteen katkaiseminen. Hyviä tapoja siihen on kaikissa hengellisissä perinteissä. Myös kristinuskossa on omat hyväksi koetut arkiset keinonsa.

Arjen kokemus on oleellinen osa uskoa. Mukana ovat tietenkin tunteet, mutta myös järki. Elämä kaikkinensa, arkea unohtamatta. Usko nojaa siis paljolti kokemukseen, muttei kuitenkaan välttämättä kokemuksiin, kuten eräs ortodoksipiispa viisaasti muistutti.


Englantilaisella C. S. Lewisilla (k. 1963) on sopivia oivalluksia tähän tilanteeseen. Monet kristityt ovat löytäneet hänen kirjoituksistaan itselleen sopivaa ”silkkaa kristinuskoa”.

Lewis kiteyttää, että toisille Jumala on löydettävissä joka paikasta, toisille ei mistään. Nämä sanansa hän kirjoitti avaruusmatkojen alkaessa. Kosmonautit olivat ilmoittaneet, etteivät he löytäneet Jumalaa avaruudesta. Moni ihminen ei myöskään löydä Jumalaa arjestaan. Kaukaisesta pyhiinvaellusmatkasta ei osata edes haaveilla, saati avaruudesta.

Tosiasiassa olemme avaruudessa parhaillaan. Lewis vitsailee, että joka vuosi teemme siellä suunnattoman kiertomatkan. Hänen mukaansa pyhimys löytäisi Jumalan sekä avaruudesta että maan päältä. ”Paljon riippuu siitä, onko etsijällä näkevät silmät.”

Näkevien silmien kera siirrytään Lewisin seurassa avaruudesta puutarhavajaan. Eräänä aurinkoisena päivänä hän seisoi tavallisessa välinevarastossa, jonne lankesi valonsäde oven yläpuolella olevasta aukosta. Vapaasti käännettynä hän kuvaili kokemaansa näin:
Siinä missä seisoin, tuo säde leijailevine pölyhiukkasineen vei kaiken huomioni. Kaikki muu ympärilläni oli lähes pilkkopimeässä. Näin valonsäteen, enkä nähnyt sen avulla muuta. Siirryin ja asetuin niin, että säde loisti silmiini. Välittömästi kaikki näkemäni katosi. En nähnyt vajaa enkä valonsädettä. Sen sijaan näin liikkuvia, vihreitä lehtiä ja auringon oven yläpuolella olevasta raosta. Säteessä katselu ja säteen katselu ovat hyvin erilaisia kokemuksia.
Kokemus sai Lewisin pohdiskelemaan ulkopuolista tarkastelua ja kokemista. Hän tähdensi niiden erilaisuutta, mutta korosti molempien näkökulmien tarpeellisuutta. Hän ei tarjonnut ratkaisuksi ehdottomuutta, vaan eräänlaista sekä että asennetta.


Kyse lienee aika tutusta ilmiöstä. Ensin ihminen tarkkailee ja sitten astuu kokemaan. Moni asia elämässä täytyy kokea, sillä ulkopuolisena tarkkailijana jää paljosta paitsi eikä oikein voi ymmärtää asioita. Tämän askeleen – tarkkailusta kokemukseen – otettuaan on jo tiellä kohti ”näkeviä silmiä”.

Myös suhteessa Jumalaan ihminen voi jäädä tarkkailijan asemaan, jos hän ei löydä Jumalaa, pyhyyttä tai hengellisyyttä maanpäällisestä arjesta.

Yksi alku etsinnässä on jalkojemme alla. Hyvin arkinen hengellinen polku voi helposti jäädä huomaamatta, vaikka kuljemme sillä lähes koko ajan.

Tavalliset polut, maantiet ja vaikkapa moottoritiet ovat niin arkisia, itsestään selviä ja joskus ikiaikaisia, että ne unohtuvat helposti. Eläimet jopa tallaavat polkuja, omia teitään, kuten yhdysvaltalainen ortodoksi Jim Forest (s. 1941) on todennut.

Tiet ovat merkkejä ihmisyyden yhteenkuuluvuudesta. Ne luovat yhteyksiä. Kauppa ja kulttuuri ovat niillä matkanneet. Toki niillä on myös marssinut sotajoukkoja. Pohjimmiltaan kuitenkin tiet ovat yhteydenpitoa. Voisipa jopa sanoa sakramentteja.

Jeesus sanoi itse olevansa tie. Itse asiassa kristinuskon yksi varhaisin nimitys oli yksinkertaisesti tie. Paavali tippui vanhan elämänsä kyydistä juuri tiellä. ”Menenpä katsomaan tuota ihmettä”, totesi Mooses muinoin itselleen ja poikkesi totutulta polulta.

Tällä tavoin matka linja-autossa tai reissu kauppaan voidaan nähdä lähes hengellisenä matkana.


Antiikin suuri ajattelija Aristoteles (k. 322 eKr) kertoi filosofian alkaneen ihmettelyn vuoksi. Tätä opetusta lainataan syystäkin usein.

Myös hänen toteamuksensa, ettei tämä kysyminen ja ajattelu noudata hyötyajattelua, on kaunis. Se ei ole ”tuotannollinen” taito. Tämä puhuttelee aikana, jolloin niin moni asia on kulutushyödyke

Tuotannolliset tekijät jo sanoina kuulostavat ikäviltä. Jopa hengellisyyttä kulutetaan. On hyvä huomata, että kuluttaminen saattaa kirjaimellisesti kuluttaa.

Kreikkalaisen ajattelijan opetuksesta jää usein muistamatta se, että tähän filosofointiin ryhtyivät vapaat miehet. Orjat, naiset ja muu väki hoitivat arjen askareet. Ihmettelevillä herroilla oli ”elämän välttämättömyyksiä sekä mukavuutta ja ajanvietettä palvelevat asiat” hoidossa, kuten Aristoteles asian ilmaisee. Helppoahan heidän oli ihmetellä!

Kristinusko painottaa hengellisyyden etsinnässä armollisuutta sekä itseä että muita kohtaan. On hyvä huomata, että jo vanhastaan sairaat ja puutteessa olevat ovat vapautettuja arjen kilvoituksista. Elämä itsessään jo opettaa heitä nöyriksi. Ihmetelläkin he osaavat ja saavat armosta lahjana hetkiä hengähtää.

Harvassa ovat ne ihmiset, jotka eivät olisi joskus ihmetelleet. Jokainen on ollut joskus ”haltioituneen hämmästynyt”, kuten suuri tiedemies Albert Einstein (k. 1955) asian ilmaisi.

Tarkkaan ottaen kristinuskossa ihminen ei ole etsijä, vaan etsitty. Hengelliset uroteot eivät ole oleellisia, ja jos hengellisyys kantaa hedelmää, on se aina lahjaa.


Tavoitteena on kultainen keskitie. Ei vain kehon harjoituksissa, vaikkapa lenkkipoluilla tai kuntosalilla, vaan myös hengellisyydessä.

Tulisi välttää haaveilua ja arjen pakenemista. Eteneminen tapahtuu ajallaan ja askel kerrallaan. Harppauksia tällä polulla ei ole. Oikotiet ovat aina itse Jumalan lähettämiä.

Tässä ajassa ihminen on tukevasti kiinni maassa eikä hänen tarvitse paeta arjen vaatimuksia päättömästi. Hän vasta kurottautuu täältä, lainatakseni vapaasti apostoli Paavalia. Sormenpäät vasta hipovat taivasta, kuten eräs venäläinen kirjailija asian kuvasi.

Eräästä Egyptin erämaan vanhuksesta kerrotaan mielenkiintoista tarinaa. Kilvoituksessaan innokas nuorukainen tapasi vanhuksen rupattelemassa niitä näitä kaveriporukassaan. Nuorukainen ihmetteli ääneen tätä kevytmielisyyttä. Tällöin vanhus otti jousen ja pyysi nuorukaista jännittämään sen. Vielä vähän enemmän, kehotti vanhus. Nuorukainen teki kuten käskettiin. Jännitä vielä lisää, pyysi vanhus. En voi, sillä jousi katkeaa silloin, nuorukainen vastasi. Niin, samaa tapahtuu meillekin, jos jännitämme liikaa, vanhus ojensi nuorukaista.

