15. huhtikuuta 2017

Jumalan ihmiskasvot

Meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista, tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi.

Monet kerrat ja monin tavoin Jumala muinoin lähestyi ihmistä. Monella tapaa Jumala on etsiskellyt ihmistä.

Lauseet yllä ovat Raamatusta ja ortodoksisesta jumalanpalveluksesta, yhdestä keskeisimmästä.

Raamatun Vanhassa testamentissa kerrotaan näistä tavoista ja kerroista. On myös ajateltu, että muuallakin on totuuden aavistuksia, vilpitöntä etsintää. Ulapalla ollaan toki myös oltu.

Eräs piispa jopa totesi, etteivät muut maailmanuskonnot ole ilkeyttään keksineet valhetta, vaan vilpittömästi etsineet totuutta, mutta toki vaihtelevalla menestyksellä. Ei pakanuus ole silkasta pahuudesta sepitettyä valhetta.

Ortodoksipappi Alexander Schmemann (k. 1983) pohti hyvin, että Kristus on läsnä "jokaisessa totuuden etsijässä" ja "jokaisessa osatotuuudessakin".
Paljon totuutta Jumalasta on ilmaistu myös uskonnon pitkän historia aikana... Suurissa uskonnoissa, jotka ovat antaneet muodon ihmisen kaipauksille, Jumalan soittaa orkesteria, joka kylläkin hyvin epävireinen: silti monesti on syntynyt ihanaa ja rikasta musiikkia.
Näkymä Siinai-vuorelta
©Wikipedia

Kaikki tämä tapahtui välittämisestä. Jumala ei jättänyt ihmistä pulaan. Se kaikki tapahtui "meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden", kuten uskontunnustus asian ilmaisee.

Lopulta Jumala itse tuli maailmaan - Pojassaan. Vapaasti ilmaistuna, Schmemannin lainauksen innoittamana, itse kapellimestari saapui.

Ortodoksinen kirkko korostaa, että Kristus tuli "omaan maailmaansa". Hän oli jo alusta saakka sen juju, taas vapaasti ilmaistuna. Teologisemmin ilmaistuna hän oli kaiken luodun mieli tai järki - kreikaksi logos. Tällä tavoin hän oli jo läsnä maailmankaikkeudessa.

Ihminen ja kaikki muukin oli hukassa, toivottoman eksynyt ja vinksallaan. Eihän maailma edes "tuntenut häntä".

Ortodoksisessa kirkossa pelastus ymmärretään osallistumisena. Tätä pelastusta voidaan kuvata lukuisin eri tavoin. On hyvä muistaa, että sana tarkoittaa myös parantamista. Apteekista saapi vielä tänään salvaa, jonka etäinen juuri on latinan sanassa salvatio - pelastus ja parantuminen.

Esimerkiksi apostoli Paavali yritti kuvata tätä käyttämällä vertausta rikkaudesta ja köyhyydestä.
Hän oli rikas mutta tuli köyhäksi teidän vuoksenne, jotta te rikastuisitte hänen köyhyydestään.
Monia muitakin tapoja on. Vaikkapa, että Jumala "tyhjensi" itsensä ja otti "orjan muodon".

Ortodoksinen kirkko tähdentää, että Kristus tuli osalliseksi langenneesta maailmasta. Hän omaksui kaiken ja pelastus tapahtui ikään kuin sisältä päin.

Kyse on Jumalan itsensä likoon laittamisesta. Ei vain kehosta, vaan myös hengestä, mielestä, sielusta, ymmärryksestä, järjestä, väsymyksestä, kivusta ja kuolemasta. Hänelle ei ole vierasta yksinäisyys, vieraantuminen ja sisäinen ristiriitaisuus.

Tätä kaikkea kuvaa sana "liha". Ilman tätä lihaa hän ei olisi meidän Pelastajamme.

Vainaja
©Lars Ahlbäck

Neitsyt Maria mainitaan uskontunnustuksessa. Maailmanhistoria on monesti ollut miesten-historiaa ja kuitenkin maailmankaikkeuden mullistavimmassa tapahtumassa oli keskiössä nainen.

Tässä kohdin korostetaan, että kaikki tapahtui naisesta, ei vain naisen kautta. Johannes Damaskolainen (k. 749) alleviivaa, ettei Jumala tullut maailmaan ottamalla kehoa "taivaasta ja kulkenut ikään kuin jonkin putken kautta Neitseen läpi".

Se kuuluisa "liha" - ihmisyys kaikkinensa, "elävän lihan ominaisuudet", lainatakseni taas Johannesta - otettiin Mariasta. Kaikki mitä Kristus on tuli yhteen jo Mariassa. "Sana tuli lihaksi", todetaan Uudessa testamentissa.

Kristusta ei myöskään "päivitetty" tai "boostattu" myöhemmin jumalalliseksi tai joksikin muuksi. Harhaopit toisinaan näkivät tämän tapahtuvan Kristuksen kasteen yhteydessä. Heille oli kuvottavaa, että Jumala todella syntyisi. Eräät harhaoppiset yrittivät myös korostaa, että Jumala tuli "lihaan", muttei "lihaksi".

Kristus oli jo ihan aito oma itsensä jo kohdussa. Syystä ortodoksinen kirkko kutsuu Mariaa Jumalansynnyttäjäksi.

Ortodoksinen jumalanpalvelus ilmaisee opin runollisemmin. Se  laulaa hänen Neitseen Marian olevan "taivaita avarampi", sillä häneen mahtui niiden luoja. Kauniisti myös ajatellaan hänen esirukoilijana omaavan "äidin rohkeuden" poikansa edessä.

Maria, venäläinen ikoni 1400-luvulta
©Wikipedia

Paavalin mukaan on olemassa "kuva", joka paljastaa kuka "näkymätön" Jumala on. Näkymätön ja käsittämätön Jumala on paljastanut kasvonsa. Tämä kuva tai kasvot on Kristus.

Apostoli Johannes ilmaisi asian näin.
Ainoa Poika, joka itse on Jumala ja joka aina on Isän vierellä, on opettanut meidät tuntemaan hänet.
Uskonoppi tuntee käsitteen ilmoitus. Se saattaa kuulostaa hyvinkin tekniseltä, dogmaattiselta.

Kaikkein yksinkertaisimmillaan se kuitenkin tarkoittaa, että sanomaton, tutkimaton, näkymätön ja käsittämätön - meidän silmissämme usein kasvoton - Jumala on Kristuksessa lopullisesti paljastanut kasvonsa.

Kristus on tie, totuus ja elämä.


Blogikirjoitus on osa laajempaa sarjaa blogikirjoituksia uskontunnustuksesta. Kirjoitukset koottu tänne. Erinomainen kirja uskontunnustuksesta on tämä.


1. huhtikuuta 2017

Perin outoja asioita

Näe asiat toisin. Uskon myötä tämä on todellisuutta. Kyse ei ole hyväuskoisuudesta, vaan uskon silmin näkemisestä.

Apostoli Paavali julisti aikoinaan yhdessä sivistyksen kehdoista, Ateenassa. Vastaanotto oli sekalainen. Jopa "perin outoja asioita" väitettiin hänen kertovan.

Kaupungilla oli toki jo sekalainen tausta omien ajattelijoidensa kanssa. Yksi maailman tunnetuimmista henkilöistä filosofi Sokrates (k. 399) oli kyseisessä kaupungissa tuomittu kuolemaan.

Ajattelun herhiläisenä hän oli kysellyt liikaa. Nuorison väitettiin menevän piloille. Kaikkina aikoina on ollut sovinnaisuutta, myös älyllistä.

Hauska on N. T. Wrightin (s. 1948) osuva tokaisu, että sinne minne Paavali meni syntyi mellakoita ja siellä minne nykypiispa menee tarjotaan teetä.


