1. tammikuuta 2017

Tuomas Kallonen - Missä on sydämesi?

Tee yksinkertainen koe: Sano ”minä” ja osoita itseäsi. Mihin osoitit? Otsaan, kasvoihin, napaan?

Arvaan, että osoitit keskelle rintaasi. Kirkon rukousperinne opettaa, että siinä on sydän, hengellinen ”keskipisteemme”. Siis sydän merkityksessä ”ydin” tai ”sisin”.

Tässä ei puhuta verta pumppaavasta elimestä. Siinä missä aivot on tutkittavissa anatomian luennolla, tätä sydäntä ei rintakehän uumenista löydy. Onko sitä olemassakaan?

Hengellisissä perinteessä aivot nähdään lähinnä apuelimenä, eräänlaisena laskimen ja arkiston yhdistelmänä. Aivot käsittelevät havaintoja, ratkaisevat ongelmia ja nostavat muistista esiin tarpeellista aineistoa.

Tuomas Kallonen
©Outokummun seutu

Minkälainen olisi ihminen, joka ohjautuisi pelkästään aivoista käsin? Aivoihmiselle todellista on vain aistein havaittava, tavoiteltavaa on vain hyödyllinen - ja kaikki mikä viittaa salaisuuteen, ihmeeseen tai pyhään on hänestä vastenmielistä.

Mitä sydämellä sitten tekee? Arka kettu opastaa Pikku Prinssiä Antoine de Saint-Exupéryn (k. 1944) kirjassa.
Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.
Sydän on hengellinen aisti, jolla näkee ilmiöiden pintaa syvemmälle. Sydän on side, joka liittää meidät rakkauden ja myötätunnon siteillä toiseen ihmiseen - ja saa meidät hetkittäin tulemaan ulos itsestämme.

Sydän on myös kieli, joka voi puhua silloin kun sanat ovat käyneet väsyneiksi, kömpelöiksi ja satuttaviksi.

Sydän on kosketuspinta, joka voi hiljaisesti tuntea Kauniin, Hyvän ja Toden – jotka karkkoavat heti kun kuulevat aivolaskurin raksutuksen.

Pikku Prinssi

Ihmisen ruumis kuvataan Raamatussa Pyhän Hengen temppeliksi. (1. Kor 6:19) Siinä temppelissä sydän on alttari. Sydämen kautta Pyhä Henki toimii ihmisessä. (Joh 4:14) Sydän on myös kohtaamisen tila, huone, jossa ihminen voi keskustella Jumalan kanssa hiljaisuudessa. (Matt. 6:6)

Ihmisen tragedia on siinä, että hän juoksee maailman ympäri kaiken kimaltavan perässä, vaikka ainoa todellinen aarre on kätkössä hänen oman sydämensä pellossa.
Taivasten valtakunta on kuin peltoon kätketty aarre. Kun mies löysi sen, hän peitti sen uudelleen maahan, ja sitten hän iloissaan myi kaiken minkä omisti ja osti sen pellon. (Matt. 13:44)
Miksi me emme tee samoin? Ehkä sydämemme ei ole enää pelto. Ehkä pelto on kaivettu ylös, sen paikalle on laskettu kivimurska ja sora, niille valettu asfaltti. Ja sydämen paikalla ulvoo nyt vaikenematta moottoritie, informaation ja tavaran valtasuoni.

Tai ehkä me voimme vielä saada pellon lunastettua takaisin itsellemme. Ehkä voimme vielä löytää hiljaisuuden, rauhan ja kosketuksen todelliseen itseemme, lähimmäiseemme ja Jumalaan.
Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi. (Matt. 6: 19-21)
©PEFC Suomi

Hakeuduin lukion jälkeen opiskelemaan filosofiaa, koska en halunnut valmistaa enkä myydä työkseni mitään turhanpäiväistä. Ajattelin, että filosofina voisin ainakin minimoida aikaansaamani vahingon määrän.

Yliopiston filosofian professorin vastaanottohuoneessa sain eräänä päivänä tuskakseni ymmärtää, että filosofin ”työllä” ei elä kovin moni. Filosofi voi olla vain sivutöikseen.

Vielä suurempi tuska oli se, että yliopistofilosofia oli kovin kaukana lukion filosofian kursseista – ja niiden elämän kokoisista kysymyksistä.

Siis takaisin professorin vastaanotolle. Hän odotti, että minulla olisi tutkimusaiheen valintaa koskeva ongelma, mutta minulla olikin oman elämäntien valintaa koskeva ongelma. ”Kahden vuoden filosofian opintojen jälkeen haluaisin viljellä perunaa, työntää käteni kyynärpäitä myöten multaan!” parahdin.

Professori näytti pelästyneeltä, inhimillisen todellisuuden ja epävarmuuden yllättämältä. ”Tässä on nuorukainen, joka pohtii omaa elämäänsä!” Hätääntyneellä katseellaan hän mittaili uloskäyntejä, joiden tukkeena minä kuitenkin istuin kysymyksineni.

Tuolla hetkellä oivalsin: minun janoni ei sammuisi tässä talossa. Ei edes opiskelijoiden illanvietoissa. Olin kurkkuani myöten täynnä viisastelua ja käsitteillä miekkailua.

Halusin päästä käsiksi ytimeen, elämän ytimeen, siihen mistä nousevat rakkaus, kauneus, hyvyys, ihmetys - kaikki elämän suurimmat asiat!


Blogikirjoitus on Taipaleen ortodoksisen seurakunnan papin Tuomas Kallosen opetuspuhe. Opetuspuhetta hieman toimitettu. Alkuperäinen opetuspuhe löytyy täältä. Muita erinomaisia opetuspuheita voi lukea täältä. Viimeinen osuus blogikirjoituksessa on täältä.