15. elokuuta 2017

Kätkeytynyt Jumala

Todistuksia Jumalan olemassaolon puolesta on pari tusinaa, jopa enemmän, peräti yli kolmekymmentä. Yksikään niistä, ei edes kimpassa, ei ole vakuuttanut kaikkia.

Arvostelusta huolimatta todistuksia yhä on. Mistä ihmeestä näitä todistuksia tulee? Ovatko uskovat jääräpäisiä? He siis vain jankuttavat. Syy on kuitenkin paljon arkisempi.

Maailma ja elämä on täynnä heijastumia, osviittoja, ja vihjeitä kaiken perustasta, "jota kaikki nimittävät Jumalaksi", kuten sanottiin keskiajalla. Ei ole ihmeellistä, että ne puhuttelevat ja niiden vuoksi yritetään kehitellä todisteita Jumalan olemassaolon puolesta.

Se on totta, että todistukset on monesti osoitettu ontuviksi. Niiden taustalla on kuitenkin kimmokkeita, esimerkiksi mainitut vinkit, joista ne saavat elin- ja juuri todistusvoimansa.

Uskonnonfilosofi C. Stephen Evans (s. 1948) Kätkeytynyt Jumala - Kaikkivaltiaan olemassaolon perusteista -kirjassaan (2017) esittelee todistusten takana olevia merkkejä.

©Perussanoma

Kätkeytynyt Jumala -luonnehdinta ilmaisee jotain oleellista aiheesta. Evans tähdentää, että Jumalan suhteen on olemassa "helppo vastustettavuus". Jumalan olemassaolon voi aina kieltää.

Jumalan olemassaolo on tietyllä tavalla ilmeinen. Evansin mukaan tässä kohdin on olemassa "laaja saatavuus" Jumalan tuntemuksessa. Jumala ei syrji, vaan tahtoo, että kaikki ihmiset tulisivat tuntemaan hänet.

Väite, että Jumala olisi helppo löytää saattaa kuulostaa aika rajulta väittämältä. Jo apostoli Paavali oli tätä mieltä. Vanhastaan on ajateltu ihmisen olevan jumalkykyinen. Tämä on hyvä lohtu epäluuloiselle nykyihmiselle. Toki häntä on helppo paeta.

Saatavuus ja vastutettavuus kuuluvat yhteen. Osuvasti Blaise Pascal (k. 1662) ilmaisi jännitteen vastustettavuuden ja saatavuuden välillä.
On kyllin valoisaa niille jotka vain toivovat näkevänsä, kyllin hämärää niille joilla on päinvastainen halu.
Tieto Jumalasta on laajalti saatavilla, mutta ihmisten ei ole pakko ottaa sitä vastaan. Niiden, jotka eivät haluaisi rakastaa ja palvella Jumalaa, jos olisivat tietoisia hänen todellisuudestaan, on suhteellisen helppo torjua ajatus Jumalan olemassaolosta. Jotta tällaisilla ihmisillä olisi tämä mahdollisuus, Jumalan on tehtävä itseään koskevista todisteista sellaisia, etteivät ne ole vastaansanomattomia. Ne voisivat olla esimerkiksi todisteita, jotka vaativat tulkintaa ja jotka ovat sen verran epäselviä, että ne voidaan tulkita useammalla kuin yhdellä tavalla. 
Jumala haluaa suhteen, jossa ihmisten on määrä hänen kanssaan elää, olevan sellainen, että he rakastavat ja palvelevat häntä vapaaehtoisesti ja iloiten. Koska Jumala on kaikkivaltias ja kaikkitietävä, on helppo kuvitella, mitä tapahtuisi, jos hänen todellisuutensa olisi liian ilmeinen. Ihmiset, jotka eivät rakasta häntä, päättelisivät siitä huolimatta, että Jumalan ja hänen tarkoitustensa vastustaminen olisi typerää ja järjetöntä, niin vastahakoisesti kuin he tällaiseen johtopäätökseen kenties tulisivatkin.
Siinai
©Pravoslavie.ru
Kaikki vastalauseet näyttävät pelkiltä saivarteluilta ja näennäisen päteviltä järkeilyiltä, emmekä voi silloin kuvitella, miten koskaan saatoimme panna niille lainkaan painoa.
Tämä on filosofi David Humen (k. 1776) tunnustus. Hume ei muuten ollut mikään suuri jumalatodistusten fani, vaan hänet tunnetaan ennemminkin niiden armottomana arvostelijana.

Filosofi Immanuel Kant (k. 1804) ajatteli osoittaneensa vääriksi parisen jumalatodistusta. Hän on tästä vieläkin aika lailla kuuluisa. Se monesti unohdetaan, että hän kuitenkin rehellisesti tunnusti niiden takana olevan merkit luonnon tarkoituksenmukaisuudesta.

Ne vievät ihmisen kohti "vastustamatonta vakuuttuneisuutta" Jumalasta. Itse todistukset Jumalasta ovat sen sijaan väärässä, Kantin mukaan, sillä ne pyrkivät saamaan aikaan "ehdottoman antautumisen".

Ihminen voi jopa pakottaa itseään olla uskomatta. Tätä ei kuitenkaan tule ottaa liian riemukkaasti. Uskon ja epäuskon jännite on paljon monimutkaisempi. Elämä tuppaa olemaan hieman sotkuinen. Sokeutta on monenlaista - paatuneessa epäuskossa, mutta myös fanaattisessa uskossa.

Elämä koettelee uskoa ja myös epäuskoa. Eräs pappi, joka kidutettiin kommunistisen Romanian vankiloissa kirjoitti kokemuksestaan oivallisesti.
On olemassa kahdenlaisia uskovia. Niitä, jotka vilpittömästi uskovat Jumalaan ja niitä, jotka yhtä vilpittömästi uskovat uskovansa. Huomaat kumpaa ne ovat elämän käänteentekevissä tilanteissa.
Evans
©Baylor Univesrsity

Tärkeimmät vinkit Jumalasta ovat olleet itse maailmankaikkeus, sen tarkoituksenmukaisuus ja sitten ihmisen käsitys hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä. Näistä merkeistä kumpuavat monet kuuluisat jumalatodistukset.

Hienot nimet näille todistuksille ovat kosmologinen, teleologinen ja moraalinen. Evans käy kirjassaan läpi näiden takana olevia merkkejä tai siis kimmokkeita. Ne ovat hänellä tärkeysjärjestyksessä. Yleisin on vaikkapa kosmologinen, mutta sen aikaansaama fiilis ei riitä kovin pitkälle. Kaikki ovat kokeneet kauneutta, mutta eivät kaikki silti usko.

Jumalatodistukset eivät oikein yksinään vakuuta, mutta yhdessä tai siis "kasautuvasti" ne ovat aika vakuuttavia.

Nykyään ajatellaan laajalti, että ihminen on jopa "ohjelmoitu" uskonnolliseksi. Uskonnollisuuden väitetään olevan tiedollisten toimintojen sivutuote. Yksi tapa selittää tämä on, että ihmiseen on kehittynyt "hyperaktiivinen agentintunnistusjärjestelmä". Kyseessä on siis kehittynyt tarve havainnoida uhkaavia toimijoita ympäristössä. Henki oli pelissä, jos ei havainnut vihollisten - eläinten tai ihmisten - aiheuttamaa uhkaa. Tästä järjestelmästä tuli tästä syystä hyperaktiivinen. Se antaa toki monia vääriä hälytyksiä, ollessaan äärimmäisen herkkä, mutta kyse ei ole vaarallisesta erehdyksestä, sillä tärkeintä on olla varuillaan tositilanteessa.

Sen että ihmisellä on taipumus uskoa, ajatellaan olevan tällaisen järjestelmän tulos. Uskon kohde on ikään kuin luuloa. Ensisilmäyksellä jokunen saattaa hieman hätääntyä näistä tieteen löydöksistä.

Johtopäätös on hätäinen. Löydös ei tee uskosta harhaa. eiväthän evoluutiosta nousevat selitykset heti vie uskottavuutta. "Silloin mikään ihmisen tiedollisista kyvyistä ei ole enää uskottava, mukaan lukien ne, jotka mahdollistavat tieteen harjoittamisen", Evans aiheesta tähdentää.

On jopa todennäköistä, että vaikkapa matematiikan kyky on tällainen tahaton sivutuote. "Juuri kukaan ei kuitenkaan luultavasti halua asettaa kyseenalaiseksi sitä tulosta, jota ihmisen tiedollinen matemaattinen kyky tuottaa", Evans aiheesta huomauttaa.

Löydökset vahvistavat ihan perinteistä teologiaa. Se on toistuvasti puhunut jumaluuden tajusta - latinaksi sensus divinitas - ja, että Jumala on jokaiseen ihmiseen "istuttanut tiedon, että Jumala on", kuten Johannes Damaskolainen (k. 749) kiteyttää opetuksen.


C. Stephen Evansin kirja Why Believe? Reason and Mystery as Pointers to God -kirja (1996) on hyvä johdanto yllä oleviin aiheeseen. Suomeksi voi lukea ajankohtaisesta Kätkeytynyt Jumala -kirjasta otteita täällä ja täällä.

15. heinäkuuta 2017

Ei ole toivotonta ihmistä

Jos haluat rakentaa laivan, älä rummuta ihmisiä kokoon puutavaraa keräämään, äläkä jaa heille tehtäviä ja töitä, vaan opeta heidät mieluummin ikävöimään merelle.

Kirjailija Antoine de Saint-Exupéry (k. 1944) kiteyttää yllä jotain oleellista ihmisyydestä. Suunta on tärkein.

Vain tietynlaiset ihmiset uskovat, saatetaan kuitenkin ajatella. Ortodoksiselle kirkolle tällainen väite on hassu. Vähän kuin sanoisi etteivät kaikki ihmiset kaipaa, janoa, unelmoi, toivo, naura tai rakasta. Jos ihminen osaa nauraa ja itkeä, "osaa" hän uskoakin, luottaa ja olla uskollinen.

Ortodoksinen kirkko ei opeta tällaista hengellistä syrjäytymistä. Tai jonkinlaista kohtaloa. Se ei väitä joidenkin ihmisten olevan ikään kuin jo valmiiksi hukassa, eksyksissä ja ulkopuolisia.

Jokaikinen on ehdottoman tärkeä Jumalalle. Tämä muuten on kaikkien keskeisten ihmisoikeuksien pohja, olkoon niiden "vaatetus" kuinka maallinen tahansa. Ilman tätä jokaisessa olevaa annettua arvokkuutta ollaan hukassa.

Tämä arvo ei ole alisteinen uudelleen määrittelylle, kaventamiselle tai ehdollistamiselle. Tämä on syy ortodoksisen kirkon painokkaaseen ja aika lailla ehdottomaan abortin, eutanasian ja monen muun vastustamiseen.

©Pravmir.ru

Ihmisen elämän tarkoitus löytyy näystä siitä mitä ihminen on - ja myös mitä hän on kutsuttu olemaan. Tätä jännitettä ortodoksinen kirkko kuvaa kahdella sanalla - kuva ja kaltaisuus (1. Moos. 1:26)

Ihminen Jumalan kuvana osaa vaikkapa juuri itkeä ja nauraa, kysellä ja udella, ja ajatella ja välittää. Taidetta, tiedettä ja jotenkin toimivat yhteiskunnat aikamoisia aikaansaannoksia.

