15. huhtikuuta 2017

Jumalan ihmiskasvot

Meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista, tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi.

Monet kerrat ja monin tavoin Jumala muinoin lähestyi ihmistä. Monella tapaa Jumala on etsiskellyt ihmistä.

Lauseet yllä ovat Raamatusta ja ortodoksisesta jumalanpalveluksesta, yhdestä keskeisimmästä.

Raamatun Vanhassa testamentissa kerrotaan näistä tavoista ja kerroista. On myös ajateltu, että muuallakin on totuuden aavistuksia, vilpitöntä etsintää. Ulapalla ollaan toki myös oltu.

Eräs piispa jopa totesi, etteivät muut maailmanuskonnot ole ilkeyttään keksineet valhetta, vaan vilpittömästi etsineet totuutta, mutta toki vaihtelevalla menestyksellä. Ei pakanuus ole silkasta pahuudesta sepitettyä valhetta.

Ortodoksipappi Alexander Schmemann (k. 1983) pohti hyvin, että Kristus on läsnä "jokaisessa totuuden etsijässä" ja "jokaisessa osatotuuudessakin".
Paljon totuutta Jumalasta on ilmaistu myös uskonnon pitkän historia aikana... Suurissa uskonnoissa, jotka ovat antaneet muodon ihmisen kaipauksille, Jumalan soittaa orkesteria, joka kylläkin hyvin epävireinen: silti monesti on syntynyt ihanaa ja rikasta musiikkia.
Näkymä Siinai-vuorelta
©Wikipedia

Kaikki tämä tapahtui välittämisestä. Jumala ei jättänyt ihmistä pulaan. Se kaikki tapahtui "meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden", kuten uskontunnustus asian ilmaisee.

Lopulta Jumala itse tuli maailmaan - Pojassaan. Vapaasti ilmaistuna, Schmemannin lainauksen innoittamana, itse kapellimestari saapui.

Ortodoksinen kirkko korostaa, että Kristus tuli "omaan maailmaansa". Hän oli jo alusta saakka sen juju, taas vapaasti ilmaistuna. Teologisemmin ilmaistuna hän oli kaiken luodun mieli tai järki - kreikaksi logos. Tällä tavoin hän oli jo läsnä maailmankaikkeudessa.

Ihminen ja kaikki muukin oli hukassa, toivottoman eksynyt ja vinksallaan. Eihän maailma edes "tuntenut häntä".

Ortodoksisessa kirkossa pelastus ymmärretään osallistumisena. Tätä pelastusta voidaan kuvata lukuisin eri tavoin. On hyvä muistaa, että sana tarkoittaa myös parantamista. Apteekista saapi vielä tänään salvaa, jonka etäinen juuri on latinan sanassa salvatio - pelastus ja parantuminen.

Esimerkiksi apostoli Paavali yritti kuvata tätä käyttämällä vertausta rikkaudesta ja köyhyydestä.
Hän oli rikas mutta tuli köyhäksi teidän vuoksenne, jotta te rikastuisitte hänen köyhyydestään.
Monia muitakin tapoja on. Vaikkapa, että Jumala "tyhjensi" itsensä ja otti "orjan muodon".

Ortodoksinen kirkko tähdentää, että Kristus tuli osalliseksi langenneesta maailmasta. Hän omaksui kaiken ja pelastus tapahtui ikään kuin sisältä päin.

Kyse on Jumalan itsensä likoon laittamisesta. Ei vain kehosta, vaan myös hengestä, mielestä, sielusta, ymmärryksestä, järjestä, väsymyksestä, kivusta ja kuolemasta. Hänelle ei ole vierasta yksinäisyys, vieraantuminen ja sisäinen ristiriitaisuus.

Tätä kaikkea kuvaa sana "liha". Ilman tätä lihaa hän ei olisi meidän Pelastajamme.

Vainaja
©Lars Ahlbäck

Neitsyt Maria mainitaan uskontunnustuksessa. Maailmanhistoria on monesti ollut miesten-historiaa ja kuitenkin maailmankaikkeuden mullistavimmassa tapahtumassa oli keskiössä nainen.

Tässä kohdin korostetaan, että kaikki tapahtui naisesta, ei vain naisen kautta. Johannes Damaskolainen (k. 749) alleviivaa, ettei Jumala tullut maailmaan ottamalla kehoa "taivaasta ja kulkenut ikään kuin jonkin putken kautta Neitseen läpi".

Se kuuluisa "liha" - ihmisyys kaikkinensa, "elävän lihan ominaisuudet", lainatakseni taas Johannesta - otettiin Mariasta. Kaikki mitä Kristus on tuli yhteen jo Mariassa. "Sana tuli lihaksi", todetaan Uudessa testamentissa.

Kristusta ei myöskään "päivitetty" tai "boostattu" myöhemmin jumalalliseksi tai joksikin muuksi. Harhaopit toisinaan näkivät tämän tapahtuvan Kristuksen kasteen yhteydessä. Heille oli kuvottavaa, että Jumala todella syntyisi. Eräät harhaoppiset yrittivät myös korostaa, että Jumala tuli "lihaan", muttei "lihaksi".