Ikkunasta näkyy paljon tuttua. Ehkä siellä on oma tai taloyhtiön piha. Sen sijaan kuva yllä ei olekaan niin helppo. Siinä ei oikein ole tuttuja juttuja tai on jopa perin outo.

"Katso sitä hetken aikaa ja yritä keksiä, mitä se esittää", kertoo filosofi Lauri Järvilehto (s. 1977) Tee itsestäsi mestariajattelija -kirjassa (2012).

Jos ihmisen havainto toimisi yksinkertaisesti, ihan vain katselemalla ja näkemäänsä tulkitsemalla, tehtävä olisi helppo. Kuvaruudulta "silmääsi kimpoavat fotonit" tulisi silloin pystyä nopeasti jäsentämään. Ikään kuin hetimiten tajuamaan mitä näkee.

Homma ei kuitenkaan toimi näin. Ilman tuttua ajatuksenkulkua ihminen ei näe. "Havaintokokemus on silkkaa höttöä, kunnes löydät oikean tavan tulkita kokemustasi", kertoo Järvilehto.

Kuva esittää täplikästä koiraa, dalmatialaista. Se nuuhkii maata puistossa kävellessään vasemmalle. Nyt pitäisi jo koira löytyä. Kokeile.

Paljon filosofiaa ja myös tiedettä on näistä aiheista laadittu. Tarkoitus on nyt vain havainnoida mitä on katseleminen ja näkeminen. Temppu ei tietenkään ole mikään jumalatodistus.

"Maailma nähdään aina jollakin tavalla, ei koskaan sellaisenaan",  on Järvilehto aiheellisesti muistuttanut toisaalla.

Kristus
©M&G Art

Rikossarjat telkkarista ovat monelle tuttuja. Ne sopivat vertaukseksi uskosta ja tieteestä, ainakin rikospaikka ja siellä työskentelevät.

Maailma on rikospaikka ja tiede on rikospaikkatutkija. Se selvittää kaikki mahdolliset yksityiskohdat ja ottaa näytteet kaikesta. Aineisto kootaan järjestelmällisesti. Murhan ollessa kyseessä tehdään perusteellinen ruumiinavaus.

Uskoa voisi verrata etsivään. Etsivä käyttää osaa todistusaineistosta ja tarpeen tullen kaikkea, mutta koittaa selvittää keitä uhri ja rikollinen olivat ja mitkä syyt johtivat tekoon. Molemmat pyörivät hyvin samoissa ympyröissä ja samojen tosiasioiden kanssa. Yksi kuitenkin haluaa tietää mitä tapahtui ja toinen ymmärtää miksi ja tärkeimpänä on selvittää kuka.

Tietenkin elämä on monimutkaisempaa kuin vertaus yllä. Se kuitenkin osoittaa aika hyvin ja hauskasti, että elämässä on eri tasoja.

Uskossa on kyse uudesta elämästä. Sen myötä elämä nähdään uudella tavalla. Toki joidenkin mielestä kyse on taruista ja jonkinlaisesta jumalharhasta.

Pravoslavie.ru

Ortodoksiselle kirkolle yksi uskon perusasia on Jumalan tuntemattomuus. Jumala itsessään jää aina tuntemattomaksi. Hän itse yksin tuntee itsensä läpikotaisin.

Jumalan "selkäpuoli" on kuitenkin nähtävissä. Gregorios Teologi (300-luku) esitti kauniin ajatuksen, että se mikä Jumalasta tulee ilmi on "taivaallinen kirkkaus" luomakunnassa.

Gregorioksen lohduttava ajatus, että tämä taivaallinen kirkkaus, se mikä on helpoiten nähtävissä, on mitä kaikkein etäimmällä Jumalasta voi aistia.

Kyse ei nyt ole ilmestyksistä, vaan kaikkialla luomakunnassa - luonnossa, sanotaan useimmiten nykyään - ilmenevästä mahtavuudesta, ihmeellisyydestä, kunniasta ja kirkkaudesta. Kauneus on hyvä sana. Se on kuin auringon häilyvä heijastus vedessä, Gregorios esittää vertaukseksi.

Tämä kaikki on Gregorioksen mukaan juuri Jumalan "selkäpuolta" ja viittaa tällä Mooseksen kohtaamiseen Jumalan kanssa.

Jumalan olemassaolo on Gregorioksen mukaan ilmeinen siitä, että luomakunta on kuin musiikkia. Hän vertaa sitä herkkään lyyraan. Erityisesti se koskee taivaankappaleita. Nähdessään "soiton" käy ajatus Soittajaan.

Eräs uskon raskaan sarjan haastaja, filosofi David Hume (k. 1776), jopa suostui myöntämään, että nämä maailman vinkit Jumalasta "iskevät niin vastustamattomalla voimalla, että kaikki vastalauseet näyttävät pelkiltä saivarteluilta ja näennäisen päteviltä järkeilyiltä".

Gregorios Teologi
©Pios Marian

Tämä ei ole hyväuskoisuutta. Usko ja epäilys on ihmisen elon osa. Tämä jännite muun muassa pitää uskon elävänä.

Ehkäpä kirkko ja papit kuitenkin ovat vain hyväuskoisten mummojen naurattajia ja myös petkuttajia. Tällöin luottamus mummoihin on kyllä aika lailla vähäinen.

Parisen esimerkkiä mummojen nokkeluudesta, molemmat Neuvostoliitosta. Yksi vitsi ja toinen on pieni kertomus.
Mummo jonotti ruokakaupassa. Ilmoituksen mukaan lihaa oli saatavilla. Tähän mummo sanoi: "Kunnia Jumalalle". Tästä närkästyi nuori aatteellinen mies jonossa. Hän opasti toruvasti mummoa. "Nykyään sanomme: Kunnia puolueelle!". Hetken kuluttua jonottaville ilmoitettiin, ettei olekaan lihaa saatavilla. Tähän mummo tokaisi: "Kunnia puolueelle!".
Toinen esimerkki on Arkielämän pyhät -kirjasta (2016).
Pappismunkki, isä Rafael, otti kerran kyytiinsä matkalaisen, joka oli määrä kuljettaa Pihkovaan. Matkalainen alkoi kiukkuisesti kirota pappeja sydämensä pohjasta.
- Te papit olette kaikki huijareita! Millä te oikein elätte? Petkutatte mummoja! 
Isä Rafael suhtautui tavanomaisen hyväntahtoisesti, mutta ehdotti siinä samassa:
- Koeta itse petkuttaa mummoja. Mummot ovat vanhoja ja ovat eläneet pitkän elämän, yritä siinä huiputtaa heitä! Sinä olet vain kuunnellut puolueen mielipiteitä puoluekokouksissa ja toistat niitä kuin gramofonilevy ikään. 
Tämä ajatus sai matkustajan mietteliääksi.
- Niinpä, yritäppäs huiputtaa minun mummoani! Tai, sanotaanko anoppia! 
Sen jälkeen matkaaja kysyi isä Rafaelilta kaikenlaista koko matkan ajan. Hyvästiksi isä Rafael kutsui hänen teelle mökkiinsä.


15. maaliskuuta 2017

Seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta

"Tiede kertoo meille, kuinka voimme ymmärtää maailmaa paremmin. Se osoittaa myös valtavan tietämättömyytemme."

Moni ihminen on epävarma tieteen suhteen. Tieteen saralla tapahtuu niin hirveän paljon, ettei kyydissä aina moni pysy. Moni on ihan äimänkäkenä 1900-luvun löydöksistä.

Fyysikko Carlo Rovelli (s. 1956) on Seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta -kirjassa (2017) laatinut lyhyen, hieman runollisena, yhteenvedon niille, "joiden tiedot modernista tieteestä ovat vähäiset tai olemattomat".