Ortodoksinen kirkko korostaa, että ihminen on luotu suhteeseen. Ei vain suhteeseen toisiin ihmisiin, vaan myös Luojaansa. Hän on siis monella tavoin avoin. Monesti teologia korostaa ihmisellä olevan "kasvot". Kyse ei ole vain kehon kasvoista, vaan myös vertauksesta avoimuudesta kohtaamiselle.

Ihminen on siis jumalkykyinen. Se on iso ja tärkeä sana. Tämän unohtaminen on elämistä vastakarvaan. Se olisi eräänlaista perustavanlaatuista murjottamista kaikelle elämälle. Sen unohtaminen on käpertymistä itseensä ja yksinäisyyttä.

Monasti toki muistutetaan, että ihminen on vain eläin. Ensinnäkin tämä on aika ikävästi sanottua eläimistä. Eiväthän ne ole vain. Toisinaan tähdennetään, että ihminen on kotoisin jostakin aroilta. Tuttu juttu uskolle. Tosiaan ihminen on maan tomusta, kertoo jo Raamattu.

Ihminen ei kuitenkaan ole yksin taustansa, vaan myös tulevansa. Ei vaikkapa rakennuksen korkeutta voi kieltää, tai vähätellä, koska se alkaa maasta, ihan ykköskerroksesta.

©The Independent

Kaikki ikävöivät, muttei kaikki merelle. Unelmia on kaikilla, mutta ne ovat usein niin erilaisia.

Minun sydämeni on levoton, kunnes se löytää levon sinussa, Jumalani, tunnusti Augustinus (k. 430).

Kuulostaa ylevältä, mutta samainen Augustinus myös kirjoitti joidenkin kyvystä hallita pierujaan, halutessaan päästellä ilmoja. Ihmiselämän suuret valinnat ei kuitenkaan liity pieremiseen, vaikka toki esimerkillään Augustinus käsitteli mielen valtaa ihmisessä.

Hölmö esimerkki. Kaksi autoa, samanlaisia. Niillä on samat varustelut. Eroa syntyy vasta liikkeelle lähtiessä.

Yksi autoista lähtee yhteen suuntaa, toinen toiseen. Kilometrien kertyessä tarvetta huoltoon ilmenee. Onnettomuuksiakin sattuu, peltivaurioita. Elinkaarensa loppupäässä autot ovat yhä samanlaiset, mutta silti hyvin erilaisia. Paljon riippuu matkasta ja minne tätä tehty.

Ortodoksinen kirkko onkin koko ajan kiinnostuneempi ihmisen suunnasta, kuin vaikkapa "narmuista" tai "sileästä pellistä".

Tule sellaisena kuin olet, toivotetaan joskus. Tämä on oikein ja armollista. Vanhassa opetuksessa kirkkoon pyrkiviltä vaadittiin alussa vain hyvää aikomusta. Tämä on kuitenkin vain alku ja nimenomaan alku.

Katumus, synnintunnustus
©Pravmir.ru

Ihminen monesti nähdään toivottomana, epäonnistuneena tai häviäjänä. Hänen pelinsä on pelattu ajatellaan monesta. Itse kukin voi pohtia kuinka usein arvottaa tai lokeroi kohtaamansa ihmiset.

Uskon kannalta ei ole olemassa umpikujaa - aina voi mennä itseensä, katuen kääntyä ja lähteä paluun tielle. Tai ainakin niin kauan kuin henki pihisee.

Ihanteita ortodoksisella kirkolla on. Ihmisten kompuroinnista huolimatta ihanteet säilyvät, olkoon se esimerkiksi avioliitossa tai muualla elämässä. Ihanteet eivät ole vain ihanteita. Ne ovat suuntaa antavia.

Olemalla hiljaa opetuksesta hyvästä ja oikeasta elämästä ortodoksinen kirkko pettäisi kutsumuksensa. Eksyksissä ja sokeana se johtaisi kadoksissa olevia. Se olisi vastuuton.

Vanhan viisauden ja myös kokemuksen mukaan uskon tien alku on hyvään pyrkiminen. Kyse on Jumalan käskyjen mukaisesta elämästä. Ainakin yrittämisestä. Tämä antaa ymmärrystä myös uskon älyllisellä puolella. Se vahvistaa uskoa. Se on kuitenkin eksyttämistä ja uskon pettämistä venytellä ihanteita tai jopa kiistä ne.

©Photoalex
Täytä hänet uskolla Sinuun, sekä toivolla ja rakkaudella, jotta hän tulisi tuntemaan, että totinen Jumala olet yksin Sinä ja ainosyntyinen Poikasi, Herramme Jeesus Kristus, ja Pyhä Henkesi. Suo hänen vaeltaa kaikissa käskyissäsi ja noudattaa kaikkea Sinulle otollista, sillä jos ihminen niin tekee, on hän elävä. Kirjoita hänet elämänkirjaan ja yhdistä perintölaumaasi. tulkoon hänessä kirkastetuksi Sinun ja rakkaan Poikasi, herramme Jeesuksen Kristuksen, ja eläväksi tekevän Henkesi nimi. Valvokoon aina silmäsi laupeudella häntä ja kuulkoon korvasi hänen rukousäänensä. Suo hänen iloita kättensä teoista ja kaikesta suvustaan ja ylen korkeata nimeäsi tunnustaisi ja alati kiittäisi Sinua elämänsä kaikkina päivinä. (Rukouksista kasteen edellä)

15. kesäkuuta 2017

Petri Gyllström - Basileios ja eläimet

Jumala ei ole pikkutarkka, missä kaiken luodun tulee pysyä visusti omassa lokerossaan. Maailman kaikki elämä tuo runsaudellaan julki kauneutta. Maailma on elävä ja liikkuva kokonaisuus, nykytieteen kielellä ekosysteemi.

Antiikin filosofien ja nykyihmisten käsitykset eläinten olemuksesta muistuttavat yllättävän paljon toisiaan.

Klassisen filosofian edustajat eläinkeskustelussa olivat pythagoralaiset ja stoalaiset filosofit. Heidän ajatuksensa pohjanaan Basileios Suuri (k. 379) kehitti kristillistä oppia eläimistä luomiskertomusta käsittelevissä saarnoissaan hyödyntäen taidokkaasti aikansa filosofiaa ja tiedettä raamatun tulkinnassaan.

Antiikissa pythagoralaiset puolustivat eläinten asemaa suhteessa ihmisiin ja he kannattivat muun muassa kasvissyöntiä ja vastustivat uskontoihin kuuluvia eläinuhreja, pitäen hengellisiä uhreja parempana. He argumentoivat myös, että eläimet ovat omalla tavallaan ihmisiä parempia, sillä ne elävät luonnollisemmin kuin ihmiset ja hyödyntävät omaamiaan kykyjä ja hyveitä täydellisemmin kuin ihmiset.

Aikana, jolloin jotkut eivät pitäneet edes orjia ihmisinä, tämä oli melko mullistava väite.

Basileios
©OCA

Pythagoralaisten selkein ääripää olivat stoalaiset, jotka pitivät eläimiä ihmisiä huonompina. Ihmisten valta näiden yli oli luonnollista, koska ihminen oli ylivertainen eläinten rinnalla, joten eläinten hengellä ei ollut juurikaan arvoa ihmisiin verrattuna.

Stoalaisuus korosti sitä, että ihmisen järki tekee hänestä eläimiä paremman, koska hän pystyy olemaan hyvä vapaasta tahdostaan, eikä vain automaattisesti, luontonsa ohjaamana.

Basileios pohti luomakunnan luonnetta ja samalla myös eläimiä saarnoissaan nimeltä Heksaemeron. Se on yhdeksänosainen saarnakokoelma, jossa Basileios käy läpi 1. Mooseksen kirjan luomiskertomusta jae jakeelta, täydentäen sitä kristillisellä teologialla, omilla havainnoillaan ja aikansa luonnontieteellä ja filosofialla.

Basileioksen näkemykset eläinten ja ihmisten suhteesta muistuttivat enemmän stoalaista filosofiaa, ja hän kiinnittää monessa kohtaa huomiota siihen, että ihmisellä on järki, joka tekee hänestä järjettömiä eläimiä ylevämmän. Toisaalta Basileioksen eettiset johtopäätökset siitä, miten ihmisten tulisi eläimiä kohdella, muistuttivat enemmän pythagoralaisten opetuksia.

Ihmisen lankeemusta käsittelevässä saarnassa hän huomauttaa, että ennen syntiinlankeemusta ihmiset ja kaikki muut eläimet söivät kasveja ja ihmiset tulisi palata tähän elämäntapaan. Hän puhuu toki ihmisten ylivertaisuudesta eläimiin verrattuna, ja ihmiselle annetusta tehtävästä viljellä paratiisin puutarhaa ja hallita eläimiä.

Käsitys siitä, miten eläimiä tulee hallita, yllättää: ihmisen ei tarvitse alistaa omakseen koko maailmaa ja kaikki eläimiä, vaan hän on luomakunnan hallitsija siksi, että on etevämpi muita eläimiä.

Hänen valtansa on jonkinlaista lahjaa, jossa kyky hallita oikein tekee hyvän hallitsijan, eikä se, että käyttää kykyään mielivaltaisesti alamaisia kohtaan.

©Luonnossa -palvelu

Basileios ei kuitenkaan käsittele eläimiä ainoastaan inhimillisten tarpeiden näkökulmasta, vaan hänen huomionsa on Jumalan suuruudessa ja hyvyydessä, ja luomiskertomuksen tulkitseminen toimii tapana ihmitellä Jumalan viisauden syvyyttä.

Jumala verrataan monesti arkkitehtiin ja taiteilijaan. Hänen opetuksensa luomakunnan ihmeellisyydestä kutsuu ihmisiä tarkastelemaan luomakuntaa yhä syvemmin ja syvemmin ja näkemään taiteilijan tarkoituksen ja kädenjäljen jokaisessa luodussa.
Käsi sinänsä ja silmä yksistään ja jokainen kuvapatsaan erillinen osa eivät voi näyttää kauniilta kenestäkään, joka sattuu ne näkemään. Kun ne sijoitetaan jokainen oikeaan paikkaansa, yhteenkuuluvaisuudesta syntyvä kokonaisuus, jota erillisissä osissa saattoi vaivoin havaita, tulee selväksi asiaa tuntemattomallekin. Taiteilija oli oikeastaan jo ennen kokonaisuuden luomista nähnyt jokaisen osan kauneuden.
Jumala on tämä mestarillinen taiteilija ja rakentaja ja jokaisella osalla, myös eliöillä on paikkansa ja tarkoituksensa.

Ehkäpä meidän aikanamme Jumalan vertaaminen taiteilijaan tuntuu oudolta siksi, että miellämme suunnitellun ja tarkoituksen mukaisen työn ja taiteellisen ilmaisun toistensa vastavoimiksi.

Basileioksen ajattelussa taas järjestys ja kauneus eivät ole mitenkään jännitteessä, vaan ne ovat saman käsitteen kääntöpuolia. Hänen käyttämänsä kreikankielinen sana luomakunnasta, kosmos, sisältää itsessään ajatuksen sekä kauneudesta, että suunnittelusta ja järjestämisestä.