Yksi tämän ajan taakka on täydellisyyden tavoittelu. Pyhyys ei ole täydellisyyttä. Se on hyvyyttä, kauneutta, uhrautumista ja paljon muuta. Kuljetaan pienin askelin tätä kohti. Joku on puhunut hyvin pyhyyden tavoittelusta hymyn kera.


Blogikirjoitus on alunperin ilmestynyt Askel-lehdessä. Lehteen voi tutustua täällä ja vaikkapa tilata näytenumeron.

15. elokuuta 2017

Kätkeytynyt Jumala

Todistuksia Jumalan olemassaolon puolesta on pari tusinaa, jopa enemmän, peräti yli kolmekymmentä. Yksikään niistä, ei edes kimpassa, ei ole vakuuttanut kaikkia.

Arvostelusta huolimatta todistuksia yhä on. Mistä ihmeestä näitä todistuksia tulee? Ovatko uskovat jääräpäisiä? He siis vain jankuttavat. Syy on kuitenkin paljon arkisempi.

Maailma ja elämä on täynnä heijastumia, osviittoja, ja vihjeitä kaiken perustasta, "jota kaikki nimittävät Jumalaksi", kuten sanottiin keskiajalla. Ei ole ihmeellistä, että ne puhuttelevat ja niiden vuoksi yritetään kehitellä todisteita Jumalan olemassaolon puolesta.

Se on totta, että todistukset on monesti osoitettu ontuviksi. Niiden taustalla on kuitenkin kimmokkeita, esimerkiksi mainitut vinkit, joista ne saavat elin- ja juuri todistusvoimansa.

Uskonnonfilosofi C. Stephen Evans (s. 1948) Kätkeytynyt Jumala - Kaikkivaltiaan olemassaolon perusteista -kirjassaan (2017) esittelee todistusten takana olevia merkkejä.

©Perussanoma

Kätkeytynyt Jumala -luonnehdinta ilmaisee jotain oleellista aiheesta. Evans tähdentää, että Jumalan suhteen on olemassa "helppo vastustettavuus". Jumalan olemassaolon voi aina kieltää.

Jumalan olemassaolo on tietyllä tavalla ilmeinen. Evansin mukaan tässä kohdin on olemassa "laaja saatavuus" Jumalan tuntemuksessa. Jumala ei syrji, vaan tahtoo, että kaikki ihmiset tulisivat tuntemaan hänet.

Väite, että Jumala olisi helppo löytää saattaa kuulostaa aika rajulta väittämältä. Jo apostoli Paavali oli tätä mieltä. Vanhastaan on ajateltu ihmisen olevan jumalkykyinen. Tämä on hyvä lohtu epäluuloiselle nykyihmiselle. Toki häntä on helppo paeta.

Saatavuus ja vastutettavuus kuuluvat yhteen. Osuvasti Blaise Pascal (k. 1662) ilmaisi jännitteen vastustettavuuden ja saatavuuden välillä.
"On kyllin valoisaa niille jotka vain toivovat näkevänsä, kyllin hämärää niille joilla on päinvastainen halu."
Tieto Jumalasta on laajalti saatavilla, mutta ihmisten ei ole pakko ottaa sitä vastaan. Niiden, jotka eivät haluaisi rakastaa ja palvella Jumalaa, jos olisivat tietoisia hänen todellisuudestaan, on suhteellisen helppo torjua ajatus Jumalan olemassaolosta. Jotta tällaisilla ihmisillä olisi tämä mahdollisuus, Jumalan on tehtävä itseään koskevista todisteista sellaisia, etteivät ne ole vastaansanomattomia. Ne voisivat olla esimerkiksi todisteita, jotka vaativat tulkintaa ja jotka ovat sen verran epäselviä, että ne voidaan tulkita useammalla kuin yhdellä tavalla. 
Jumala haluaa suhteen, jossa ihmisten on määrä hänen kanssaan elää, olevan sellainen, että he rakastavat ja palvelevat häntä vapaaehtoisesti ja iloiten. Koska Jumala on kaikkivaltias ja kaikkitietävä, on helppo kuvitella, mitä tapahtuisi, jos hänen todellisuutensa olisi liian ilmeinen. Ihmiset, jotka eivät rakasta häntä, päättelisivät siitä huolimatta, että Jumalan ja hänen tarkoitustensa vastustaminen olisi typerää ja järjetöntä, niin vastahakoisesti kuin he tällaiseen johtopäätökseen kenties tulisivatkin.
Siinai
©Pravoslavie.ru
Kaikki vastalauseet näyttävät pelkiltä saivarteluilta ja näennäisen päteviltä järkeilyiltä, emmekä voi silloin kuvitella, miten koskaan saatoimme panna niille lainkaan painoa.
Tämä on filosofi David Humen (k. 1776) tunnustus. Hume ei muuten ollut mikään suuri jumalatodistusten fani, vaan hänet tunnetaan ennemminkin niiden armottomana arvostelijana.

Filosofi Immanuel Kant (k. 1804) ajatteli osoittaneensa vääriksi parisen jumalatodistusta. Hän on tästä vieläkin aika lailla kuuluisa. Se monesti unohdetaan, että hän kuitenkin rehellisesti tunnusti niiden takana olevan merkit luonnon tarkoituksenmukaisuudesta.

Ne vievät ihmisen kohti "vastustamatonta vakuuttuneisuutta" Jumalasta. Itse todistukset Jumalasta ovat sen sijaan väärässä, Kantin mukaan, sillä ne pyrkivät saamaan aikaan "ehdottoman antautumisen".

Ihminen voi jopa pakottaa itseään olla uskomatta. Tätä ei kuitenkaan tule ottaa liian riemukkaasti. Uskon ja epäuskon jännite on paljon monimutkaisempi. Elämä tuppaa olemaan hieman sotkuinen. Sokeutta on monenlaista - paatuneessa epäuskossa, mutta myös fanaattisessa uskossa.

Elämä koettelee uskoa ja myös epäuskoa. Eräs pappi, joka kidutettiin kommunistisen Romanian vankiloissa kirjoitti kokemuksestaan oivallisesti.
On olemassa kahdenlaisia uskovia. Niitä, jotka vilpittömästi uskovat Jumalaan ja niitä, jotka yhtä vilpittömästi uskovat uskovansa. Huomaat kumpaa ne ovat elämän käänteentekevissä tilanteissa.
Evans
©Baylor Univesrsity

Tärkeimmät vinkit Jumalasta ovat olleet itse maailmankaikkeus, sen tarkoituksenmukaisuus ja sitten ihmisen käsitys hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä. Näistä merkeistä kumpuavat monet kuuluisat jumalatodistukset.

Hienot nimet näille todistuksille ovat kosmologinen, teleologinen ja moraalinen. Evans käy kirjassaan läpi näiden takana olevia merkkejä tai siis kimmokkeita. Ne ovat hänellä tärkeysjärjestyksessä. Yleisin on vaikkapa kosmologinen, mutta sen aikaansaama fiilis ei riitä kovin pitkälle. Kaikki ovat kokeneet kauneutta, mutta eivät kaikki silti usko.

Jumalatodistukset eivät oikein yksinään vakuuta, mutta yhdessä tai siis "kasautuvasti" ne ovat aika vakuuttavia.

Nykyään ajatellaan laajalti, että ihminen on jopa "ohjelmoitu" uskonnolliseksi. Uskonnollisuuden väitetään olevan tiedollisten toimintojen sivutuote. Yksi tapa selittää tämä on, että ihmiseen on kehittynyt "hyperaktiivinen agentintunnistusjärjestelmä". Kyseessä on siis kehittynyt tarve havainnoida uhkaavia toimijoita ympäristössä. Henki oli pelissä, jos ei havainnut vihollisten - eläinten tai ihmisten - aiheuttamaa uhkaa. Tästä järjestelmästä tuli tästä syystä hyperaktiivinen. Se antaa toki monia vääriä hälytyksiä, ollessaan äärimmäisen herkkä, mutta kyse ei ole vaarallisesta erehdyksestä, sillä tärkeintä on olla varuillaan tositilanteessa.