Rovellin yhteenvedossa yksi henkilö on lähes vertaansa vailla - fyysikko Albert Einstein (k. 1955).
Mozartin Reqiuem, Homeroksen Odysseia, Sikstiiniläiskappeli ja Kuningas Lear ovat kaikki todellisia mestariteoksia, jotka liikuttavat meitä syvästi. Niiden loistosta nauttiminen voi vaatia pitkää perehtymistä, mutta palkintona on puhdas kauneus. Eikä pelkästään kauneus vaan uusi näkökulma maailmaan. Saman tason mestariteos on Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria.
©Ursa
Jos yritämme nivoa yhteen, mitä olemme fysiikan avulla maailmasta 1900-luvulla oppineet, vihjeet viittaavat johonkin syvällisesti erilaiseen kuin vaistomainen ymmärryksemme aineesta, avaruudesta ja ajasta...
Arkikokemuksen ylittäminen on toistuva aihe Rovellilla. Käsityksemme on usein "vajaa, nurkkakuntainen ja riittämätön". Tiede voi välillä vaikuttaa hullunkuriselta, mutta oikeasti on tarjolla "välähdys todellisuudesta hiukan vähemmän verhottuna kuin arkikokemuksemme".

Tämä varmaan on yksi syy monen vaikeudelle tajuta tiedettä, vaikkapa fysiikkaa. Moni tuttu - ja turvallinen - arkinen kokemus pitää puolensa.

Aine on tuttu juttu. Maa jalkojen alla, vaikkapa. Vaistomaisesti ihminen ajattelee ymmärtävänsä aineen. Kouriintuntuvaa ja siellä täällä kaikkialla.

Ei ole helppoa nähdä aineen ja kaiken muunkin punoutuvan yhteen vuorovaikutussuhteessa olevana verkostona. "Tapahtumien eikä esineiden maailma", Rovelli kiteyttää.

Oma lukunsa on esimerkiksi aika. Kello tikittää ja aika kuluu ajattelee ihminen. Yksinkertaista. Asianlaita on hieman toinen, ihan vain alkajaisiksi.
Jos merenpinnan tasolla asunut henkilö tapaa kaksosensa, joka on asunut ikänsä vuoristossa, hän huomaa, että tämä sisarus on aavistuksen vanhempi kuin hän itse...
©Carlo Rovelli

Yleisen suhteellisuusteorian, kvanttiteorian, kosmoksen arkkitehtuurin, alkeishiukkasten, silmukkakvanttigravitaation ja mustien aukkojen jälkeen viimeisessä luvussa aiheena on me.

Tässä viimeisessä luvussa Rovelli siirtyy fysiikan tieteellisestä maailmankuvasta omaan laajempaan maailmankatsomukseensa. Yleisinhimillisiä huomioita ja myös pari varoituksen sanaa.
Olemme luultavasti ainoa laji maapallolla, joka on tietoinen omasta kuolevaisuudestaan. Pelkään, että pian tulemme olemaan myös ainoa laji, joka tietoisena seuraa omaa loppuaan, tai ainakin sivilisaationsa loppua.
Syy lopun uhkaan on, että liian moni laittaa "pään pensaaseen". Ihmisen aiheuttamat rajut muutokset ympäristössä ja ilmastossa "eivät todennäköisesti tule säästämään meitä", Rovelli povaa. Erityisesti koska yleinen mielipide ja päättäjät jättävät "huomiotta vaarat".

Rovelli korostaa, että arvot, kyyneleet, nauru, pyyteettömyys ja jopa rakkaus on kehittynyt miljoonien vuosien saatossa. Erityisesti uteliaisuus on osa ihmisyyttä. Ne kaikki ovat todellisia, sillä ne kuuluvat luontoon. "Luontoomme kuuluu rakastaa ja olla rehellisiä", Rovelli opastaa.

Tuonpuoleinen ei saa Rovellilta pisteitä. Ihminen ei "riipu kodittomana kahden maailman välissä". Ihmiset eivät myöskään ole "osittain luontoon kuuluvina, jotakin muuta kaipaavina". "Ei, me olemme jo kotona", Rovelli päättää.

Kaukaisuudessa "hohtaa maailman mysteeri ja kauneus". Se on henkeäsalpaava ja uteliaana ihminen tieteen keinoin sitä etsii.

Hyvä on tässä kohdin muistaa, että tässä kaikessa on paljolti kyse maailmankatsomuksellisesta uskomuksesta, eikä niinkään tieteellisestä tuloksesta.

©Pravoslavie.ru

Luonnontieteissä 1900-luvulla tapahtui monenlaisia "juonenkäänteitä". Rovelli esipuheessaan käyttää sanaa vallankumous.

Teologia on suhtautunut muutokseen mielenkiinnolla. Uskonnon ajateltiin olevan häviävänä osapuolena tieteen ja uskonnon räiskyvässä parisuhteessa.

On todettu että: "Jos luonnontiede olisi päättynyt 1800-luvulle tarina olisi aika osuva". Viime vuosisata oli kuitenkin oma lukunsa.

Yksi juonenkäänne on monelle tuttu nimellä big bang, alkuräjähdys. Pitkään maailmankaikkeuden ajateltiin olevan ikuinen. Ihan muinaisuudesta saakka ajateltiin kaiken yksinkertaisesti olevan. Ajatus, että kaikella oli alku oli uskon asia.

Tämän myönsi vaikkapa Tuomas Akvinolainen (k. 1274). Hänen kuuluisa ensimmäinen syy -jumalatodistuksensa muuten toimii myös ikuisessa maailmankaikkeudessa.

Vallankumous tapahtui, kun 1900-luvulla kasautui viitteitä maailmankaikkeuden rajallisuudesta. Kaikella oli ehkä sittenkin alku. Aluksi tätä vastustettiin, eikä aina vain tieteellisistä syistä. Monelle se haiskahti liian uskonnolliselta.

Yksi tärkein seikka uusissa löydöksissä oli, ettei voitu vain olettaa maailmankaikkeuden olevan ikuisesti siinä. Aikaisemmin se oli jäänyt jotenkin unholaan, uteliaan etsinnän ikuisena taustana. Nyt havahduttiin pohtimaan itse maailmankaikkeuden olemassaoloa.

Ei tämä todistanut uskontoa oikeaksi. Ei tietenkään, eivätkä myöskään muut juonenkäänteet. Ei elämän lähes satumaiset mahdollistavat tekijät tai vaikkapa kvanttiteoria. Ihan oma lukunsa on tietoisuuden ongelma.

Karkea "materialismi" ei kuitenkaan enää ollut voitolla.

Kosmonautti Gagarin
©Pravmir.ru

Opetus luomisesta aiheuttaa monelle ajatuksena päänvaivaa. Ei aina olla ihan varmoja mihin se oikein viittaa.

Asiaa voisi kuvata viivan avulla. Big bang on kuin viiva selvällä alkupisteellä. Ikuinen maailmankaikkeus on kuin, olkoon sen nykyperustelu mikä tahansa, ääretön viiva ilman loppua ja alkua. Yhden teorian mukaan maailma on kuin rajallinen viiva, mutta ilman selkeää alkua, vähän kuin vaikkapa ympyrä.

Luominen ei ensisijaisesti ota kantaa viivan laatuun, vaan vastaa kysymykseen miksi alkuunkaan on jokin viiva. Mistä itse viiva tuli? Kuka tai mikä viivan piirsi? Ehkä tämä auttaa oivaltamaan hieman perinteisen ajattelun luomisesta. Miksi ylipäätänsä yhtään mitään on olemassa?

Jumalan etsiminen avaruudesta tai mikroskoopilla ei onnistu. Avaruudessa käyneet ihmiset eivät törmänneet itse Jumalaan, eikä hän löydy hiukkaskiihdyttimen uumenista.

Se on "vähän samaa kuin kaikkien Shakespearen näytelmien lukeminen tai katsominen siinä toivossa, että yhtenä henkilönä kohtaisitte jossakin itse Shakespearen", sivalsi C. S. Lewis (k. 1963).