©Petri Gyllström

Basileios opettaa, ettei Jumala ole siisteyshullu, jolla kaikkien eliöiden ja asioiden pitää olla tarkkaan määrätyssä paikassa. Vaikka luomakunnassa kaikella on paikkansa, se on myös elävä ja liikkuva kokonaisuus, nykytieteen kielellä ekosysteemi. Basileios esimerkiksi kuvailee, kuinka Jumalan Henki, joka liikkuu vetten päällä, hautoo luomakuntaa, niin että se tulee eläväksi.

Tämän jälkeen kasvit ja muut eliöt syntyvät luomakunnan saaman käskyn ja Jumalan Hengen vaikutuksesta vielä tänäkin päivänä. Jumalan luomistyö ei siis ole loppunut, vaan se aiheuttaa eläinten ja kasvien syntymisen vielä nykyäänkin.

Jumala ei myöskään luo maltillisesti jotenkin ”kohtuun rajoissa”, vaan luomakunta pursuaa erilaisia olentoja ja asioita. Vedet, taivas ja maa, kaikki vilisee ja kuhisee elämää ja luomakunnan rikkaus ja ylitsepursuavaisuus on osa sen kauneutta.

Basileiokselta ei ole säilynyt kommentaaria psalmiin 104, mutta hänen visionsa luomakunnan monimuotoisuudesta ja ihmeellisyydestä voisi tiivistää tämän psalmin jakeeseen 24: ”Kuinka moninaiset ovat sinun tekosi, Herra! Sinä olet ne kaikki viisaasti tehnyt, maa on täynnä sinun luotujasi.” Hän kuvaa luomakunnan rikkautta sanoen:
Kukapa niistä, jotka ovat ikääntyneet rannikon ja niemien tuntumassa, voisi antaa meille tarkan kuvauksen kaikesta! Toisista lajeista on tietoa niillä, jotka kalastelevat Intian valtamerellä. Toisia taas tuntevat ne, jotka saalistavat Punaisella merellä, saarelaiset taas toisia, Mauretanian kalastajat taas toisia. Mutta kaikki kalat, pienet ja suuret, on yhtälaisesti pannut liikkeelle ensiksi mainittu käskysana ja siihen liittyvä vastustamaton voima.


Petri Gyllström on teologian maisteri, joka on kirjoittanut Eläimet ja luomakunnan kauneus Basileios Suuren Heksaemeronissa -opinnäytetyönsä ajankohtaisesta aiheesta. Toinen hyvä kirjoitus aiheesta on tämä.

15. toukokuuta 2017

Kristinusko on kirjauskonto

Kristinusko on hyvinkin kirjallinen uskonto. Tämä luonne oli alussa erityinen seikka. 

Mustavalkoisesti ilmaistuna luterilainen sanoo yksin Raamattu ja ortodoksi yksin perinne. Tämä on hyvin yksipuolista, mutta kuvaa hyvin pinnallisesti ilmaistuna uskonoppia.

Kristinusko on hyvinkin kirjallinen uskonto, ihan kirjauskonto. Toki on hyvä muistaa, että sen ensimmäinen kirjallinen tuotos oli kirje. Yhteisön sisällä käytiin kirjeenvaihtoa. Tällä yhteisöllä, jota kirkoksi kutsutaan, oli jo oma elämänsä ja perinteensä.

Oivallisia huomioita aiheesta on esittänyt Larry W. Hurtado (s. 1943) Destroyer of the gods - Early Chriatian Distinctiveness in the Roman World -kirjassa (2006).

Ajankohtaisella luvulla on englanniksi osuva nimi A "Bookish" Religion.

©Baylor University Press

Nykyaikana on ihan tavanomaista ajatella, että kaikille uskonnoille heidän pyhät kirjoituksensa ovat tärkeitä. Se ikään kuin kuuluu uskontoon. Tämä itse asiassa on yksi kristinuskon tuottama ennakkoluulo.

Kristinusko oli poikkeuksellisen kirjallinen - bookish tai siis kirjahtava, voisi sanoa. Yhdessä juutalaisuuden kanssa lukemisella, kirjoittamisella, jäljentämisellä ja kirjoitusten levittämisellä oli merkittävä asema myös kristinuskossa. Tämä ei ole mikään suuri löydös, vaan yleisesti tiedossa.

Toisinaan toki ajatellaan, että varhaisina aikoina kristinusko oli suullinen uskonto. Luulo usein liittyy muihin "ruusuisiin" luuloihin tuosta ajasta.

Kokoontumisissa lukemisella ääneen oli toki merkittävä asema. Alussa oli kyse Vanhan testamentin lukemisesta, mutta pian myös kirjeistä.

Apostoli Paavali nykytiedon mukaan vanhimmassa kirjeessään kehottaa. "Minä vaadin, että luette tämän kirjeen kaikille." (1. Tess. 5:27)

Jo varhain tuli myös käyttöön "apostolien muistelmia". Ilmaisu on Justinos Marttyyrin (k. 165). Tämä viittaa evankeliumeihin. Niiden joukosta erityisesti neljä jäi aikoinaan arvovaltaisiksi - Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumit.

©Lightstock

Kristinusko oli myös harvinaisen tuottelias uskonto. Vaikka ensimmäisiltä vuosisadoilta on hävinnyt paljon lähteitä on kirjallisia lähteitä kuitenkin jopa pari sataa.

Se on myös hyvä muistaa, ettei Raamatun viimeisten kirjojen jälkeen ala jokin tyhjyys. Erilaisia kirjoituksia voi lukea heti perään. Ne eivät toki ole Raamattu, mutta silti osoitus, ettei Kristuksesta alkanut juttu ole vain Raamatussa. Ei se ole ikään kuin suljettu sinne. Suomennettuna voi vaikkapa tutustua Apostoliset isät -teokseen (1989, 2. painos).

Turhan usein Raamatun jälkeen hypitään reippaasti, parilla askeleella tuhansia vuosia kristinuskon historiaa. On syytä tähdentää, ettei kristinusko loppunut Raamattuun.

Kirjallisen määrä on vielä ihmeellisempi, kun huomataan, että kristittyjä oli alkuaikoina parhaimmillaan juuri ja juuri joitakin prosentteja Rooman valtakunnan väestöstä.

Kristilliset kirjoitukset olivat myös laajuudeltaan ihan omassa luokassaan. Ei tämä tietenkään ole mikään paremmuuden asteikko, mutta silti osoitus erityisyydestä.

Sanojen määrä aikalaisten kirjeissä oli keskimäärin 87. Harvemmin ne edes ylittivät paria sataa sanaa. Näitä kirjeitä on säilynyt noin 14 000 kappaletta. Lyhyet kirjeet olivat aikansa tekstiviestejä, lyhyitä tiedonjyviä ja kuulumiset.

Seneca (k. 65) ja Cicero (51 eKr.) kirjoittivat paljon, mutta kirjeiden laajuus oli aika vähäinen. Cicerolla sanojen määrä on 22 sanasta aina 2 530 sanaan. Senecalla samat luvut ovat 149 ja 4 134.

Paavalin pienin kirje oli 395 sanaa pitkä. Paavalin suuret kirjeet ovat jo ihan omissa luvuissaan. Toinen kirje Korinttilaisille on 4 448 sanaa tai vaikkapa Roomalaiskirje on 7 101 sanaa.

Paavali ehkäpä tajusi asianlaidan ja hieman itseivallisesti totesi (2. Kor. 10:9-10).
Älkää luulko, että minä kirjeilläni vain pelottelen teitä. Erääthän sanovat: "Hänen kirjeensä ovat kyllä ankaria ja kiivaita, mutta hänen oma esiintymisensä on avutonta ja puheensa mitätöntä."
©Larry W. Hurtado

Uusi testamentti on aivan erityislaatuinen antiikin kirjoituksista. Osa pitää sitä taruna ja toiset siis jopa epäilevät Kristuksen olemassaoloa. Jälkimmäistä harva vakavasti otettava - ja itsensä vakavasti ottava - tutkija kannattaa.

On todettu, että mistään antiikin tekstistä ei ole olemassa runsaammin käsikirjoituksia kuin Uudesta testamentista.

Pari esimerkkiä. Filosofi Aristoteleen (k. 322 eKr) kirjoitusten varhaisimmat kopiot ovat 1100-luvulta. Tätä aikaisempia ei ole. Niitä on vain viisi kappaletta.

Filosofi Platonilla (k. 347 eKr) asiat ovat vähän paremmin. Vanhimmat kopiot ovat 900-luvulta ja niitä on peräti seitsemän kappaletta.

Uuden testamentin evankeliumien kohdalla tilanne on ihan toinen. Käsikirjoituksia on peräti yli 5000 ja varhaisimmat jo 130-luvulta. Aikaväli itse tapahtumiin on siinä suunnilleen viidenkymmenen vuoden tienoilla.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että on pakko uskoa evankeliumien kertomusta Kristuksesta. Moni itse asiassa kohtasi itse Kristuksen, eikä uskonut häntä.

Kirjallinen lähdeaineisto on kristinuskossa vankka. Se on sitten eri asia minkä kannan ihminen ottaa sen sanomaan. Kristinusko on siis bookish tai kirjahtava uskonto.

Pienenä sivuhuomautuksena on todettava, ettei käsite kirjauskonto kristinuskon kohdalla nyt tarkoita paljon myöhemmin suosituksi tullutta Raamatun näkemistä kaiken ehdottomana mittana. Iskulause "yksin Raamattu" saattaa olla tuttu. Koraani on sitten vielä oma lukunsa uskontojen pyhien kirjoitusten kirjossa.


Kirjan muuta antia on esitelty täällä Jumalten tuho -kirjoituksessa Areiopagi-verkkolehdessä.


1. toukokuuta 2017

Kaiken alkuperä

Suuri olet Sinä, Herra, ja ihmeelliset ovat tekosi. Sinä tahdollasi saatat kaiken olemattomuudesta olemiseen ja voimallasi ylläpidät luomakuntaa ja kaitselmuksellasi hallitset maailmaa.

Tämä on ortodoksisen jumalanpalveluksen rukouksesta. Se kauniisti ilmaisee uskon perusteita.

Rukous jatkuu näin: "Sinä olet neljästä aineksesta pannut kokoon luomakunnan..." Tämä saa ehkä jonkun hymyilemään. Tällähän viitataan antiikin ajan käsitykseen maasta, vedestä, ilmasta ja tulesta alkuaineina. Se saa monen hätiköidysti myös pitämään uskoa "antiikkisena".

Kaipa ne voisi halutessaan mielessään vaihtaa kolmeen olomuotoon: kiinteään, nesteeseen ja kaasuun. Maailmankaikkeuden yleisin aineen olomuoto taitaa olla plasma. Neljään ainekseen jämähtäminen ei oikein ole hedelmällistä.

Uskon perusteet ovat syvemmällä, tässä kohdin erityisesti olemattomuudesta olemiseen saattamisessa ja ylläpidossa, ja kaitselmuksessa.

©Pravoslavie.ru
Kaikki on Jumalasta erillään, ei paikallisesti, vaan luonnon puolesta.
Häh, saattaa jokunen huokaista. Se on ymmärrettävää. Lause on yli tuhannen vuoden takaa.