Sen että ihmisellä on taipumus uskoa, ajatellaan olevan tällaisen järjestelmän tulos. Uskon kohde on ikään kuin luuloa. Ensisilmäyksellä jokunen saattaa hieman hätääntyä näistä tieteen löydöksistä.

Johtopäätös on hätäinen. Löydös ei tee uskosta harhaa. eiväthän evoluutiosta nousevat selitykset heti vie uskottavuutta. "Silloin mikään ihmisen tiedollisista kyvyistä ei ole enää uskottava, mukaan lukien ne, jotka mahdollistavat tieteen harjoittamisen", Evans aiheesta tähdentää.

On jopa todennäköistä, että vaikkapa matematiikan kyky on tällainen tahaton sivutuote. "Juuri kukaan ei kuitenkaan luultavasti halua asettaa kyseenalaiseksi sitä tulosta, jota ihmisen tiedollinen matemaattinen kyky tuottaa", Evans aiheesta huomauttaa.

Löydökset vahvistavat ihan perinteistä teologiaa. Se on toistuvasti puhunut jumaluuden tajusta - latinaksi sensus divinitas - ja, että Jumala on jokaiseen ihmiseen "istuttanut tiedon, että Jumala on", kuten Johannes Damaskolainen (k. 749) kiteyttää opetuksen.


C. Stephen Evansin kirja Why Believe? Reason and Mystery as Pointers to God -kirja (1996) on hyvä johdanto yllä oleviin aiheeseen. Suomeksi voi lukea ajankohtaisesta Kätkeytynyt Jumala -kirjasta otteita täällä ja täällä.

15. heinäkuuta 2017

Ei ole toivotonta ihmistä

Jos haluat rakentaa laivan, älä rummuta ihmisiä kokoon puutavaraa keräämään, äläkä jaa heille tehtäviä ja töitä, vaan opeta heidät mieluummin ikävöimään merelle.

Kirjailija Antoine de Saint-Exupéry (k. 1944) kiteyttää yllä jotain oleellista ihmisyydestä. Suunta on tärkein.

Vain tietynlaiset ihmiset uskovat, saatetaan kuitenkin ajatella. Ortodoksiselle kirkolle tällainen väite on hassu. Vähän kuin sanoisi etteivät kaikki ihmiset kaipaa, janoa, unelmoi, toivo, naura tai rakasta. Jos ihminen osaa nauraa ja itkeä, "osaa" hän uskoakin, luottaa ja olla uskollinen.

Ortodoksinen kirkko ei opeta tällaista hengellistä syrjäytymistä. Tai jonkinlaista kohtaloa. Se ei väitä joidenkin ihmisten olevan ikään kuin jo valmiiksi hukassa, eksyksissä ja ulkopuolisia.

Jokaikinen on ehdottoman tärkeä Jumalalle. Tämä muuten on kaikkien keskeisten ihmisoikeuksien pohja, olkoon niiden "vaatetus" kuinka maallinen tahansa. Ilman tätä jokaisessa olevaa annettua arvokkuutta ollaan hukassa.

Tämä arvo ei ole alisteinen uudelleen määrittelylle, kaventamiselle tai ehdollistamiselle. Tämä on syy ortodoksisen kirkon painokkaaseen ja aika lailla ehdottomaan abortin, eutanasian ja monen muun vastustamiseen.

©Pravmir.ru

Ihmisen elämän tarkoitus löytyy näystä siitä mitä ihminen on - ja myös mitä hän on kutsuttu olemaan. Tätä jännitettä ortodoksinen kirkko kuvaa kahdella sanalla - kuva ja kaltaisuus (1. Moos. 1:26)

Ihminen Jumalan kuvana osaa vaikkapa juuri itkeä ja nauraa, kysellä ja udella, ja ajatella ja välittää. Taidetta, tiedettä ja jotenkin toimivat yhteiskunnat aikamoisia aikaansaannoksia.

Ortodoksinen kirkko korostaa, että ihminen on luotu suhteeseen. Ei vain suhteeseen toisiin ihmisiin, vaan myös Luojaansa. Hän on siis monella tavoin avoin. Monesti teologia korostaa ihmisellä olevan "kasvot". Kyse ei ole vain kehon kasvoista, vaan myös vertauksesta avoimuudesta kohtaamiselle.

Ihminen on siis jumalkykyinen. Se on iso ja tärkeä sana. Tämän unohtaminen on elämistä vastakarvaan. Se olisi eräänlaista perustavanlaatuista murjottamista kaikelle elämälle. Sen unohtaminen on käpertymistä itseensä ja yksinäisyyttä.

Monasti toki muistutetaan, että ihminen on vain eläin. Ensinnäkin tämä on aika ikävästi sanottua eläimistä. Eiväthän ne ole vain. Toisinaan tähdennetään, että ihminen on kotoisin jostakin aroilta. Tuttu juttu uskolle. Tosiaan ihminen on maan tomusta, kertoo jo Raamattu.

Ihminen ei kuitenkaan ole yksin taustansa, vaan myös tulevansa. Ei vaikkapa rakennuksen korkeutta voi kieltää, tai vähätellä, koska se alkaa maasta, ihan ykköskerroksesta.

©The Independent

Kaikki ikävöivät, muttei kaikki merelle. Unelmia on kaikilla, mutta ne ovat usein niin erilaisia.

Minun sydämeni on levoton, kunnes se löytää levon sinussa, Jumalani, tunnusti Augustinus (k. 430).

Kuulostaa ylevältä, mutta samainen Augustinus myös kirjoitti joidenkin kyvystä hallita pierujaan, halutessaan päästellä ilmoja. Ihmiselämän suuret valinnat ei kuitenkaan liity pieremiseen, vaikka toki esimerkillään Augustinus käsitteli mielen valtaa ihmisessä.

Hölmö esimerkki. Kaksi autoa, samanlaisia. Niillä on samat varustelut. Eroa syntyy vasta liikkeelle lähtiessä.

Yksi autoista lähtee yhteen suuntaa, toinen toiseen. Kilometrien kertyessä tarvetta huoltoon ilmenee. Onnettomuuksiakin sattuu, peltivaurioita. Elinkaarensa loppupäässä autot ovat yhä samanlaiset, mutta silti hyvin erilaisia. Paljon riippuu matkasta ja minne tätä tehty.

Ortodoksinen kirkko onkin koko ajan kiinnostuneempi ihmisen suunnasta, kuin vaikkapa "narmuista" tai "sileästä pellistä".

Tule sellaisena kuin olet, toivotetaan joskus. Tämä on oikein ja armollista. Vanhassa opetuksessa kirkkoon pyrkiviltä vaadittiin alussa vain hyvää aikomusta. Tämä on kuitenkin vain alku ja nimenomaan alku.

Katumus, synnintunnustus
©Pravmir.ru

Ihminen monesti nähdään toivottomana, epäonnistuneena tai häviäjänä. Hänen pelinsä on pelattu ajatellaan monesta. Itse kukin voi pohtia kuinka usein arvottaa tai lokeroi kohtaamansa ihmiset.

Uskon kannalta ei ole olemassa umpikujaa - aina voi mennä itseensä, katuen kääntyä ja lähteä paluun tielle. Tai ainakin niin kauan kuin henki pihisee.

Ihanteita ortodoksisella kirkolla on. Ihmisten kompuroinnista huolimatta ihanteet säilyvät, olkoon se esimerkiksi avioliitossa tai muualla elämässä. Ihanteet eivät ole vain ihanteita. Ne ovat suuntaa antavia.