Toisaalta eipä luottamus Shakespeareen horjuisi, Lewis jatkaa, vaikka joku hänen kieltäjänsä "täysin vakavana sanoisi tutkineensa kaikki näytelmät löytämättä mistään niistä Shakespearea".


1. maaliskuuta 2017

Papilta kysyttyä 39

Islam?

Islam?

Ortodoksinen kirkko kohtasi islamin hetimiten.

Islamin perustaja Muhammad kuoli vuonna 632. Islam levisi nopeasti Arabian niemimaalta maailmaan. Islam oli jo noin sadassa vuodessa Muhammadin kuoleman jälkeen levittäytynyt Ranskasta Indus-joelle.

Islam levisi pitkälti valloitusretkien myötä. Jo kymmenessä vuodessa valloitettiin kristillinen Lähi-Itä ja Egypti.

Ortodoksisen kirkon ensi kosketus islamiin olikin juuri sodan merkeissä. Sotaisaksi voi myös kutsua kohtaamista ajattelun tasolla.

Esimerkiksi Johannes Damaskolainen (k. 749) kutsui islamin opetusta "naurettavaksi" ja sitä "Antikristuksen edelläkävijäksi". Ajan ajattelussa oli pyhä sodan piirteitä, molemmin puolin.

Pyhän sodan piirteet näkyvät yhä tänään jumalanpalveluksissa. Jo mainitun Johanneksen kirjoittamia veisuja yhä lauletaan, missä muun muassa pyydetään kukistamaan "ismaelilainen kansa, joka taistelee meitä vastaan".

Toisinaan islamin sotaonni esitettiin islamin totuuden osoituksena. Toki tätä oli myös esitetty kristinuskon totuuden tueksi. Islamin väitteisiin aikanaan Gregorios Palamas (k. 1359) totesi: "[Muhammad kävi] sotaa, tarttui miekkaan, osallistui verenvuodatukseen ja ryöstelyyn - näistä yksikään ei ole Jumalasta, joka ennen kaikkea on hyvä."

Kohtaamiset islamin kanssa olivat siis alussa aika karuja. Toki ystävällistä vuoropuhelua oli toisinaan, ainakin verrattain. Vuosisatojen aikana ehti tapahtua kaikenlaista. Oppineet onnistuivat toisinaan tosiaan käymään vertailevaa keskustelua. Tavallisen kansan kokemukset olivat monenlaisia, sekä hyviä että huonoja.

©Wkipedia


Islamin silmissä kristityt kuuluivat Kirjan kansoihin, tai olivat Evankeliumin kansaa, vaikkakin olivat islamin mukaan langenneet oikeasta uskosta. Alussa islam nähtiin myös kristittyjen parissa harhaoppina. Esimerkkinä tästä on jo mainittu Johannes.

Tämän harhaoppisuuden kerrotaan nykyaikana olevan myönteinen seikka ja osoittavan kristinuskon ja islamin läheisyyttä. Islam ei ikään kuin ole täysin eri uskonto. Päätelmä harhaoppisuudesta on kuitenkin hieman hätäinen, kuten myös puhe uskonnosta, vaikkakin toki sekä kristinusko ja islam tajusivat läheisyytensä, voisi jopa sanoa "sukulaisuutensa".

Syy harhaoppi-luonnehdintaan ei sinänsä ollut se, että islamia pidettiin jopa kristillisen uskonnon muotona, vaikkakin harhaoppisena. Syy oli se, ettei muinoin ollut nykyistä käsitettä uskonto. Käsitettä maailmanuskonnot ei olisi ymmärretty muinaisuudessa. Tai käsitystä uskonnosta omana, lähes erillisenä elämänalueenaan.

Jo mainitulle Johannekselle harhaoppeja olivat myös filosofiset koulukunnat ja vaikkapa juutalaisuus. Käsite uskonto on enemmänkin viime vuosisatojen tuotos.

Islamin vaikutusalueilla kristittyjen sallittiin monesti aluksi pitää uskonsa. Hintana oli verot. Kristityt kuuluivat siis suojeltuihin kansoihin ja heillä oli tietty oikeus uskoonsa. Yhteiskunnallinen asema oli kuitenkin monesti epäsuotuisa.

Yleisellä tasolla olosuhteet olivat kristityille "useimmiten sangen hyvät", toteaa Jaakko Hämeen-Anttila (s. 1963). Vaatimuksina oli, etteivät kristityt pilkkaa Muhammadia, eivätkä liian näkyvästi harjoita uskoaan.

Oma lukunsa oli 1400-luvulla alkanut islamin valta-asema. Itä-Rooman valtakunta - Bysantti - kukistui. Vähän-Aasian, Balkanin ja Kreetan alueet kokivat voimakasta islamilaistamista.

Moni myös vuosisatojen aikana kuoli uskonsa tähden marttyyrina. Ortodoksisen kirkon pyhien elämäkertojen joukossa on lukuisa näitä marttyyrikertomuksia. On hyvä muistaa, että kristinuskossa marttyyrius on oman elämänsä antamista uskon tähden, ei muiden elämän ottamista.

Musliminaisia rukoilemassa, vuonna 1948
©Henri Cartier-Bresson/Magnum Photos

Yksi toistuva aihe suhteissa islamiin on ollut uskon vapaaehtoisuus ja pakon kysymys. Aihe oli esillä jo menneisyydessä, mutta on yhä ajankohtainen nykyaikana.

Koraanissa on viitteitä vapauden asemaan uskossa. Ei pakoteta uskomaan, vaan usko tulisi vapaasti omaksua (ks 2:256).
Joka tahtoo uskokoon, ja joka tahtoo, älköön uskoko! (18:29)
Näitä kohtia esimerkiksi patriarkka Bartolomeos (s. 1940) tähdentää monissa puheenvuoroissaan islamista. Hän on yrittänyt muistuttaa, ettei ehdottomuus uskonasioissa saisi johtaa pakkoon.

On hyvä, että omasta uskosta välitetään ja sitä pidetään arvossa. Se ei kuitenkaan saa johtaa väkivaltaan. Patriarkka on suunnannut sanansa myös ortodokseille. Täten hän on yrittänyt puhua rauhaisan yhteiselon ja vuoropuhelun puolesta. Eräs kreikkalainen arkkipiispa on jopa sanonut, että islam on "kaikista elävistä uskonnoista kaikkein läheisin ortodoksiselle kristillisyydelle, sekä hengellisesti ja maantieteellisesti".

Uskovatko kristityt ja muslimit samaan Jumalaan? Kysymys aiheuttaa monelle päänvaivaa ja jopa hämmennystä.

Katolinen kirkko on aika lailla selkeä aiheessa. Islam "yhdessä meidän kanssamme palvovat yhtä ainoata, laupiasta Jumalaa", kuten Katolisen kirkon katekismus asian ilmaisee.

Ortodoksisen näkökulman alkeet on asiallisesti ja lyhyesti esitellyt ortodoksipappi Mikael Sundkvist (s. 1967).

Ortodoksisessa kirkossa esiintyy kuitenkin kaikenlaisia aatoksia aiheesta, yhä nykyään. Virallisella tasolla ollaan aika sovittelevia, mutta pinnan alla on muutakin.

Yksi mielenkiintoinen historiallinen seikka on, että 1100-luvulle saakka oli käytössä kaava islamista luopuville ja kristityksi tuleville. Siihen sisältyi Muhammadin ja hänen jumalansa kiroaminen..

Vuonna 1178 keisari määräsi kirouksen poistettavaksi kaavasta. Syy oli, että se antoi vaikutelman, etteivät kristityt ja muslimit uskoneet samaan Jumalaan. Patriarkka ja ortodoksisen kirkon johto vastustivat tätä poistoa voimakkaasti.

Neuvotteluiden jälkeen päädyttiin yhteisymmärrykseen ja kirous sai muodon: "Kirous Muhammadille, hänen opetukselleen ja kaikelle perinnölleen."

Juhlissa...