Vertaus ehkä auttaa ymmärtämään Johannes Damaskolaisen (k. 749) opetuksen. Taidemuseoissa on puhuttelevia tauluja. Yksityiskohtien määrä on joskus huima.

Yksi ihminen seisoo tutkailemassa taulua. Hän tarkastelee taulua hyvinkin tarkasti, ikään kuin etsien jotakin. Toinen ihminen hämmästyy tästä. Lopulta hän kysyy toiselta mitä hän etsii. Vastaus hämmästyttää kyselijää: Etsin taiteilijaa!

Vastaus on hassu. Eihän taitelija löydy hänen maalaamastaan taulusta. Hän ei esiinny sen yksityiskohdissa, eikä ole piilossa siinä. Taulua voi suurentaa vaikka millä mitalla, eikä taitelija löydy. Ei edes vaikka maalipintaa raaputtaisi ja ehkäpä jopa lähettäisi maalin laboratorioon.

Koko taulun olemassaolo johtuu kuitenkin taiteilijasta. Taiteilija on tahtonut maalata sen. Ilman häntä sitä ei olisi. Jokaisessa yksityiskohdassa näkyy hänen kädenjälkensä. Taulu taitelijan luomuksena on täynnä hänen mieltään.

Taitelija ei siis ole paikallisesti taulussa. Ehkäpä vertaus edes jotenkin auttaa ymmärtämään perinteisen opetuksen.

Jumala on siis kaikesta erillään kokonaan, luontonsa puolesta, eikä paikallisesti, kuten Johannes asian ilmaisee. Hän ei ole verhojen tai Pluton takana. Toki hänen kädenjälkensä näkyy kaikkialla ja kaikki julistaa häntä.

©Kansallisgalleria/Yehia Eweis

Uskolla Luojaan, joka on tahtonut kaiken olemattomuudesta olemiseen, viitataan kaiken alkuun tai siis tarkemmin sanottuna alkuperään. Tämä tehdään aivan tietyllä tavalla. Kreikaksi sana taitaa olla arkhe.

Taas yksi vertaus. Se selventää aihetta hyvin. Se on teologisesti osaavan fyysikon Stephen M. Barrin (s. 1953) esittämä Modern Physics and Ancient Faith -kirjassa (2006).

Ihan tavallisella kirjalla on alku, olkoon se sitten paksu tai ohut. Se voi olla vaikkapa dekkari. Se alkaa sivulta yksi. Kirjalla on juoni ja se mitä tapahtuu sivulla kaksi vaikuttaa sivulla kymmenen tapahtuvaan. Ainakin näin on kirjoissa missä on tavallinen tarinan kaari. Esimerkiksi murha kirjan alkupuolella saa etsivän tulemaan paikalle myöhäisemmässä luvussa.

Ensimmäinen sivu ei kuitenkaan ole sen alkuperä tai alkusyy, vaikkakin kertomuksen alku.

Kirjan alkuperä on kirjailija ja hän on ihan toisella tasolla. Hän ei ole tekijänä juonessa, osana kertomusta tai jotenkin tarinan vankina. Tässä kohdin tilanne on sama kuin taulun kanssa yllä.

Kirjailija on eri tasolla - ulkopuolella, yläpuolella tai tuolla puolella, voisi vaikkapa sanoa. Vertaus ehkä auttaa ymmärtämään miten perinteinen kristinusko lähestyy aihetta.

Luominen ei siis perinteisesti ensisijaisesti viittaa “juonen” alkuun, sivuun yksi, vaan että jotain on olemassa ja että sillä on alkuperä.

©Skip

"Voimallasi ylläpidät luomakuntaa ja kaitselmuksellasi hallitset maailmaa", rukouksessa sanotaan.

Ihminen on usein aika turvallisin mielin. Nykyaikana ehkä jopa enemmän. Elämä menee menojaan totuttuun tapaansa. Monella, ehkäpä kaikilla, on kuitenkin kokemuksia muusta.

Sairaus tai vakava läheltä piti tilanne avaa ihmisten silmät sille tosiasialle, ettei mikään ole varmaa. Tämä on omakohtainen kokemus siitä, että kaikki on katoavaa. Mikään ei ole välttämätöntä, se olisi voinut olla toisin tai siis kokonaan olematta.

Kukaan ei ole löytänyt mitään tässä maailmankaikkeudessa, mikä olisi pysyvää. Tässä kohdin toisinaan muistutetaan, ettei tämä ota huomioon koko maailmankaikkeutta itsessään. Sen ajatellaan olevan tästä kaikesta omillaan, yksinkertaisesti olemassa. "Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa", saatetaan sanoa.

Se on totta, ettei tiiliseinä joka on rakennettu kilon palasista, paina vain yhtä kiloa. Se on paljon painavampi. Nyt on kuitenkin niin, ettei kokonaisuus aina ole jotenkin "enemmän" kuin osansa. Otat punaisia lego-palikoita ja rakennat rakennelman. Jos jokainen palikka on punainen on rakennelman oltava punainen. Ei se kokonaisuutena ole jotakin "enemmän", vaikkapa vihreä.

Maailmankaikkeus kaikkinensa on ylläpidetty. Se myös tarkoittaa, että kaikki on lahjaa. Ei se ole välttämätön, se on riippuvainen.

Se on aikamoinen kokemus, kun juurta jaksain tajuaa tämän. Toisinaan se vaati elämän rikki menemisen.

Evoluutio ja muut ajankohtaiset kysymykset ovat toki mielenkiintoisia. Ne ovat kuitenkin juonen puitteissa, jos käytetään vertausta kirjasta.

Ihminen oppii yhä paremmin tajuamaan miten elämän tarina - tai siis juoni - on kehittynyt. Oppia ikä kaikki, eikä siitä teologian tarvitse hätääntyä.
Uskon yhteen Jumalaan, kaikkivaltiaaseen Isään, taivaan ja maan, kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaan.


Sana papilta -blogi suosittelee lukemaan Kallistos Waren Ortodoksinen tie -kirjasta (1985) Jumala luojana -luku (s. 67-108). Luku on hyvä lukea hitaasti ja ajatuksella. Yllä oleva blogikirjoitus mahdollisesti auttaa ymmärtämään paremmin joitakin kohtia siinä.

15. huhtikuuta 2017

Jumalan ihmiskasvot

Meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista, tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi.

Monet kerrat ja monin tavoin Jumala muinoin lähestyi ihmistä. Monella tapaa Jumala on etsiskellyt ihmistä.

Lauseet yllä ovat Raamatusta ja ortodoksisesta jumalanpalveluksesta, yhdestä keskeisimmästä.

Raamatun Vanhassa testamentissa kerrotaan näistä tavoista ja kerroista. On myös ajateltu, että muuallakin on totuuden aavistuksia, vilpitöntä etsintää. Ulapalla ollaan toki myös oltu.

Eräs piispa jopa totesi, etteivät muut maailmanuskonnot ole ilkeyttään keksineet valhetta, vaan vilpittömästi etsineet totuutta, mutta toki vaihtelevalla menestyksellä. Ei pakanuus ole silkasta pahuudesta sepitettyä valhetta.

Ortodoksipappi Alexander Schmemann (k. 1983) pohti hyvin, että Kristus on läsnä "jokaisessa totuuden etsijässä" ja "jokaisessa osatotuuudessakin".
Paljon totuutta Jumalasta on ilmaistu myös uskonnon pitkän historia aikana... Suurissa uskonnoissa, jotka ovat antaneet muodon ihmisen kaipauksille, Jumalan soittaa orkesteria, joka kylläkin hyvin epävireinen: silti monesti on syntynyt ihanaa ja rikasta musiikkia.
Näkymä Siinai-vuorelta
©Wikipedia

Kaikki tämä tapahtui välittämisestä. Jumala ei jättänyt ihmistä pulaan. Se kaikki tapahtui "meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden", kuten uskontunnustus asian ilmaisee.

Lopulta Jumala itse tuli maailmaan - Pojassaan. Vapaasti ilmaistuna, Schmemannin lainauksen innoittamana, itse kapellimestari saapui.

Ortodoksinen kirkko korostaa, että Kristus tuli "omaan maailmaansa". Hän oli jo alusta saakka sen juju, taas vapaasti ilmaistuna. Teologisemmin ilmaistuna hän oli kaiken luodun mieli tai järki - kreikaksi logos. Tällä tavoin hän oli jo läsnä maailmankaikkeudessa.

Ihminen ja kaikki muukin oli hukassa, toivottoman eksynyt ja vinksallaan. Eihän maailma edes "tuntenut häntä".

Ortodoksisessa kirkossa pelastus ymmärretään osallistumisena. Tätä pelastusta voidaan kuvata lukuisin eri tavoin. On hyvä muistaa, että sana tarkoittaa myös parantamista. Apteekista saapi vielä tänään salvaa, jonka etäinen juuri on latinan sanassa salvatio - pelastus ja parantuminen.

Esimerkiksi apostoli Paavali yritti kuvata tätä käyttämällä vertausta rikkaudesta ja köyhyydestä.
Hän oli rikas mutta tuli köyhäksi teidän vuoksenne, jotta te rikastuisitte hänen köyhyydestään.
Monia muitakin tapoja on. Vaikkapa, että Jumala "tyhjensi" itsensä ja otti "orjan muodon".

Ortodoksinen kirkko tähdentää, että Kristus tuli osalliseksi langenneesta maailmasta. Hän omaksui kaiken ja pelastus tapahtui ikään kuin sisältä päin.

Kyse on Jumalan itsensä likoon laittamisesta. Ei vain kehosta, vaan myös hengestä, mielestä, sielusta, ymmärryksestä, järjestä, väsymyksestä, kivusta ja kuolemasta. Hänelle ei ole vierasta yksinäisyys, vieraantuminen ja sisäinen ristiriitaisuus.

Tätä kaikkea kuvaa sana "liha". Ilman tätä lihaa hän ei olisi meidän Pelastajamme.

Vainaja
©Lars Ahlbäck

Neitsyt Maria mainitaan uskontunnustuksessa. Maailmanhistoria on monesti ollut miesten-historiaa ja kuitenkin maailmankaikkeuden mullistavimmassa tapahtumassa oli keskiössä nainen.

Tässä kohdin korostetaan, että kaikki tapahtui naisesta, ei vain naisen kautta. Johannes Damaskolainen (k. 749) alleviivaa, ettei Jumala tullut maailmaan ottamalla kehoa "taivaasta ja kulkenut ikään kuin jonkin putken kautta Neitseen läpi".

Se kuuluisa "liha" - ihmisyys kaikkinensa, "elävän lihan ominaisuudet", lainatakseni taas Johannesta - otettiin Mariasta. Kaikki mitä Kristus on tuli yhteen jo Mariassa. "Sana tuli lihaksi", todetaan Uudessa testamentissa.

Kristusta ei myöskään "päivitetty" tai "boostattu" myöhemmin jumalalliseksi tai joksikin muuksi. Harhaopit toisinaan näkivät tämän tapahtuvan Kristuksen kasteen yhteydessä. Heille oli kuvottavaa, että Jumala todella syntyisi. Eräät harhaoppiset yrittivät myös korostaa, että Jumala tuli "lihaan", muttei "lihaksi".

