15. maaliskuuta 2017

Seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta

"Tiede kertoo meille, kuinka voimme ymmärtää maailmaa paremmin. Se osoittaa myös valtavan tietämättömyytemme."

Moni ihminen on epävarma tieteen suhteen. Tieteen saralla tapahtuu niin hirveän paljon, ettei kyydissä aina moni pysy. Moni on ihan äimänkäkenä 1900-luvun löydöksistä.

Fyysikko Carlo Rovelli (s. 1956) on Seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta -kirjassa (2017) laatinut lyhyen, hieman runollisena, yhteenvedon niille, "joiden tiedot modernista tieteestä ovat vähäiset tai olemattomat".

Rovellin yhteenvedossa yksi henkilö on lähes vertaansa vailla - fyysikko Albert Einstein (k. 1955).
Mozartin Reqiuem, Homeroksen Odysseia, Sikstiiniläiskappeli ja Kuningas Lear ovat kaikki todellisia mestariteoksia, jotka liikuttavat meitä syvästi. Niiden loistosta nauttiminen voi vaatia pitkää perehtymistä, mutta palkintona on puhdas kauneus. Eikä pelkästään kauneus vaan uusi näkökulma maailmaan. Saman tason mestariteos on Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria.
©Ursa
Jos yritämme nivoa yhteen, mitä olemme fysiikan avulla maailmasta 1900-luvulla oppineet, vihjeet viittaavat johonkin syvällisesti erilaiseen kuin vaistomainen ymmärryksemme aineesta, avaruudesta ja ajasta...
Arkikokemuksen ylittäminen on toistuva aihe Rovellilla. Käsityksemme on usein "vajaa, nurkkakuntainen ja riittämätön". Tiede voi välillä vaikuttaa hullunkuriselta, mutta oikeasti on tarjolla "välähdys todellisuudesta hiukan vähemmän verhottuna kuin arkikokemuksemme".

Tämä varmaan on yksi syy monen vaikeudelle tajuta tiedettä, vaikkapa fysiikkaa. Moni tuttu - ja turvallinen - arkinen kokemus pitää puolensa.

Aine on tuttu juttu. Maa jalkojen alla, vaikkapa. Vaistomaisesti ihminen ajattelee ymmärtävänsä aineen. Kouriintuntuvaa ja siellä täällä kaikkialla.

Ei ole helppoa nähdä aineen ja kaiken muunkin punoutuvan yhteen vuorovaikutussuhteessa olevana verkostona. "Tapahtumien eikä esineiden maailma", Rovelli kiteyttää.

Oma lukunsa on esimerkiksi aika. Kello tikittää ja aika kuluu ajattelee ihminen. Yksinkertaista. Asianlaita on hieman toinen, ihan vain alkajaisiksi.
Jos merenpinnan tasolla asunut henkilö tapaa kaksosensa, joka on asunut ikänsä vuoristossa, hän huomaa, että tämä sisarus on aavistuksen vanhempi kuin hän itse...
©Carlo Rovelli

Yleisen suhteellisuusteorian, kvanttiteorian, kosmoksen arkkitehtuurin, alkeishiukkasten, silmukkakvanttigravitaation ja mustien aukkojen jälkeen viimeisessä luvussa aiheena on me.

Tässä viimeisessä luvussa Rovelli siirtyy fysiikan tieteellisestä maailmankuvasta omaan laajempaan maailmankatsomukseensa. Yleisinhimillisiä huomioita ja myös pari varoituksen sanaa.
Olemme luultavasti ainoa laji maapallolla, joka on tietoinen omasta kuolevaisuudestaan. Pelkään, että pian tulemme olemaan myös ainoa laji, joka tietoisena seuraa omaa loppuaan, tai ainakin sivilisaationsa loppua.
Syy lopun uhkaan on, että liian moni laittaa "pään pensaaseen". Ihmisen aiheuttamat rajut muutokset ympäristössä ja ilmastossa "eivät todennäköisesti tule säästämään meitä", Rovelli povaa. Erityisesti koska yleinen mielipide ja päättäjät jättävät "huomiotta vaarat".

Rovelli korostaa, että arvot, kyyneleet, nauru, pyyteettömyys ja jopa rakkaus on kehittynyt miljoonien vuosien saatossa. Erityisesti uteliaisuus on osa ihmisyyttä. Ne kaikki ovat todellisia, sillä ne kuuluvat luontoon. "Luontoomme kuuluu rakastaa ja olla rehellisiä", Rovelli opastaa.

Tuonpuoleinen ei saa Rovellilta pisteitä. Ihminen ei "riipu kodittomana kahden maailman välissä". Ihmiset eivät myöskään ole "osittain luontoon kuuluvina, jotakin muuta kaipaavina". "Ei, me olemme jo kotona", Rovelli päättää.