Kysymystä samasta Jumalasta kristinuskossa ja islamissa voisi valottaa hieman erikoisilla esimerkeillä. Se vaati hieman tarkkaavaisuutta.

Planeetta Venusta sanotaan aamulla aamutähdeksi, mutta illalla iltatähdeksi. Taidettiin joskus luulla nimien viittaavan eri taivaankappaleisiin. Molemmat nimet kuitenkin viittaavat samaan planeettaan.

Kiintoisa on vertaus juhlasta. Bileissä joku toteaa: "Valkoviiniä juova mies on hyvin pukeutunut." Hän kuitenkin erehtyy, sillä mies ei juo valkoviiniä, vaan siideriä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei silti viitattu oikeaan mieheen. Viittaus kohdistuu siis oikeaan kohteeseen, vaikkakin huoneessa oli myös huonosti pukeutunut mies, joka tosiaan joi valkoviiniä.

Sanan tarkoitus voi olla kuvata jotakin ja sanoa jotakin totta siitä. Sen sijaan kun käytetään ilmausta viitatessa, tarkoituksena on yksilöidä jotakin, mutta se ei välttämättä kuvata sitä tarkasti - tai oikein.

Esimerkki on ehkä vähän hassu, mutta sitä sietää ajatella. Vaikka ihmisillä olisi eri käsityksiä ja jopa jonkin verran vääriä sellaisia, niin silti he kaikki voivat viitata samaan asiaan. Ajankohtaisessa aiheessa siihen, minkä "kaikki ymmärtävät Jumalaksi", lainatakseni tunnettua keskiaikaista teologia.

Vaikka kristinuskon mukaan islamilla on vääriä käsityksiä Jumalasta, ei se kuitenkaan tarkoita, etteivät he viittaa samaan Jumalaan, sanoessaan Jumala tai vaikkapa Allah (joka muuten on arabiaksi Jumala). On myös hyvä huomata, että islam puolestaan syyttää kristillistä jumalankuvaa kaikenlaisesta.

Jo mainittu Sundkvist kiteyttää aiheesta hyvin.
Kysymykseen ”Onko meillä sama Jumala?” on vastattu sekä ”kyllä on” että ”ei ole” aivan islamin syntyajoista alkaen. Tarkasteltaessa islamin ja kristinuskon suhdetta omana aikanammekin päädytään samaan johtopäätökseen.

15. helmikuuta 2017

Lauri Kemppainen - Soturi, jumalanmies, metsästäjä

Hetken päästä alkoi kaduttaa. Häpesin omaa reaktiotani. Olen kristitty, olen pappi - mitä minä oikein ajattelen!
Vihaan sinua ihminen.
Näin kuuluvat metallibändi Stam1nan biisin ”kadonneet kolme sanaa”. Metromatka palautti kappaleen mieleeni.

Pari kantasuomalaista, keski-ikäistä, juopunutta miestä koki asiakseen jututtaa somalityttöä ja mölistä näkemyksiään tämän edustamasta kansanryhmästä. Julkisessa tilassa ja keskellä kirkasta päivää.

Mitään vakavampaa ei sattunut. Tyttö vaihtoi paikkaa ja tilanne kuivui kokoon. Minä sen sijaan jäin paikalleni mulkoilemaan kyseisiä herrasmiehiä stam1nalaisissa tunnelmissa.

Hetken päästä alkoi kaduttaa. Häpesin omaa reaktiotani. Olen kristitty, olen pappi - mitä minä oikein ajattelen! Ei minulla ole muuta mahdollisuutta kuin uskoa, että nämä halveksimani miehet ovat Jumalan rakkaita lapsia, Kristuksen haavoin ja kyynelin syleiltyjä sieluja.

Samalla minun oli pelottavan helppo ymmärtää, että jos minulla olisi toisenlainen maailmankatsomus, saattaisin päätyä aivan erilaiseen lopputulokseen. Ehkä viha ei vaihtuisikaan myötätuntoon, ehkä kavahduksesta ei kasvaisikaan katumus. Kenties kylmä ensireaktioni saisi jälkijärkeilyssä vain vahvistuksen: tuolla tavalla käyttäytyvät ihmiset eivät sympatiaa ansaitse.

Lauri Kemppainen
©Lauri Kemppainen

Ei ole itsestäänselvyys, että aggressiivisessa rasistisessa alkoholistissa halutaan nähdä muutakin kuin aggressiivinen rasistinen alkoholisti. Että hänessä halutaan nähdä jotakin pyhää ja äärettömän arvokasta.

Se, miten suhtaudumme toiseen ihmiseen, kertoo aina jotakin maailmankatsomuksestamme. Eikä maailmankatsomuksestamme kerro ainoastaan se, miten me tosiasiassa suhtaudumme. Usein siitä kertoo ennen kaikkea se, miten me haluaisimme suhtautua. Mikä on ihanteemme, mitä me vaadimme itseltämme. Mitä kohti kilvoittelemme.

Jo se, että ylipäätään kaduin ensireaktiotani - vihaani ja halveksuntaani - oli maailmankatsomuksellisesti latautunut teko. Nähdäkseni juuri tällaisia sisäisiä prosesseja tarkoittaa eläminen salassa olevan Isän katseen alla. Isän, joka näkee myös sen, mikä minussa on salassa.

Mutta miksi minun ylipäätään pitäisi katua luonnollista reaktiotani? Entä jos juuri vihaamalla toteuttaisin itseäni kaikista rehellisimmin? Entä jos katumukseni kertookin vain siitä, että jonkinlainen vapautumisprosessi on jäänyt kesken; että olen kristillisvaikutteisen kulttuurini orjuuttavassa talutusnuorassa, sisäistänyt kasvatukseni kontrolloivan äänen osaksi psyykettäni? Entä jos koko ajatus ”salassa olevasta Isästä, joka näkee myös sen, mikä on salassa” on länsimaisen ajattelun kavalin saavutus?

Aatehistorian ja filosofisen keskustelun valossa nämä eivät ole retorisia kysymyksiä. On syytä tiedostaa, millaiset kulttuurilliset panokset niihin liittyy.

©Twentieth Century Fox

Sen takia annan nyt äärimmäisen virallisen suosituksen paastoelokuvaksi. Se on Ridley Scottin (s. 1937) ohjaama ja Cormac McCarthyn (s. 1933) käsikirjoittama The Counselor vuodelta 2013. Se on syytä katsoa filosofisesti tanakampana Extended Edition -versiona.

Elokuva esittää länsimaisesta kulttuurista huomioita, joita voisi lukea esimerkiksi Oswald Spenglerin (k. 1936), Alasdair MacIntyren (s. 1929) tai Friedrich Nietzschen (k. 1900) kaltaisten ajattelijoiden kirjoista.

Teoksen alkupuolella päähenkilö, Michael Fassbenderin (s. 1977) näyttelemä asianajaja, keskustelee Amsterdamissa juutalaisen timanttikauppiaan kanssa. Timanttikauppias opastaa asianajajaa:
Minkä tahansa kulttuurin sydän löytyy sankarin luonteesta. Millaista miestä kunnioitetaan. Klassisessa maailmassa se oli soturi, mutta läntisessä maailmassa jumalanmies. Mooseksesta Kristukseen: profeetta, katuvainen. Kreikkalaiset eivät olleet kuulleetkaan sellaisesta hahmosta.
Soturin ja jumalanmiehen rinnalle The Counselor nimeää myöhemmin myös kolmannen vaihtoehdon. Elokuvan lopussa Cameron Diazin (s. 1972) näyttelemä Malkina kertoo pankkiirille, kuinka:
Metsästäjä on ylväs, kaunis ja sydämeltään ylivertaisen puhdas. Sitä, mitä hän tekee, ei voi erottaa siitä, mitä hän on. Ja se tekeminen on tappaminen.
©Pravmir.ru

Metsästäjä ei siis kadu. Ei paastoa, ei kilvoittele. Metsästäjä luo oman moraalinsa niin sanotusti lennosta. Metsästäjä ei tee tiliä salassa olevalle Isälle. Sellainen näkökulma ei rajoita metsästäjää.