Kristus oli jo ihan aito oma itsensä jo kohdussa. Syystä ortodoksinen kirkko kutsuu Mariaa Jumalansynnyttäjäksi.

Ortodoksinen jumalanpalvelus ilmaisee opin runollisemmin. Se  laulaa hänen Neitseen Marian olevan "taivaita avarampi", sillä häneen mahtui niiden luoja. Kauniisti myös ajatellaan hänen esirukoilijana omaavan "äidin rohkeuden" poikansa edessä.

Maria, venäläinen ikoni 1400-luvulta
©Wikipedia

Paavalin mukaan on olemassa "kuva", joka paljastaa kuka "näkymätön" Jumala on. Näkymätön ja käsittämätön Jumala on paljastanut kasvonsa. Tämä kuva tai kasvot on Kristus.

Apostoli Johannes ilmaisi asian näin.
Ainoa Poika, joka itse on Jumala ja joka aina on Isän vierellä, on opettanut meidät tuntemaan hänet.
Uskonoppi tuntee käsitteen ilmoitus. Se saattaa kuulostaa hyvinkin tekniseltä, dogmaattiselta.

Kaikkein yksinkertaisimmillaan se kuitenkin tarkoittaa, että sanomaton, tutkimaton, näkymätön ja käsittämätön - meidän silmissämme usein kasvoton - Jumala on Kristuksessa lopullisesti paljastanut kasvonsa.

Kristus on tie, totuus ja elämä.


Blogikirjoitus on osa laajempaa sarjaa blogikirjoituksia uskontunnustuksesta. Kirjoitukset koottu tänne. Erinomainen kirja uskontunnustuksesta on tämä.


1. huhtikuuta 2017

Perin outoja asioita

Näe asiat toisin. Uskon myötä tämä on todellisuutta. Kyse ei ole hyväuskoisuudesta, vaan uskon silmin näkemisestä.

Apostoli Paavali julisti aikoinaan yhdessä sivistyksen kehdoista, Ateenassa. Vastaanotto oli sekalainen. Jopa "perin outoja asioita" väitettiin hänen kertovan.

Kaupungilla oli toki jo sekalainen tausta omien ajattelijoidensa kanssa. Yksi maailman tunnetuimmista henkilöistä filosofi Sokrates (k. 399) oli kyseisessä kaupungissa tuomittu kuolemaan.

Ajattelun herhiläisenä hän oli kysellyt liikaa. Nuorison väitettiin menevän piloille. Kaikkina aikoina on ollut sovinnaisuutta, myös älyllistä.

Hauska on N. T. Wrightin (s. 1948) osuva tokaisu, että sinne minne Paavali meni syntyi mellakoita ja siellä minne nykypiispa menee tarjotaan teetä.


Ikkunasta näkyy paljon tuttua. Ehkä siellä on oma tai taloyhtiön piha. Sen sijaan kuva yllä ei olekaan niin helppo. Siinä ei oikein ole tuttuja juttuja tai on jopa perin outo.

"Katso sitä hetken aikaa ja yritä keksiä, mitä se esittää", kertoo filosofi Lauri Järvilehto (s. 1977) Tee itsestäsi mestariajattelija -kirjassa (2012).

Jos ihmisen havainto toimisi yksinkertaisesti, ihan vain katselemalla ja näkemäänsä tulkitsemalla, tehtävä olisi helppo. Kuvaruudulta "silmääsi kimpoavat fotonit" tulisi silloin pystyä nopeasti jäsentämään. Ikään kuin hetimiten tajuamaan mitä näkee.

Homma ei kuitenkaan toimi näin. Ilman tuttua ajatuksenkulkua ihminen ei näe. "Havaintokokemus on silkkaa höttöä, kunnes löydät oikean tavan tulkita kokemustasi", kertoo Järvilehto.

Kuva esittää täplikästä koiraa, dalmatialaista. Se nuuhkii maata puistossa kävellessään vasemmalle. Nyt pitäisi jo koira löytyä. Kokeile.

Paljon filosofiaa ja myös tiedettä on näistä aiheista laadittu. Tarkoitus on nyt vain havainnoida mitä on katseleminen ja näkeminen. Temppu ei tietenkään ole mikään jumalatodistus.

"Maailma nähdään aina jollakin tavalla, ei koskaan sellaisenaan",  on Järvilehto aiheellisesti muistuttanut toisaalla.

Kristus
©M&G Art

Rikossarjat telkkarista ovat monelle tuttuja. Ne sopivat vertaukseksi uskosta ja tieteestä, ainakin rikospaikka ja siellä työskentelevät.

Maailma on rikospaikka ja tiede on rikospaikkatutkija. Se selvittää kaikki mahdolliset yksityiskohdat ja ottaa näytteet kaikesta. Aineisto kootaan järjestelmällisesti. Murhan ollessa kyseessä tehdään perusteellinen ruumiinavaus.

Uskoa voisi verrata etsivään. Etsivä käyttää osaa todistusaineistosta ja tarpeen tullen kaikkea, mutta koittaa selvittää keitä uhri ja rikollinen olivat ja mitkä syyt johtivat tekoon. Molemmat pyörivät hyvin samoissa ympyröissä ja samojen tosiasioiden kanssa. Yksi kuitenkin haluaa tietää mitä tapahtui ja toinen ymmärtää miksi ja tärkeimpänä on selvittää kuka.

Tietenkin elämä on monimutkaisempaa kuin vertaus yllä. Se kuitenkin osoittaa aika hyvin ja hauskasti, että elämässä on eri tasoja.

Uskossa on kyse uudesta elämästä. Sen myötä elämä nähdään uudella tavalla. Toki joidenkin mielestä kyse on taruista ja jonkinlaisesta jumalharhasta.

Pravoslavie.ru

Ortodoksiselle kirkolle yksi uskon perusasia on Jumalan tuntemattomuus. Jumala itsessään jää aina tuntemattomaksi. Hän itse yksin tuntee itsensä läpikotaisin.

Jumalan "selkäpuoli" on kuitenkin nähtävissä. Gregorios Teologi (300-luku) esitti kauniin ajatuksen, että se mikä Jumalasta tulee ilmi on "taivaallinen kirkkaus" luomakunnassa.

Gregorioksen lohduttava ajatus, että tämä taivaallinen kirkkaus, se mikä on helpoiten nähtävissä, on mitä kaikkein etäimmällä Jumalasta voi aistia.

Kyse ei nyt ole ilmestyksistä, vaan kaikkialla luomakunnassa - luonnossa, sanotaan useimmiten nykyään - ilmenevästä mahtavuudesta, ihmeellisyydestä, kunniasta ja kirkkaudesta. Kauneus on hyvä sana. Se on kuin auringon häilyvä heijastus vedessä, Gregorios esittää vertaukseksi.

Tämä kaikki on Gregorioksen mukaan juuri Jumalan "selkäpuolta" ja viittaa tällä Mooseksen kohtaamiseen Jumalan kanssa.

Jumalan olemassaolo on Gregorioksen mukaan ilmeinen siitä, että luomakunta on kuin musiikkia. Hän vertaa sitä herkkään lyyraan. Erityisesti se koskee taivaankappaleita. Nähdessään "soiton" käy ajatus Soittajaan.

Eräs uskon raskaan sarjan haastaja, filosofi David Hume (k. 1776), jopa suostui myöntämään, että nämä maailman vinkit Jumalasta "iskevät niin vastustamattomalla voimalla, että kaikki vastalauseet näyttävät pelkiltä saivarteluilta ja näennäisen päteviltä järkeilyiltä".

Gregorios Teologi
©Pios Marian

Tämä ei ole hyväuskoisuutta. Usko ja epäilys on ihmisen elon osa. Tämä jännite muun muassa pitää uskon elävänä.

Ehkäpä kirkko ja papit kuitenkin ovat vain hyväuskoisten mummojen naurattajia ja myös petkuttajia. Tällöin luottamus mummoihin on kyllä aika lailla vähäinen.

Parisen esimerkkiä mummojen nokkeluudesta, molemmat Neuvostoliitosta. Yksi vitsi ja toinen on pieni kertomus.
Mummo jonotti ruokakaupassa. Ilmoituksen mukaan lihaa oli saatavilla. Tähän mummo sanoi: "Kunnia Jumalalle". Tästä närkästyi nuori aatteellinen mies jonossa. Hän opasti toruvasti mummoa. "Nykyään sanomme: Kunnia puolueelle!". Hetken kuluttua jonottaville ilmoitettiin, ettei olekaan lihaa saatavilla. Tähän mummo tokaisi: "Kunnia puolueelle!".
Toinen esimerkki on Arkielämän pyhät -kirjasta (2016).
Pappismunkki, isä Rafael, otti kerran kyytiinsä matkalaisen, joka oli määrä kuljettaa Pihkovaan. Matkalainen alkoi kiukkuisesti kirota pappeja sydämensä pohjasta.
- Te papit olette kaikki huijareita! Millä te oikein elätte? Petkutatte mummoja! 
Isä Rafael suhtautui tavanomaisen hyväntahtoisesti, mutta ehdotti siinä samassa:
- Koeta itse petkuttaa mummoja. Mummot ovat vanhoja ja ovat eläneet pitkän elämän, yritä siinä huiputtaa heitä! Sinä olet vain kuunnellut puolueen mielipiteitä puoluekokouksissa ja toistat niitä kuin gramofonilevy ikään. 
Tämä ajatus sai matkustajan mietteliääksi.
- Niinpä, yritäppäs huiputtaa minun mummoani! Tai, sanotaanko anoppia! 
Sen jälkeen matkaaja kysyi isä Rafaelilta kaikenlaista koko matkan ajan. Hyvästiksi isä Rafael kutsui hänen teelle mökkiinsä.


15. maaliskuuta 2017

Seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta

"Tiede kertoo meille, kuinka voimme ymmärtää maailmaa paremmin. Se osoittaa myös valtavan tietämättömyytemme."

Moni ihminen on epävarma tieteen suhteen. Tieteen saralla tapahtuu niin hirveän paljon, ettei kyydissä aina moni pysy. Moni on ihan äimänkäkenä 1900-luvun löydöksistä.

Fyysikko Carlo Rovelli (s. 1956) on Seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta -kirjassa (2017) laatinut lyhyen, hieman runollisena, yhteenvedon niille, "joiden tiedot modernista tieteestä ovat vähäiset tai olemattomat".

Rovellin yhteenvedossa yksi henkilö on lähes vertaansa vailla - fyysikko Albert Einstein (k. 1955).
Mozartin Reqiuem, Homeroksen Odysseia, Sikstiiniläiskappeli ja Kuningas Lear ovat kaikki todellisia mestariteoksia, jotka liikuttavat meitä syvästi. Niiden loistosta nauttiminen voi vaatia pitkää perehtymistä, mutta palkintona on puhdas kauneus. Eikä pelkästään kauneus vaan uusi näkökulma maailmaan. Saman tason mestariteos on Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria.
©Ursa
Jos yritämme nivoa yhteen, mitä olemme fysiikan avulla maailmasta 1900-luvulla oppineet, vihjeet viittaavat johonkin syvällisesti erilaiseen kuin vaistomainen ymmärryksemme aineesta, avaruudesta ja ajasta...
Arkikokemuksen ylittäminen on toistuva aihe Rovellilla. Käsityksemme on usein "vajaa, nurkkakuntainen ja riittämätön". Tiede voi välillä vaikuttaa hullunkuriselta, mutta oikeasti on tarjolla "välähdys todellisuudesta hiukan vähemmän verhottuna kuin arkikokemuksemme".