Kaukaisuudessa "hohtaa maailman mysteeri ja kauneus". Se on henkeäsalpaava ja uteliaana ihminen tieteen keinoin sitä etsii.

Hyvä on tässä kohdin muistaa, että tässä kaikessa on paljolti kyse maailmankatsomuksellisesta uskomuksesta, eikä niinkään tieteellisestä tuloksesta.

©Pravoslavie.ru

Luonnontieteissä 1900-luvulla tapahtui monenlaisia "juonenkäänteitä". Rovelli esipuheessaan käyttää sanaa vallankumous.

Teologia on suhtautunut muutokseen mielenkiinnolla. Uskonnon ajateltiin olevan häviävänä osapuolena tieteen ja uskonnon räiskyvässä parisuhteessa.

On todettu että: "Jos luonnontiede olisi päättynyt 1800-luvulle tarina olisi aika osuva". Viime vuosisata oli kuitenkin oma lukunsa.

Yksi juonenkäänne on monelle tuttu nimellä big bang, alkuräjähdys. Pitkään maailmankaikkeuden ajateltiin olevan ikuinen. Ihan muinaisuudesta saakka ajateltiin kaiken yksinkertaisesti olevan. Ajatus, että kaikella oli alku oli uskon asia.

Tämän myönsi vaikkapa Tuomas Akvinolainen (k. 1274). Hänen kuuluisa ensimmäinen syy -jumalatodistuksensa muuten toimii myös ikuisessa maailmankaikkeudessa.

Vallankumous tapahtui, kun 1900-luvulla kasautui viitteitä maailmankaikkeuden rajallisuudesta. Kaikella oli ehkä sittenkin alku. Aluksi tätä vastustettiin, eikä aina vain tieteellisistä syistä. Monelle se haiskahti liian uskonnolliselta.

Yksi tärkein seikka uusissa löydöksissä oli, ettei voitu vain olettaa maailmankaikkeuden olevan ikuisesti siinä. Aikaisemmin se oli jäänyt jotenkin unholaan, uteliaan etsinnän ikuisena taustana. Nyt havahduttiin pohtimaan itse maailmankaikkeuden olemassaoloa.

Ei tämä todistanut uskontoa oikeaksi. Ei tietenkään, eivätkä myöskään muut juonenkäänteet. Ei elämän lähes satumaiset mahdollistavat tekijät tai vaikkapa kvanttiteoria. Ihan oma lukunsa on tietoisuuden ongelma.

Karkea "materialismi" ei kuitenkaan enää ollut voitolla.

Kosmonautti Gagarin
©Pravmir.ru

Opetus luomisesta aiheuttaa monelle ajatuksena päänvaivaa. Ei aina olla ihan varmoja mihin se oikein viittaa.

Asiaa voisi kuvata viivan avulla. Big bang on kuin viiva selvällä alkupisteellä. Ikuinen maailmankaikkeus on kuin, olkoon sen nykyperustelu mikä tahansa, ääretön viiva ilman loppua ja alkua. Yhden teorian mukaan maailma on kuin rajallinen viiva, mutta ilman selkeää alkua, vähän kuin vaikkapa ympyrä.

Luominen ei ensisijaisesti ota kantaa viivan laatuun, vaan vastaa kysymykseen miksi alkuunkaan on jokin viiva. Mistä itse viiva tuli? Kuka tai mikä viivan piirsi? Ehkä tämä auttaa oivaltamaan hieman perinteisen ajattelun luomisesta. Miksi ylipäätänsä yhtään mitään on olemassa?

Jumalan etsiminen avaruudesta tai mikroskoopilla ei onnistu. Avaruudessa käyneet ihmiset eivät törmänneet itse Jumalaan, eikä hän löydy hiukkaskiihdyttimen uumenista.

Se on "vähän samaa kuin kaikkien Shakespearen näytelmien lukeminen tai katsominen siinä toivossa, että yhtenä henkilönä kohtaisitte jossakin itse Shakespearen", sivalsi C. S. Lewis (k. 1963).

Toisaalta eipä luottamus Shakespeareen horjuisi, Lewis jatkaa, vaikka joku hänen kieltäjänsä "täysin vakavana sanoisi tutkineensa kaikki näytelmät löytämättä mistään niistä Shakespearea".


1. maaliskuuta 2017

Papilta kysyttyä 39

Islam?

Islam?

Ortodoksinen kirkko kohtasi islamin hetimiten.

Islamin perustaja Muhammad kuoli vuonna 632. Islam levisi nopeasti Arabian niemimaalta maailmaan. Islam oli jo noin sadassa vuodessa Muhammadin kuoleman jälkeen levittäytynyt Ranskasta Indus-joelle.

Islam levisi pitkälti valloitusretkien myötä. Jo kymmenessä vuodessa valloitettiin kristillinen Lähi-Itä ja Egypti.