Olemalla hiljaa opetuksesta hyvästä ja oikeasta elämästä ortodoksinen kirkko pettäisi kutsumuksensa. Eksyksissä ja sokeana se johtaisi kadoksissa olevia. Se olisi vastuuton.

Vanhan viisauden ja myös kokemuksen mukaan uskon tien alku on hyvään pyrkiminen. Kyse on Jumalan käskyjen mukaisesta elämästä. Ainakin yrittämisestä. Tämä antaa ymmärrystä myös uskon älyllisellä puolella. Se vahvistaa uskoa. Se on kuitenkin eksyttämistä ja uskon pettämistä venytellä ihanteita tai jopa kiistä ne.

©Photoalex
Täytä hänet uskolla Sinuun, sekä toivolla ja rakkaudella, jotta hän tulisi tuntemaan, että totinen Jumala olet yksin Sinä ja ainosyntyinen Poikasi, Herramme Jeesus Kristus, ja Pyhä Henkesi. Suo hänen vaeltaa kaikissa käskyissäsi ja noudattaa kaikkea Sinulle otollista, sillä jos ihminen niin tekee, on hän elävä. Kirjoita hänet elämänkirjaan ja yhdistä perintölaumaasi. tulkoon hänessä kirkastetuksi Sinun ja rakkaan Poikasi, herramme Jeesuksen Kristuksen, ja eläväksi tekevän Henkesi nimi. Valvokoon aina silmäsi laupeudella häntä ja kuulkoon korvasi hänen rukousäänensä. Suo hänen iloita kättensä teoista ja kaikesta suvustaan ja ylen korkeata nimeäsi tunnustaisi ja alati kiittäisi Sinua elämänsä kaikkina päivinä. (Rukouksista kasteen edellä)

15. kesäkuuta 2017

Petri Gyllström - Basileios ja eläimet

Jumala ei ole pikkutarkka, missä kaiken luodun tulee pysyä visusti omassa lokerossaan. Maailman kaikki elämä tuo runsaudellaan julki kauneutta. Maailma on elävä ja liikkuva kokonaisuus, nykytieteen kielellä ekosysteemi.

Antiikin filosofien ja nykyihmisten käsitykset eläinten olemuksesta muistuttavat yllättävän paljon toisiaan.

Klassisen filosofian edustajat eläinkeskustelussa olivat pythagoralaiset ja stoalaiset filosofit. Heidän ajatuksensa pohjanaan Basileios Suuri (k. 379) kehitti kristillistä oppia eläimistä luomiskertomusta käsittelevissä saarnoissaan hyödyntäen taidokkaasti aikansa filosofiaa ja tiedettä raamatun tulkinnassaan.

Antiikissa pythagoralaiset puolustivat eläinten asemaa suhteessa ihmisiin ja he kannattivat muun muassa kasvissyöntiä ja vastustivat uskontoihin kuuluvia eläinuhreja, pitäen hengellisiä uhreja parempana. He argumentoivat myös, että eläimet ovat omalla tavallaan ihmisiä parempia, sillä ne elävät luonnollisemmin kuin ihmiset ja hyödyntävät omaamiaan kykyjä ja hyveitä täydellisemmin kuin ihmiset.

Aikana, jolloin jotkut eivät pitäneet edes orjia ihmisinä, tämä oli melko mullistava väite.

Basileios
©OCA

Pythagoralaisten selkein ääripää olivat stoalaiset, jotka pitivät eläimiä ihmisiä huonompina. Ihmisten valta näiden yli oli luonnollista, koska ihminen oli ylivertainen eläinten rinnalla, joten eläinten hengellä ei ollut juurikaan arvoa ihmisiin verrattuna.

Stoalaisuus korosti sitä, että ihmisen järki tekee hänestä eläimiä paremman, koska hän pystyy olemaan hyvä vapaasta tahdostaan, eikä vain automaattisesti, luontonsa ohjaamana.

Basileios pohti luomakunnan luonnetta ja samalla myös eläimiä saarnoissaan nimeltä Heksaemeron. Se on yhdeksänosainen saarnakokoelma, jossa Basileios käy läpi 1. Mooseksen kirjan luomiskertomusta jae jakeelta, täydentäen sitä kristillisellä teologialla, omilla havainnoillaan ja aikansa luonnontieteellä ja filosofialla.

Basileioksen näkemykset eläinten ja ihmisten suhteesta muistuttivat enemmän stoalaista filosofiaa, ja hän kiinnittää monessa kohtaa huomiota siihen, että ihmisellä on järki, joka tekee hänestä järjettömiä eläimiä ylevämmän. Toisaalta Basileioksen eettiset johtopäätökset siitä, miten ihmisten tulisi eläimiä kohdella, muistuttivat enemmän pythagoralaisten opetuksia.

Ihmisen lankeemusta käsittelevässä saarnassa hän huomauttaa, että ennen syntiinlankeemusta ihmiset ja kaikki muut eläimet söivät kasveja ja ihmiset tulisi palata tähän elämäntapaan. Hän puhuu toki ihmisten ylivertaisuudesta eläimiin verrattuna, ja ihmiselle annetusta tehtävästä viljellä paratiisin puutarhaa ja hallita eläimiä.

Käsitys siitä, miten eläimiä tulee hallita, yllättää: ihmisen ei tarvitse alistaa omakseen koko maailmaa ja kaikki eläimiä, vaan hän on luomakunnan hallitsija siksi, että on etevämpi muita eläimiä.

Hänen valtansa on jonkinlaista lahjaa, jossa kyky hallita oikein tekee hyvän hallitsijan, eikä se, että käyttää kykyään mielivaltaisesti alamaisia kohtaan.

©Luonnossa -palvelu

Basileios ei kuitenkaan käsittele eläimiä ainoastaan inhimillisten tarpeiden näkökulmasta, vaan hänen huomionsa on Jumalan suuruudessa ja hyvyydessä, ja luomiskertomuksen tulkitseminen toimii tapana ihmitellä Jumalan viisauden syvyyttä.

Jumala verrataan monesti arkkitehtiin ja taiteilijaan. Hänen opetuksensa luomakunnan ihmeellisyydestä kutsuu ihmisiä tarkastelemaan luomakuntaa yhä syvemmin ja syvemmin ja näkemään taiteilijan tarkoituksen ja kädenjäljen jokaisessa luodussa.
Käsi sinänsä ja silmä yksistään ja jokainen kuvapatsaan erillinen osa eivät voi näyttää kauniilta kenestäkään, joka sattuu ne näkemään. Kun ne sijoitetaan jokainen oikeaan paikkaansa, yhteenkuuluvaisuudesta syntyvä kokonaisuus, jota erillisissä osissa saattoi vaivoin havaita, tulee selväksi asiaa tuntemattomallekin. Taiteilija oli oikeastaan jo ennen kokonaisuuden luomista nähnyt jokaisen osan kauneuden.
Jumala on tämä mestarillinen taiteilija ja rakentaja ja jokaisella osalla, myös eliöillä on paikkansa ja tarkoituksensa.

Ehkäpä meidän aikanamme Jumalan vertaaminen taiteilijaan tuntuu oudolta siksi, että miellämme suunnitellun ja tarkoituksen mukaisen työn ja taiteellisen ilmaisun toistensa vastavoimiksi.

Basileioksen ajattelussa taas järjestys ja kauneus eivät ole mitenkään jännitteessä, vaan ne ovat saman käsitteen kääntöpuolia. Hänen käyttämänsä kreikankielinen sana luomakunnasta, kosmos, sisältää itsessään ajatuksen sekä kauneudesta, että suunnittelusta ja järjestämisestä.

©Petri Gyllström

Basileios opettaa, ettei Jumala ole siisteyshullu, jolla kaikkien eliöiden ja asioiden pitää olla tarkkaan määrätyssä paikassa. Vaikka luomakunnassa kaikella on paikkansa, se on myös elävä ja liikkuva kokonaisuus, nykytieteen kielellä ekosysteemi. Basileios esimerkiksi kuvailee, kuinka Jumalan Henki, joka liikkuu vetten päällä, hautoo luomakuntaa, niin että se tulee eläväksi.