Tämä varmaan on yksi syy monen vaikeudelle tajuta tiedettä, vaikkapa fysiikkaa. Moni tuttu - ja turvallinen - arkinen kokemus pitää puolensa.

Aine on tuttu juttu. Maa jalkojen alla, vaikkapa. Vaistomaisesti ihminen ajattelee ymmärtävänsä aineen. Kouriintuntuvaa ja siellä täällä kaikkialla.

Ei ole helppoa nähdä aineen ja kaiken muunkin punoutuvan yhteen vuorovaikutussuhteessa olevana verkostona. "Tapahtumien eikä esineiden maailma", Rovelli kiteyttää.

Oma lukunsa on esimerkiksi aika. Kello tikittää ja aika kuluu ajattelee ihminen. Yksinkertaista. Asianlaita on hieman toinen, ihan vain alkajaisiksi.
Jos merenpinnan tasolla asunut henkilö tapaa kaksosensa, joka on asunut ikänsä vuoristossa, hän huomaa, että tämä sisarus on aavistuksen vanhempi kuin hän itse...
©Carlo Rovelli

Yleisen suhteellisuusteorian, kvanttiteorian, kosmoksen arkkitehtuurin, alkeishiukkasten, silmukkakvanttigravitaation ja mustien aukkojen jälkeen viimeisessä luvussa aiheena on me.

Tässä viimeisessä luvussa Rovelli siirtyy fysiikan tieteellisestä maailmankuvasta omaan laajempaan maailmankatsomukseensa. Yleisinhimillisiä huomioita ja myös pari varoituksen sanaa.
Olemme luultavasti ainoa laji maapallolla, joka on tietoinen omasta kuolevaisuudestaan. Pelkään, että pian tulemme olemaan myös ainoa laji, joka tietoisena seuraa omaa loppuaan, tai ainakin sivilisaationsa loppua.
Syy lopun uhkaan on, että liian moni laittaa "pään pensaaseen". Ihmisen aiheuttamat rajut muutokset ympäristössä ja ilmastossa "eivät todennäköisesti tule säästämään meitä", Rovelli povaa. Erityisesti koska yleinen mielipide ja päättäjät jättävät "huomiotta vaarat".

Rovelli korostaa, että arvot, kyyneleet, nauru, pyyteettömyys ja jopa rakkaus on kehittynyt miljoonien vuosien saatossa. Erityisesti uteliaisuus on osa ihmisyyttä. Ne kaikki ovat todellisia, sillä ne kuuluvat luontoon. "Luontoomme kuuluu rakastaa ja olla rehellisiä", Rovelli opastaa.

Tuonpuoleinen ei saa Rovellilta pisteitä. Ihminen ei "riipu kodittomana kahden maailman välissä". Ihmiset eivät myöskään ole "osittain luontoon kuuluvina, jotakin muuta kaipaavina". "Ei, me olemme jo kotona", Rovelli päättää.

Kaukaisuudessa "hohtaa maailman mysteeri ja kauneus". Se on henkeäsalpaava ja uteliaana ihminen tieteen keinoin sitä etsii.

Hyvä on tässä kohdin muistaa, että tässä kaikessa on paljolti kyse maailmankatsomuksellisesta uskomuksesta, eikä niinkään tieteellisestä tuloksesta.

©Pravoslavie.ru

Luonnontieteissä 1900-luvulla tapahtui monenlaisia "juonenkäänteitä". Rovelli esipuheessaan käyttää sanaa vallankumous.

Teologia on suhtautunut muutokseen mielenkiinnolla. Uskonnon ajateltiin olevan häviävänä osapuolena tieteen ja uskonnon räiskyvässä parisuhteessa.

On todettu että: "Jos luonnontiede olisi päättynyt 1800-luvulle tarina olisi aika osuva". Viime vuosisata oli kuitenkin oma lukunsa.

Yksi juonenkäänne on monelle tuttu nimellä big bang, alkuräjähdys. Pitkään maailmankaikkeuden ajateltiin olevan ikuinen. Ihan muinaisuudesta saakka ajateltiin kaiken yksinkertaisesti olevan. Ajatus, että kaikella oli alku oli uskon asia.

Tämän myönsi vaikkapa Tuomas Akvinolainen (k. 1274). Hänen kuuluisa ensimmäinen syy -jumalatodistuksensa muuten toimii myös ikuisessa maailmankaikkeudessa.

Vallankumous tapahtui, kun 1900-luvulla kasautui viitteitä maailmankaikkeuden rajallisuudesta. Kaikella oli ehkä sittenkin alku. Aluksi tätä vastustettiin, eikä aina vain tieteellisistä syistä. Monelle se haiskahti liian uskonnolliselta.

Yksi tärkein seikka uusissa löydöksissä oli, ettei voitu vain olettaa maailmankaikkeuden olevan ikuisesti siinä. Aikaisemmin se oli jäänyt jotenkin unholaan, uteliaan etsinnän ikuisena taustana. Nyt havahduttiin pohtimaan itse maailmankaikkeuden olemassaoloa.

Ei tämä todistanut uskontoa oikeaksi. Ei tietenkään, eivätkä myöskään muut juonenkäänteet. Ei elämän lähes satumaiset mahdollistavat tekijät tai vaikkapa kvanttiteoria. Ihan oma lukunsa on tietoisuuden ongelma.

Karkea "materialismi" ei kuitenkaan enää ollut voitolla.

Kosmonautti Gagarin
©Pravmir.ru

Opetus luomisesta aiheuttaa monelle ajatuksena päänvaivaa. Ei aina olla ihan varmoja mihin se oikein viittaa.

Asiaa voisi kuvata viivan avulla. Big bang on kuin viiva selvällä alkupisteellä. Ikuinen maailmankaikkeus on kuin, olkoon sen nykyperustelu mikä tahansa, ääretön viiva ilman loppua ja alkua. Yhden teorian mukaan maailma on kuin rajallinen viiva, mutta ilman selkeää alkua, vähän kuin vaikkapa ympyrä.

Luominen ei ensisijaisesti ota kantaa viivan laatuun, vaan vastaa kysymykseen miksi alkuunkaan on jokin viiva. Mistä itse viiva tuli? Kuka tai mikä viivan piirsi? Ehkä tämä auttaa oivaltamaan hieman perinteisen ajattelun luomisesta. Miksi ylipäätänsä yhtään mitään on olemassa?

Jumalan etsiminen avaruudesta tai mikroskoopilla ei onnistu. Avaruudessa käyneet ihmiset eivät törmänneet itse Jumalaan, eikä hän löydy hiukkaskiihdyttimen uumenista.

Se on "vähän samaa kuin kaikkien Shakespearen näytelmien lukeminen tai katsominen siinä toivossa, että yhtenä henkilönä kohtaisitte jossakin itse Shakespearen", sivalsi C. S. Lewis (k. 1963).

Toisaalta eipä luottamus Shakespeareen horjuisi, Lewis jatkaa, vaikka joku hänen kieltäjänsä "täysin vakavana sanoisi tutkineensa kaikki näytelmät löytämättä mistään niistä Shakespearea".


1. maaliskuuta 2017

Papilta kysyttyä 39

Islam?

Islam?

Ortodoksinen kirkko kohtasi islamin hetimiten.

Islamin perustaja Muhammad kuoli vuonna 632. Islam levisi nopeasti Arabian niemimaalta maailmaan. Islam oli jo noin sadassa vuodessa Muhammadin kuoleman jälkeen levittäytynyt Ranskasta Indus-joelle.

Islam levisi pitkälti valloitusretkien myötä. Jo kymmenessä vuodessa valloitettiin kristillinen Lähi-Itä ja Egypti.

Ortodoksisen kirkon ensi kosketus islamiin olikin juuri sodan merkeissä. Sotaisaksi voi myös kutsua kohtaamista ajattelun tasolla.

Esimerkiksi Johannes Damaskolainen (k. 749) kutsui islamin opetusta "naurettavaksi" ja sitä "Antikristuksen edelläkävijäksi". Ajan ajattelussa oli pyhä sodan piirteitä, molemmin puolin.

Pyhän sodan piirteet näkyvät yhä tänään jumalanpalveluksissa. Jo mainitun Johanneksen kirjoittamia veisuja yhä lauletaan, missä muun muassa pyydetään kukistamaan "ismaelilainen kansa, joka taistelee meitä vastaan".

Toisinaan islamin sotaonni esitettiin islamin totuuden osoituksena. Toki tätä oli myös esitetty kristinuskon totuuden tueksi. Islamin väitteisiin aikanaan Gregorios Palamas (k. 1359) totesi: "[Muhammad kävi] sotaa, tarttui miekkaan, osallistui verenvuodatukseen ja ryöstelyyn - näistä yksikään ei ole Jumalasta, joka ennen kaikkea on hyvä."

Kohtaamiset islamin kanssa olivat siis alussa aika karuja. Toki ystävällistä vuoropuhelua oli toisinaan, ainakin verrattain. Vuosisatojen aikana ehti tapahtua kaikenlaista. Oppineet onnistuivat toisinaan tosiaan käymään vertailevaa keskustelua. Tavallisen kansan kokemukset olivat monenlaisia, sekä hyviä että huonoja.

©Wkipedia


Islamin silmissä kristityt kuuluivat Kirjan kansoihin, tai olivat Evankeliumin kansaa, vaikkakin olivat islamin mukaan langenneet oikeasta uskosta. Alussa islam nähtiin myös kristittyjen parissa harhaoppina. Esimerkkinä tästä on jo mainittu Johannes.

Tämän harhaoppisuuden kerrotaan nykyaikana olevan myönteinen seikka ja osoittavan kristinuskon ja islamin läheisyyttä. Islam ei ikään kuin ole täysin eri uskonto. Päätelmä harhaoppisuudesta on kuitenkin hieman hätäinen, kuten myös puhe uskonnosta, vaikkakin toki sekä kristinusko ja islam tajusivat läheisyytensä, voisi jopa sanoa "sukulaisuutensa".

Syy harhaoppi-luonnehdintaan ei sinänsä ollut se, että islamia pidettiin jopa kristillisen uskonnon muotona, vaikkakin harhaoppisena. Syy oli se, ettei muinoin ollut nykyistä käsitettä uskonto. Käsitettä maailmanuskonnot ei olisi ymmärretty muinaisuudessa. Tai käsitystä uskonnosta omana, lähes erillisenä elämänalueenaan.

Jo mainitulle Johannekselle harhaoppeja olivat myös filosofiset koulukunnat ja vaikkapa juutalaisuus. Käsite uskonto on enemmänkin viime vuosisatojen tuotos.

Islamin vaikutusalueilla kristittyjen sallittiin monesti aluksi pitää uskonsa. Hintana oli verot. Kristityt kuuluivat siis suojeltuihin kansoihin ja heillä oli tietty oikeus uskoonsa. Yhteiskunnallinen asema oli kuitenkin monesti epäsuotuisa.