Ortodoksisen kirkon ensi kosketus islamiin olikin juuri sodan merkeissä. Sotaisaksi voi myös kutsua kohtaamista ajattelun tasolla.

Esimerkiksi Johannes Damaskolainen (k. 749) kutsui islamin opetusta "naurettavaksi" ja sitä "Antikristuksen edelläkävijäksi". Ajan ajattelussa oli pyhä sodan piirteitä, molemmin puolin.

Pyhän sodan piirteet näkyvät yhä tänään jumalanpalveluksissa. Jo mainitun Johanneksen kirjoittamia veisuja yhä lauletaan, missä muun muassa pyydetään kukistamaan "ismaelilainen kansa, joka taistelee meitä vastaan".

Toisinaan islamin sotaonni esitettiin islamin totuuden osoituksena. Toki tätä oli myös esitetty kristinuskon totuuden tueksi. Islamin väitteisiin aikanaan Gregorios Palamas (k. 1359) totesi: "[Muhammad kävi] sotaa, tarttui miekkaan, osallistui verenvuodatukseen ja ryöstelyyn - näistä yksikään ei ole Jumalasta, joka ennen kaikkea on hyvä."

Kohtaamiset islamin kanssa olivat siis alussa aika karuja. Toki ystävällistä vuoropuhelua oli toisinaan, ainakin verrattain. Vuosisatojen aikana ehti tapahtua kaikenlaista. Oppineet onnistuivat toisinaan tosiaan käymään vertailevaa keskustelua. Tavallisen kansan kokemukset olivat monenlaisia, sekä hyviä että huonoja.

©Wkipedia


Islamin silmissä kristityt kuuluivat Kirjan kansoihin, tai olivat Evankeliumin kansaa, vaikkakin olivat islamin mukaan langenneet oikeasta uskosta. Alussa islam nähtiin myös kristittyjen parissa harhaoppina. Esimerkkinä tästä on jo mainittu Johannes.

Tämän harhaoppisuuden kerrotaan nykyaikana olevan myönteinen seikka ja osoittavan kristinuskon ja islamin läheisyyttä. Islam ei ikään kuin ole täysin eri uskonto. Päätelmä harhaoppisuudesta on kuitenkin hieman hätäinen, kuten myös puhe uskonnosta, vaikkakin toki sekä kristinusko ja islam tajusivat läheisyytensä, voisi jopa sanoa "sukulaisuutensa".

Syy harhaoppi-luonnehdintaan ei sinänsä ollut se, että islamia pidettiin jopa kristillisen uskonnon muotona, vaikkakin harhaoppisena. Syy oli se, ettei muinoin ollut nykyistä käsitettä uskonto. Käsitettä maailmanuskonnot ei olisi ymmärretty muinaisuudessa. Tai käsitystä uskonnosta omana, lähes erillisenä elämänalueenaan.

Jo mainitulle Johannekselle harhaoppeja olivat myös filosofiset koulukunnat ja vaikkapa juutalaisuus. Käsite uskonto on enemmänkin viime vuosisatojen tuotos.

Islamin vaikutusalueilla kristittyjen sallittiin monesti aluksi pitää uskonsa. Hintana oli verot. Kristityt kuuluivat siis suojeltuihin kansoihin ja heillä oli tietty oikeus uskoonsa. Yhteiskunnallinen asema oli kuitenkin monesti epäsuotuisa.

Yleisellä tasolla olosuhteet olivat kristityille "useimmiten sangen hyvät", toteaa Jaakko Hämeen-Anttila (s. 1963). Vaatimuksina oli, etteivät kristityt pilkkaa Muhammadia, eivätkä liian näkyvästi harjoita uskoaan.

Oma lukunsa oli 1400-luvulla alkanut islamin valta-asema. Itä-Rooman valtakunta - Bysantti - kukistui. Vähän-Aasian, Balkanin ja Kreetan alueet kokivat voimakasta islamilaistamista.

Moni myös vuosisatojen aikana kuoli uskonsa tähden marttyyrina. Ortodoksisen kirkon pyhien elämäkertojen joukossa on lukuisa näitä marttyyrikertomuksia. On hyvä muistaa, että kristinuskossa marttyyrius on oman elämänsä antamista uskon tähden, ei muiden elämän ottamista.

Musliminaisia rukoilemassa, vuonna 1948
©Henri Cartier-Bresson/Magnum Photos

Yksi toistuva aihe suhteissa islamiin on ollut uskon vapaaehtoisuus ja pakon kysymys. Aihe oli esillä jo menneisyydessä, mutta on yhä ajankohtainen nykyaikana.