Kristus oli jo ihan aito oma itsensä jo kohdussa. Syystä ortodoksinen kirkko kutsuu Mariaa Jumalansynnyttäjäksi.

Ortodoksinen jumalanpalvelus ilmaisee opin runollisemmin. Se  laulaa hänen Neitseen Marian olevan "taivaita avarampi", sillä häneen mahtui niiden luoja. Kauniisti myös ajatellaan hänen esirukoilijana omaavan "äidin rohkeuden" poikansa edessä.

Maria, venäläinen ikoni 1400-luvulta
©Wikipedia

Paavalin mukaan on olemassa "kuva", joka paljastaa kuka "näkymätön" Jumala on. Näkymätön ja käsittämätön Jumala on paljastanut kasvonsa. Tämä kuva tai kasvot on Kristus.

Apostoli Johannes ilmaisi asian näin.
Ainoa Poika, joka itse on Jumala ja joka aina on Isän vierellä, on opettanut meidät tuntemaan hänet.
Uskonoppi tuntee käsitteen ilmoitus. Se saattaa kuulostaa hyvinkin tekniseltä, dogmaattiselta.

Kaikkein yksinkertaisimmillaan se kuitenkin tarkoittaa, että sanomaton, tutkimaton, näkymätön ja käsittämätön - meidän silmissämme usein kasvoton - Jumala on Kristuksessa lopullisesti paljastanut kasvonsa.

Kristus on tie, totuus ja elämä.


Blogikirjoitus on osa laajempaa sarjaa blogikirjoituksia uskontunnustuksesta. Kirjoitukset koottu tänne. Erinomainen kirja uskontunnustuksesta on tämä.


1. huhtikuuta 2017

Perin outoja asioita

Näe asiat toisin. Uskon myötä tämä on todellisuutta. Kyse ei ole hyväuskoisuudesta, vaan uskon silmin näkemisestä.

Apostoli Paavali julisti aikoinaan yhdessä sivistyksen kehdoista, Ateenassa. Vastaanotto oli sekalainen. Jopa "perin outoja asioita" väitettiin hänen kertovan.

Kaupungilla oli toki jo sekalainen tausta omien ajattelijoidensa kanssa. Yksi maailman tunnetuimmista henkilöistä filosofi Sokrates (k. 399) oli kyseisessä kaupungissa tuomittu kuolemaan.

Ajattelun herhiläisenä hän oli kysellyt liikaa. Nuorison väitettiin menevän piloille. Kaikkina aikoina on ollut sovinnaisuutta, myös älyllistä.

Hauska on N. T. Wrightin (s. 1948) osuva tokaisu, että sinne minne Paavali meni syntyi mellakoita ja siellä minne nykypiispa menee tarjotaan teetä.


Ikkunasta näkyy paljon tuttua. Ehkä siellä on oma tai taloyhtiön piha. Sen sijaan kuva yllä ei olekaan niin helppo. Siinä ei oikein ole tuttuja juttuja tai on jopa perin outo.

"Katso sitä hetken aikaa ja yritä keksiä, mitä se esittää", kertoo filosofi Lauri Järvilehto (s. 1977) Tee itsestäsi mestariajattelija -kirjassa (2012).

Jos ihmisen havainto toimisi yksinkertaisesti, ihan vain katselemalla ja näkemäänsä tulkitsemalla, tehtävä olisi helppo. Kuvaruudulta "silmääsi kimpoavat fotonit" tulisi silloin pystyä nopeasti jäsentämään. Ikään kuin hetimiten tajuamaan mitä näkee.

Homma ei kuitenkaan toimi näin. Ilman tuttua ajatuksenkulkua ihminen ei näe. "Havaintokokemus on silkkaa höttöä, kunnes löydät oikean tavan tulkita kokemustasi", kertoo Järvilehto.

Kuva esittää täplikästä koiraa, dalmatialaista. Se nuuhkii maata puistossa kävellessään vasemmalle. Nyt pitäisi jo koira löytyä. Kokeile.

Paljon filosofiaa ja myös tiedettä on näistä aiheista laadittu. Tarkoitus on nyt vain havainnoida mitä on katseleminen ja näkeminen. Temppu ei tietenkään ole mikään jumalatodistus.

"Maailma nähdään aina jollakin tavalla, ei koskaan sellaisenaan",  on Järvilehto aiheellisesti muistuttanut toisaalla.

Kristus
©M&G Art

Rikossarjat telkkarista ovat monelle tuttuja. Ne sopivat vertaukseksi uskosta ja tieteestä, ainakin rikospaikka ja siellä työskentelevät.

Maailma on rikospaikka ja tiede on rikospaikkatutkija. Se selvittää kaikki mahdolliset yksityiskohdat ja ottaa näytteet kaikesta. Aineisto kootaan järjestelmällisesti. Murhan ollessa kyseessä tehdään perusteellinen ruumiinavaus.