Yleisellä tasolla olosuhteet olivat kristityille "useimmiten sangen hyvät", toteaa Jaakko Hämeen-Anttila (s. 1963). Vaatimuksina oli, etteivät kristityt pilkkaa Muhammadia, eivätkä liian näkyvästi harjoita uskoaan.

Oma lukunsa oli 1400-luvulla alkanut islamin valta-asema. Itä-Rooman valtakunta - Bysantti - kukistui. Vähän-Aasian, Balkanin ja Kreetan alueet kokivat voimakasta islamilaistamista.

Moni myös vuosisatojen aikana kuoli uskonsa tähden marttyyrina. Ortodoksisen kirkon pyhien elämäkertojen joukossa on lukuisa näitä marttyyrikertomuksia. On hyvä muistaa, että kristinuskossa marttyyrius on oman elämänsä antamista uskon tähden, ei muiden elämän ottamista.

Musliminaisia rukoilemassa, vuonna 1948
©Henri Cartier-Bresson/Magnum Photos

Yksi toistuva aihe suhteissa islamiin on ollut uskon vapaaehtoisuus ja pakon kysymys. Aihe oli esillä jo menneisyydessä, mutta on yhä ajankohtainen nykyaikana.

Koraanissa on viitteitä vapauden asemaan uskossa. Ei pakoteta uskomaan, vaan usko tulisi vapaasti omaksua (ks 2:256).
Joka tahtoo uskokoon, ja joka tahtoo, älköön uskoko! (18:29)
Näitä kohtia esimerkiksi patriarkka Bartolomeos (s. 1940) tähdentää monissa puheenvuoroissaan islamista. Hän on yrittänyt muistuttaa, ettei ehdottomuus uskonasioissa saisi johtaa pakkoon.

On hyvä, että omasta uskosta välitetään ja sitä pidetään arvossa. Se ei kuitenkaan saa johtaa väkivaltaan. Patriarkka on suunnannut sanansa myös ortodokseille. Täten hän on yrittänyt puhua rauhaisan yhteiselon ja vuoropuhelun puolesta. Eräs kreikkalainen arkkipiispa on jopa sanonut, että islam on "kaikista elävistä uskonnoista kaikkein läheisin ortodoksiselle kristillisyydelle, sekä hengellisesti ja maantieteellisesti".

Uskovatko kristityt ja muslimit samaan Jumalaan? Kysymys aiheuttaa monelle päänvaivaa ja jopa hämmennystä.

Katolinen kirkko on aika lailla selkeä aiheessa. Islam "yhdessä meidän kanssamme palvovat yhtä ainoata, laupiasta Jumalaa", kuten Katolisen kirkon katekismus asian ilmaisee.

Ortodoksisen näkökulman alkeet on asiallisesti ja lyhyesti esitellyt ortodoksipappi Mikael Sundkvist (s. 1967).

Ortodoksisessa kirkossa esiintyy kuitenkin kaikenlaisia aatoksia aiheesta, yhä nykyään. Virallisella tasolla ollaan aika sovittelevia, mutta pinnan alla on muutakin.

Yksi mielenkiintoinen historiallinen seikka on, että 1100-luvulle saakka oli käytössä kaava islamista luopuville ja kristityksi tuleville. Siihen sisältyi Muhammadin ja hänen jumalansa kiroaminen..

Vuonna 1178 keisari määräsi kirouksen poistettavaksi kaavasta. Syy oli, että se antoi vaikutelman, etteivät kristityt ja muslimit uskoneet samaan Jumalaan. Patriarkka ja ortodoksisen kirkon johto vastustivat tätä poistoa voimakkaasti.

Neuvotteluiden jälkeen päädyttiin yhteisymmärrykseen ja kirous sai muodon: "Kirous Muhammadille, hänen opetukselleen ja kaikelle perinnölleen."

Juhlissa...

Kysymystä samasta Jumalasta kristinuskossa ja islamissa voisi valottaa hieman erikoisilla esimerkeillä. Se vaati hieman tarkkaavaisuutta.

Planeetta Venusta sanotaan aamulla aamutähdeksi, mutta illalla iltatähdeksi. Taidettiin joskus luulla nimien viittaavan eri taivaankappaleisiin. Molemmat nimet kuitenkin viittaavat samaan planeettaan.

Kiintoisa on vertaus juhlasta. Bileissä joku toteaa: "Valkoviiniä juova mies on hyvin pukeutunut." Hän kuitenkin erehtyy, sillä mies ei juo valkoviiniä, vaan siideriä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei silti viitattu oikeaan mieheen. Viittaus kohdistuu siis oikeaan kohteeseen, vaikkakin huoneessa oli myös huonosti pukeutunut mies, joka tosiaan joi valkoviiniä.

Sanan tarkoitus voi olla kuvata jotakin ja sanoa jotakin totta siitä. Sen sijaan kun käytetään ilmausta viitatessa, tarkoituksena on yksilöidä jotakin, mutta se ei välttämättä kuvata sitä tarkasti - tai oikein.

Esimerkki on ehkä vähän hassu, mutta sitä sietää ajatella. Vaikka ihmisillä olisi eri käsityksiä ja jopa jonkin verran vääriä sellaisia, niin silti he kaikki voivat viitata samaan asiaan. Ajankohtaisessa aiheessa siihen, minkä "kaikki ymmärtävät Jumalaksi", lainatakseni tunnettua keskiaikaista teologia.

Vaikka kristinuskon mukaan islamilla on vääriä käsityksiä Jumalasta, ei se kuitenkaan tarkoita, etteivät he viittaa samaan Jumalaan, sanoessaan Jumala tai vaikkapa Allah (joka muuten on arabiaksi Jumala). On myös hyvä huomata, että islam puolestaan syyttää kristillistä jumalankuvaa kaikenlaisesta.

Jo mainittu Sundkvist kiteyttää aiheesta hyvin.
Kysymykseen ”Onko meillä sama Jumala?” on vastattu sekä ”kyllä on” että ”ei ole” aivan islamin syntyajoista alkaen. Tarkasteltaessa islamin ja kristinuskon suhdetta omana aikanammekin päädytään samaan johtopäätökseen.

15. helmikuuta 2017

Lauri Kemppainen - Soturi, jumalanmies, metsästäjä

Hetken päästä alkoi kaduttaa. Häpesin omaa reaktiotani. Olen kristitty, olen pappi - mitä minä oikein ajattelen!
Vihaan sinua ihminen.
Näin kuuluvat metallibändi Stam1nan biisin ”kadonneet kolme sanaa”. Metromatka palautti kappaleen mieleeni.

Pari kantasuomalaista, keski-ikäistä, juopunutta miestä koki asiakseen jututtaa somalityttöä ja mölistä näkemyksiään tämän edustamasta kansanryhmästä. Julkisessa tilassa ja keskellä kirkasta päivää.

Mitään vakavampaa ei sattunut. Tyttö vaihtoi paikkaa ja tilanne kuivui kokoon. Minä sen sijaan jäin paikalleni mulkoilemaan kyseisiä herrasmiehiä stam1nalaisissa tunnelmissa.

Hetken päästä alkoi kaduttaa. Häpesin omaa reaktiotani. Olen kristitty, olen pappi - mitä minä oikein ajattelen! Ei minulla ole muuta mahdollisuutta kuin uskoa, että nämä halveksimani miehet ovat Jumalan rakkaita lapsia, Kristuksen haavoin ja kyynelin syleiltyjä sieluja.

Samalla minun oli pelottavan helppo ymmärtää, että jos minulla olisi toisenlainen maailmankatsomus, saattaisin päätyä aivan erilaiseen lopputulokseen. Ehkä viha ei vaihtuisikaan myötätuntoon, ehkä kavahduksesta ei kasvaisikaan katumus. Kenties kylmä ensireaktioni saisi jälkijärkeilyssä vain vahvistuksen: tuolla tavalla käyttäytyvät ihmiset eivät sympatiaa ansaitse.

Lauri Kemppainen
©Lauri Kemppainen

Ei ole itsestäänselvyys, että aggressiivisessa rasistisessa alkoholistissa halutaan nähdä muutakin kuin aggressiivinen rasistinen alkoholisti. Että hänessä halutaan nähdä jotakin pyhää ja äärettömän arvokasta.

Se, miten suhtaudumme toiseen ihmiseen, kertoo aina jotakin maailmankatsomuksestamme. Eikä maailmankatsomuksestamme kerro ainoastaan se, miten me tosiasiassa suhtaudumme. Usein siitä kertoo ennen kaikkea se, miten me haluaisimme suhtautua. Mikä on ihanteemme, mitä me vaadimme itseltämme. Mitä kohti kilvoittelemme.

Jo se, että ylipäätään kaduin ensireaktiotani - vihaani ja halveksuntaani - oli maailmankatsomuksellisesti latautunut teko. Nähdäkseni juuri tällaisia sisäisiä prosesseja tarkoittaa eläminen salassa olevan Isän katseen alla. Isän, joka näkee myös sen, mikä minussa on salassa.

Mutta miksi minun ylipäätään pitäisi katua luonnollista reaktiotani? Entä jos juuri vihaamalla toteuttaisin itseäni kaikista rehellisimmin? Entä jos katumukseni kertookin vain siitä, että jonkinlainen vapautumisprosessi on jäänyt kesken; että olen kristillisvaikutteisen kulttuurini orjuuttavassa talutusnuorassa, sisäistänyt kasvatukseni kontrolloivan äänen osaksi psyykettäni? Entä jos koko ajatus ”salassa olevasta Isästä, joka näkee myös sen, mikä on salassa” on länsimaisen ajattelun kavalin saavutus?

Aatehistorian ja filosofisen keskustelun valossa nämä eivät ole retorisia kysymyksiä. On syytä tiedostaa, millaiset kulttuurilliset panokset niihin liittyy.

©Twentieth Century Fox

Sen takia annan nyt äärimmäisen virallisen suosituksen paastoelokuvaksi. Se on Ridley Scottin (s. 1937) ohjaama ja Cormac McCarthyn (s. 1933) käsikirjoittama The Counselor vuodelta 2013. Se on syytä katsoa filosofisesti tanakampana Extended Edition -versiona.

Elokuva esittää länsimaisesta kulttuurista huomioita, joita voisi lukea esimerkiksi Oswald Spenglerin (k. 1936), Alasdair MacIntyren (s. 1929) tai Friedrich Nietzschen (k. 1900) kaltaisten ajattelijoiden kirjoista.

Teoksen alkupuolella päähenkilö, Michael Fassbenderin (s. 1977) näyttelemä asianajaja, keskustelee Amsterdamissa juutalaisen timanttikauppiaan kanssa. Timanttikauppias opastaa asianajajaa:
Minkä tahansa kulttuurin sydän löytyy sankarin luonteesta. Millaista miestä kunnioitetaan. Klassisessa maailmassa se oli soturi, mutta läntisessä maailmassa jumalanmies. Mooseksesta Kristukseen: profeetta, katuvainen. Kreikkalaiset eivät olleet kuulleetkaan sellaisesta hahmosta.
Soturin ja jumalanmiehen rinnalle The Counselor nimeää myöhemmin myös kolmannen vaihtoehdon. Elokuvan lopussa Cameron Diazin (s. 1972) näyttelemä Malkina kertoo pankkiirille, kuinka:
Metsästäjä on ylväs, kaunis ja sydämeltään ylivertaisen puhdas. Sitä, mitä hän tekee, ei voi erottaa siitä, mitä hän on. Ja se tekeminen on tappaminen.
©Pravmir.ru

Metsästäjä ei siis kadu. Ei paastoa, ei kilvoittele. Metsästäjä luo oman moraalinsa niin sanotusti lennosta. Metsästäjä ei tee tiliä salassa olevalle Isälle. Sellainen näkökulma ei rajoita metsästäjää.