On ihmisiä ja ajatussuuntauksia, jotka pitävät metsästäjää ihanteena. Esimerkiksi Nietzsche kritisoi kristinuskoa, koska se orjuutti ihmiset salassa olevan Isän katseen kohteeksi.

Amerikkalaiseksi valtavirtaelokuvaksi The Counselorilla on pokkaa kysyä olennaisia kysymyksiä. Minulla on taipumus tulkita sen synkeää viestiä siten, että katuvainen jumalanmies on väistymässä metsästäjäihanteen tieltä, eikä sellainen murros ole kaunista katsottavaa.

Kristittyinä me olemme omalta osaltamme vaikuttamassa siihen, mihin suuntaan kulttuuri kulkee. Tehtävämme on pitää esillä todellisuusvisiota, jossa katumus, paasto ja kilvoittelu näyttäytyvät merkityksellisinä.

Usko Jumalaan - kaikessa pyhien kirjoitusten, liturgian, rukouksen ja tradition tarjoamassa rikkaudessa - antaa perspektiivin, josta käsin arvioida ja arvottaa tekojamme ja reaktioitamme. Ehkä ihminen ei automaattisesti näe toisessa ihmisessä jumalankuvaa. Tai oikeudenmukaisuudessa hyödyn ylittävää itseisarvoa. Tai armossa suurenmoisuutta.

Katumuksen ja kilvoittelun kautta me kaipaamme jumalallisen kauneuden syvempää oivaltamista, sen äärellä hullaantumista ja tämän hullaantumisen ilmenemistä omassa elämässämme.

Jesaja
©Анастасис

Paasto varjelkoon meitä sisäiseltä metsästäjältämme.

Vapauta syyttömät ja sorretut kahleista, irrota ikeen hihnat, murra leipää nälkäiselle ja avaa kotisi kodittomalle, vaateta alaston äläkä karttele apua tarvitsevaa. Näin konkreettisia paaston muotoja luetellaan Jesajan kirjan luvussa 58. Jumalanmiehen ilo ja lohtu olkoon uskossa, että tällaiset alati uhattuna olevat ”pehmeät arvot” ilmentävät jollakin tavalla itse Jumalaa ja Hänen tahtoaan.

Nimittäin, kun me kilvoittelemme sovittaaksemme rujot impulssimme, kaoottisen vapaudenkaipuumme, primitiiviset reaktiomme ja holtittomana riehuvat sydämemme jumalallisen rakkauden antamaan ihanteeseen - kun me paastoamme oikein - tapahtuu Jesajan kirjan sanoin jotakin järisyttävää:
Sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin aamunkoi, ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen. Vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi ja Herran kirkkaus seuraa suojanasi. Ja Herra vastaa, kun kutsut häntä, kun huudat apua, hän sanoo: "Tässä minä olen."
Salattu Isä on lähempänä kuin arvaammekaan.


Kirjoittaja on teologian tohtori, rap-artisti ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappi. Hän on kirjoittanut Rukoileva kädellinen -kirjan (2013). Sana papilta -blogin Paastoaapinen löytyy täällä.

1. helmikuuta 2017

Patriarkka Kirill - Jumalan tunteminen

Koko ihmiskunnan historia on kertomus Jumalan etsinnästä. Elämän pääkysymys, kysymys Jumalasta, on aina piinannut ihmisiä.

Jopa jumalattomat aatteet ymmärsivät, että perustavanlaatuinen filosofinen ongelma on kysymys Jumalasta. Se muotoiltiin kysymykseksi siitä mikä oli ensisijaista: aine vai tietoisuus. Riippuen vastauksesta filosofia oli joko materialistinen tai idealistinen.

Jumala on kiistatta maailmankatsomuksen pääkysymys. Voi jopa sanoa sen olevan ei vain filosofian, vaan koko ihmiselämän pääkysymys. Paljon riippuu siitä miten siihen vastataan, vaikkapa suhteet kanssaihmisiin, luontoon, yhteiskuntaan ja valtioon. Se on tosiaan perustavanlaatuinen kysymys.

Yhdet ihmiset uskovat ja toiset eivät usko. Tämä antaa paljon ajateltavaa. Jotkut eivät usko koska heille ei ole kehittynyt uskonnollisia tuntemuksia. Toiset eivät osaa uskoa, sillä heidän käsityksensä hyvästä ja pahasta on sekaisin ja mieli pimentynyt.

©Patriarchia.ru

Jumala asuu aistien tuolla puolen. Ajan ja paikan tuolla puolen. Ihminen on ajassa ja paikkaan sidottu. Täten vastaus siihen, voiko ihminen käyttäen järkeään ja tunteitaan, tuntea sen mikä on aineellisen maailman tuolla puolen on selvä. Ei voi.

"Kukaan ei ole hengittänyt kaikkea ilmaa itseensä. Eikä myöskään mieli voi mahduttaa tai sanat kuvata Jumalan olemusta." Näin opetti Gregorios Teologi (300-luku).

Tämän perusteella aika moni vetää sen johtopäätöksen, ettei yliaistillista maailmaa ole edes olemassa. Jos kerran sitä ei voi nähdä, kuulla, tuntea, käsittää tai matemaattisesti arvioida, ei se yksinkertaisesti voi olla edes olemassa. Jos ei ole yliaistillista maailmaa ei myöskään ole Jumalaa.

Koko ihmiskunnan historia on kertomus Jumalan etsinnästä. Elämän pääkysymys, kysymys Jumalasta, on aina piinannut ihmisiä.

Yhteiskuntien ja kulttuurien historia tarjoaa lukuisia esimerkkejä. Merkittävimmät taideteokset - olkoon ne arkkitehtuuria, kuvanveistoa, maalausta tai musiikkia - ovat tavalla tai toisella yhteydessä jumalallisen etsinnän kanssa.

©Pravmir.ru

On monta estettä ihmiskunnan vaikealla tiellä Jumalan tykö. Monesti tämä on vienyt valheellisten jumalien luokse.

Muinaiset ihmiset samaistivat Jumalan luonnonvoimien kanssa – jumaluutta verrattiin salamaan, ukkoseen ja tuuleen. Toisinaan ihmiset loivat jumalankuvia, jolla oli heidän omat piirteensä - rakkaus ja viha, ärtymys ja kateus. Tällä tavoin Olympos vuorella asustelevat kuuluisat kreikkalaisten jumalat tulivat jumalhahmoiksi.

Eikö Jumala itse voisi ylittää rajaa yliaistillisen ja aineellisen maailman välillä? Raamattu vastaa tähän myöntävästi: Mikä on ihmiselle mahdotonta, on mahdollista Jumalalle.

Jumala erityisellä tavalla ilmoitti itsestään jotain auttaakseen ihmisiä Jumalan tuntemisen tielle. Tätä tuntemusta, jonka Jumala itse ilmoitti, kutsutaan jumalalliseksi ilmoitukseksi. Tämän ilmoituksen turvin ihmiset voivat tuntea Jumalan siinä määrin, kun hän itse haluaa paljastaa itsensä.

Antonios Suuri
©Julia Bridget Hayes

Kuuluisa filosofi tuli Antonios Suuren (300-luku) luokse ja kysyi: "Isä, miten voit elää täällä erämaassa, ilman kirjojen lukemisen lohtua?"

Antonios osoitti sinistä taivasta, paahtavaa aurinkoa, vuoria, aavikon hiekkaa ja niukkaa kasvillisuutta ja vastasi:" Minun kirjani, filosofi, on kaikki luotu ja kun haluan, voin lukea Jumala tekoja niissä."

Maailma on jumalallisen ilmoituksen suuri kirja. Katsoen sitä ja nähden sen mielekkyyden, ihminen ei voi olla hämmästelemättä. Tarkkailu ja tutkiminen kertoo sopusoinnusta kauneudesta, mielestä ja järjestä, joka on kaikkialla - aina molekyylista galaksiin.