Tämän jälkeen kasvit ja muut eliöt syntyvät luomakunnan saaman käskyn ja Jumalan Hengen vaikutuksesta vielä tänäkin päivänä. Jumalan luomistyö ei siis ole loppunut, vaan se aiheuttaa eläinten ja kasvien syntymisen vielä nykyäänkin.

Jumala ei myöskään luo maltillisesti jotenkin ”kohtuun rajoissa”, vaan luomakunta pursuaa erilaisia olentoja ja asioita. Vedet, taivas ja maa, kaikki vilisee ja kuhisee elämää ja luomakunnan rikkaus ja ylitsepursuavaisuus on osa sen kauneutta.

Basileiokselta ei ole säilynyt kommentaaria psalmiin 104, mutta hänen visionsa luomakunnan monimuotoisuudesta ja ihmeellisyydestä voisi tiivistää tämän psalmin jakeeseen 24: ”Kuinka moninaiset ovat sinun tekosi, Herra! Sinä olet ne kaikki viisaasti tehnyt, maa on täynnä sinun luotujasi.” Hän kuvaa luomakunnan rikkautta sanoen:
Kukapa niistä, jotka ovat ikääntyneet rannikon ja niemien tuntumassa, voisi antaa meille tarkan kuvauksen kaikesta! Toisista lajeista on tietoa niillä, jotka kalastelevat Intian valtamerellä. Toisia taas tuntevat ne, jotka saalistavat Punaisella merellä, saarelaiset taas toisia, Mauretanian kalastajat taas toisia. Mutta kaikki kalat, pienet ja suuret, on yhtälaisesti pannut liikkeelle ensiksi mainittu käskysana ja siihen liittyvä vastustamaton voima.


Petri Gyllström on teologian maisteri, joka on kirjoittanut Eläimet ja luomakunnan kauneus Basileios Suuren Heksaemeronissa -opinnäytetyönsä ajankohtaisesta aiheesta. Toinen hyvä kirjoitus aiheesta on tämä.

15. toukokuuta 2017

Kristinusko on kirjauskonto

Kristinusko on hyvinkin kirjallinen uskonto. Tämä luonne oli alussa erityinen seikka. 

Mustavalkoisesti ilmaistuna luterilainen sanoo yksin Raamattu ja ortodoksi yksin perinne. Tämä on hyvin yksipuolista, mutta kuvaa hyvin pinnallisesti ilmaistuna uskonoppia.

Kristinusko on hyvinkin kirjallinen uskonto, ihan kirjauskonto. Toki on hyvä muistaa, että sen ensimmäinen kirjallinen tuotos oli kirje. Yhteisön sisällä käytiin kirjeenvaihtoa. Tällä yhteisöllä, jota kirkoksi kutsutaan, oli jo oma elämänsä ja perinteensä.

Oivallisia huomioita aiheesta on esittänyt Larry W. Hurtado (s. 1943) Destroyer of the gods - Early Chriatian Distinctiveness in the Roman World -kirjassa (2006).

Ajankohtaisella luvulla on englanniksi osuva nimi A "Bookish" Religion.

©Baylor University Press

Nykyaikana on ihan tavanomaista ajatella, että kaikille uskonnoille heidän pyhät kirjoituksensa ovat tärkeitä. Se ikään kuin kuuluu uskontoon. Tämä itse asiassa on yksi kristinuskon tuottama ennakkoluulo.

Kristinusko oli poikkeuksellisen kirjallinen - bookish tai siis kirjahtava, voisi sanoa. Yhdessä juutalaisuuden kanssa lukemisella, kirjoittamisella, jäljentämisellä ja kirjoitusten levittämisellä oli merkittävä asema myös kristinuskossa. Tämä ei ole mikään suuri löydös, vaan yleisesti tiedossa.

Toisinaan toki ajatellaan, että varhaisina aikoina kristinusko oli suullinen uskonto. Luulo usein liittyy muihin "ruusuisiin" luuloihin tuosta ajasta.

Kokoontumisissa lukemisella ääneen oli toki merkittävä asema. Alussa oli kyse Vanhan testamentin lukemisesta, mutta pian myös kirjeistä.

Apostoli Paavali nykytiedon mukaan vanhimmassa kirjeessään kehottaa. "Minä vaadin, että luette tämän kirjeen kaikille." (1. Tess. 5:27)

Jo varhain tuli myös käyttöön "apostolien muistelmia". Ilmaisu on Justinos Marttyyrin (k. 165). Tämä viittaa evankeliumeihin. Niiden joukosta erityisesti neljä jäi aikoinaan arvovaltaisiksi - Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumit.

©Lightstock

Kristinusko oli myös harvinaisen tuottelias uskonto. Vaikka ensimmäisiltä vuosisadoilta on hävinnyt paljon lähteitä on kirjallisia lähteitä kuitenkin jopa pari sataa.

Se on myös hyvä muistaa, ettei Raamatun viimeisten kirjojen jälkeen ala jokin tyhjyys. Erilaisia kirjoituksia voi lukea heti perään. Ne eivät toki ole Raamattu, mutta silti osoitus, ettei Kristuksesta alkanut juttu ole vain Raamatussa. Ei se ole ikään kuin suljettu sinne. Suomennettuna voi vaikkapa tutustua Apostoliset isät -teokseen (1989, 2. painos).

Turhan usein Raamatun jälkeen hypitään reippaasti, parilla askeleella tuhansia vuosia kristinuskon historiaa. On syytä tähdentää, ettei kristinusko loppunut Raamattuun.

Kirjallisen määrä on vielä ihmeellisempi, kun huomataan, että kristittyjä oli alkuaikoina parhaimmillaan juuri ja juuri joitakin prosentteja Rooman valtakunnan väestöstä.

Kristilliset kirjoitukset olivat myös laajuudeltaan ihan omassa luokassaan. Ei tämä tietenkään ole mikään paremmuuden asteikko, mutta silti osoitus erityisyydestä.

Sanojen määrä aikalaisten kirjeissä oli keskimäärin 87. Harvemmin ne edes ylittivät paria sataa sanaa. Näitä kirjeitä on säilynyt noin 14 000 kappaletta. Lyhyet kirjeet olivat aikansa tekstiviestejä, lyhyitä tiedonjyviä ja kuulumiset.

Seneca (k. 65) ja Cicero (51 eKr.) kirjoittivat paljon, mutta kirjeiden laajuus oli aika vähäinen. Cicerolla sanojen määrä on 22 sanasta aina 2 530 sanaan. Senecalla samat luvut ovat 149 ja 4 134.

Paavalin pienin kirje oli 395 sanaa pitkä. Paavalin suuret kirjeet ovat jo ihan omissa luvuissaan. Toinen kirje Korinttilaisille on 4 448 sanaa tai vaikkapa Roomalaiskirje on 7 101 sanaa.

Paavali ehkäpä tajusi asianlaidan ja hieman itseivallisesti totesi (2. Kor. 10:9-10).
Älkää luulko, että minä kirjeilläni vain pelottelen teitä. Erääthän sanovat: "Hänen kirjeensä ovat kyllä ankaria ja kiivaita, mutta hänen oma esiintymisensä on avutonta ja puheensa mitätöntä."
©Larry W. Hurtado

Uusi testamentti on aivan erityislaatuinen antiikin kirjoituksista. Osa pitää sitä taruna ja toiset siis jopa epäilevät Kristuksen olemassaoloa. Jälkimmäistä harva vakavasti otettava - ja itsensä vakavasti ottava - tutkija kannattaa.

On todettu, että mistään antiikin tekstistä ei ole olemassa runsaammin käsikirjoituksia kuin Uudesta testamentista.

Pari esimerkkiä. Filosofi Aristoteleen (k. 322 eKr) kirjoitusten varhaisimmat kopiot ovat 1100-luvulta. Tätä aikaisempia ei ole. Niitä on vain viisi kappaletta.