Uskoa voisi verrata etsivään. Etsivä käyttää osaa todistusaineistosta ja tarpeen tullen kaikkea, mutta koittaa selvittää keitä uhri ja rikollinen olivat ja mitkä syyt johtivat tekoon. Molemmat pyörivät hyvin samoissa ympyröissä ja samojen tosiasioiden kanssa. Yksi kuitenkin haluaa tietää mitä tapahtui ja toinen ymmärtää miksi ja tärkeimpänä on selvittää kuka.

Tietenkin elämä on monimutkaisempaa kuin vertaus yllä. Se kuitenkin osoittaa aika hyvin ja hauskasti, että elämässä on eri tasoja.

Uskossa on kyse uudesta elämästä. Sen myötä elämä nähdään uudella tavalla. Toki joidenkin mielestä kyse on taruista ja jonkinlaisesta jumalharhasta.

Pravoslavie.ru

Ortodoksiselle kirkolle yksi uskon perusasia on Jumalan tuntemattomuus. Jumala itsessään jää aina tuntemattomaksi. Hän itse yksin tuntee itsensä läpikotaisin.

Jumalan "selkäpuoli" on kuitenkin nähtävissä. Gregorios Teologi (300-luku) esitti kauniin ajatuksen, että se mikä Jumalasta tulee ilmi on "taivaallinen kirkkaus" luomakunnassa.

Gregorioksen lohduttava ajatus, että tämä taivaallinen kirkkaus, se mikä on helpoiten nähtävissä, on mitä kaikkein etäimmällä Jumalasta voi aistia.

Kyse ei nyt ole ilmestyksistä, vaan kaikkialla luomakunnassa - luonnossa, sanotaan useimmiten nykyään - ilmenevästä mahtavuudesta, ihmeellisyydestä, kunniasta ja kirkkaudesta. Kauneus on hyvä sana. Se on kuin auringon häilyvä heijastus vedessä, Gregorios esittää vertaukseksi.

Tämä kaikki on Gregorioksen mukaan juuri Jumalan "selkäpuolta" ja viittaa tällä Mooseksen kohtaamiseen Jumalan kanssa.

Jumalan olemassaolo on Gregorioksen mukaan ilmeinen siitä, että luomakunta on kuin musiikkia. Hän vertaa sitä herkkään lyyraan. Erityisesti se koskee taivaankappaleita. Nähdessään "soiton" käy ajatus Soittajaan.

Eräs uskon raskaan sarjan haastaja, filosofi David Hume (k. 1776), jopa suostui myöntämään, että nämä maailman vinkit Jumalasta "iskevät niin vastustamattomalla voimalla, että kaikki vastalauseet näyttävät pelkiltä saivarteluilta ja näennäisen päteviltä järkeilyiltä".

Gregorios Teologi
©Pios Marian

Tämä ei ole hyväuskoisuutta. Usko ja epäilys on ihmisen elon osa. Tämä jännite muun muassa pitää uskon elävänä.

Ehkäpä kirkko ja papit kuitenkin ovat vain hyväuskoisten mummojen naurattajia ja myös petkuttajia. Tällöin luottamus mummoihin on kyllä aika lailla vähäinen.

Parisen esimerkkiä mummojen nokkeluudesta, molemmat Neuvostoliitosta. Yksi vitsi ja toinen on pieni kertomus.
Mummo jonotti ruokakaupassa. Ilmoituksen mukaan lihaa oli saatavilla. Tähän mummo sanoi: "Kunnia Jumalalle". Tästä närkästyi nuori aatteellinen mies jonossa. Hän opasti toruvasti mummoa. "Nykyään sanomme: Kunnia puolueelle!". Hetken kuluttua jonottaville ilmoitettiin, ettei olekaan lihaa saatavilla. Tähän mummo tokaisi: "Kunnia puolueelle!".
Toinen esimerkki on Arkielämän pyhät -kirjasta (2016).
Pappismunkki, isä Rafael, otti kerran kyytiinsä matkalaisen, joka oli määrä kuljettaa Pihkovaan. Matkalainen alkoi kiukkuisesti kirota pappeja sydämensä pohjasta.
- Te papit olette kaikki huijareita! Millä te oikein elätte? Petkutatte mummoja! 
Isä Rafael suhtautui tavanomaisen hyväntahtoisesti, mutta ehdotti siinä samassa:
- Koeta itse petkuttaa mummoja. Mummot ovat vanhoja ja ovat eläneet pitkän elämän, yritä siinä huiputtaa heitä! Sinä olet vain kuunnellut puolueen mielipiteitä puoluekokouksissa ja toistat niitä kuin gramofonilevy ikään. 
Tämä ajatus sai matkustajan mietteliääksi.
- Niinpä, yritäppäs huiputtaa minun mummoani! Tai, sanotaanko anoppia! 
Sen jälkeen matkaaja kysyi isä Rafaelilta kaikenlaista koko matkan ajan. Hyvästiksi isä Rafael kutsui hänen teelle mökkiinsä.