Lähes pakosta nousee kysymys. Voisiko järjetön, sekoileva ja mieletön alku olla kaiken tämän lähteenä? Ihmiset, jotka kieltävät Jumalan selittävät kaiken sattumana. Aine on aina ollut olemassa ja on sitä samaa on kaikkialla. Jossain vaiheessa se alkoi kehittymään sellaisella tavalla, että tuloksena on tämä ihmeellinen tuntemamme maailma.

Miksi ne ajattelevat näin? Syy siihen on, että tässä viisaasti järjestelyssä ja järkevässä maailmassa ei ilmeistä mieltä ole nähtävissä. Vaikuttaa siltä, että on olemassa mielekäs maailma, muttei mieltä siinä lähteenä. On ollut luonnollista olettaa, että tämä lähde on maailman ulkopuolella, mutta silloin täytyy tunnustaa Jumalan olemassaolo.

Maailmankaikkeuden väitetään olevan jonkinlainen satunnainen alkupamaus. Alku on jokin mieletön sysäys ja kehitys tapahtuu sattuman turvin. Aineen täydellistyminen yksinkertaisesta monimutkaiseen, elottomasta elolliseen, järjettömästä järjelliseen ja laavasta ihmisen aivoihin, tietoisuuteen, rakkauteen ja kauneuden tajuamiseen.

Onko siis maailma luotu vaiko vahinko?

©Diane Yuri

Kirkko opettaa, että maailmankaikkeus on jumalallisen ilmoituksen suuri kirja. Maailmankaikkeus on luonnollinen todiste Jumalasta.

Mietiskelemällä maailmaa ihminen voi - epäsuorasti, mutta todellisesti – kokea jumalallisen läsnäolon. Maailman järjellisyyden perusteella on luonnollista nähdä sen luominen järjellisenä. Elämän olemassaolo selittyy sillä, että Jumala on elämän lähde.

Luonnollinen ilmoitus ei riitä kaikille. Tosiasiassa eri ihmiset vetävät eri johtopäätöksiä ympäröivästä maailmasta. Hyvästä tahdostaan Jumala ilmoitti hyvät uutiset itsestään jumalallisessa ilmoituksessa.

Maailmanhistoriassa on aina ollut ihmisiä, jotka ovat kyenneet kuulemaan Jumalan äänen. Nämä olivat profeettoja, joille Jumala ilmoitti itsensä.

Kaikessa täyteydessään Jumala ilmoitti itsensä Jeesuksessa Kristuksessa, joka syntyi kaksi tuhatta vuotta sitten juutalaisessa Betlehemin kaupungissa. Kristuksessa maailma sai koko ilmoituksen.


Opetuspuhe on Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Kirillin pitämästä Paimenen sana -puheista. Jumalan tunteminen- ja Jumalallinen ilmoitus -puheisiin voi tutustua täällä ja täällä englanniksi tai alkukielellä venäjäksi. Suomennos on vapaa ja virheet blogin. Puheita lyhentäen toimitettu.


15. tammikuuta 2017

Uskon Kristukseen

Uskon yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, joka on syntynyt Isästä ennen aikojen alkua, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt ei luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä ja jonka kautta kaikki on saanut syntynsä.

Jo varhain Kristuksen seuraajia alettiin kutsumaan kristityiksi. Ihan ensimmäisellä vuosisadalla. Kristus oli heillä keskiössä.

Ulkopuoliset myös huomasivat tämän. Kristityillä oli "tapana kokoontua määrättynä päivänä ennen auringonnousua ja keskenään vuorotellen laulaa Kristukselle niin kuin jumalalle", kuten vanhin ulkopuolinen selostus heistä kertoo.

Uskontunnustus keskittyy eniten juuri Kristukseen. Kaikkein vaikeimmat - tai siis "teknisimmät" - osuudet uskontunnustuksessa liittyvät juuri häneen.

©Pios Marian

Jeesus Kristus ei ole yhdistelmä etunimestä ja sukunimestä. Jeesus Nasaretilainen on lähimpänä tätä. Nasaretin kylän Jeesus. Jos tarkempia piti olla lisättiin Joosefin tai Marian poika. Kaipa tällä osoitteella viesti saatiin perille.

Nimillä on usein jokin merkitys. Nimi Jeesus juontuu heprean Joosua nimestä. Se tarkoittaa Jumala pelastaa. Kristus on suunnilleen arvonimi. Se on kreikasta ja tarkoittaa voideltua. Se on käännös heprean sanasta mashiach. Tästä juontuu nimitys messias.

Monesti kristityt puhuvat ytimekkäästi vain Kristuksesta. Hän on Se voideltu, voisi sanoa. Tämä käytäntö oli ilmeinen jo ihan ensimmäisellä vuosisadalla. Jeesus ja Kristus sanojen yhdistyminen tuo julki uskon ytimen. Kristus on mitä tekee, täysillä ja kokonaan.

Herra nimitys on myös hyvä tajuta. Jo Vanhassa testamentissa sana Jumala käännetään Herraksi. Herra viittaa siis Jumalaan. Tämä tapa jatkuu Uudessa testamentissa.

Nyt kuitenkin myös Jeesus on Herra. Yksi suosituin nimitys Uudessa testamentissa onkin Herra Jeesus Kristus. Se löytyy Uuden testamentin varhaisimman kirjoituksen ensimmäisestä lauseesta.

Kristuksen siunaava käsi

Uskontunnustus käytti monia raamatullisia nimityksiä Kristuksesta. Ei kuitenkaan kaikkia. Kuuluisia poisjääneitä ovat vaikkapa Sana ja täyteys. Syyt olivat perusteltuja.

Puhe isästä ja pojasta ovat mitä raamatullisimpia. Näillä uskontunnustus jatkaa Kristuksen kohdalla.

Ilmaisu Jumalan ainoa poika haluaa ilmaista Kristuksen ainutlaatuisuutta. Hän ei ole "ottopoika" tai Jumalan lapsi, kuten vaikkapa kristityt ovat. Kristityt ovat Kristuksessa Jumalan lapsia. Kristus kuitenkin on ainoa Poika ja siis ainosyntyinen. Hän on Jumalan oma Poika, isolla P:llä.

Poika on ennen aikojen alkua. Hän ei siis ole luotu, osalle ihmisille niin tuttua todellisuutta. Uskontunnustus ei ole biologiaa, vaan jotain aivan muuta.

Sana syntymä vie nopeasti ajatukset aika lailla keholliseen puoleen. Sanan kuitenkin voi myös yrittää ymmärtää ajatuksen kaltaisena. Ajatus "synnyttää" puheen. Puhe tekee ajatuksesta "lihaa".

Kyse on jo tässä Pyhän Kolminaisuuden salaisuudesta. Se kiteytyy hyvin erän kirkkoisän luonnehdintaan, että kristityt uskovat yhteen Jumalaan, muttei yksinäiseen Jumalaan.

©Wikipedia
Valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt ei luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä...
Kristus on samaa olemusta kuin Isä. Tässä kohdin esiintyy yksi uskontunnustuksen kiistellyin kohta. Rohkeasti otettiin käyttöön sana, joka ei löydy Raamatusta, vaikka onkin raamatullinen.

Sana on homoousios. Se tarkoittaa "samaa olemusta". Oli toki väkeä, jotka olisivat 300-luvulla halunneet käyttää sanaa homoiousios. Lisätä siis yksi ihan pieni i-kirjain. Merkitys muuttuisi silloin olemaan "samankaltaista olemusta".

Sanoilla on kuitenkin merkitys. Kyse ei ole pikkusieluisuudesta ja pilkun viilaamisesta. Runsaan puheen aikana - myös vihapuheen - on hyvä tiedostaa, että sanoilla tehdään jotain. Ne myös ihan oikeasti tarkoittavat jotain. Ei ole ihan samaa mitä sanotaan tai kirjoitetaan. Sanat eivät toki aina täysin tavoita, muttei kuitenkaan voi ihan puuta heinää esittää.