Filosofi Platonilla (k. 347 eKr) asiat ovat vähän paremmin. Vanhimmat kopiot ovat 900-luvulta ja niitä on peräti seitsemän kappaletta.

Uuden testamentin evankeliumien kohdalla tilanne on ihan toinen. Käsikirjoituksia on peräti yli 5000 ja varhaisimmat jo 130-luvulta. Aikaväli itse tapahtumiin on siinä suunnilleen viidenkymmenen vuoden tienoilla.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että on pakko uskoa evankeliumien kertomusta Kristuksesta. Moni itse asiassa kohtasi itse Kristuksen, eikä uskonut häntä.

Kirjallinen lähdeaineisto on kristinuskossa vankka. Se on sitten eri asia minkä kannan ihminen ottaa sen sanomaan. Kristinusko on siis bookish tai kirjahtava uskonto.

Pienenä sivuhuomautuksena on todettava, ettei käsite kirjauskonto kristinuskon kohdalla nyt tarkoita paljon myöhemmin suosituksi tullutta Raamatun näkemistä kaiken ehdottomana mittana. Iskulause "yksin Raamattu" saattaa olla tuttu. Koraani on sitten vielä oma lukunsa uskontojen pyhien kirjoitusten kirjossa.


Kirjan muuta antia on esitelty täällä Jumalten tuho -kirjoituksessa Areiopagi-verkkolehdessä.


1. toukokuuta 2017

Kaiken alkuperä

Suuri olet Sinä, Herra, ja ihmeelliset ovat tekosi. Sinä tahdollasi saatat kaiken olemattomuudesta olemiseen ja voimallasi ylläpidät luomakuntaa ja kaitselmuksellasi hallitset maailmaa.

Tämä on ortodoksisen jumalanpalveluksen rukouksesta. Se kauniisti ilmaisee uskon perusteita.

Rukous jatkuu näin: "Sinä olet neljästä aineksesta pannut kokoon luomakunnan..." Tämä saa ehkä jonkun hymyilemään. Tällähän viitataan antiikin ajan käsitykseen maasta, vedestä, ilmasta ja tulesta alkuaineina. Se saa monen hätiköidysti myös pitämään uskoa "antiikkisena".

Kaipa ne voisi halutessaan mielessään vaihtaa kolmeen olomuotoon: kiinteään, nesteeseen ja kaasuun. Maailmankaikkeuden yleisin aineen olomuoto taitaa olla plasma. Neljään ainekseen jämähtäminen ei oikein ole hedelmällistä.

Uskon perusteet ovat syvemmällä, tässä kohdin erityisesti olemattomuudesta olemiseen saattamisessa ja ylläpidossa, ja kaitselmuksessa.

©Pravoslavie.ru
Kaikki on Jumalasta erillään, ei paikallisesti, vaan luonnon puolesta.
Häh, saattaa jokunen huokaista. Se on ymmärrettävää. Lause on yli tuhannen vuoden takaa.

Vertaus ehkä auttaa ymmärtämään Johannes Damaskolaisen (k. 749) opetuksen. Taidemuseoissa on puhuttelevia tauluja. Yksityiskohtien määrä on joskus huima.

Yksi ihminen seisoo tutkailemassa taulua. Hän tarkastelee taulua hyvinkin tarkasti, ikään kuin etsien jotakin. Toinen ihminen hämmästyy tästä. Lopulta hän kysyy toiselta mitä hän etsii. Vastaus hämmästyttää kyselijää: Etsin taiteilijaa!

Vastaus on hassu. Eihän taitelija löydy hänen maalaamastaan taulusta. Hän ei esiinny sen yksityiskohdissa, eikä ole piilossa siinä. Taulua voi suurentaa vaikka millä mitalla, eikä taitelija löydy. Ei edes vaikka maalipintaa raaputtaisi ja ehkäpä jopa lähettäisi maalin laboratorioon.

Koko taulun olemassaolo johtuu kuitenkin taiteilijasta. Taiteilija on tahtonut maalata sen. Ilman häntä sitä ei olisi. Jokaisessa yksityiskohdassa näkyy hänen kädenjälkensä. Taulu taitelijan luomuksena on täynnä hänen mieltään.

Taitelija ei siis ole paikallisesti taulussa. Ehkäpä vertaus edes jotenkin auttaa ymmärtämään perinteisen opetuksen.

Jumala on siis kaikesta erillään kokonaan, luontonsa puolesta, eikä paikallisesti, kuten Johannes asian ilmaisee. Hän ei ole verhojen tai Pluton takana. Toki hänen kädenjälkensä näkyy kaikkialla ja kaikki julistaa häntä.

©Kansallisgalleria/Yehia Eweis

Uskolla Luojaan, joka on tahtonut kaiken olemattomuudesta olemiseen, viitataan kaiken alkuun tai siis tarkemmin sanottuna alkuperään. Tämä tehdään aivan tietyllä tavalla. Kreikaksi sana taitaa olla arkhe.

Taas yksi vertaus. Se selventää aihetta hyvin. Se on teologisesti osaavan fyysikon Stephen M. Barrin (s. 1953) esittämä Modern Physics and Ancient Faith -kirjassa (2006).

Ihan tavallisella kirjalla on alku, olkoon kirja sitten paksu tai ohut. Kirja voi olla vaikkapa dekkari. Se alkaa sivulta yksi. Kirjalla on juoni ja se mitä tapahtuu sivulla kaksi vaikuttaa sivulla kymmenen tapahtuvaan. Ainakin näin on kirjoissa missä on tavallinen tarinan kaari. Esimerkiksi murha kirjan alkupuolella saa etsivän tulemaan paikalle myöhäisemmässä luvussa.

Ensimmäinen sivu ei kuitenkaan ole sen alkuperä tai alkusyy, vaikkakin kertomuksen alku.

Kirjan alkuperä on kirjailija ja hän on ihan toisella tasolla. Hän ei ole tekijänä juonessa, osana kertomusta tai jotenkin tarinan vankina. Tässä kohdin tilanne on sama kuin taulun kanssa yllä.

Kirjailija on eri tasolla - ulkopuolella, yläpuolella tai tuolla puolella, voisi vaikkapa sanoa. Vertaus ehkä auttaa ymmärtämään miten perinteinen kristinusko lähestyy aihetta.

Luominen ei siis perinteisesti ensisijaisesti viittaa “juonen” alkuun, sivuun yksi, vaan että jotain on olemassa ja että sillä on alkuperä.

©Skip

"Voimallasi ylläpidät luomakuntaa ja kaitselmuksellasi hallitset maailmaa", rukouksessa sanotaan.

Ihminen on usein aika turvallisin mielin. Nykyaikana ehkä jopa enemmän. Elämä menee menojaan totuttuun tapaansa. Monella, ehkäpä kaikilla, on kuitenkin kokemuksia muusta.

Sairaus tai vakava läheltä piti tilanne avaa ihmisten silmät sille tosiasialle, ettei mikään ole varmaa. Tämä on omakohtainen kokemus siitä, että kaikki on katoavaa. Mikään ei ole välttämätöntä, se olisi voinut olla toisin tai siis kokonaan olematta.

Kukaan ei ole löytänyt mitään tässä maailmankaikkeudessa, mikä olisi pysyvää. Tässä kohdin toisinaan muistutetaan, ettei tämä ota huomioon koko maailmankaikkeutta itsessään. Sen ajatellaan olevan tästä kaikesta omillaan, yksinkertaisesti olemassa. "Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa", saatetaan sanoa.

Se on totta, ettei tiiliseinä joka on rakennettu kilon palasista, paina vain yhtä kiloa. Se on paljon painavampi. Nyt on kuitenkin niin, ettei kokonaisuus aina ole jotenkin "enemmän" kuin osansa. Otat punaisia lego-palikoita ja rakennat rakennelman. Jos jokainen palikka on punainen on rakennelman oltava punainen. Ei se kokonaisuutena ole jotakin "enemmän", vaikkapa vihreä.