Koraanissa on viitteitä vapauden asemaan uskossa. Ei pakoteta uskomaan, vaan usko tulisi vapaasti omaksua (ks 2:256).
Joka tahtoo uskokoon, ja joka tahtoo, älköön uskoko! (18:29)
Näitä kohtia esimerkiksi patriarkka Bartolomeos (s. 1940) tähdentää monissa puheenvuoroissaan islamista. Hän on yrittänyt muistuttaa, ettei ehdottomuus uskonasioissa saisi johtaa pakkoon.

On hyvä, että omasta uskosta välitetään ja sitä pidetään arvossa. Se ei kuitenkaan saa johtaa väkivaltaan. Patriarkka on suunnannut sanansa myös ortodokseille. Täten hän on yrittänyt puhua rauhaisan yhteiselon ja vuoropuhelun puolesta. Eräs kreikkalainen arkkipiispa on jopa sanonut, että islam on "kaikista elävistä uskonnoista kaikkein läheisin ortodoksiselle kristillisyydelle, sekä hengellisesti ja maantieteellisesti".

Uskovatko kristityt ja muslimit samaan Jumalaan? Kysymys aiheuttaa monelle päänvaivaa ja jopa hämmennystä.

Katolinen kirkko on aika lailla selkeä aiheessa. Islam "yhdessä meidän kanssamme palvovat yhtä ainoata, laupiasta Jumalaa", kuten Katolisen kirkon katekismus asian ilmaisee.

Ortodoksisen näkökulman alkeet on asiallisesti ja lyhyesti esitellyt ortodoksipappi Mikael Sundkvist (s. 1967).

Ortodoksisessa kirkossa esiintyy kuitenkin kaikenlaisia aatoksia aiheesta, yhä nykyään. Virallisella tasolla ollaan aika sovittelevia, mutta pinnan alla on muutakin.

Yksi mielenkiintoinen historiallinen seikka on, että 1100-luvulle saakka oli käytössä kaava islamista luopuville ja kristityksi tuleville. Siihen sisältyi Muhammadin ja hänen jumalansa kiroaminen..

Vuonna 1178 keisari määräsi kirouksen poistettavaksi kaavasta. Syy oli, että se antoi vaikutelman, etteivät kristityt ja muslimit uskoneet samaan Jumalaan. Patriarkka ja ortodoksisen kirkon johto vastustivat tätä poistoa voimakkaasti.

Neuvotteluiden jälkeen päädyttiin yhteisymmärrykseen ja kirous sai muodon: "Kirous Muhammadille, hänen opetukselleen ja kaikelle perinnölleen."

Juhlissa...

Kysymystä samasta Jumalasta kristinuskossa ja islamissa voisi valottaa hieman erikoisilla esimerkeillä. Se vaati hieman tarkkaavaisuutta.

Planeetta Venusta sanotaan aamulla aamutähdeksi, mutta illalla iltatähdeksi. Taidettiin joskus luulla nimien viittaavan eri taivaankappaleisiin. Molemmat nimet kuitenkin viittaavat samaan planeettaan.

Kiintoisa on vertaus juhlasta. Bileissä joku toteaa: "Valkoviiniä juova mies on hyvin pukeutunut." Hän kuitenkin erehtyy, sillä mies ei juo valkoviiniä, vaan siideriä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei silti viitattu oikeaan mieheen. Viittaus kohdistuu siis oikeaan kohteeseen, vaikkakin huoneessa oli myös huonosti pukeutunut mies, joka tosiaan joi valkoviiniä.

Sanan tarkoitus voi olla kuvata jotakin ja sanoa jotakin totta siitä. Sen sijaan kun käytetään ilmausta viitatessa, tarkoituksena on yksilöidä jotakin, mutta se ei välttämättä kuvata sitä tarkasti - tai oikein.

Esimerkki on ehkä vähän hassu, mutta sitä sietää ajatella. Vaikka ihmisillä olisi eri käsityksiä ja jopa jonkin verran vääriä sellaisia, niin silti he kaikki voivat viitata samaan asiaan. Ajankohtaisessa aiheessa siihen, minkä "kaikki ymmärtävät Jumalaksi", lainatakseni tunnettua keskiaikaista teologia.

Vaikka kristinuskon mukaan islamilla on vääriä käsityksiä Jumalasta, ei se kuitenkaan tarkoita, etteivät he viittaa samaan Jumalaan, sanoessaan Jumala tai vaikkapa Allah (joka muuten on arabiaksi Jumala). On myös hyvä huomata, että islam puolestaan syyttää kristillistä jumalankuvaa kaikenlaisesta.

Jo mainittu Sundkvist kiteyttää aiheesta hyvin.
Kysymykseen ”Onko meillä sama Jumala?” on vastattu sekä ”kyllä on” että ”ei ole” aivan islamin syntyajoista alkaen. Tarkasteltaessa islamin ja kristinuskon suhdetta omana aikanammekin päädytään samaan johtopäätökseen.