Tämä kohta haluaa toistaa kristinuskon perussanoman. Kristus on se sanoma siinä, ihan kaiken a ja o, kuten hän itse näyssä paljasti. Ei mitään luotua, kuten kaikki niin tuttu maailmasta, vaan Jumala Jumalasta.

Maailma on nähnyt monia viisaita. Kaikki kunnia heille, mutta Kristus ei ole vain yksi heistä. Hän on itse Jumala, joka on tullut lähelle. Hyvin lähelle.

©Wikipedia/NASA

Parissa kappaleessa ei voi, eikä saa, yrittää liiaksi selittää, miten Kristuksen "kautta kaikki on saanut syntynsä".

Parasta on vain pohtia sanoja mieli, viisaus, järki, tarkoitus, päämäärä, kauneus ja montaa muuta. Jo näin lähestyy hieman tätä uskonkappaletta. Tietenkin ihminen saa käyttää älyään osana pohdintaa. Toivottavasti edes oma äly vinkkaa tai antaa aavistuksen itseään vielä Älykkäämmästä.

On myös hyvä muistaa, että yksi varhaisin nimitys Kristukselle oli Sana ja kreikaksi se on logos. Sana logiikka tulee muun muassa siitä. Kaipa voisi sanoa, että Kristus on kaiken loogisuus. Syystäkin ajatellaan, että maailma puhuttelee.

Paljon elämässä ja maailman menossa osoittaa kylläkin rumuutta, järjettömyyttä ja vaikkapa pahuutta. Ei ortodoksinen kirkko ole tunteeton tämän edessä tai maalaa maailmaa vaaleanpunaiseksi.

Usko kuitenkin haluaa sanoa, että perimmiltään tämä ei ole kaiken tarkoitus. Kaikken kysymysten vastauksella on kasvot ja ne ovat Kristuksen.


Blogikirjoitus on osa tulevaa laajempaa sarjaa blogikirjoituksia uskontunnustuksesta. Kirjoitukset koottu tänne.


1. tammikuuta 2017

Tuomas Kallonen - Missä on sydämesi?

Tee yksinkertainen koe: Sano ”minä” ja osoita itseäsi. Mihin osoitit? Otsaan, kasvoihin, napaan?

Arvaan, että osoitit keskelle rintaasi. Kirkon rukousperinne opettaa, että siinä on sydän, hengellinen ”keskipisteemme”. Siis sydän merkityksessä ”ydin” tai ”sisin”.

Tässä ei puhuta verta pumppaavasta elimestä. Siinä missä aivot on tutkittavissa anatomian luennolla, tätä sydäntä ei rintakehän uumenista löydy. Onko sitä olemassakaan?

Hengellisissä perinteessä aivot nähdään lähinnä apuelimenä, eräänlaisena laskimen ja arkiston yhdistelmänä. Aivot käsittelevät havaintoja, ratkaisevat ongelmia ja nostavat muistista esiin tarpeellista aineistoa.

Tuomas Kallonen
©Outokummun seutu

Minkälainen olisi ihminen, joka ohjautuisi pelkästään aivoista käsin? Aivoihmiselle todellista on vain aistein havaittava, tavoiteltavaa on vain hyödyllinen - ja kaikki mikä viittaa salaisuuteen, ihmeeseen tai pyhään on hänestä vastenmielistä.

Mitä sydämellä sitten tekee? Arka kettu opastaa Pikku Prinssiä Antoine de Saint-Exupéryn (k. 1944) kirjassa.
Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.
Sydän on hengellinen aisti, jolla näkee ilmiöiden pintaa syvemmälle. Sydän on side, joka liittää meidät rakkauden ja myötätunnon siteillä toiseen ihmiseen - ja saa meidät hetkittäin tulemaan ulos itsestämme.

Sydän on myös kieli, joka voi puhua silloin kun sanat ovat käyneet väsyneiksi, kömpelöiksi ja satuttaviksi.

Sydän on kosketuspinta, joka voi hiljaisesti tuntea Kauniin, Hyvän ja Toden – jotka karkkoavat heti kun kuulevat aivolaskurin raksutuksen.

Pikku Prinssi

Ihmisen ruumis kuvataan Raamatussa Pyhän Hengen temppeliksi. (1. Kor 6:19) Siinä temppelissä sydän on alttari. Sydämen kautta Pyhä Henki toimii ihmisessä. (Joh 4:14) Sydän on myös kohtaamisen tila, huone, jossa ihminen voi keskustella Jumalan kanssa hiljaisuudessa. (Matt. 6:6)

Ihmisen tragedia on siinä, että hän juoksee maailman ympäri kaiken kimaltavan perässä, vaikka ainoa todellinen aarre on kätkössä hänen oman sydämensä pellossa.
Taivasten valtakunta on kuin peltoon kätketty aarre. Kun mies löysi sen, hän peitti sen uudelleen maahan, ja sitten hän iloissaan myi kaiken minkä omisti ja osti sen pellon. (Matt. 13:44)
Miksi me emme tee samoin? Ehkä sydämemme ei ole enää pelto. Ehkä pelto on kaivettu ylös, sen paikalle on laskettu kivimurska ja sora, niille valettu asfaltti. Ja sydämen paikalla ulvoo nyt vaikenematta moottoritie, informaation ja tavaran valtasuoni.

Tai ehkä me voimme vielä saada pellon lunastettua takaisin itsellemme. Ehkä voimme vielä löytää hiljaisuuden, rauhan ja kosketuksen todelliseen itseemme, lähimmäiseemme ja Jumalaan.
Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi. (Matt. 6: 19-21)
©PEFC Suomi

Hakeuduin lukion jälkeen opiskelemaan filosofiaa, koska en halunnut valmistaa enkä myydä työkseni mitään turhanpäiväistä. Ajattelin, että filosofina voisin ainakin minimoida aikaansaamani vahingon määrän.

Yliopiston filosofian professorin vastaanottohuoneessa sain eräänä päivänä tuskakseni ymmärtää, että filosofin ”työllä” ei elä kovin moni. Filosofi voi olla vain sivutöikseen.

Vielä suurempi tuska oli se, että yliopistofilosofia oli kovin kaukana lukion filosofian kursseista – ja niiden elämän kokoisista kysymyksistä.

Siis takaisin professorin vastaanotolle. Hän odotti, että minulla olisi tutkimusaiheen valintaa koskeva ongelma, mutta minulla olikin oman elämäntien valintaa koskeva ongelma. ”Kahden vuoden filosofian opintojen jälkeen haluaisin viljellä perunaa, työntää käteni kyynärpäitä myöten multaan!” parahdin.

Professori näytti pelästyneeltä, inhimillisen todellisuuden ja epävarmuuden yllättämältä. ”Tässä on nuorukainen, joka pohtii omaa elämäänsä!” Hätääntyneellä katseellaan hän mittaili uloskäyntejä, joiden tukkeena minä kuitenkin istuin kysymyksineni.

Tuolla hetkellä oivalsin: minun janoni ei sammuisi tässä talossa. Ei edes opiskelijoiden illanvietoissa. Olin kurkkuani myöten täynnä viisastelua ja käsitteillä miekkailua.

Halusin päästä käsiksi ytimeen, elämän ytimeen, siihen mistä nousevat rakkaus, kauneus, hyvyys, ihmetys - kaikki elämän suurimmat asiat!


Blogikirjoitus on Taipaleen ortodoksisen seurakunnan papin Tuomas Kallosen opetuspuhe. Opetuspuhetta hieman toimitettu. Alkuperäinen opetuspuhe löytyy täältä. Muita erinomaisia opetuspuheita voi lukea täältä. Viimeinen osuus blogikirjoituksessa on täältä.