Maailmankaikkeus kaikkinensa on ylläpidetty. Se myös tarkoittaa, että kaikki on lahjaa. Ei se ole välttämätön, se on riippuvainen.

Se on aikamoinen kokemus, kun juurta jaksain tajuaa tämän. Toisinaan se vaati elämän rikki menemisen.

Evoluutio ja muut ajankohtaiset kysymykset ovat toki mielenkiintoisia. Ne ovat kuitenkin juonen puitteissa, jos käytetään vertausta kirjasta.

Ihminen oppii yhä paremmin tajuamaan miten elämän tarina - tai siis juoni - on kehittynyt. Oppia ikä kaikki, eikä siitä teologian tarvitse hätääntyä.
Uskon yhteen Jumalaan, kaikkivaltiaaseen Isään, taivaan ja maan, kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaan.


Sana papilta -blogi suosittelee lukemaan Kallistos Waren Ortodoksinen tie -kirjasta (1985) Jumala luojana -luku (s. 67-108). Luku on hyvä lukea hitaasti ja ajatuksella. Yllä oleva blogikirjoitus mahdollisesti auttaa ymmärtämään paremmin joitakin kohtia siinä.

15. huhtikuuta 2017

Jumalan ihmiskasvot

Meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista, tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi.

Monet kerrat ja monin tavoin Jumala muinoin lähestyi ihmistä. Monella tapaa Jumala on etsiskellyt ihmistä.

Lauseet yllä ovat Raamatusta ja ortodoksisesta jumalanpalveluksesta, yhdestä keskeisimmästä.

Raamatun Vanhassa testamentissa kerrotaan näistä tavoista ja kerroista. On myös ajateltu, että muuallakin on totuuden aavistuksia, vilpitöntä etsintää. Ulapalla ollaan toki myös oltu.

Eräs piispa jopa totesi, etteivät muut maailmanuskonnot ole ilkeyttään keksineet valhetta, vaan vilpittömästi etsineet totuutta, mutta toki vaihtelevalla menestyksellä. Ei pakanuus ole silkasta pahuudesta sepitettyä valhetta.

Ortodoksipappi Alexander Schmemann (k. 1983) pohti hyvin, että Kristus on läsnä "jokaisessa totuuden etsijässä" ja "jokaisessa osatotuuudessakin".
Paljon totuutta Jumalasta on ilmaistu myös uskonnon pitkän historia aikana... Suurissa uskonnoissa, jotka ovat antaneet muodon ihmisen kaipauksille, Jumalan soittaa orkesteria, joka kylläkin hyvin epävireinen: silti monesti on syntynyt ihanaa ja rikasta musiikkia.
Näkymä Siinai-vuorelta
©Wikipedia

Kaikki tämä tapahtui välittämisestä. Jumala ei jättänyt ihmistä pulaan. Se kaikki tapahtui "meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden", kuten uskontunnustus asian ilmaisee.

Lopulta Jumala itse tuli maailmaan - Pojassaan. Vapaasti ilmaistuna, Schmemannin lainauksen innoittamana, itse kapellimestari saapui.

Ortodoksinen kirkko korostaa, että Kristus tuli "omaan maailmaansa". Hän oli jo alusta saakka sen juju, taas vapaasti ilmaistuna. Teologisemmin ilmaistuna hän oli kaiken luodun mieli tai järki - kreikaksi logos. Tällä tavoin hän oli jo läsnä maailmankaikkeudessa.

Ihminen ja kaikki muukin oli hukassa, toivottoman eksynyt ja vinksallaan. Eihän maailma edes "tuntenut häntä".

Ortodoksisessa kirkossa pelastus ymmärretään osallistumisena. Tätä pelastusta voidaan kuvata lukuisin eri tavoin. On hyvä muistaa, että sana tarkoittaa myös parantamista. Apteekista saapi vielä tänään salvaa, jonka etäinen juuri on latinan sanassa salvatio - pelastus ja parantuminen.

Esimerkiksi apostoli Paavali yritti kuvata tätä käyttämällä vertausta rikkaudesta ja köyhyydestä.
Hän oli rikas mutta tuli köyhäksi teidän vuoksenne, jotta te rikastuisitte hänen köyhyydestään.
Monia muitakin tapoja on. Vaikkapa, että Jumala "tyhjensi" itsensä ja otti "orjan muodon".

Ortodoksinen kirkko tähdentää, että Kristus tuli osalliseksi langenneesta maailmasta. Hän omaksui kaiken ja pelastus tapahtui ikään kuin sisältä päin.

Kyse on Jumalan itsensä likoon laittamisesta. Ei vain kehosta, vaan myös hengestä, mielestä, sielusta, ymmärryksestä, järjestä, väsymyksestä, kivusta ja kuolemasta. Hänelle ei ole vierasta yksinäisyys, vieraantuminen ja sisäinen ristiriitaisuus.

Tätä kaikkea kuvaa sana "liha". Ilman tätä lihaa hän ei olisi meidän Pelastajamme.

Vainaja
©Lars Ahlbäck

Neitsyt Maria mainitaan uskontunnustuksessa. Maailmanhistoria on monesti ollut miesten-historiaa ja kuitenkin maailmankaikkeuden mullistavimmassa tapahtumassa oli keskiössä nainen.

Tässä kohdin korostetaan, että kaikki tapahtui naisesta, ei vain naisen kautta. Johannes Damaskolainen (k. 749) alleviivaa, ettei Jumala tullut maailmaan ottamalla kehoa "taivaasta ja kulkenut ikään kuin jonkin putken kautta Neitseen läpi".

Se kuuluisa "liha" - ihmisyys kaikkinensa, "elävän lihan ominaisuudet", lainatakseni taas Johannesta - otettiin Mariasta. Kaikki mitä Kristus on tuli yhteen jo Mariassa. "Sana tuli lihaksi", todetaan Uudessa testamentissa.

Kristusta ei myöskään "päivitetty" tai "boostattu" myöhemmin jumalalliseksi tai joksikin muuksi. Harhaopit toisinaan näkivät tämän tapahtuvan Kristuksen kasteen yhteydessä. Heille oli kuvottavaa, että Jumala todella syntyisi. Eräät harhaoppiset yrittivät myös korostaa, että Jumala tuli "lihaan", muttei "lihaksi".

Kristus oli jo ihan aito oma itsensä jo kohdussa. Syystä ortodoksinen kirkko kutsuu Mariaa Jumalansynnyttäjäksi.

Ortodoksinen jumalanpalvelus ilmaisee opin runollisemmin. Se  laulaa hänen Neitseen Marian olevan "taivaita avarampi", sillä häneen mahtui niiden luoja. Kauniisti myös ajatellaan hänen esirukoilijana omaavan "äidin rohkeuden" poikansa edessä.

Maria, venäläinen ikoni 1400-luvulta
©Wikipedia

Paavalin mukaan on olemassa "kuva", joka paljastaa kuka "näkymätön" Jumala on. Näkymätön ja käsittämätön Jumala on paljastanut kasvonsa. Tämä kuva tai kasvot on Kristus.

Apostoli Johannes ilmaisi asian näin.
Ainoa Poika, joka itse on Jumala ja joka aina on Isän vierellä, on opettanut meidät tuntemaan hänet.
Uskonoppi tuntee käsitteen ilmoitus. Se saattaa kuulostaa hyvinkin tekniseltä, dogmaattiselta.

Kaikkein yksinkertaisimmillaan se kuitenkin tarkoittaa, että sanomaton, tutkimaton, näkymätön ja käsittämätön - meidän silmissämme usein kasvoton - Jumala on Kristuksessa lopullisesti paljastanut kasvonsa.

Kristus on tie, totuus ja elämä.


Blogikirjoitus on osa laajempaa sarjaa blogikirjoituksia uskontunnustuksesta. Kirjoitukset koottu tänne. Erinomainen kirja uskontunnustuksesta on tämä.


1. huhtikuuta 2017

Perin outoja asioita

Näe asiat toisin. Uskon myötä tämä on todellisuutta. Kyse ei ole hyväuskoisuudesta, vaan uskon silmin näkemisestä.