On ihmisiä ja ajatussuuntauksia, jotka pitävät metsästäjää ihanteena. Esimerkiksi Nietzsche kritisoi kristinuskoa, koska se orjuutti ihmiset salassa olevan Isän katseen kohteeksi.

Amerikkalaiseksi valtavirtaelokuvaksi The Counselorilla on pokkaa kysyä olennaisia kysymyksiä. Minulla on taipumus tulkita sen synkeää viestiä siten, että katuvainen jumalanmies on väistymässä metsästäjäihanteen tieltä, eikä sellainen murros ole kaunista katsottavaa.

Kristittyinä me olemme omalta osaltamme vaikuttamassa siihen, mihin suuntaan kulttuuri kulkee. Tehtävämme on pitää esillä todellisuusvisiota, jossa katumus, paasto ja kilvoittelu näyttäytyvät merkityksellisinä.

Usko Jumalaan - kaikessa pyhien kirjoitusten, liturgian, rukouksen ja tradition tarjoamassa rikkaudessa - antaa perspektiivin, josta käsin arvioida ja arvottaa tekojamme ja reaktioitamme. Ehkä ihminen ei automaattisesti näe toisessa ihmisessä jumalankuvaa. Tai oikeudenmukaisuudessa hyödyn ylittävää itseisarvoa. Tai armossa suurenmoisuutta.

Katumuksen ja kilvoittelun kautta me kaipaamme jumalallisen kauneuden syvempää oivaltamista, sen äärellä hullaantumista ja tämän hullaantumisen ilmenemistä omassa elämässämme.

Jesaja
©Анастасис

Paasto varjelkoon meitä sisäiseltä metsästäjältämme.

Vapauta syyttömät ja sorretut kahleista, irrota ikeen hihnat, murra leipää nälkäiselle ja avaa kotisi kodittomalle, vaateta alaston äläkä karttele apua tarvitsevaa. Näin konkreettisia paaston muotoja luetellaan Jesajan kirjan luvussa 58. Jumalanmiehen ilo ja lohtu olkoon uskossa, että tällaiset alati uhattuna olevat ”pehmeät arvot” ilmentävät jollakin tavalla itse Jumalaa ja Hänen tahtoaan.

Nimittäin, kun me kilvoittelemme sovittaaksemme rujot impulssimme, kaoottisen vapaudenkaipuumme, primitiiviset reaktiomme ja holtittomana riehuvat sydämemme jumalallisen rakkauden antamaan ihanteeseen - kun me paastoamme oikein - tapahtuu Jesajan kirjan sanoin jotakin järisyttävää:
Sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin aamunkoi, ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen. Vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi ja Herran kirkkaus seuraa suojanasi. Ja Herra vastaa, kun kutsut häntä, kun huudat apua, hän sanoo: "Tässä minä olen."
Salattu Isä on lähempänä kuin arvaammekaan.


Kirjoittaja on teologian tohtori, rap-artisti ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappi. Hän on kirjoittanut Rukoileva kädellinen -kirjan (2013). Sana papilta -blogin Paastoaapinen löytyy täällä.

1. helmikuuta 2017

Patriarkka Kirill - Jumalan tunteminen

Koko ihmiskunnan historia on kertomus Jumalan etsinnästä. Elämän pääkysymys, kysymys Jumalasta, on aina piinannut ihmisiä.

Jopa jumalattomat aatteet ymmärsivät, että perustavanlaatuinen filosofinen ongelma on kysymys Jumalasta. Se muotoiltiin kysymykseksi siitä mikä oli ensisijaista: aine vai tietoisuus. Riippuen vastauksesta filosofia oli joko materialistinen tai idealistinen.

Jumala on kiistatta maailmankatsomuksen pääkysymys. Voi jopa sanoa sen olevan ei vain filosofian, vaan koko ihmiselämän pääkysymys. Paljon riippuu siitä miten siihen vastataan, vaikkapa suhteet kanssaihmisiin, luontoon, yhteiskuntaan ja valtioon. Se on tosiaan perustavanlaatuinen kysymys.

Yhdet ihmiset uskovat ja toiset eivät usko. Tämä antaa paljon ajateltavaa. Jotkut eivät usko koska heille ei ole kehittynyt uskonnollisia tuntemuksia. Toiset eivät osaa uskoa, sillä heidän käsityksensä hyvästä ja pahasta on sekaisin ja mieli pimentynyt.

©Patriarchia.ru

Jumala asuu aistien tuolla puolen. Ajan ja paikan tuolla puolen. Ihminen on ajassa ja paikkaan sidottu. Täten vastaus siihen, voiko ihminen käyttäen järkeään ja tunteitaan, tuntea sen mikä on aineellisen maailman tuolla puolen on selvä. Ei voi.

"Kukaan ei ole hengittänyt kaikkea ilmaa itseensä. Eikä myöskään mieli voi mahduttaa tai sanat kuvata Jumalan olemusta." Näin opetti Gregorios Teologi (300-luku).

Tämän perusteella aika moni vetää sen johtopäätöksen, ettei yliaistillista maailmaa ole edes olemassa. Jos kerran sitä ei voi nähdä, kuulla, tuntea, käsittää tai matemaattisesti arvioida, ei se yksinkertaisesti voi olla edes olemassa. Jos ei ole yliaistillista maailmaa ei myöskään ole Jumalaa.

Koko ihmiskunnan historia on kertomus Jumalan etsinnästä. Elämän pääkysymys, kysymys Jumalasta, on aina piinannut ihmisiä.

Yhteiskuntien ja kulttuurien historia tarjoaa lukuisia esimerkkejä. Merkittävimmät taideteokset - olkoon ne arkkitehtuuria, kuvanveistoa, maalausta tai musiikkia - ovat tavalla tai toisella yhteydessä jumalallisen etsinnän kanssa.

©Pravmir.ru

On monta estettä ihmiskunnan vaikealla tiellä Jumalan tykö. Monesti tämä on vienyt valheellisten jumalien luokse.

Muinaiset ihmiset samaistivat Jumalan luonnonvoimien kanssa – jumaluutta verrattiin salamaan, ukkoseen ja tuuleen. Toisinaan ihmiset loivat jumalankuvia, jolla oli heidän omat piirteensä - rakkaus ja viha, ärtymys ja kateus. Tällä tavoin Olympos vuorella asustelevat kuuluisat kreikkalaisten jumalat tulivat jumalhahmoiksi.

Eikö Jumala itse voisi ylittää rajaa yliaistillisen ja aineellisen maailman välillä? Raamattu vastaa tähän myöntävästi: Mikä on ihmiselle mahdotonta, on mahdollista Jumalalle.

Jumala erityisellä tavalla ilmoitti itsestään jotain auttaakseen ihmisiä Jumalan tuntemisen tielle. Tätä tuntemusta, jonka Jumala itse ilmoitti, kutsutaan jumalalliseksi ilmoitukseksi. Tämän ilmoituksen turvin ihmiset voivat tuntea Jumalan siinä määrin, kun hän itse haluaa paljastaa itsensä.

Antonios Suuri
©Julia Bridget Hayes

Kuuluisa filosofi tuli Antonios Suuren (300-luku) luokse ja kysyi: "Isä, miten voit elää täällä erämaassa, ilman kirjojen lukemisen lohtua?"

Antonios osoitti sinistä taivasta, paahtavaa aurinkoa, vuoria, aavikon hiekkaa ja niukkaa kasvillisuutta ja vastasi:" Minun kirjani, filosofi, on kaikki luotu ja kun haluan, voin lukea Jumala tekoja niissä."

Maailma on jumalallisen ilmoituksen suuri kirja. Katsoen sitä ja nähden sen mielekkyyden, ihminen ei voi olla hämmästelemättä. Tarkkailu ja tutkiminen kertoo sopusoinnusta kauneudesta, mielestä ja järjestä, joka on kaikkialla - aina molekyylista galaksiin.

Lähes pakosta nousee kysymys. Voisiko järjetön, sekoileva ja mieletön alku olla kaiken tämän lähteenä? Ihmiset, jotka kieltävät Jumalan selittävät kaiken sattumana. Aine on aina ollut olemassa ja on sitä samaa on kaikkialla. Jossain vaiheessa se alkoi kehittymään sellaisella tavalla, että tuloksena on tämä ihmeellinen tuntemamme maailma.

Miksi ne ajattelevat näin? Syy siihen on, että tässä viisaasti järjestelyssä ja järkevässä maailmassa ei ilmeistä mieltä ole nähtävissä. Vaikuttaa siltä, että on olemassa mielekäs maailma, muttei mieltä siinä lähteenä. On ollut luonnollista olettaa, että tämä lähde on maailman ulkopuolella, mutta silloin täytyy tunnustaa Jumalan olemassaolo.

Maailmankaikkeuden väitetään olevan jonkinlainen satunnainen alkupamaus. Alku on jokin mieletön sysäys ja kehitys tapahtuu sattuman turvin. Aineen täydellistyminen yksinkertaisesta monimutkaiseen, elottomasta elolliseen, järjettömästä järjelliseen ja laavasta ihmisen aivoihin, tietoisuuteen, rakkauteen ja kauneuden tajuamiseen.

Onko siis maailma luotu vaiko vahinko?

©Diane Yuri

Kirkko opettaa, että maailmankaikkeus on jumalallisen ilmoituksen suuri kirja. Maailmankaikkeus on luonnollinen todiste Jumalasta.

Mietiskelemällä maailmaa ihminen voi - epäsuorasti, mutta todellisesti – kokea jumalallisen läsnäolon. Maailman järjellisyyden perusteella on luonnollista nähdä sen luominen järjellisenä. Elämän olemassaolo selittyy sillä, että Jumala on elämän lähde.

Luonnollinen ilmoitus ei riitä kaikille. Tosiasiassa eri ihmiset vetävät eri johtopäätöksiä ympäröivästä maailmasta. Hyvästä tahdostaan Jumala ilmoitti hyvät uutiset itsestään jumalallisessa ilmoituksessa.

Maailmanhistoriassa on aina ollut ihmisiä, jotka ovat kyenneet kuulemaan Jumalan äänen. Nämä olivat profeettoja, joille Jumala ilmoitti itsensä.

Kaikessa täyteydessään Jumala ilmoitti itsensä Jeesuksessa Kristuksessa, joka syntyi kaksi tuhatta vuotta sitten juutalaisessa Betlehemin kaupungissa. Kristuksessa maailma sai koko ilmoituksen.


Opetuspuhe on Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Kirillin pitämästä Paimenen sana -puheista. Jumalan tunteminen- ja Jumalallinen ilmoitus -puheisiin voi tutustua täällä ja täällä englanniksi tai alkukielellä venäjäksi. Suomennos on vapaa ja virheet blogin. Puheita lyhentäen toimitettu.