Apostoli Paavali julisti aikoinaan yhdessä sivistyksen kehdoista, Ateenassa. Vastaanotto oli sekalainen. Jopa "perin outoja asioita" väitettiin hänen kertovan.

Kaupungilla oli toki jo sekalainen tausta omien ajattelijoidensa kanssa. Yksi maailman tunnetuimmista henkilöistä filosofi Sokrates (k. 399) oli kyseisessä kaupungissa tuomittu kuolemaan.

Ajattelun herhiläisenä hän oli kysellyt liikaa. Nuorison väitettiin menevän piloille. Kaikkina aikoina on ollut sovinnaisuutta, myös älyllistä.

Hauska on N. T. Wrightin (s. 1948) osuva tokaisu, että sinne minne Paavali meni syntyi mellakoita ja siellä minne nykypiispa menee tarjotaan teetä.


Ikkunasta näkyy paljon tuttua. Ehkä siellä on oma tai taloyhtiön piha. Sen sijaan kuva yllä ei olekaan niin helppo. Siinä ei oikein ole tuttuja juttuja tai on jopa perin outo.

"Katso sitä hetken aikaa ja yritä keksiä, mitä se esittää", kertoo filosofi Lauri Järvilehto (s. 1977) Tee itsestäsi mestariajattelija -kirjassa (2012).

Jos ihmisen havainto toimisi yksinkertaisesti, ihan vain katselemalla ja näkemäänsä tulkitsemalla, tehtävä olisi helppo. Kuvaruudulta "silmääsi kimpoavat fotonit" tulisi silloin pystyä nopeasti jäsentämään. Ikään kuin hetimiten tajuamaan mitä näkee.

Homma ei kuitenkaan toimi näin. Ilman tuttua ajatuksenkulkua ihminen ei näe. "Havaintokokemus on silkkaa höttöä, kunnes löydät oikean tavan tulkita kokemustasi", kertoo Järvilehto.

Kuva esittää täplikästä koiraa, dalmatialaista. Se nuuhkii maata puistossa kävellessään vasemmalle. Nyt pitäisi jo koira löytyä. Kokeile.

Paljon filosofiaa ja myös tiedettä on näistä aiheista laadittu. Tarkoitus on nyt vain havainnoida mitä on katseleminen ja näkeminen. Temppu ei tietenkään ole mikään jumalatodistus.

"Maailma nähdään aina jollakin tavalla, ei koskaan sellaisenaan",  on Järvilehto aiheellisesti muistuttanut toisaalla.

Kristus
©M&G Art

Rikossarjat telkkarista ovat monelle tuttuja. Ne sopivat vertaukseksi uskosta ja tieteestä, ainakin rikospaikka ja siellä työskentelevät.

Maailma on rikospaikka ja tiede on rikospaikkatutkija. Se selvittää kaikki mahdolliset yksityiskohdat ja ottaa näytteet kaikesta. Aineisto kootaan järjestelmällisesti. Murhan ollessa kyseessä tehdään perusteellinen ruumiinavaus.

Uskoa voisi verrata etsivään. Etsivä käyttää osaa todistusaineistosta ja tarpeen tullen kaikkea, mutta koittaa selvittää keitä uhri ja rikollinen olivat ja mitkä syyt johtivat tekoon. Molemmat pyörivät hyvin samoissa ympyröissä ja samojen tosiasioiden kanssa. Yksi kuitenkin haluaa tietää mitä tapahtui ja toinen ymmärtää miksi ja tärkeimpänä on selvittää kuka.

Tietenkin elämä on monimutkaisempaa kuin vertaus yllä. Se kuitenkin osoittaa aika hyvin ja hauskasti, että elämässä on eri tasoja.

Uskossa on kyse uudesta elämästä. Sen myötä elämä nähdään uudella tavalla. Toki joidenkin mielestä kyse on taruista ja jonkinlaisesta jumalharhasta.

Pravoslavie.ru

Ortodoksiselle kirkolle yksi uskon perusasia on Jumalan tuntemattomuus. Jumala itsessään jää aina tuntemattomaksi. Hän itse yksin tuntee itsensä läpikotaisin.

Jumalan "selkäpuoli" on kuitenkin nähtävissä. Gregorios Teologi (300-luku) esitti kauniin ajatuksen, että se mikä Jumalasta tulee ilmi on "taivaallinen kirkkaus" luomakunnassa.

Gregorioksen lohduttava ajatus, että tämä taivaallinen kirkkaus, se mikä on helpoiten nähtävissä, on mitä kaikkein etäimmällä Jumalasta voi aistia.

Kyse ei nyt ole ilmestyksistä, vaan kaikkialla luomakunnassa - luonnossa, sanotaan useimmiten nykyään - ilmenevästä mahtavuudesta, ihmeellisyydestä, kunniasta ja kirkkaudesta. Kauneus on hyvä sana. Se on kuin auringon häilyvä heijastus vedessä, Gregorios esittää vertaukseksi.

Tämä kaikki on Gregorioksen mukaan juuri Jumalan "selkäpuolta" ja viittaa tällä Mooseksen kohtaamiseen Jumalan kanssa.

Jumalan olemassaolo on Gregorioksen mukaan ilmeinen siitä, että luomakunta on kuin musiikkia. Hän vertaa sitä herkkään lyyraan. Erityisesti se koskee taivaankappaleita. Nähdessään "soiton" käy ajatus Soittajaan.

Eräs uskon raskaan sarjan haastaja, filosofi David Hume (k. 1776), jopa suostui myöntämään, että nämä maailman vinkit Jumalasta "iskevät niin vastustamattomalla voimalla, että kaikki vastalauseet näyttävät pelkiltä saivarteluilta ja näennäisen päteviltä järkeilyiltä".

Gregorios Teologi
©Pios Marian

Tämä ei ole hyväuskoisuutta. Usko ja epäilys on ihmisen elon osa. Tämä jännite muun muassa pitää uskon elävänä.

Ehkäpä kirkko ja papit kuitenkin ovat vain hyväuskoisten mummojen naurattajia ja myös petkuttajia. Tällöin luottamus mummoihin on kyllä aika lailla vähäinen.

Parisen esimerkkiä mummojen nokkeluudesta, molemmat Neuvostoliitosta. Yksi vitsi ja toinen on pieni kertomus.
Mummo jonotti ruokakaupassa. Ilmoituksen mukaan lihaa oli saatavilla. Tähän mummo sanoi: "Kunnia Jumalalle". Tästä närkästyi nuori aatteellinen mies jonossa. Hän opasti toruvasti mummoa. "Nykyään sanomme: Kunnia puolueelle!". Hetken kuluttua jonottaville ilmoitettiin, ettei olekaan lihaa saatavilla. Tähän mummo tokaisi: "Kunnia puolueelle!".
Toinen esimerkki on Arkielämän pyhät -kirjasta (2016).
Pappismunkki, isä Rafael, otti kerran kyytiinsä matkalaisen, joka oli määrä kuljettaa Pihkovaan. Matkalainen alkoi kiukkuisesti kirota pappeja sydämensä pohjasta.
- Te papit olette kaikki huijareita! Millä te oikein elätte? Petkutatte mummoja! 
Isä Rafael suhtautui tavanomaisen hyväntahtoisesti, mutta ehdotti siinä samassa:
- Koeta itse petkuttaa mummoja. Mummot ovat vanhoja ja ovat eläneet pitkän elämän, yritä siinä huiputtaa heitä! Sinä olet vain kuunnellut puolueen mielipiteitä puoluekokouksissa ja toistat niitä kuin gramofonilevy ikään. 
Tämä ajatus sai matkustajan mietteliääksi.
- Niinpä, yritäppäs huiputtaa minun mummoani! Tai, sanotaanko anoppia! 
Sen jälkeen matkaaja kysyi isä Rafaelilta kaikenlaista koko matkan ajan. Hyvästiksi isä Rafael kutsui hänen teelle mökkiinsä.